# Ylhäiset ja alhaiset ## Part 9 Book page: https://www.cyberlibrary.org/fi/books/ylhaiset-ja-alhaiset-14214/index.md «Tapahtukoon Theodorin tahto!« huusi kreivi. «Maisteri Johanneksen malja! Hän on surmannut itsensä! Vai niin! Hän teki oikein. Hänestä ei ollut elämään«. «Mutta minä olen vastikään nähnyt hänen«, sanoi luutnantti kolkosti. «Sinä nähnyt! Tästä tulee hupainen juttu! Luutnantti Leist uskoo aaveita«, nauroi kreivi. «Hi, hi, hi, hoo!« nauroi raatimies. «Minä olen hänen nähnyt, ja se, joka minua valehteliaksi sanoo, saa minun kimppuunsa!« «Milloin näit sinä hänen?« kysyi kreivi vakavammasti. «Tänne tullessani. Hän kulki tästä kiireesti ohi«. Hirmuinen tärähdys kuului nyt. Se rikkoi salissa akkunan. Leimaus seurasi samassa. «Jumala siunatkoon!« änkytti lihava raatimies. «Olkoot aaveet arvossansa!« lausui kreivi. «Nyt, herrat, kädet suoriksi, malja käteen; sanovathan oppineet, että lasi suojelee ukkos-ilmaa vastaan«. Vastahakoisesti tottelivat vieraat kreivin käskyä. Luutnantti vapisi, kun hän joi. «Minä en tiedä, mikä minun on; minussa sanoo joku, ettei minun pitäisi juoman«, puhui hän kreiville. Kreivi nauroi. «Juo sitä enemmän, että tuo _joku_ sinussa saisi vähän hänkin!« «Kenties sinulla on oikein«, lausui alakuloisella äänellä Leist. «Viini on ennen maistunut. Kummaa ettei se nyt maistu«. -- Ilta kului, ja sen kuluessa yhä iloisemmiksi muuttuivat vieraat. Ukkonen oli lakannut jyrisemästä, ja kuta etemmäs se vetäysi, sitä enemmän melskettä nousi kreivin asunnossa. Luutnantti Leistkin oli aaveensa unhottanut. Hän nauroi nyt itselleen. Vähän ennen puolta yötä otti kreivi maljansa. «Ystäväni!« sanoi hän. «Toivokaa minulle, että se onnistuisi, mikä minulla on tekeillä!« Maljoja kilistettiin yhteen. «Onnea, onnea!« kuului. Luutnantti Leist katsahti kelloaan. «Nyt on aika«, jupisi hän itsekseen, nosti maljansa ja puhui: «Suokaa myös onnea minulle älkääkä antako minun poismenoni estää teidän iloanne! Ehkä vielä tulen aamupuoleen katsomaan teitä«. Turha oli yritys estää Leistiä. Hän otti lakkinsa, tyhjensi vielä muutamia viinilasia ja jätti seuran. Leistin mentyä nousi ilo yhä suuremmaksi. Melskeen keskellä kuulemme kreivin kuiskaavan erään upseerin korvaan: «Minä olen taitavasti laskenut koukkujani; olisi kumma, jos ei kala tarttuisi«. «Onnellinen sinä!« vastasi upseeri. «Sinua kaikki naiset suosivat; sinä olet, tottamari, onnen lapsi!« «Semmenkin kun te minulle olette onnea toivottaneet«. -- Kun aamu koitti, olivat herrat saaneet kyllänsä. He vetäysivät pois, miten parhaiten voivat. Kello löi kolme, kun kreivi oli saattanut ulos viimeiset. «Hi, hi, hi, hoo! Hupainen, hauska ilta!« virkkoi laiha raatimies mennessään. «Uh! Sinulla on tänään ollut onnen päivä!« vastasi lihava. Kreivi G. käveli yksin jääneenä pari kertaa salinsa poikki. Hänen poskensa olivat punaiset, hänen silmänsä loistivat, hänen huulensa nauroivat. Viini oli vaikuttanut tuon. «Saas nähdä, saas nähdä!« lauloi hän. * * * * * Marian kamarissa istui Anna. Sanotaan ajan lievittävän surun, ja totta se onkin. Niinkuin aika parantaa haavan, parantaa aika myöskin usein sydämen haavat. Ajan tuulet puhaltavat kiini haavan laidat, ja aina vähitellen, melkein huomaamatta, paranee haava syvemmältä. -- Mutta sydämessä löytyy haavoja, joita aika ei voi parantaa, jotka aina ovat haavoja, vaikka paranemaan päin. Tätä laatua ovat semmenkin ne, jotka aika itse on syönyt. Ne menevät tosin umpeen, mutta ellei riennä auttamaan se ainoa auttaja, joka auttaa voi, on varsinainen apu hukassa; haavan pohja on aina verinen, auki. Annan sydämessä tiedämme semmoisen paranemattoman haavan olevan. Teräase ei sitä ole tehnyt; aika kasvatti sydämeen kasvin; hetki repäsi sen juurineen ylös, mutta juuret ulottuivat sydämen pohjaan. Tämä kasvi sisälsi Annan onnen; ei kumma siis, etteivät juurten sijat pohjasta umpeen kasva. Anna läksi suruisena äitinsä luo. Hän itki kamarissa, missä hän ennen oli arkulla istunut, silloin iloisin mielin silmäillen nuorukaista, joka pöydän ääressä työtä teki. Hän muisteli itsekseen, mitä tämä nuorukainen oli hänelle puhunut, ja sen jälkeen sanoi hän hyvästi äidilleen, joka turhaan kysyi häneltä, miksi hän suri, ja sitten hän taas palasi majurin taloon. Tiellä tapasi hän luutnantin, ja tämän sanat kaasivat katkeraa tulta hänen sydämeensä. Annan kyyneleet eivät nyt juosseet; ne olivat kuivuneet lähteisiinsä. Hän vapisi kuin haapa tuulen käsissä; hänen onnettomuutensa nousi partaittensa yli ja oli kokonaan niellä hänen. Kun luutnantti hänen jätti, seisoi hän muutaman minuutin rauhassa liikkumatta niinkuin patsas, ja vihdoin, kun hän rupesi kääntymään kotiinsa päin, ei hän tiennyt, että hän kulki. Silloin, kun hänen silmänsä eivät muuta nähneet kuin kuolleen rakastettunsa haamun, kun hänen sydämensä ei muuta tiennyt kuin Johanneksen, tuli pitkillä askelilla kävellen tämä rakastettu hänen vastaansa. Anna näki hänen. Anna seisahtui; hän yritti mainitsemaan Johanneksen nimeä. Mutta ennenkuin ääni pääsi hänen huuliltansa, olivat hänen tunteensa aaveet syleilleet rautakourilla häntä ja saatettuaan hänen vaivoista tainnuksiin, jättäneet hänen suruista vapaana pyörryksiin. Taakseen katsoessaan oli luutnantti nähnyt Annan kaatuvan. Hän palasi silloin Annan luo. Hän luuli olevansa syypää tähän onnettomuuteen. Hänen omantuntonsa ääni kuului. Kuolleista nousneen näky oli saanut luutnantin vapisemaan. Hän unhotti aikeensa; hän otti syliinsä Annan ja kantoi hänet majurin taloon. Kun hän pääsi pihalle, avasi Anna silmänsä. -- Luutnantti havaitsi tuon; mutta vasta sitten, kun hän Marian sohvalle oli hänen laskenut, vetäysi hän takaisin. -- Leist meni nyt kreivin luo; hänen himonsa olivat sammuneet; hänessäkin oli Johanneksen näkeminen herättänyt jotakin -- itse hän ei tietänyt, mitä se oli. Anna makasi kauvan osaamatta mitään ajatella. Tuo hirmuinen ukkosenjärähdys herätti hänen. Muisto rupesi vähitellen palaamaan takaisin, ja kuta enemmän muisto heräsi, sitä enemmän rupesi haava sydämessä kihelmöitsemään. Monet tunnit makasi hän sohvalla silmät ummessa, kädet rintaa vastaan puristettuina, ja vasta silloin, kun päivän alkava koi heitti ensi säteensä hajaantuneiden pilvien välistä, hän silmänsä avasi. Hänen pöydällänsä oli Johanneksen antama ruusu. Hän otti sen käsiinsä; hän suuteli kukkaa. Silloin luuli hän kuulleensa salin oven aukenevan. Hän kätki rintaansa vastaan kukan; hän muisti hämärästi, että luutnantti oli luvannut tulla hänen luoksensa. Hän silitti hiuksiansa ja meni tulevaa vastaan, Vaan Anna ei luutnanttia nähnyt. Hänen edessänsä oli herrasmies; mutta tämän miehen kanssa ei ollut Anna sanaakaan ennen puhunut. Tämä mies, joka nyt Marian kamarissa seisoi, oli Annalle outo. «Antakaa anteeksi rohkeuteni!« alkoi herra suloisella äänellä. «Minä en tahdo nuhdella teitä; mutta mikä hirmuinen vaara teille, jättää kaikki ovet auki yöksi. -- Minä hain teitä, juuri teitä. Minä havaitsin ovet olevan auki; en luullut löytäväni teitä täällä, ja -- -- Vaan te ette vastaa?« Anna tirkisteli vaan tuntematonta vierastaan. «Se on totta«, alkoi herra taasen; «te ette tunne minua. Mutta, neiti, minun sydämeni tuntee teidän, vaikken minä teistä muuta tiedä kuin nimenne. Minä olen nähnyt teidän, ja minun sydämeni on syttynyt. Tiedättekö, neiti Anna, mitä todellinen rakkaus on? Jos sen tiedätte, niin tiedätte miten minä teitä rakastan. Anna, minä olen tunnustanut sydämeni salaisuuden; minä lasken teidän jalkainne eteen tämän sydämen. Astukaa sen päälle, musertakaa se, tahi antakaa sille elämän henki ja ilo! Tuo on, Armas Anna, teidän vallassanne. Minä odotan tuomiotani«. Kuulla muiden puhuvan rakkaudesta, jonka ymmärtää turhaksi, kun itse omassa sydämessään tuntee samallaisen rakkauden -- antaa kummallisen lohdutuksen. Anna ei ollut valhetta elämässään vielä havainnut. Hän ei tiennyt, että petosta maailmassa löytyi. Hän kuuli herran kauniit, innokkaasti puhutut sanat, ja hän uskoi niitä todeksi. Anna ei tuntenut herraa. Hän oli ainoastaan joskus nähnyt hänen kadulla. Sanottuaan viime sanansa odotti herra taasen vastausta. Anna painoi rintaansa vastaan vapisevat kätensä; mutta hän ei nytkään puhunut mitään. «Kylmä sydän!« jatkoi herra innokkaasti ja suruisella äänellä. «Mitä parasta ihmisellä on, sydämeni rauhan, olen minä sinulle uhrannut, ja sinä et vastaa?« «Herra, jättäkää minut!« pyysi Anna hiljaisella, äänellä. «Jättää sinut! Sinut, josta elämäni onni riippuu! Ei, en ikinä! Minun olet sinä, kaunis enkeli! Minun olet sinä, puhdas sydän!« Ja levittäen sylinsä tahtoi herra siihen sulkea Annan. «Herra!« huusi Anna työntäen hänen luotaan suuremmalla voimalla kuin olisi luullut Annassa löytyvän. Silmänräpäyksen seisoi herra liikkumatta. «Vastusta sinä! Minun sydämeni lempi on suurempi, on palavampi kuin sinun kylmyytesi. Anna, Anna!« Hän koitti taasen syleillä neitoa, mutta vielä kovemmasti työnsi tämä häntä tyköään. «Hullu lapsi!« lausui herra. «Sinä olet itse jättänyt ovesi auki; tänne ei nyt tule ketään. Sinä näet, että olet minun vallassani«. Herra seisoi selin oveenpäin, jottei hänen uhrinsa karkaisi. «Minä vallassanne! Herra, armahtakaa vaivaista, jonka sydän on musertunut! Minä en koskaan saata rakastaa teitä. Menkää, menkää Jumalan tähden!« Annan ääni oli rukoilevaisen, mutta niinkuin rukoilevaisen, sydämellinen ja hellä. Hän ehkä nyt ymmärsi herran aikomuksia, tahi sanoi hänen aavistuksensa, ettei herralla ollut hyvää mielessä. Herra ei enää vallastansa puhunut. Hänen sanansa olivat taasen hunajan makuiset; mutta nyt soi niiden suloisuus inhokkaasti Annan korvissa. Vaan vielä kerran koetti Anna pyynnöllä ja nöyrällä rukouksella saada vierasta jättämään hänet. Anna parka ei tuntenut tätä herraa. «Sinä uppiniskainen nainen, pilkkaatko sinä minua!« Ja nyt oli Anna, jonka voimat olivat loppuneet, herran sylissä. «Viattomuuden apu, orpoin auttaja, joko jätät lapsesi!« huokasi Anna. Anna ei viattomain apua turhaan huutanut; orpoin auttaja lähestyi jo. «Sinä olet minun, minun olet sinä!« sanoi herra ja tahtoi suudella vaaleaa naista. Vaan kynnyksellä seisoi jo auttaja, vaikka häntä ei herra eikä Anna nähnyt. «Jumala! Johannes! Auta minua!« Silloin liikkui auttaja; hän lähestyi hiljaa. Hän tuli herran taakse; hän otti häntä kauluksesta kiini, ja yhdellä heittämällä heitti hän hänen suoraksi lattialle. «Kunnoton heittiö!« sanoi hän. Ukkosen lyönnistä ei olisi herra niin hämmästynyt kuin nyt tästä. Hän luuli näkymättömän käden tarttuneen häneen. Hän nousi häveten hiljoilleen, ja kun hän loi silmänsä odottamattomaan vastustajaansa, seisoi parooni Klaus hänen edessänsä. »Klaus!« huusi hän. «Sinä täällä!« «Sinä täällä, kreivi!« huusi Klaus, joka nyt vasta tunsi herran. «Sinä neiti Marian kamarissa!« «Ha, ha! Nauraa saa! Enpä todellakaan ole kummemmassa ollut!« ilveili kreivi. «Mene katsomaan kummempaa! -- Luutnantti Leist oli luultavasti illalla luonasi. Mene katsomaan kummempaa! Hän vedettiin vastikään ylös Aurajoesta. Hän on hukkunut«. Nyt vaaleni kreivi. Hän ei puhunut mitään. Kiireesti samosi hän ulos taaksensa katsomatta. Kun hän kadulle tuli, näki hän paljon ihmisiä joen toisella puolen. Hän mieli päästä niiden sivu. Hän pääsikin; mutta kun hän oli taaksensa jättänyt enimmät, näki hän vähäiset rattaat edessänsä; niitä veti kaksi yövartiaa. Niillä makasi sinisenä luutnantti Leist. Miten hän oli hukkunut ei tiennyt kukaan. «Turhaan ei hän elävin silmin ollut nähnyt kuolleitten elävän«, sanottiin. XXII. Maria. Ei ole lepoa lehossa, Eikä onni oksapuiden Asu mustan varjon alla. Vaiva vaivuttaa levolle, Vaiva vaivaapi uneni, Vaiva herättää valolle, Uuden päivän paistehelle. Vanha runo. Me leikimme usein tunteillamme. Me sytytämme uusia, kun vanhat haihtuvat, tahi toisin sanoen: me annamme uusien syntyä miettimättä mitä laatua ne ovat. Surulliset saavat meidät surullisiksi, iloiset iloisiksi. Tunteet ovat meille se Pyörtäjä-koski, joka vie meidät mukanansa. Ja miksikä? Surullisten syntyessä emme voi estää niitä, iloisten syntyessä taasen emme sitä tahdo. Tunteet ovat meidän herramme. Me sodimme turhaan niitä vastaan. Me saatamme ainoastaan vähäksi ajaksi hillitä niiden valtaa; -- se on kaikki. Suurin maailmassa se, joka vähin on tunteittensa orja. Tunteet, kun ei järki enää laisinkaan voi hillitä niitä, ovat hirmuvaltiaista hirmuisimmat. -- Me palaamme hetkeksi Harmaalaan. Siellä tapaamme Marian; hänessä näemme tunteiden vallan. On ilta. Vanha parooni ja majuri kulkevat edes takaisin lattialla. Molempain kasvoissa asuu syvä suru. He eivät puhu, he ovat ääneti; mutta väliin pudistavat he päätänsä ja silmäilevät Klausta, joka pöydän ääressä istuu ja kirjoittaa. «Nyt on elokuun toinen päivä«, sanoi vihdoin vanha parooni. Majuri ei vastannut mitään. Hän katsoi kelloaan. Kului pitkä aika, jona syvä hiljaisuus vallitsi salissa. Vihdoin ikäänkuin unesta heränneenä majuri lähestyi Klausta, ja laskien kätensä tämän päälaelle sanoi hän: «Minun käy sääliksi Annaa. Minun tähteni pitää hänen kärsimän tuollaisia hävyttömyyksiä. -- Sinä sanoit tavanneesi kreivin?« «Tapasin; mutta Anna on nyt tallessa. Hänen äitinsä asuu hänen luonaan teidän talossanne«. «Te kuulustelitte Johannesta?« «Minä tein kaikki, mitä voin, löytääkseni hänen; mutta kaikki oli turhaa. Anna sanoo varmaan nähneensä hänen, ja luutnantti Leist on samana iltana, jona hän sai onnettoman loppunsa, nähnyt hänen, niinkuin kaikki, jotka kreivin pidoissa olivat, todistavat«. «Kummallista!« jupisi majuri. Samalla aukeni ovi, ja nuori mies astui saliin. -- «Miten on Marian laita?« kysyivät parooni, majuri ja Klaus yhtaikaa. «Hän nukkuu nyt, mutta kuume ei ole vielä alentunut. Minä saatan kumminkin vakuuttaa, ettei hän kuole, mutta...« «Mitä«, huusi parooni, joka näki nuoren lääkärin katseesta, ettei parasta ollut toivomista. «Mutta mitä?« huusivat Klaus ja majuri. «Hän olisi kuollut, ellei parooni Klaus olisi aikanansa saanut minua hänen luoksensa. Nyt minä vakuutan, ettei hän kuole. Tuleeko hän entiselleen enää, sitä en minä takaa«. «Maria ei kuole! Maria ei jätä vanhaa isäänsä! Kiitos Jumalalle tästä sanomasta!« Ja majurin silmistä juoksivat kirkkaat kyyneleet. Lääkäri kuiskasi muutaman sanan Klaus herran korvaan, ja Klaus, joka tähän asti oli istunut kirjoituspöydän vieressä, nousi hirmustuneena ylös. «Niin, ellei maisteri Johannesta löydetä« -- lisäsi lääkäri. «Ja minä...« Mutta nyt kääntyivät kaikkein silmät ovelle päin. Kummallinen näkö! Maria, jonka lääkäri juuri oli jättänyt nukkumaan, seisoi siinä. Hänen hivuksensa olivat hajallaan, hänen poskensa paloivat kuumeesta, hänen silmänsä tirkistelivät kummallisesti. «Haa, petturi! Sinä istuit minun vieressäni; sinä luulit minun nukkuvan. Sinä lupasit estää nuo mustat aaveet karkaamasta minun päälleni. -- Sinä menit pois«. Näin huusi hän. Majuri oli vaipunut alas sohvalle; hän kätki käsiin kasvonsa. «Maria! En minä mennyt pois; minä olen tässä«, sanoi nuori lääkäri, ja lähestyen neitiä, joka liikkumatta kynnyksellä seisoi, otti hän hänet syliinsä ja kantoi hänen kamariin. «Johannes, Johannes! Minä tiesin, ettet sinä minua hyljää«, lausui Maria iloisella äänellä. «Johannes pitää löytymän! Minä vannon, että vaikka hän olisi maailman ääressä, hän pitää löytymän!« huusi Klaus, joka Marian nähtyään vapisi liikutuksesta. «Kiitos, kiitos, rakas Klaus!« vastasi majuri. «Sinä olet minulle antanut enemmän kuin henkeni, jos sinä tuot Johanneksen tänne. Minä olen jo sinulle velassa kuolinpäivääni saakka siitä, että niin nopeasti sait lääkärin Marialle, kun kuume uudestaan tarttui häneen!« Ja majuri riensi kamariin Mariansa luo. Klaus oli kahden isänsä kanssa. Vanha parooni ei sanonut mitään. Hän istui nyt kädet ristissä hiljaa rukoillen. «Minä lähden; lopettakaa kirjoitukseni! Ellei Johannesta pian löydetä, menettää Maria järkensä«, sanoi Klaus, ja hän meni, huolimatta siitä, mitä hänen sanansa vaikuttivat hänen isäänsä. «Herra Jumala; tähän olen minä syypää!« voivotti parooni. Marian vuoteen vieressä istui majuri ja lääkäri. Naiset, paroonin tyttäret, jotka koko viime yön ja päivän olivat valvoneet, olivat antauneet levolle, kun näkivät Marian nukkuvan, Marian, joka yhtä jaksoa enemmän kuin vuorokauden oli houraillut. Nyt nukkui Maria. -- Kaikista omantunnon soimauksista, kaikista vaivoista ovat ne surkeimmat, joiden alaisiksi itse kevytmielisyydessämme olemme antauneet. Vaivalla ja omantunnon soimauksella on se nuoli pistävin, jonka tutkaimessa seisoo: Omat työsi teroittivat minun. Se nuoli ei tylsy. Jos se tylsymään rupee, teroittavat sitä omat tunteemme, ja teräväksi tultuaan sama nuoli tunkeutuu juuri meidän tunteittemme pohjaan. Se asia, joka saa meidät suremaan ja jonka syyt meidän täytyy tunnustaa löytyvän itsessämme, ei riisu meidän nähden yltään mustaa surupukuansa, ennenkuin olemme parantaneet, mitä olemme väärin tehneet, ja jos emme tätä voi, seuraa ajatus musta ja kalvava meitä aina kuolemaamme saakka. -- Saarnan sanat herättivät Marian. Hän lupasi parantaa, mitä pahaa hän kevytmielisyydellään oli saanut matkaan. Kun hän ei sitä voinut, laukesi se jousi, jonka nuolen tutkaimessa tuo vasta mainittu lause oli kirjoitettuna. Rauhattomuuden tunne heräsi. Kun hän oli yksinänsä tuona hirmuisena yönä, sai myrsky ja rajuilma tämän rauhattomuuden pelkoon liittyneenä nousemaan epäilyksen rajojen yli. Marian puhdas, pohjasta rehellinen sydän näki ensi kerran elämässään, että hän oli tehnyt väärin, että hän oli tehnyt pahoin. Katumuksen tunne oli siis nyt ensi kerran tunkeunut hänen poveensa. Mutta sen valta oli sitä hirmuisempi, kuta oudompi se oli. Marian tulinen mielikuvitus pääsi paisumaan partaittensa yli; eikä hänen heikko ruumiinsa voinut sietää tämän voimallista karkausta hänen sydäntänsä vastaan. Vielä ylläpiti häntä heikko tunne, joka loisti hänen silmistänsä ikäänkuin mustaan yöhön ja sanoi hänen vielä olevan elävien joukossa. Mutta kun tuo julma leimaus ympäröitsi hänen, kun ukkosen jylinä täytti hänen korvansa, silloin hänen voimansa lamaantuivat. Hänen heikko ruumiinsa ei kannattanut enää tätä sielun kuormaa. Hänen täytyi vaipua, uupua murheesensa, vaikka tämä murhe, niinkuin usein tapahtuu, ruumiinvoimain loppuessa menetti muotonsa ja muuttui hourailussa päinvastaiseksi kuin se todellisuudessa oli. Tässä unessaan, jonka kestäessä elämä lähestyi kuoleman rajaa, lepäsi Maria kauvan. Kun hän avasi silmänsä ensi kerran, eivät ne osoittaneet muuta kuin sen paksun sumun, jonka hänen sielunsa uni oli vetänyt hänen sydämensä yli. Mutta vähitellen sai ruumis voimansa takasin, ja varsinaisuuteen, vaikka vastahakoisesti, täytyi sielun ihanasta unestaan herätä. Kolmeen pitkään vuorokauteen ei ollut Maria sanaakaan sanonut. Ja vihdoin, kun hänen kielensä lumouksestaan vapautui, oli hänen ensi sanansa sama kuin se, joka kolmea päivää ennen oli ollut viimeinen. «Johannes! Johannes!« huusi hän. Ken nyt olisi hänen tuntenut samaksi Mariaksi, joka niin nykyisin vielä oli ollut ilon kuva! Kun hän heräsi, istui hänen isänsä ja parooni hänen vieressään, ja lääkäri piti hänen kättänsä kädessään. Maria silmäili ympärillensä, ja joka tarkoin olisi katsellut nyt hänen silmiinsä, olisi nähnyt, miten niissä yhä enemmän, sen mukaan kuin hänen ajatuksensa, järkensä ja muistonsa palasi, surun ja kauhistuksen ilme kävi huomattavammaksi. Ja vihdoin, kun tuo paksu unenhuntu oli kadonnut, välkkyivät niissä -- ei enää surun, vaan epäilyksen leimaukset. Näin lepäsi hän muutaman minuutin. «Isäni«, sanoi hän hiljaisella äänellä vihdoin, ja kädellään viittasi hän paroonille ja lääkärille. He ymmärsivät, mitä hän tarkoitti, ja he jättivät hänen isänsä kanssa kahden. Isälliseen helmaan laski Maria surunsa. Hän tunnusti vapisevalla äänellä, miten hän oli leikkinyt oman sydämensä kanssa, miten hän ajattelemattomasti oli uhrannut Johanneksen kevytmielisyydellensä, ja vasta silloin, kun oli sydämensä syvyydet saanut purkaa, sai hän vähän rauhaa. Majuri lupasi kaikki parantaa, lupasi tuoda Johanneksen Marian luo, ja kyyneltensä valuessa syleili silloin Maria isäänsä. Toivon koi oli valjennut Marian rinnassa. Maria oli nyt rauhallisempi. Hän odotti Johannesta. Ja Johannekselle olisi Maria nyt osoittanut vielä suurempaa rakkautta kuin ennen kevytmielisyyttä. Maria parani nyt päivä päivältä, vaikka hänen vähäiset voimansa ja taudin tuottama viehkeys eivät sallineet hänen päästä entiselleen. -- Hänen elämänsä oli nyt toivo. Mutta Johannesta ei kuulunut. Klausta, joka Johannesta oli lähtenyt hakemaan, ei myöskään kuulunut. Mutta niinkauvan kuin ei Klausta kuulunut palaavaksi, oli Marian toivo voimissaan. Silloin eräänä päivänä, kun hän akkunan edessä istui, nyt jokseenkin parantuneena, näki hän Klaus herran tulevan -- tulevan yksinään. Hän nousi, ja rientäen Klausta vastaan ennätti hän kuulla sanat: «Turhaa on hakea, Johannesta ei löydy tässä maailmassa«. Nämä sanat, jotka Klaus väsyneenä ja ajattelematta luuli sanoneensa ainoastaan majurille ja paroonille, vaikuttivat väkevästi Mariassa. Hänen toivonsa sammui ja samalla se luonnoton, jäseniä jännittävä rauha, joka hänessä oli asunut. Hän huusi kimeästi ja -- tunnotonna kannettiin Maria samaan vuoteesen, mistä hän muutamia päiviä ennen oli noussut. Silloin Klaus, jonka mielialan se arvannee, joka muistaa, mitkä tunteet hänessä Mariaa kohtaan elivät, väsymyksestä huolimatta riensi noutamaan samaa lääkäriä, joka paria päivää ennemmin oli, Mariasta parasta toivoen, Harmaalasta lähtenyt. Tällä retkellä juuri Klaus, tullen aamupuoleen yötä Turkuun, niin äkkiä ilmestyi majurin talossa ja pelasti Annan. Lääkärin tullessa makasi Maria kovassa kuumeessa. Hänen hourailunsa oli hirmuinen. Houreissaan piti hän lääkäriä Johanneksena, ja rauhallisesti makasi hän, kun lääkäri hänen vuoteensa vieressä istui. Pari kertaa oli hän houreistaan herännyt; mutta nähdessään silloin lääkärin, joka piti hänen kättänsä kädessään, oli hän samoin kuin ensimmäisenä iltana huutanut kimeästi ja jälleen vaipunut houreisiin. Lääkäri havaitsi ilolla näinä päivinä, ettei tämä Marian kuume ollut niin riippuva hänen ruumiistaan kuin päin vastoin enemmän hänen tunteistaan, hänen sielustansa, ja että tauti pian menisi ohi, jos Maria vaan saisi nähdä sen, joka aina hänen mielessänsä asui. Mutta kun päivät kuluivat päästämättä uhriansa hourauksista, alkoi lääkäri pelätä pahinta. Ja eräänä iltana, kun hän Marian luuli nukkuvan, meni hän, niinkuin jo näimme, saliin ja puhui näistä aavistuksistaan Klaus herralle. Klaus parka! Hän oli jo tehnyt, mitä harvat nuoret miehet hänenä olisivat tehneet. Hän oli antanut alttiiksi oman, syvään hänen sydämeensä juurtuneen rakkautensa. Hän oli unhottanut, että samalla kuin hän Marian onnen tähden oli valmis panemaan henkensä, hän avasi taivaan oven maan päällä juuri sille, jota hän, hänelle tietämättömistä syistä, ennen tuskin sieti nähdä. Hän ei muistanut muuta kuin Mariaa, ja jos hän väliin kirosi Johannesta, joka oli astunut hänen ja hänen onnensa väliin, palasivat hänen ajatuksensa kohta Mariaan takasin. Kun hän muutamien päivien perästä, turhaan haettuansa Johannesta, tuli takasin Harmaalaan ja näki Marian samallaisena kuin lähtiessään, särki se hänen sydäntänsä. Ja nyt, kun lääkäri sanoi hänelle, mitä hän aavisti, ei hänellä ollut muuta mielessä kuin Marian onni. Hän oli alkanut kirjeen ystävilleen Porissa, saadaksensa heiltä kuulla oliko Johannesta siellä näkynyt. Hän jätti kirjeen kesken, ja levähtämättä istui hän hevosensa selkään lähtien vielä hakemaan kadonnutta. Klaus rakasti, mutta rakasti oudolla rakkaudella. Hänelle oli oma onnensa mitätön, kunhan vaan Maria olisi ollut onnellinen. Klaus oli mennyt. -- Majurilta ja vanhalta paroonilta kului ilta ja yö unetta. He kulkivat väliin salissa, väliin astuivat he kamariin, jossa lääkäri istui Marian vuoteen vieressä. Ettei heidän mielensä ollut iloinen, on ymmärrettävä. Paroonia kalvoi yöt päivät se ajatus, että hän oli syyllinen Marian onnettomuuteen, ja majuri tunsi syvästi, että jos katkeisi se side, joka piti hänen elämässä vielä, jos Maria maan poveen menisi, olisi hänen ilonsa tähti ijäksi sammunut.