Part 11

"Minä haluan puhua kanssanne", virkkoi kreivitär katsoen sir Mottisfontia suoraan silmiin, "siitä pikku lemmikistä, jonka otin toistaiseksi luokseni ja jonka olisin pitänyt omana tyttärenäni, ellei naimisiinmenoni tekisi asiaa hankalaksi."

"Niin siinä käynee", vastasi sir Ashley katsoen kiinteästi kreivitärtä. Hän huomasi, miten pari kyyneltä hitaasti nousi kreivittären silmiin, kun hän kuuli puhuvansa Dorothystä niinkuin oli puhunut.

"Älkää minua tuomitko", sanoi kreivitär äkkiä. Toivuttuaan hän jatkoi: "Jos lady Mottisfont ottaa lapsen takaisin, olisi se paljoa parempi minulle ja Dorothyllekään ei siitä voi koitua vahinkoa. Onhan hän kaikille muille paitsi meille itselle vain lapsi, johon minä olen mieltynyt, ja lady Mottisfonthan halusi kovin pitää hänet -- ei tahtonut häntä mitenkään luovuttaa... Onhan toki varmaa, että hän ottaa Dorothyn mielellään takaisin?" kysyi hän huolestuneena.

"Minä tiedustelen häneltä asiaa vielä kerran", vastasi parooni. "Jätättekö Dorothyn tänne toistaiseksi?"

"Jätän. Olen vuokrannut talon vielä kuukaudeksi."

Vasta muutamia päiviä myöhemmin hän puhui vaimolleen ehdotuksesta. Lady Mottisfont oli silloin jokseenkin voimissaan, ja Lontoosta oli tullut tieto, että kreivitär oli mennyt naimisiin. Parooni tuskin ehti mainita Dorothyn nimen, kun lady Mottisfont jo osoitti kärsimättömyyden oireita.

"Dorothy ei ole käynyt minulle mitenkään vastenmieliseksi", sanoi hän, "mutta minä tiedän, että nyt on olemassa eräs, joka on minua lähempänä. Sinun tulee muistaa, että Dorothy itse päätti muuttaa kreivittären luo, kun minä pyysin häntä valitsemaan jommankumman meistä."

"Mutta rakas Philippa, kuinka voit puhua tuolla tavoin lapsesta, vieläpä meidän omasta Dorothystämme!"

"Ei _meidän_", virkkoi hänen vaimonsa viitaten kehtoon. "Meidän lapsemme makaa tuossa."

"Sinä, Philippa", sanoi parooni ihmeissään, "et siis tahdo ottaa tyttöä takaisin, vaikka olit kuolemasillasi surusta, kun hänet menetit?"

"Minä en halua kiistellä asiasta, rakas Ashley. Minusta olisi parempi, ellei tarvitsisi enää ottaa Dorothyä vastuulleni. Hänen paikkansa on nyt täytetty."

Lordi Ashley huokasi ja lähti huoneesta. Sopimus oli sellainen, että Dorothyn piti tulla vieraisiin samana päivänä. Mutta parooni ei vienytkään tyttöä vaimonsa luo, eikä edes ilmoittanut hänen saapuneen. Hän koetti itse huvittaa lasta niin hyvin kuin osasi ja vei hänet puistoon, jossa he yhdessä harhailivat. Vihdoin parooni istui puunjuurelle ja otti tytön polvelleen.

"Sinä, pikku Dorothy, jolla on ollut kaksi äitiä, jäät yksin värisemään, koska toisella on mies ja toisella äskensyntynyt lapsi."

"Enkö minä saa matkustaa kauniin äitini luo Lontooseen?" kysyi Dorothy, joka huomasi, ettei kaikki ollut niinkuin olla piti.

"Pelkään, ettet saa, lapsukaiseni. Hän otti sinut luokseen vain senvuoksi, että oli niin yksinään."

"Enkö sitten saa asua Deansleigh Parkissa toisen äitini ja sinun kanssa?"

"Pelkään, ettet saa sitäkään", vastasi parooni suruisesti. "Meillä on nyt itsellämme pieni lapsi." Hän esti tyttöä vastaamasta kumartumalla hänen puoleensa ja suutelemalla häntä kyynelsilmin.

"Eikö siis kukaan minusta huoli?" kysyi Dorothy murheissaan.

"Miksei; joku sinut kyllä huolii", vakuutti parooni. "Missä sinä muuten mieluimmin asuisit?"

Koska Dorothyn kokemukset olivat sangen rajoitetut, mainitsi hän ainoan vieraan paikan, minkä tunsi, nimittäin sen talonpoikaistalon, jossa hän oli ollut hoidettavana, ennenkuin lady Mottisfont otti hänet luoksensa.

"Niin, siellä sinun tosiaankin on paras olla", vastasi sir Ashley. "Minä tulen katsomaan sinua, rakas tyttöseni, ja tuon sinulle kauniita lahjoja. Ehkäpä viihdytkin siellä aivan yhtä hyvin."

Mutta kun muutto sitten tapahtui ja Dorothy jätettiin talonpoikaisvaimon hoiviin, kaipasi lapsiparka kovin Fernell Hallin ja Deansleighin ilmavia huoneita. Pitkän aikaa kärsivät hänen pienet jalkansa, jotka olivat tottuneet pehmeihin mattoihin ja parkettilattioihin, niistä kylmistä kivilaatoista, joiden päällä hänen nyt oli elettävä ja leikittävä, ja kaivolla peseytyessään hän sai kylmänvihat kätösiinsä. Mutta paksut naulapohjaiset kengät suojasivat häntä jossakin määrin pakkaselta, ja hänen tällaisia seikkoja koskevat valituksensa harvenivat vähitellen, kun hän ehti uudelleen tottua ankaraan maalaiselämään. Niin hän yleni terveeksi ja reippaaksi, joskaan ei kauniiksi neitoseksi. Sir Ashley ei koskaan jättänyt häntä kokonaan unohduksiin, vaikka hänen osakseen ei tullutkaan aiottua järjestelmällistä kasvatusta, jonka olivat aloittaneet lady Mottisfont ja hänen toinen äitinsä, vilkasmielinen kreivitär. Viimeksimainittu sai pian toisia Dorotheoja, jotka vaativat hänen aikansa ja harrastuksensa yhtä tyystin kuin lady Mottisfontin ajan ja harrastuksen hänen rakas poikansa. Sittemmin meni haluttu ja hyljätty Dorothy naimisiin erään kunnianarvoisan urakoitsijan kanssa -- ellen erehdy, oli hän sama mies, joka pani uudelleen kuntoon Wintoncesteristä Uuden Metsän halki lounaiseen päin kulkevan vanhan maantien. Tämän arvoisan liikemiehen sydämestä tyttö vihdoin löysi sen tyyssijan, jonka hänen oma jalompi lihansa ja verensä oli häneltä kieltänyt.

* * * * *

Useat kuulijat kehoittivat hempeämielistä jäsentä kertomaan toisenkin tarinan, mutta hän sanoi, ettei muistissa sattunut olemaan muuta tällä kertaa. Hänestä näytti -- kasvojen ilmeistä päätellen -- että eräällä tulisijan toisella puolen istuvalla ystävällä oli jotakin sydämellään.

Se seuran jäsen, johon puhuja viittasi, oli hyvinarvoisa suntio, uskollinen kokouksissakävijä. Hänen toisessa silmäkulmassaan oli veitikkamainen ryppy -- luultavasti jonkin onnettomuudentapauksen jäljeltä. Hän vastasi, että hänen kasvojenilmeensä lähinnä johtui siitä vilkkaasta mielenkiinnosta, jota hän tunsi edellisen kertomuksen naishenkilöitä kohtaan. Hänen mielestään mainituissa naisissa ilmeni voimakasta äitiysvaistoa, joskaan heidän rakkautensa ei ollut erikoisen kestävää laatua. Tarina oli palauttanut hänen mieleensä erään tapauksen, jossa isän (muuten luonteeltaan rikoksellisen henkilön) puolella ilmeni paljon sitkeämpää kiintymystä. Hän pelkäsi olevansa kehno kertoja, mutta sanoi tahtovansa panna parastaan, jos seura halusi kuunnella.

Tällöin puheenjohtaja huomautti, että koska iltapäivä oli jo kulunut pitkälle, olisi parasta, jos kukin lähtisi asuntoonsa syömään päivällistä, minkä jälkeen jokaisella olisi vapaus palata loppuillaksi kuuntelemaan näitä omituisia perhemuistelmia. Suntio, joka itsekin alkoi tuntea nälkää, taipui mielellään ehdotukseen. Sitten seura hajaantui. Puolentoista tunnin kuluttua alkoivat uskollisimmat palata. Niiden joukosta puuttuivat muiden muassa puheenjohtaja, rovasti ja molemmat apulaispapit. Eversti ja mies hyvästä perheestä sitävastoin suvaitsivat tulla takaisin, sikarit hampaissa, sillä hotellissa oli ollut perin ikävää. Museossa ei ollut mitään varsinaisia valaistuslaitteita, ja se yksinäinen kynttilä, jonka oli asettanut pöydälle pullojen ja lasien sekaan joku huolehtiva seuran jäsen, ei kyennyt voittamaan takkavalkean hohdetta. Monien kuulijain tupakoidessa ryhtyi veitikkasilmäinen suntio, nyt täysin ravittuna, omin lauseparsin kertoilemaan tarinaansa, jonka oleellisin sisältö löytyy seuraavasta.

5.

LADY ICENWAY.

Esittänyt Suntio.

Hänen Majesteettinsa kuningas Yrjö kolmannen -- oikean uskon ja amerikkalaisten alusmaiden puolustajan -- hallitessa eli eräässä viheriöitsevässä metsäseudussa Bristolin ja Exonburyn kaupungin välillä nuori nainen, joka muistutti useita jo puheenaolleita sikäli, että hänkin oli hyvin lahjakas ja erinomaisen kaunis. Näiden ominaisuuksien lisäksi hänellä oli hieman vallaton ja itsepäinen luonnonlaatu. Kumminkaan ei hänen kokeneisuutensa ollut niin suuri kuin hänen varma esiintymistapansa olisi voinut saada uskomaan. Hän oli orpo ja asui senvuoksi setänsä luona. Vaikka viimeksimainittu mielellään piti silmällä hänen menestystään, sai hän kuitenkin usein viettää aikaansa omin neuvoin.

Ollessaan suunnilleen yhdeksäntoista vuoden ikäinen, tämä rakastettava nuori nainen ratsasti eräänä päivänä metsässä lähellä setänsä taloa, seuranaan vain eräs nuori poikanen. Hevonen sattui laukatessaan kompastumaan, jolloin ratsastajatar putosi maahan. Hän ei loukkaantunut pahoin, ja hänet saattoi kotiin eräs herrasmies, joka oli ilmaantunut näkyviin juuri onnettomuuden sattuessa. Tämä herra, joka oli hänelle täysin vieras, osoittautui erään lähellä asuvan tilanomistajan vieraaksi. Hän oli syntyjään hollantilainen ja tapasi silloin tällöin liikeasioissa tai huvikseen matkustaa Englantiin tiluksiltaan Guianasta, Etelä-Amerikan pohjoisosasta, missä hän yleensä oleskeli.

Siitä syystä Wessexissä vain harvat tunsivat hänet ja tuttavuus sen herrasmiehen kanssa, jonka talossa hän vieraili, oli sekin pintapuolista laatua. Joka tapauksessa kävi ystävyys hänen ja Heymere'ien kesken -- se oli sedän ja hänen veljentyttärensä nimi -- vähitellen yhä lämpimämmäksi. Koska siihen aikaan paikkakunnalla oli varsin vähän hienoa väkeä, oli uusi tulokas, jos hänellä oli hiemankaan seurustelutaipumuksia ja hyvää mainetta, varmasti aina tervetullut. Hellä tunne (kuten romantikot asiaa nimittävät) versoi nuorissa nopeasti kehittyen pian täydeksi tuttavallisuudeksi. Anderling, vieras herrasmies, oli luonnonlaadultaan sangen kuuma ja vaikka hän yrittikin salata tunteitaan, oli kuitenkin helppo havaita, että miss Maria Heymere oli tehnyt häneen syvemmän vaikutuksen kuin kiveen raapaisemalla. Hänen on aivan mahdotonta vapautua miss Marian lumoista, vaikka hän ilmeisesti ei katsonut voivansa mitään toivoa. Tämä toivottomuus vuorostaan loi miss Mariaan iloista voiman tuntoa, joskaan hänessä ei ollut eleillä pelkkä myötätunto, kun hän salaa kuuli ihailijansa syvään huokailevan.

Kaikkien mahdollisten tekosyitten nojalla siirrettyään luonakäyntiään tuonnemmaksi hän keräsi vihdoin kaiken rohkeutensa ja tarjosi neidolle kättänsä ja sydäntänsä. Koska neito ei suinkaan ollut hänelle ynseä, joskaan ei yhtä lemmekäs kuin hän, ja koska setä ei asettunut asiaa vastustamaan, niin hän suostui jakamaan hänen kanssaan hyvät ja huonot päivät kaukaisessa siirtomaassa, jossa mr Anderlingin riisi, kahvi, maissi ja puutavarat antoivat hänelle runsaat tulot, minkä väitteen muuten todisti oikeaksi hänen ystävänsä, sedän naapuri. Lyhyesti sanoen: koska mr Anderlingin oli välttämättä palattava omalle maallensa, määrättiin häät vietettäviksi varhemmin kuin on tavallista tai suotavaa, kun on kysymyksessä avioliitto verraten tuntemattomien asianosaisten kesken.

Häät vietettiin ja Maria lähti setänsä kodista. Hän matkusti miehineen ensin Lontooseen ja pari viikkoa myöhemmin suuren valtameren poikki heidän etäiseen kotiinsa -- missä heidän ei kumminkaan ollut määrä kauan viipyä, sillä mr Anderling aikoi myydä omaisuutensa, kunhan sota loppuisi ja hän voisi tehdä sen edullisesti. Sitten he voisivat matkustaa takaisin Eurooppaan ja asettua mihin pääkaupunkiin haluaisivat.

Kun he olivat ehtineet kauemmaksi, huomasi Maria, että hänen miehensä kävi yhä rasittuneemmaksi, ja päiväntasaajan poikki kuljettua hän oli yhtä alakuloinen kuin ennen kosintaansa. Muutamia päiviä ennen Paramariboon saapumista hän syleili vaimoaan tulisesti ja pyysi kyynelet silmissä saada tunnustaa jotakin. Hän kertoi varsin nuorella iällä onnettomuudekseen naineensa Quebecissä erään naishenkilön, jonka maine oli osoittautunut joka suhteessa kehnoksi. Tämä huomio oli ollut vähältä tappaa hänet, mutta lopuksi hän oli eronnut vaimostaan, jota hän sittemmin ei ollut nähnyt. Hän oli toivonut ja rukoillut, että nainen olisi kuollut, mutta Lontoossa ollessaan, vähän ennen heidän lähtöänsä, hän oli saanut tietää hänen vielä elävän. Hän oli päättänyt säästää rakasta vaimoaan näiltä ikäviltä tiedoilta, mutta se oli osoittautunut hänelle mahdottomaksi. Hän toivoi, ettei asiain tila mitenkään muuttaisi heidän tunteitaan enempää kuin sen myöskään tarvitsi vaikuttaa heidän ulkonaisen elämänsä juoksuun.

Silloin meidän ylpeän ja vallanhimoisen naisemme mieli purkautui väkivaltaisesti kun luoteismyrsky, ja olihan hänellä syytä kyllin. Hän oli kuitenkin luonteeltaan siksi joustava, ettei antanut kuulemansa tunnustuksen masentaa itseänsä, kuten epäilemättä olisi ollut laita useiden tuttavieni naisten, varsinkin niin kaukana kotoa, päiväntasaajan helteessä. Oikeastaan oli mr Anderling surkuteltavampi, sillä hän rakasti nuorta puolisoansa mielettömästi (hänen suonissaan näet virtasi vierasta verta) ja hänet oli johtanut rikokseensa Marian erinomainen kauneus, jonka mahtia vastaan hän oli taistellut yötä päivää, kunnes koko hänen vastustuskykynsä oli lopussa. Niistä toimenpiteistä, joihin nyt oli ryhdyttävä, alkoi Maria puhua -- miten järkevä hänen ehdotuksensa oli, jääköön tässä arvostelematta.

"Minä jätän teidän ratkaistavaksenne", sanoi hän, miehen esitettyä koko joukon hedelmättömiä valituksia ja vakuutuksia, "minä jätän teidän ratkaistavaksenne, eikö teidän, jos teissä vielä on jäljellä miehuuden häivääkään, ole suostuttava kaikkeen, mitä pidän parhaana päästäkseni siitä pulasta, johon olette minut saattanut?"

Mies lupasi suostua kaikkeen. Maria pyysi häneltä lupaa saada palata Englantiin ja ilmoittaa hänen kuolleen kuumetautiin heti heidän Paramariboon saavuttuaan. Marian aikomuksena oli esiintyä surupuvussa synnyinseudullaan, ja hän toivoi, ettei mr Anderling milloinkaan kävisi häntä siellä häiritsemässä -- mikä oli sitäkin luonnollisempaa, kun sellainen vierailu voisi johtaa vakaviin oikeudellisiin selkkauksiin.

Mies lupasi mielellään suostua kaikkeen ja olisi epäilemättä tehnyt mitä tahansa hellästi rakastamansa naisen hyväksi -- jopa uhrannut oman henkensäkin. Saattaakseen Marian heti täysin riippumattomaan asemaan hän lahjoitti hänelle melkoisen määrän arvopapereita ja jalokiviä (hän näet ei ollut suinkaan liioitellut puhuessaan suuresta omaisuudestaan). Paramaribosta Maria palasi ensimmäisellä laivalla Englantiin. Heidän toisistaan erotessaan mies selitti aikovansa myydä koko maaomaisuutensa ja ryhtyä sovittamaan rikostansa lähtemällä vaeltamaan maita mantereita.

Maria saapui Englantiin kaikella kunnialla, ilmoitti heti maihin astuttuaan sedälleen tulostaan ja saapui tosiaankin hänen luokseen surupuvussa. Kaikki naapurit valittivat surua kuullessaan hänen tarinansa. Ainoastaan sedälleen hän ilmaisi asian oikean laidan ja syyn, jonka vuoksi hän sen muilta salasi. Sillä vaikka Maria olikin viaton, oli hän kuitenkin samalla niin ylpeä, että olisi tuntenut itsensä kovin loukatuksi, jos olisi vähänkään epäilty hänen antaneen pettää itseänsä tai erehtyneen suunnitelmissaan.

Toistaiseksi hän vietti hiljaista elämää setänsä huoneessa ja ajan täyttyessä syntyi hänelle poika. Hän oli kovin arvossapidetty tasaisen ja pidättyvän käytöksensä vuoksi, ja hän voi miehensä luovuttamien varojen nojalla viettää huoletonta elämää talon kylkirakennuksessa tarvitsematta setänsä avustusta. Mutta tietoisuus, ettei hän ollut se, joksi ihmiset häntä luulivat, kiusasi häntä. Usein hän mietti itsekseen: "Mitäpä, jos saisivat täällä tietää hänen vielä elävän ja pääsisivät selville siitä ylpeästä vaikuttimesta, jonka vuoksi olen tahtonut nöyryytystäni salata? Se olisi vielä vaikeammin siedettävissä kuin heti tapahtuva avoin tunnustus -- jonka olisin tehnytkin, ellen olisi ajatellut lapseni parasta."

Tällaisten ikäväin mietteitten yhä enemmän häntä ahdistaessa hän tutustui erääseen jalosukuiseen arvon mieheen -- lordi Icenway oli hänen nimensä -- jonka maatila oli Wintoncesterin tuollapuolen, vastakkaisessa Wessexin kulmassa. Hänen innokkaasti kosiessaan Maria suostui, vaikka lordi oli ruma ja vanhanpuoleinen, sillä hän luuli voivansa uuden avioliiton avulla lujittaa asemaansa nöyryyttävien ilmitulojen varalta. Muutaman kuukauden kuluttua vietettiin häät, Maria suoristi lady Icenway'nä niskaansa ja muutti lapsineen miehensä kartanoon, missä kukaan ei häntä tuntenut.

Vähän aikaa myöhemmin hän selvästi huomasi menetelleensä aivan oikein -- tai väärin (riippuen siitä, miltä kannalta asiaa katselee). Saapui näet kirje hänen entiseltä mieheltään Anderlingiltä, nopeasti kyhätty hellä epistola. Oli kenties onni, että se saapui lordi Icenwayn poissaollessa. Anderling ilmoitti, että hänen kehno vaimonsa oli äskettäin kuollut Quebecissä; hän oli matkustanut sinne päästäkseen selville asian yksityiskohdista ja oli ollut mukana onnettoman naisen hautajaisissa. Nyt hän oli rientänyt Englantiin hyvittääkseen Marialle, mitä oli rikkonut. Hän kehoitti vaimoansa tulemaan Southamptoniin, missä hän arveli nousevansa maihin. Marian ei tarvinnut olla lainkaan peloissaan, sillä Anderling oli muuttanut nimeä, eikä kukaan Euroopassa tuntenut häntä. Hänen aikomuksenaan oli naida Maria uudelleen ja asettua asumaan jonnekin Euroopan mantereelle, heidän alkuperäisen suunnitelmansa mukaisesti. Hänen halunsa oli uhrata loppuikänsä Mariansa palvelemiseen sen suuren rakkauden vuoksi, joka yhä asui hänen sydämessään.

Vaikka lady Icenway oli melkoisen maltillinen, herättivät nämä uutiset hänessä suurta levottomuutta. Kuultuaan laivan olevan näkyvissä hän lähti yksinään tulijaa kohtaamaan. Kun he vihdoin seisoivat toistensa edessä, huomasi Maria yhä vallitsevansa Anderlingiä. Viimeksimainitun hurmausvoima sitävastoin oli kokonaan kadonnut. Murehtiessaan Marialle tekemäänsä vääryyttä tuo ennen vapaa ja elämäniloinen mies oli muuttunut ankaran uskonnollisia tapoja noudattavaksi paastoavaksi pyhimykseksi. Saatuaan hänet ensin vannoen vakuuttamaan, että antaisi hänelle täyden hyvityksen (minkä Anderling luuli merkitsevän laillista avioliittoa) Maria ilmoitti hänelle menneensä jo naimisiin erinomaisen, hienosukuisen miehen kanssa, jolla oli laajat tilukset ja joka oli antanut hänelle mieluisan arvonimen.

Tämä tiedonanto sai miesparan kasvot jäykistymään ja hänen sydämensä melkein pakahtumaan. Marian kauneus ja ylväät eleet olivat aikaisemmin vietelleet hänet syntiin, ja nyt, kun tuo kauneus oli täydessä kukoistuksessaan ja menestys oli saanut hänen olemuksensa entistäkin ylväämmäksi, oivalsi Anderling, ettei hän kyennyt tätä hurmausta vastustamaan. Koska hän kumminkin oli luvannut suostua, täytyi hänen myöntyä Marian pyyntöön, jossa toistuivat vanhat vaatimukset: Anderlingin oli matkustettava johonkin vieraaseen maahan koskaan ilmaisematta olemassaoloansa hänen tuttavilleen, miehelleen tai yleensä kenellekään Englannissa sekä jätettävä hänet iäksi rauhaan, koska oli selvää, että hänelle nykyisessä korkeassa asemassaan voisi siitä koitua suurta ikävyyttä.

Anderlingin pää painui. "Entä lapsi -- meidän lapsemme?" kysyi hän.

"Hän voi hyvin", vastasi Maria. "Erittäin hyvin."

Niine hyvineen matkusti kovaonninen mies pois, paljoa murheellisempana kuin Englantiin tullessaan. Hänen mieleensä ei ollut milloinkaan johtunut, että nainen, joka piti kunniastaan siinä määrin kuin Maria, voisi turvautua sellaiseen keinoon kunniansa säilyttämiseksi, vieläpä niin hämmästyttävän pian. Hän oli otaksunut varmasti saavansa Marian lailliseksi vaimokseen ja pääsevänsä elämään onnellista yhdyselämää hänen ja lapsen kanssa, jota kohtaan hän tunsi yhä suurempaa hellyyttä, vaikka ei ollut sitä edes nähnytkään.

Lady Icenway palasi kotiinsa Wintoncesterin taakse eikä virkkanut kohtauksesta sanaakaan jalosukuiselle miehelleen, joka oli sinä päivänä onneksi mennyt pienelle metsästysretkelle Weydon Priorsiin tietämättä mitään vaimonsa matkasta. Hän oli lähettänyt Anderling paran menemään, mutta siitä huolimatta hän myöhemmin usein katseli niin sanotun leskeytensä lasta keksiäkseen isän piirteitten jälkiä sen kasvoista. Siihen hänellä oli riittävästi aikaa seuraavina syys- ja talvikuukausina, sillä hänen puolisoltaan, joka oli todellinen aatelismies, kului aika enimmäkseen urheiluun ja maanviljelykseen.

Eräänä talvipäivänä, lordi Icenwayn lähdettyä ketunajoon kauas kotoa -- tähän vuodenaikaan hän lähti metsästämään kolme neljä kertaa viikossa -- käyskeli Maria aurinkoisella pengermällä ikkunain ulkopuolella. Silloin heitettiin viereisen muurin yli pieni valkoinen esine, joka putosi hänen jalkojensa eteen. Se osoittautui pyöreän kiven ympärille kiedotuksi kirjeeksi. Lady Icenway avasi ja luki sen ja lähti sitten (epäilemättä ankara ilme majesteetillisilla kasvoillaan) pengermää pitkin puistoon, josta kirje oli heitetty. Hänen ensimmäinen miehensä seisoi hänen edessään. Koko hänen ulkomuotonsa osoitti, että hänen oli jollakin tavoin käynyt huonosti.

"Sinä näet, että minä olen muuttunut, rakkaani", virkkoi hän. "Niin, Maria, minä olen menettänyt omaisuuteni -- pääasiallisesti mielettömästi pelaamalla niissä mantereen helveteissä, joihin olet minut karkoittanut. Mutta jotakin minulla vielä on maailmassa -- lapseni -- ja sen vuoksi minä uskallan tänne tunkeutua. Älä pelkää, kultaseni! Minä en vaivaa sinua kauan; sinä olet minulle liiankin rakas. Mutta minä ajattelen poikaa, yöt päivät -- en voi sille mitään -- en voi tukahduttaa tunteitani. Minä haluan nähdä hänet ja puhutella häntä kerran elämässä."

"Entä valanne?" kysyi Maria. "Tehän lupasitte olla milloinkaan ilmaisematta -- --"

"Minä en ilmaise mitään. Salli minun vain nähdä lapsi. Minä muistan varsin hyvin, mitä olen vannonut sinulle, julma valtijattareni, ja minä pidän valani pyhänä. Muutenhan minä olisin voinut saada hänet nähdä jonkin petoksen avulla. Mutta minä pidin oikeampana avoimesti pyytää sinulta lupaa."

Maria harkitsi asiaa hänelle ominaisella ylimielisellä vakavuudella, jota hänen aateloitumisensa oli pikemmin lisännyt kun vähentänyt. Sitten hän sanoi haluavansa miettiä asiaa antaakseen vastauksensa kahden päivän kuluttua, hänen miehensä jälleen lähdettyä metsästämään.

Anderling odotti kärsivällisesti. Lady Icenway, joka ei enää ollenkaan häntä rakastanut, harkitsi asiaa perinpohjaisesti päätyen siihen tulokseen, että olisi epäviisasta pakottaa luonnonladultaan niin tulinen mies äärimmäisyyksiin. Hän siis lähti tapaamaan Anderlingiä määrättyyn paikkaan määrättynä aikana.

"Te saatte nähdä lapsen", sanoi hän, "mutta luonnollisesti vain sillä ehdolla, ettette ilmaise itseänne ettekä tule hänen näkyviinsä, sillä muuten voitte saattaa pulaan sekä itsenne että minut. Minä nukutan hänet päivällisen jälkeen ja vien teidät sitten takatietä sisään."

Onneton isä, jonka harha-askel nyt kosti itsensä tavalla, jota hän ei ollut voinut aavistaakaan, lupasi noudattaa määräyksiä ja odotti puistossa kärsivällisesti Marian kutsua. Se tapahtuikin kello kolmen aikaan, jolloin hänet saatettiin puutarhaportin kautta taloon ja portaita pitkin siihen huoneeseen, jossa poika nukkui. Hän makasi pienessä kätkyessään, kädet pään taakse heitettyinä ja tyynesti hengitellen. Silkinhienot kiharat lepäsivät pieluksella. Isä, joka tällä hetkellä oli tosiaankin säälittävä, kumartui hänen puoleensa. Hänen silmistään pirahti kyynel kehdon peitteeseen.

Maria kohotti varoittaen sormeaan, kun isän suu lähestyi pojan huulia.

"Miksei?" kysyi hän anellen.

"Olkoonpa menneeksi", sanoi Maria. "Mutta niin kevyesti kuin suinkin mahdollista."

Isä suuteli lastaan sitä herättämättä, kääntyi, katsahti siihen vielä kerran ja seurasi Mariaa ulos samaa tietä, jota oli tullut.

Tämä keino, jonka olisi pitänyt lievittää isän ikävää, todellisuudessa vain sitä pahensi. Sen sijaan, että hän alkujaan oli rakastanut tuntematonta ja näkemätöntä poikaansa epämääräiseen ja haaveelliseen tapaan, alkoi hän nyt kiintyä lapseensa koko olemuksellaan. Se tietoisuus, että hän parhaassa tapauksessa saisi nähdä poikaansa vain harvoin ja ohimennen, saattoi hänet sellaiseen epätoivoon, että hän melkein oli rikkoa äidille antamansa lupauksen. Mutta niin ritarillisesti hän kunnioitti lady Icenwaytä ja niin vilpittömästi hän katui muinaista petostansa, että pakotti sydämensä alistumaan. Koko se rakkaus, jota hän kykeni tuntemaan -- ja se ei suinkaan ollut vähäinen -- keskittyi nyt lapseen ja vaimoon -- lapseen, joka ei häntä tuntenut ja vaimoon, joka oli lakannut häntä rakastamasta.