Part 19
«Maria!« vastasi Johannes innokkaasti. «Kiitoksia näistä sanoistasi! -- Sinä olet ollut rikas; sinä olet nyt köyhä. Kaikki mitä sinulla oli, on tuli ottanut. Kuule! Ennen aikoina eli viisas mies; Sadi oli hänen nimensä, Persian maa hänen kotimaansa. Tällä miehellä oli hyvä ystävä. Tämä ystävä tuli kerran Sadia tervehtimään, ja kun hän muutaman päivän kuluttua oli poismenossa, näki Sadi hänen kokoilleen ruusuja, narsisseja ja muita ihania kukkia kaupunkiin vietäviksi. Sadi sanoi hänelle: «Ruusuilla ei ole pitkällistä ikää, sen sinä tiedät, ja ruusutarhaston kauneus katoo pian! Viisaat ovat sanoneet: «Sillä, joka katoo, ei ole suurta arvoa«. Hänen ystävänsä kysyi: «Mitä sillä tahdot sanoa?« «Minä tahdon«, vastasi Sadi, «kasvattaa ruusuja, tahdon valmistaa ruusutarhan, jonka ruusut eivät koskaan lakastu, Jonka kukkiin ei syksyn myrsky pysty«. Niin, Mariani, mekin! Tuli on polttanut kaikki; me seisomme tyhjinä maallisista maailmassa. Mutta niinkuin Sadi tahdon minä kasvattaa ruusuja, valmistaa ruusutarhan, jonka kukat eivät koskaan lakastu, jonka ruusuihin ei syksyn myrsky pysty. Tämä ruusutarha on meidän sydämemme. Itsensä tunteminen on suurin viisaus ja himojansa voittaa on suurin voitto. Jos luulet minun saavuttaneeni tuon viisauden, voittaneen tuon voiton, niin sinä petyt. Vielä olen kaukana siitä; mutta minä toivon kerran omistavani tuon viisauden, voittavani tuon voiton. --«
«Johannes!« huokasi Maria. «Nyt en minä sinua ymmärrä; mutta ehkä tulee aika, jolloin minulle selvenee, mikä nyt on pimeydessä. Silloin, vasta silloin on Mariasi oikein sinun. -- «
XIV.
Totuuden hetki.
Syys-yö levenihe ja pimeys laskeusi alas, kun Johannes ja Maria tulivat takaisin Harmaalaan. Klaus ja Anna istuivat salissa. He näkivät heidän tulevan, ja he näkivät, että Johannes ja Maria olivat onnelliset. He eivät puhuneet mitään. Klaus vaan huokasi syvään.
Johannes ja Maria tulivat saliin.
«Nyt on töllin lapsi maallisen retkensä päähän päässyt. Klaus -- sallikaa, että minä näin teitä nimitän -- oletteko vihoissanne minulle, kun minä olen teiltä aarteenne vienyt? Maria on tiellä jutellut, mitä minä kahdeksan vuotta takaperin täältä lähtiessäni aavistin, että tekin Mariaa rakastitte«.
«Minäkö vihoissani teille! Jumala olkoon todistajani tällä totuuden hetkellä, ettei nyt vähintäkään vihaa minun sydämessäni asu teitä kohtaan. Minä tiedän, että te olette ainoa, joka voitte tehdä Marian onnelliseksi. Kipeästi tuo tosin pistää minuun; vaan vihasta on tuo kipu kaukana. Kerran vihasin minä teitä; se oli silloin, kun Maria heitti pois kädestänsä kukkani; vaan siitä ajasta on vihani monin kerroin sammunut«.
«Minä tiesin sen, ja minä kiitän teitä, sillä te olette suurta ylevyyttä minua kohtaan osoittanut; minä en sitä ikinä unhota. -- Nyt on totuuden hetki, sanoitte te. Oikein, niin. Kuule, Anna! Sinullekin olisi minulla sana sanottavana. Aurinko on nyt laskenut. Minä sanoisin sinulle: Anna rakkautesi sammua niinkuin päivän viimeinen valo on sammunut; vaan minä tiedän, että rakkauden säde ei ikinä voi sammua. Rakasta siis minua; Maria lupaa sinulle sen, vaikken minä voi sinun rakkauttasi kohdata muulla kuin veljellisellä rakkaudella. Mutta, Anna! Minä toivoisin sinun tekevän, mitä nyt pyydän, vaikka minä tiedän, ettet sitäkään voi: sido kohtalosi toiseen!«
Johannes silmäili Klausta.
Kummalliseen ahdinkoon saivat nämä Johanneksen sanat kaikki. Johannes tunsi tuon; hän näki sanoillaan koskeneensa Annan arimpaan sydänpaikkaan; mutta hänessä oli nyt miestä hillitsemään niitä voimia, joita hän kutsui esiin. Klaus loi vakavasti silmänsä Johannekseen. Nuhtelevaisella äänellä sanoi hän:
«Tekisittekö te Annana niin?«
«Nyt on totuuden hetki, sen olette itse sanonut«, vastasi Johannes. «Tämä ilta ei siis saa kulua suorittamatta kaikkia, mitä meidän välillämme on. Kummalliseen tilaan on kohtalo saanut meidät. Me kaksi, minä ja Maria, olemme onnelliset. Te taasen tunnette paremmin kuin minä sydämenne tilan. Minä sanoin toivovani, ettei niin olisi, vaan että kaikki voisimme olla onnelliset; minä olen näyttänyt välikappaleen onneen, mutta sinuna, Anna, en minä voisi tehdä, mitä sinulle olen esittänyt«. --
«Sinulla on oikein, Johannes«, lausui nyt Anna suruisesti. «Tämä hetki on totuuden hetki, minä tunnen sen. Minä! Minä en sido kohtaloani keneenkään«.
Klaus ei sanonut mitään.
Maria lähestyi Annaa. Hän syleili häntä. Hämärä oli salissa, vaan Maria tunsi kuuman kyyneleen polttavan poskeansa, kun hän Annaa suuteli.
«Ihmissydänten tiet ovat kummalliset«, sanoi vihdoin Klaus. «Intojen myrskyt eivät enää pauhaa minun sydämessäni, niinkuin kahdeksan vuotta tätä ennen. Minä tiedän, että sinä, Maria, olet onnellinen, se minun onneni. Ole minulle niinkuin tähänkin saakka ystävä, enkä minä muuta pyydä. Te, neiti Anna, jääkää te tänne, minun luokseni! Me emme voi toinen toistamme rakastaa niinkuin sulhanen ja morsian toisiansa rakastavat; veljen rakkauden tarjoon minä teille, antakaa sisaren rakkaus minulle, ja ehkä saavutamme mekin hiljaisen onnen täällä«. --
Seuraavana hetkenä olivat kaikkien kädet yhdistetyt.
Kuu kumottava nousi taivaalle. Se näki, mitä tällä totuuden hetkellä tapahtui, ja kun yön hiljaisuudessa sali vihdoin tyhjäksi jätettiin, näki se vanhan paroonin kuvan seinällä ikäänkuin hymyilevän. --
XV.
Vuosien kuluttua.
Päivä kuluu, vuosi kuluu, ikä kuluu. Sadin kukkaset, Johanneksen sydämen ruusutarha -- tahdotteko silmäillä niitä? --
Joko hän on saavuttanut sen viisauden, joka hänen mielestänsä suurin on -- sen voiton voittanut, minkä hän voittaa tahtoo --?
Vuosia on kulunut, kolmekymmentä vuotta mennyt. -- Jos, arvoisa lukiani, olet suosiolla seurannut töllin lasta hänen vaelluksessaan mustien varjojen läpi onnensa satamaan, seuraa minua nyt hänelle jäähyväiset sanomaan ja samalla katsomaan häntä ukkona! Niin, seuraa minua hänen ensimäiseen kotiinsa Kalajärven rannalle.
Toisin on siellä nyt kaikki.
Metsämaa ei ole enää metsän maa. Korjaava käsi on täällä käynyt. Vanha tölli seisoo tosin vielä rannalla, vanha, lahonnut. Johannes ei ole tahtonut hävittää sitä. Mutta muutamia kymmeniä syliä töllistä seisoo soma yksinkertainen puurakennus kauniin, ihanan puutarhan keskellä. Siinä asuvat nyt vanhat tuttavamme Johannes ja Maria.
Ihmiset ovat kummeksuneet, miten tohtori rouvinensa semmoiselle paikalle on rakentanut asuntonsa. Olisihan tohtorilla nyt ollut varoja asua vaikka Helsingissä, sanottiin.
Astummeko taloa likemmäksi? -- Ne, joita tavata tahdomme, istuvat puutarhassa rannalla. Heillä lienee vieraita, koska ääniä kuuluu heidän läheisyydestään. Kah! Tuleehan tuollakin kääsit! --
«Hän tulee«, sanoo sointuva ääni, joka jotenkin lapselliselta kuuluu, ja puitten välistä juoksee nuori kuusivuotinen tyttö ruohosohvalle vanhuksien luo. -- «Hän tulee, isä tulee!«
Ruohosohvalla istuvat Johannes, Maria, Klaus ja eräs nainen, jota emme ennen ole nähneet. --
Ja Anna --?
Annaa ei nyt enää maa kanna. Majuri --s'en vieressä lepää hän; hän on jo kauan, kauan levännyt. Särjetty sydän, johon tutkain, hylätyn rakkauden tutkain Johanneksen hääpäivänä vielä syvempään painettiin, ei jaksanut enää kauan kärsiä. Hän, Anna, jolle tämä maa aina oli syvä murheen laakso ollut, lakastui vähitellen. Hänen äänetön surunsa oli vuosien kuluessa kaivanut kuolemalle sijaa hänen rinnassaan, ja Anna on nyt viisikolmatta vuotta maan omana ollut.
Mutta kuka on tuo nainen? Kah! Hän ottaa hellästi kuusivuotisen syliinsä; hän lähestyy tuliaa, ja kun he tapaavat toisensa, syleilevät he toinen toistaan. --
Nainen on Johanneksen ja Marian ainoa lapsi. Tuo kääsissä vasta tullut on -- Sakari, hänen puolisonsa. --
Me olemme kauan olleet poissa Harmaalasta ja Metsämaasta. Silloiset nuoret ovat nyt vanhoja; mutta toisia nuoria on heidän ympärillään. --
He istuvat ruohosohvalla nyt kaikki. Kappalainen Sakarikin vaimoineen ja lapsinensa.
He ovat kaikki onnellisia, ensi silmäys ilmaisee meille sen.
«Kiitos, Sakari, että tulit!« lausui vanha rouva. Ja tämä rouva on nyt entinen Mariamme. -- Hän on nyt vanha; mutta kaunis hän on, niinkuin nuorena ollessaan; hän on vielä yhtä kaunis kuin tyttärensä Maria, vaikka toisella tavalla kumminkin.
«Ei kiittämistä, rakas täti«, vastasi Sakari. «Teidän syntymäpäivänne on minulle juhla, jota aina tahdon viettää teidän tykönänne«.
«Oppiaksesi vielä vanhoilla päivilläsi, miten lempi voi yhdistää kaksi sielua«, lisäsi ukko, joka Marian vieressä istui.
Ja kuka on tämä ukko?
Ei kukaan muu kuin entinen Johanneksemme. Hän on nyt vanha; hänen hivuksensa ovat lumivalkeat, mutta hänen silmistänsä loistaa onnellisuus.
«Niin, oppiakseni sitä«, vastasi Sakari. «Vaikka melkein tahtoisin sanoa, etten siihen opetusta tarvitse«. Ja Sakari katseli lempein silmin puolisotaan, nuorempaa Mariaa.
«Sakari!« sanoi Johannes ja viittasi nuhtelevaisesti sormillaan. «Muista, miten minun on käynyt; pidä totena minun havaintojani! Ihminen ei tässä maailmassa opi tuntemaan omaa itseänsä; ja hänen oppiaikansa kaikissa, semminkin onnessaan, on kuolemaan saakka kestävä«.
«Te tahdotte vaan sillä sanoa, rakas setäni, ettei maan päällä täydellisyyttä löydy, että se, jota me uskonnon miehet _synniksi_ kutsumme, seuraa ihmistä aina loppuun asti«.
«Niin! -- Sen minä _nyt_ tiedän, ja se on minun suruni, että niin on«.
«Mutta, armas isäni, anna anteeksi, että minäkin sanan sanon« -- lausui nuorempi Maria. «Minä olen usein ajatellut, kuinka kummallisesti maailmassa käy, miten onni täällä vaihtelee. Ilman omaa ansiotansa toisen osalle lankee suurin onnellisuus, kun taasen toinen, joka todella sietäisi olla onnellinen, saa kärsiä koko elinaikansa«.
«Niin, oikein, tyttäreni!« -- vastasi Johannes. «Sinä tarkoitat Annaa, minä ymmärrän sen. Mutta jos luulet, että Anna oli onneton siinä merkityksessä kuin tällä sanalla tavallisesti on, niin sinä erehdyt. Puhdistettuna, irtaantuneena kaikista maallisista näki hän kuoleman lähestyvän. Hän oli paljon kärsinyt, se on totta; mutta juuri kärsimystensä kestäessä oli hän puhdistunut. Toisin on minun laitani ollut. Minä olin itsekäs, itseäni rakastava nuorukainen. Kun minä luulin rakastavani ylevää ja hyvää, rakastin minä vaan omaa itseäni. Minä olen usein puhunut teille Marthanystä. Hän ohjasi minua vuosien kuluessa harhateiltäni. Mutta niin syvälle sydämessäni oli itsekkäisyyden ja oman rakkauden juuret juosseet, etten niitä vielä nytkään ole voinut kukistaa. Ne yhä siellä kasvavat ja anastaisivat pian koko olentoni, ellen alati koettaisi niitä kuolettaa. Tässä oli Anna onnellisempi minua, jonka onni kumminkin on nyt niin suuri, kuin ihmis-onni saattaa olla. Minä luulin ihmisen saattavan täällä maan päällä tulla täydelliseksi; mutta kuta vanhemmaksi minä elän, sitä paremmin, sitä selkeämmästi minä huomaan, kuinka väärä tämä luuloni oli«.
«No, mutta hyvänen aika, setä! Tuon asian tietää jokainoa kerjäläispoikakin, ja te puhutte niinkuin vasta nykyään olisitte saaneet tietää sen, ettei ihmisen täydellisyys ole mitään«.
Johannes hymyili.
»Niin! Vasta nykyään olen saanut tietää, että niin on. Sinä, Sakari, tiedät tuon, enkä kumminkaan usko, että itse ymmärrät mitä tiedät. Tieto on, näet, kahtalainen: järjen ja sydämen«.
Sakari ei puhunut mitään.
«En minä sinun tietojasi ymmärrä«, sanoi vähän ajan kuluttua Klaus. «Mutta sen minä ymmärrän, ettei hyvää paremmaksi ihminen voi tulla. Harmaalassa eli Anna, Harmaala näki, mitkä avut hänessä vallitsivat. Hän oli suurempi, ylevämpi kuin kukaan muu ihminen maailmassa«.
«Niin! Alhainen olen minä hänen rinnallaan« -- lausui hiljaa Johannes.
Silloin tuli puutarhaan kymmenvuotinen poika. Hän oli vähäisten rattaiden eteen asettanut porsaan.
Kaikki rupesivat nauramaan; pieni kuusivuotinen Anna taputti ilosta käsiään.
»Älkää naurako!« sanoi Johannes itse nauramasta lakaten. «Pieni Aappo saa muistooni elämäni aamun. Näillä samoilla paikoilla olen minä porsaan kanssa leikkinyt, ja sinä, Mariani, kun Turussa sinut ensi kerran tapasin, pyysit sitä omaksesi, saman ikäisenä kuin Anna nyt on«.
Johannes taputti Aappoa, sisarensa Liisan nuorinta poikaa, ystävällisesti poskelle. «Kiitoksia, Aappo!« sanoi hän. «Sinä olet tätisi syntymäpäivänä hyvän lahjan sedällesi antanut. Sinä olet saanut minun selvästi muistamaan elämäni vaiheita«.
«Niin oikein, pieni veljeni!« sanoi Sakari.
Mutta Maria, tuo entinen riehakas, vallaton Maria nojausi Johanneksen rintaa vastaan, ja suuret, kirkkaat kyyneleet välkkyivät hänen silmissään. Hänenkin muistiinsa nousi tapauksia, joita hän lapsuudestansa saakka oli elänyt. Ei imartelua, vaan sydämen vakaumus ilmaantui niissä sanoissa, jotka hän lausui hiljaa puristaen Johanneksen kättä:
«Sinä olet taistellut ja olet voittanut«.
«Minäkö voittanut?« huudahti Johannes. «En, en vielä, ennenkuin tuolla. Siellä selkenee, mikä täällä on pimeätä; siellä töllin poika saavuttaa sen viisauden, jota hän täällä on turhaan hakenut; tuolla, vasta tuolla on hän voittonsa voittanut!« Ja Johannes viittasi taivaaseen päin.
«Ja siellä on se ruusutarha, jonka ruusut eivät lakastu« -- lisäsi vanha rouva hiljaisella äänellä.
«Niin, siellä, siellä!«
«Ja siellä on jo neiti Anna!« lausui nuori kuusivuotias.
«Siellä, -- siellä hän on!« sanoi parooni Klaus.