Part 3

Töllin lapsi on nyt ensimäisen, suurimman askeleen ottanut. Kaikista on alku pahin, vaikein. Vaan kun on alku tehty, ei _mies_ työtänsä heitä, niinkauvan kuin voi vähintäkään hyötyä odottaa.

Johannes oli alkanut -- alkanut astua uudelle tielle. Töllissä olisi hän kuivunut, nääntynyt, niinkuin touko sateen puutteessa lakastuu. Johannes tarvitsi taluttajan, alkavaisten askeleittensa johdattajan, nääntyväisen touvon kastajan. Johannes tapasi johdattajan, löysi kastajan. -- Ei kummaa, että luulemme touvon edistyvän.

Mikä ei ole tavallista, se näkyy pian. Mikä ei ole tavallista, sitä rakastamme tai vihaamme, aina miten se on hyvä tai paha. Johannes ei ollut tavallinen lapsi, sen olivat Metsämaan asukkaat huomanneet, vaikka eivät viitsineet tuota ajatella. Mutta he rakastivat häntä. Kun hän nyt meni, jätti syntymätöllinsä, tuntui Jaakollekin tämä autiolta, Jaakolle, joka oli ilman suurta kaipiota lähettänyt muut lapsensa maailmaan. Johannesta, josta hänellä oli vähimmän hyötyä ollut, kaipasi hän.

Että Eeva ikävöitsi, ei ollut kummaa.

VII.

Touko edistyy.

Se on pysyvä totuus, että kuta vaikeampi työ on, sitä enemmän voimia siihen vaaditaan, etenkin alussa, jolloin työn hedelmä vielä on kaukana, näkymättömissä.

Johannes rakasti tietoa ja taitoa; hänen tuli näyttää työssä tämä todeksi, työssä, jossa monen voimat olisivat laimistuneet.

Johannes ei osannut ruotsinkieltä, ja sitä oli siihen aikaan välttämättömästi osaaminen jokaisen, joka tieteen tielle tahtoi antautua. Siinä tuli kohta kova hänen eteensä. Kirkkoherra antoi hänelle ruotsalaisen kirjan ja sanoi:

«Lue ulkoa ensimäinen lehti!«

Ja Johannes luki väsymättä, vaikka hän ei pitkään aikaan ensinkään ymmärtänyt mitä luki. Hänen päivänsä olisivat tulleet varsin ikäviksi tuossa raskaassa työssä, ellei kirkkoherra aina illoin olisi tullut hänen luoksensa ja usein puoleen yöhön saakka jutellut hänelle maailman ja ihmiskunnan historiasta. Nuo hetket olivat ihanat Johannekselle. Hänen silmäinsä edessä aukeni uusi maailma; hän kuuli tapauksia, joita hän ei tahtonut saattaa uskoa, hän näki ihmisiä, joiden avuja hän suuresti ihmetteli, ja kirkkoherra, joka havaitsi Johanneksen, töllinpojan, sydämen avoimeksi vastaanottamaan suurten yleväin tekoja ja toimia, ei lakannut puhumasta, eikä poikakaan kuuntelemasta.

Johannes oli onnellinen. Kun hän aina väliin kävi syntymätöllissä vanhempiansa tervehtimässä, puhui hän heille, mitä kirkkoherra hänelle oli puhunut. Hänen muististansa ei unohtunut vähinkään seikka, jonka hän oli kuullut. Kun kirkkoherra väliin käski Johanneksen jutella, mitä hän viikkoja takaperin oli kertonut, ei hän voinut olla ihmettelemättä; silla Johannes osasi innostuneena asiat vielä elävämmästi selittää kuin itse kirkkoherra.

Mutta kaikessa onnellisuudessa on myöskin usein pistävä orjantappura. Johanneksen täytyi havaita tuo. Kirkkoherralla oli paljo pieniä lapsia. Hänen rouvansa ei katsonut Johanneksen tuloa näiden lisäksi samalta kannalta kuin kirkkoherra. Johannes kuuli usein, miten rouva soimasi miestään, ja vaikka hän kirkkoherran puolustuksessa usein kuuli oman kiitoksensa, niin se häneen koski kipeästi. Hänen luonteensa ei sallinut hänen teeskennellä ystävyyttä, jota hänen sydämessään ei ollut, ja rouva, joka tölliläiseltä etukynnessä vaati orjallista nöyryyttä, vihastui usein Johannekselle, kun tämä -- tosin nöyrästi, mutta samalla miehen vakavuudella kohteli häntä. Hän vei usein kanteita kirkkoherralle, mutta tämä puollusti aina Johannesta.

Puolentoista vuotta oli Johannes ollut kirkkoherran luona. Hän oli sanomattomalla vaivalla, mutta samalla sanomattoman vähässä ajassa oppinut ruotsia, latinan ja kreikan kielten alkeita, kirjoittamaan, laskemaan, ja kirkkoherran iltapuheista oli hänelle historia tullut tutuksi. Hän rakasti enin maailmassa opettajaansa, mutta kumminkaan ei hän saattanut itseltään salata, että entinen rauhattomuus aina väliin liikkui hänen rinnassaan. Hänelle oli pappila ahdas, hän halusi ulos maailmaan; hän halusi kuulla niiden oppineiden opetuksia, joista kirkkoherra oli innolla puhunut. Kun hän istui kreikkalainen teos kädessä ja hänen ajatuksensa tunkeusi siihen menneesen aikaan, josta hän nyt kädessään piti muistomerkkiä, kun koko nykyaika katosi hänen mielestänsä ja hän itse oli istuvinansa gymnasiossa kuunnellen kuuluisan viisaan opetuksia, tahi kun hän ehtooauringon valossa kulki metsässä ja hänen ajatuksensa juoksivat lentämällä tulevaisuuteen, jolloin hän itse olisi Parnasson kukkulan saavuttanut ja siellä kokoillut ympärillensä viisautta ja tieteitä rakastavaisia nuorukaisia, -- silloin hän oli onnellinen, silloin hän oli rauhattomuutensa unhottanut. Mutta välin taasen epäili hän kaikkia, luuli voimansa aivan mitättömiksi -- ja silloin ei onnettomampaa löytynyt.

Hän oli aikonut puhua kirkkoherralle mitä hän ajatteli, mitä hän tunsi, mutta tuo entinen ujous esti häntä. Tätä paitsi luuli hän loukkaavansa kirkkoherraa tuollaisella tunnustuksella. -- Hän ei tiennyt, että kirkkoherra aivan hyvin tunsi hänen sydämensä tilan, että kirkkoherra oli aikeissa saattaa hänet sinne, mihin hänen sydämensä halusi.

«Minä tarvitsen herätystä, minä näännyn omani sydämeni rauhattomuuteen«, puhui Johannes eräänä päivänä ja sulki Ciceronsa. «Minun pitää päästä kouluun, Turkuun, yliopistoon, minun pitää saada nähdä ihmisiä --«.

Onneton nuorukainen!

Mutta ilta tuli, ja levoton oli taas levollinen. Kirkkoherra puhui hänelle kreikkalaisesta viisaudesta, Sokrateesta, ja Johannes huokasi ajatellen: «Milloin voin minä niinkuin Sokrates hillitä sydäntäni, milloinka on aatteillani se voima, joka tyynnyttää myrskyn rinnassani«. Kirkkoherra silmäili häntä tarkasti; hän näkyi havainneen, mitä nuorukaisen rinnassa liikkui. Hän sanoi: «Silloin, kun on alus elämän myrskyssä musertunut ja henki herännyt viehkeyden unesta«.

VIII.

Tietoja entisestä tuttavasta.

Mutta meidän on jättäminen nuori sankarimme hellän hoitajansa huostaan, missä hän on työtänsä suurimmalla ahkeruudella toimittanut. Olemme nähneet, minne hänen halunsa on palanut. Sinne, minne se on palanut, on se hänet vienyt. Mutta ennenkuin häntä taasen käymme tapaamaan, on meidän kääntäminen silmämme toisaanne.

Keitä ovat nuo nuoret herrat, jotka vieretysten kulkevat Turun Linnakatua kauniina kesäpäivänä? He ovat upseeripukuun puetut. Heidän käytöksestään näkee, että he ovat ylhäistä sukua.

He kulkevat hiljaa. He puhelevat hiljaisella äänellä. Toinen heistä on innostunut, ja kun hän innostuneena puhuu, hymyilee aina väliin toinen.

Innostunut puhuja on nuori luutnantti. Toinen, hymyiliä, on kapteini. He ovat veljekset: Kaarle ja Teodor Leist.

«Sano mitä sanot«, kuulemme luutnantin sanovan; «hän on kumminkin kauniin Turussa; hänen silmänsä ovat kauniimmat koko Suomessa; hänen huultensa hymyily kauniin, suloisin koko maailmassa».

Kapteini ei enää hymyillyt, Hän katseli surullisesti veljeään. «Sinä olet rakastunut. Veli raukka, minä pidän sinua onnettomana!«

«Minäkö onneton? Sinä et ymmärrä! Olisit nähnyt hänet eilen!«

«Kovan, jääkylmän sydämen olen minä tavannut ennenkin kiiltävässä, loistavassa kauneudessa. Minä varoitan sinua! Jos sinulla siihen voimia on, pakene häntä, pakene niinkuin kuolemaa!«

«Häntä? Jumalan enkeliäkö minä pakenisin!«

«Häntä! Jumalan enkeliä! Vai täytyykö minun sinulle ilmoittaa, mitä ainoastaan kaksi maailmassa tietää. Sinä olet minun veljeni, ystäväni. Kuule... Minä rakastin häntä!«

«Mariaa! Sinäkö olet rakastanut häntä; sinä?«

«Minä!«

«Ja hänkö on rakastanut sinua?«

«Minä luulin niin«, vastasi kapteini hiljaa. «Minä luulin saattavani lukea sen hänen silmistänsä, samalla kuin hänen kätensä tanssissa vapisi minun kädessäni... Minä uskoin, mitä minä toivoin. Minä uskoin, että hän minua rakasti«.

«Sinä uskoit!«

«Minä uskoin sitä. Hullu olin minä; hullu, mieletön, samaten kuin sinä nyt. Vielä hullumpi, sillä minua varoitettiin, mutta minä en varoituksista huolinut; en niitä kuunnellutkaan. Minä tiesin, että hän minua rakasti ... luulin tietäväni sen ... luulin. Minä tahdoin näyttää varoittajalleni, että hän oli väärässä. Minä tahdoin voittaa tämän ihanan ja rikkaan neidon. Minä tunnustin Marialle rakkauteni. Mitä luulet hänen minulle vastanneen? Hän nauroi minulle; hän pilkkasi minua! Minä rukoilin... Kuule! Minä rukoilin! Minä lankesin polvilleni hänen edessänsä. Hän nauroi vielä enemmän. Nyt vasta huomasin, ettei hän minua rakastanut, että hän vaan teeskenteli. Se särki sydäntäni. Se kukisti minut, ja siitä hetkestä alkaen olen minä häntä vihannut«.

Kapteini lopetti. Toinen seisoi vaaleana hänen vieressänsä.

«Teodor! Minä uskon sinua, vaikka sydämeni on pakahtua. Mitä sanot, mitä arvelet? Huomiseksi olen minä kutsuttu pitoihin hänen isänsä luokse. Menenkö?«

«Veljeni, minä sanoin jo ajatukseni. Pakene häntä, pakene! Ja olet näkevä, että hänen sydämensä on tunteeton. Pakene häntä, kunnes voit nähdä tätä pahaa keijukaista ilman sydämen tykytystä«.

Näin puhui kaksi veljestä. Kenestä puhuivat he?

Olemme jo kerran tavanneet sen, jolla tällainen jääkova sydän oli.

Kuka on hän?

Maria, majuri --sen ainoa tytär.

IX.

Ruusu.

Hampunkehrääjä-kadun varrella oli vähäinen talo, matala ja vanha. Siinä asui kirvesmies Jonssonin leski tyttärensä Annan kanssa; siinä asui myös lesken sisarenpoika Johannes.

Rakennuksessa on kaksi kamaria. Missä Johannes ennen lapsena istui jutellen äidilleen kirjakaupasta, siinä asuu hän nyt. Kamari on vähäinen ja osoittaa köyhyyttä. Mutta mitä köyhässä majassa ei tapaa usein, tavattiin täällä -- kirjoja, paljo kirjoja! Johannes on viisi vuotta tässä kamarissa asunut, ja jokainen uusi vuosi on nähnyt kirjojen luvun milloin enemmällä milloin vähemmällä enentyneeksi.

Johannes on jo vuoden kolmannella kymmenellä. Jos olisimme eräänä kauniina talvis-iltana astuneet hänen kamariinsa, olisimme nähneet hänen istuvan pöytänsä edessä ja lukevan. Väliin luo hän suuret, siniset, ajattelevaiset silmänsä ylöspäin; väliin pyhkii hän pois kasvoiltaan kiheräiset hivuksensa, väliin vaipuu hän syviin ajatuksiin.

Äkkiä nousi hän ylös. «Tädillä on oikein. Anna tarvitsee tämän kamarin; minä saan muuttaa«. -- Hänen vaaleat kasvonsa punastuivat. »Anna! --«

Taasen istuikse hän, ja nyt luki hän muualle silmäilemättä, huolimatta että kynttilä oli pitkälle karrelle palanut.

Iltaa oli jo paljon kulunut. Johannes ei lakannut lukemasta. Silloin aukeni ovi hiljaa; kuusitoistavuotinen tyttö astui sisään ja istuikse arkulle oven suussa. -- Tyttö oli Johanneksen näköinen, mutta hänen silmissänsä ei näkynyt sitä syvämielisyyttä kuin nuorukaisen, jota hän hellillä silmäyksillä katseli.

Hän istui ja kutoi kudelmaa. Hän näkyi aikovan istua näin koko illan, liikkumatta silmäillen nuorukaista, jonka takana hän istui.

Nuorukainen sulki kirjan.

«Anna!« jupisi hän itsekseen, ja hänen silmäyksensä lensivät ulos pimeään iltaan.

«Johannes! Joko olet lopettanut?« kysyi tyttö, kun Johannes mainitsi hänen nimensä.

Johannes ei kuullut, hän oli vaipunut ajatuksiinsa; hän ikäänkuin uneksi valvoen. Hän nojausi tuolin selkää vastaan ja silmäili ulos.

«Niin on se?« puhui hän. «Nyt on maisteri kohta valmis; töllin poika on kohta seppelöittävä. Mitä on töllin poika sillä voittanut... Kenties olisi hän nyt onnellinen töllissänsä, iloinen, levollinen. Nyt, nyt! Kuta enemmän hän tunkee Jumalan luomakuntaan, kuta enemmän viisautta hän omistaa, sitä enemmän haluaa hän. Hän on niinkuin mies, joka löytää kalliin kappaleen, vaan tyytymättä siihen hakee edelleen yhä, luullen vihdoin löytävänsä koko aarteen, kunnes hän hakiessaan niin innostuu, ettei hän enää voi palata... Minä aijoin kerran polttaa kirjani! Mitä! Jos minä nyt tekisin sen ja kätkisin itseni korpeen ... rupeisin ammattiin, johon luoja minut asetti!... Ei, ei! Minä olen onnellinen nyt, minulla on avain kädessäni -- tiedetten lukko aukeaa -- ja -- aarre on minun... Anna, orpanani -- hän on onnellinen, hän... Hm! Minun pitää muuttaa täältä. Suokoon Jumala, etteivät levottomuuden aaveet, jotka minua ovat vaivanneet, jäisi tänne, vaan seuraisivat levotonta«.

Näin puhui Johannes, ja hänen ajatuksensa lensivät maailman ympäri.

«Johannes!« sanoi tyttö.

Nyt kuuli ylioppilas; hän kääntyi ja punastui.

«Anna! Oletko kauvan ollut täällä?«

«Pian kokonaisen tunnin«.

«Oletko onnistunut?«

«Olen, jos sinä vaan suostut«.

«Missä?«

«Majuri --sen talossa, kamari tallin vieressä«.

Himmeä muisto Mariasta lensi Johanneksen mieleen.

«Hyvä!« sanoi hän. «Huomenna minä muutan. Puhuttelitko majuria?«

«Puhuttelin, ja hän antaa mielellänsä sinulle kamarin. Saat itse puhua ehdoista«.

«Anna! Sinä olet taasen nähnyt vaivaa minun tähteni. Kiitos, armain serkkuni!«

«Sinä tiedät«, sanoi Anna surullisesti, «etten minä tahdo muuttamistasi; sinä tiedät sen!»

«Minä tiedän sen«.

«Lupaatko käydä täällä illoin, kun olet päivän luettavasi lukenut?«

«Sen tiedät kysymättäkin«.

Anna sanoi yöhyväiset ja meni. Johannes vaipui taasen entisiin ajatuksiinsa.

«Miksi on minulla niin vaikea muuttaa täältä?« puhui hän. «Miksi en luule menestyväni tuossa majurin tallikamarissa?... Jos eläisi kirkkoherra! Hm! Tänä päivänä on kolme vuotta siitä, kun hän kuoli. Häntä tulee minun kiittää tahi vihata. Hän haki minut töllistä, hän pani kirjan käteeni... Hän kuoli. Minä olen yksin, sillä hän yksin ymmärsi minua... Anna! Minä luulen, että hänkin ymmärtäisi tulen sydämessäni, rinnassani, jos hän saisi nähdä sen... Anna! Rakastanko minä häntä!... Ei, ei! Rakkaus ei saa häiritä minun unelmiani... Minä en rakasta...«

Johannes pyyhki kiherät silmistänsä, hän siveli kädellään kasvojansa; hän ikäänkuin repäisi itsensä irti ajatuksistaan. -- Hän luki taasen.

Johanneksella oli oikein, kun hän sanoi kirkkoherran kolme vuotta ennen, juuri tänä päivänä kuolleen. Kirkkoherra oli itse vienyt Johanneksen Turkuun syksyllä ennen kuolemaansa. Johannes kirjoitettiin yliopiston kirjoihin. Huolimatta rouvansa nuhteista oli kirkkoherra maksanut Johanneksen edestä Turussa, oli ollut hänelle isänä. Kun Johannes ollessaan talvella kirkkoherran luona oli nähnyt tämän rauhallisesti laskevan päänsä levolle ja kuullut rouvan sanovan hänelle, ottopojalle: «Sinä saat mennä«, oli hän kuumaa otsaansa jäähdyttänyt kirkkoherran haudalla ja siellä tuntenut olevansa yksin maailmassa. Hän palasi Turkuun. Tätinsä tykönä sai hän asua maksutta, mutta elatuksensa täytyi hänen kerjäämällä hakea. Tuo oli koetus, jossa Johanneksen voimat olivat loppua. Mutta ihmisten hyvyys, toverein auttavaisuus lievitti tätä kovuutta, vaikka Johannes tunsi hävyn kukkia poskillaan lahjoja ottaessaan. Hän oli koettanut, niinkuin moni muu köyhä ylioppilas, lasten opettajana ansaita elatustaan, mutta tuossa ammatissa ei hän menestynyt; hänellä ei ollut kärsivällisyyttä. Hän ei kärsinyt itseänsäkään. Niin oli hän kirkkoherran kuoltua elänyt enimmät ajat Turussa, jossa Anna, hänen serkkunsa, usein oli saanut hänen synkkämielisyytensä hälvenemään lapsellisilla jutuillaan ja leikillään. -- Lukeminen ja ajatteleminen olivat Johanneksen työtä, kun hän aamuruskon noususta keskiyöhön saakka kirjainsa ääressä istui. Hänen kamarinsa oli hänelle rakas, eikä hän olisi tahtonut muuttaa siitä; mutta hän ymmärsi, ettei tupa, jossa täti päiväkaudet pesi, ollut sopiva asunto Annalle, joka ompelulla ansaitsi leipäänsä. --

Seuraavana päivänä, kun aurinko loi aamusateitansa kamariin, jossa Johannes istui samaten kuin eilen, nousi hän ja puki yllensä pyhävaatteet -- Eevan kutomasta sarasta tehdyt vaatteet.

«Nyt olen valmis«, jupisi hän ottaen lakkinsa ja avasi kamarinsa oven.

Töllin poika muuttaa asuntoa; se on pian tehty. Niskoillaan kantaa hän omaisuutensa.

Anna istui tuvassa ja ompeli. «Tule kanssani; mennään katsomaan tullikamaria!« sanoi Johannes.

Anna pani kiireesti pöydälle ompelunsa ja seurasi ylioppilasta.

«Tallikamari!« sanoi Johannes itsekseen, kun hän Annan rinnalla kulki. «Ennen lapsena oli porsas minulla leikkikumppalina; nyt olen minä aikamies, ja nyt saan tovereikseni hevosia«.

Sanaa toisilleen sanomatta lähestyivät he majurin asuntoa. Päivä oli pian puolessa.

Muutama askele vielä, ja he olisivat olleet matkansa päässä. Silloin tuli heitä vastaan joukko herroja ja naisia majurin asunnosta.

Näiden seassa oli veljekset, jotka tapasimme Linnakadulla. He kulkivat nyt vähän erikseen toisista. He kulkivat hiljaa puhellen.

«Minä olen onnellinen«, kuiskasi nuori luutnantti veljelleen, kapteini Teodor Leistille. «Et sinä nähnyt hänen silmäyksiänsä eilen illalla, kun tanssimme! Minä en voinut olla hänelle tunteitani tunnustamatta«.

«Ja hän?« kysyi kapteini pilkallisesti nauraen.

«Hän! Hän ei vastannut mitään, mutta rintaansa pani hän ruusun, jonka hänelle annoin«.

«Veliparka! Olisit paremmin pitänyt kesäiset lupauksesi, olisit paennut häntä...«

«Hän rakastaa minua«, sanoi nuori upseeri innokkaasti, kyllin kovalla äänellä, unhottaen seuransa.

«Kuka?« kysyi kapteini.

«Maria!« vastasi veli.

Pari askelta upseerien edellä kulki erään vanhan rouvan rinnalla heidän puheensa aiheena oleva henkilö, majuri --sen tytär, kaunis Maria. Hän oli ehkä aavistanut, kentiesi kuullut veljesten puhetta, sillä hän punastui heitä katsellessaan. Talvikappansa alle laski hän kätensä, juuri kun Johannes ja Anna menivät hänen ohitsensa. Hän kääntyi ja, ikäänkuin vastaten upseerin viimeiseen lauseeseen, otti hän rinnaltansa ruusukukkasen ja pudotti sen maahan.

Se oli pudonnut Johanneksen kohdalle. Johannes otti sen. Hän tarjosi sen majurin tyttärelle. «Tässä! Te pudotitte kukan«, sanoi hän.

Maria loi silmänsä nuorukaiseen. «Pitäkää se!« vastasi hän.

Johannes otti kukan ja silmäili antajaa kummastellen. «Ennen annoitte minulle nuken, nyt annatte ruusun«, sanoi hän.

Nyt oli Marian vuoro punastua. Hän nyt vasta huomasi, ettei Johannes ollutkaan talonpoika, kuten hän oli luullut. Hän havaitsi erehtyneensä, mutta hän kääntyi pois kylmästi vastaamatta mitään.

«Ota tämä kukka!« sanoi Johannes ja antoi kukan Annalle. «Muista, että onni on vaihteleva, että se muuttuu kuin kukkanen; muista että toivo on kuin tämän kukan lehdet; ne ovat punaiset, kauniit, ne eivät lakastu, sillä ne ovat kädellä tehdyt«.

Maria punastui yhä enemmän, mutta vaaleni samassa. Hän oli arvottomalle antanut lahjansa, jota toinen olisi suudellut ja painanut rintaansa vasten. -- Hän näki vihastuen, etteivät kaikki pitäneet hänen suosiostansa.

Kapteini ja hänen vaalea veljensä sanoivat seuralle jäähyväiset.

«Kuka oli tuo nuori mies, joka kukkani sai; mitä puhui hän nukesta? Tunsiko kukaan häntä?« kysyi Maria.

«Hän on oppineimpia ylioppilaita yliopistossamme«, sanoi maisteri Kustaa ...ll. --

Seuraavana päivänä istui Johannes tallikamarissa, samaten kuin ennen tätinsä kamarissa. Hän luki, muistamatta ruusua, muistamatta maailmaa, taistellen vaan sydämensä levottomuuden kanssa.

X.

Kuori ja sydän.

Majuri --s oli vanhentunut; hänen hiuksensa olivat harmaan valkeat, hänen selkänsä köyry. Eikä kummakaan. Hän oli jo seitsemänkymmenen vanha. Mutta sama muuttumaton, sama oli hänen sydämensä hyvyys ja -- äänen karkeus.

Mariaa, tytärtään, rakasti hän aina vaan yhä enemmän, sen mukaan kuin tämä kasvoi äitinsä kuvaksi. Mutta majurin hellä sydän ja teeskentelemätön luonne ei osannut pitää isällisiä ohjia tarpeellisen kiinteällä. Majuri voi komentaa sotamiehiä; hän oli jäykästi katsellut sotakentällä kuolemaa silmiin; mutta naisen silmiin hän ei voinut katsoa tuntematta itseänsä voitetuksi. Maria oli isäntä majurin talossa. Marian mielen mukaan kävi kaikki. Majurin täytyi itsekseen kyllä tunnustaa, että hänen tyttärensä kauneus ei vastannut hänen töitään; mutta kun Maria iloisesti laski kätensä isänsä kaulan ympäri, kun Maria, niinkuin ennenkin, käänsi harmaat viikset syrjälle ja nauraen suuteli vanhusta, oli tämä voitettu. Maria tiesi suudelmalla saavansa mitä tahtoi. -- Tuolla lailla oli Maria oppinut kaikissa kysymään tahdoltaan neuvoa ja tätä neuvoa aina seuraamaan.

Majuri oli huokeata vuosivuokraa vastaan antanut tuntemattomalle, köyhälle ylioppilaalle tallikamarin asuttavaksi. Kun ylioppilas oli tullut hänen kanssaan puhumaan huoneesta, oli majuri tarkasti silmäillyt häntä, oli kysellyt hänen sukuansa ja kummeksuen kuullut, mitä Johannes tiesi kertoa ensimäisestä Turun retkestään. Majuri antoi hänelle kättä niinkuin vanhalle tutulle, alensi Johanneksen pyytämättä vuokran, ja kutsui häntä joka pyhäksi puoliselle luoksensa. -- Johannes kiitti, mutta arveli, ettei neiti Maria ehkä voisi suvaita häntä. Oliko hän oikeassa siinä?

Jos olisi Johannes voinut nähdä majurin sydämeen, olisi hän havainnut, että majuri oli mielihyvillään nähnyt hänet. Mutta Johannes luuli tuon kutsun pyhinä tulla puoliselle tulevan ainoastaan siitä, että majuri oli kuullut hänen köyhyydestään ja tahtoi tuolla tavalla lievittää sitä, ja Johannes meni vähäiseen kamariinsa sanottavasti mitään hyvää majurista ajattelematta.

Tämän kamarin ainoa akkuna oli pihalla olevaan vähäiseen puutarhaan päin. Kun Johannes kirjoistansa väliin loi silmänsä ulos, näki hän Marian kävelevän siellä.

«Oletkohan sinä onnellinen?« kysyi hän itsekseen.

Eräänä päivänä astui majuri tallikamariin Johanneksen luo. Tämä istui vähäisen arkun ääressä syöden puolistansa -- kuivaa leipää, jota hän veteen kasteli. Ovi aukeni Johanneksen kuulematta, ja tietämättä vieraan miehen läsnäolosta istui Johannes selin oveen päin syöden.

Majuri näki, mitä hän ei ollut aavistanut. Hän seisoi kauvan tuossa; mutta kun Johannes ei kääntynyt, vetäytyi hän ulos yhtä hiljaa kuin hän oli tullutkin.

Seuraavana päivänä kutsuttiin Johannesta puoliselle majurin luo, vaan hän ei mennyt. Hän kiitti ja ilmoitti esteitä.

«Kummallinen ihminen!« sanoi majuri ja pudisti liikutettuna päätään; ja Johannes oli nyt majurin mielessä usein.

«Anna hänen olla!« sanoi Maria, ja hänen kauniit huulensa vetäysivät rypyille. «Koska hän halveksii meitä, niin syököön kuivaa leipäänsä!«

Mutta Maria ei voinut olla muistamatta ylioppilasta tallikamarissa. Hän vihasi tuota «kirjatoukkaa«, ja kumminkaan ei hän voinut kieltää, että tuossa nuorukaisessa oli jotakin, mikä hänen sydäntänsä veti hänen puoleensa. «Oh, mitä minä hänestä huolin!« sanoi hän usein itsekseen. Mutta kun hän kadulla tapasi Johanneksen ja tämä lakkia nostamatta, huomaamattakaan häntä, meni hänen ohitsensa, vihastui hän ja päätti kovasti kostaa. --

Kevät oli jo tulossa. Vielä ei tiennyt Maria, miten hän voisi tämän kostonsa tehdä oikein tuntuvaksi. -- Silloin vanha eukko, joka kävi Johanneksen kamaria väliin siivoamassa, kun ei Anna, joka enimmiten tätä teki, siihen joutunut, kertoi eräänä päivänä, tavatessaan pihalla majurin, Johanneksen kurjuudesta. Ja kun majuri puhui tästä kurjuudesta Marialle, lausui tämä: «Kutsutaan hän puoliselle tänne tänä päivänä«. Majuri itse oli samaa mieltä, ja Johannes, entisen oman itsensä varjo, kuuli kummeksien kutsumusta.

«Minä tulen«, sanoi hän heti.

»Minä olen pettynyt«, puhui hän pukiessaan päällensä tuon tätinsä tekemän kauniin sarkatakin; «kuori on pettänyt minua. Jos olisi tuo Maria semmoinen, kuin hänen ihmisten nähden tehdyt työnsä näyttävät, niin minä en ikinä tahtoisi häntä nähdä... Hm! Kenties on hänellä aivan oikein... Hänellä on sydän, hellä sydän. Enkö minä itse omin silmin sitä ole nähnyt? Viimeksi eilen ehtoopäivällä, kun hän hämärässä kysyi, näkemättä minua, tuolta köyhältä tytöltä, kuinka hänen äitinsä voi, ja antoi tytölle vaatteita ja ruokaa, lohduttaen suloisilla, hellillä sanoilla itkeväistä. Minä menen; minä tahdon nähdä kumpi puoli voittaa, sydämenkö vai kuoren --«.

Ja Johannes meni.

Kuori.

Salissa istui Maria ja ompeli. Majuri käveli lattialla.

Johannes oli täällä nyt aivan tuntematon. Majurin kanssa oli hän ainoastaan kerran puhunut.

Marian kanssa?