# Ylhäiset ja alhaiset ## Part 15 Book page: https://www.cyberlibrary.org/fi/books/ylhaiset-ja-alhaiset-14214/index.md Näin oli Klaus paroonista vähitellen tullut talonisäntä, joka parooni-nimensä heitti selkänsä taakse, tuskin muistaen, että hänen sukunsa vaakuna ritarihuoneessa meren tuolla puolen riippui. Hänen rakkautensa Mariaan oli tehnyt hänen alakuloiseksi; mutta kun nyt ne vuodet olivat kuluneet, joiden kuluttua tavallisesti nuoruuden into muuttaa muotonsa, kun Klaus nyt pyytäessään Marian sydämen rakkautta, sai hänen sydämensä ystävyyden, oli Klaus tyydytetty. Hänen luonteisensa ei voinut rakastaa niinkuin Johannes Mariaa eikä niinkuin Anna Johannesta. Nyt on tullut syyskuun 4 päivä. Klaus istuu pöytänsä edessä. Niinkuin toimellinen maapatrooni ainakin lukee hän nyt muistikirjastaan, mitä hänen peltonsa edellisinä vuosina ovat antaneet. Hän vertailee, paljoko siitä riihestä, joka tänään puitiin, tuli viime ja edellisinä vuosina, ja arviolta laskee hän tulonsa ylipään tänä vuonna. Tuota juuri tehdessään kuulee hän kamarinsa oven aukenevan ja kääntyen näkee kummastellen miehen, jonka kanssa hän eläessään on tuskin sanaa puhunut. Ulkonäöltään tunsi hän kumminkin miehen. «No, mikäs nyt on saanut vääpelin matkaan?« kysyi Klaus, kättä antaen tulleelle ja kehoittaen häntä istumaan. Vääpeli, tuo Kärmälän serkku, yksi niitä miehiä, joihin ei aika näy pystyvän, puristi kovasti paroonin tarjottua kättä. -- «Mikä minun sai matkaan, häh? -- Luulen, että minä kuolen«. Klaus säpsähti. Hänellä ei ollut vastaamista tuohon muuta kuin kysyä: «Kuinka niin?« «Minä tunnen sen. Te olette viisas, olen kuullut sen. Minä luulen, että minä kuolen; mitä tekisin, etten kuolisi?« «Olenko minä Jumala? Jumalan kädessä on elämä ja kuolema«. «No, sitten ei auta mikään. Minä kuolen -- minua ei sure kukaan. Häh!« «Oletteko sairas vai mistä niin varmaan tiedätte kuolevanne?« kysyi Klaus yhä enemmän kummastellen. «Kuollahan meidän kaikkein pitää!« «Häh? Kaikkein? Valhe! Jos löytäisin elämänkiven -- enpä kuolisi«. «Elämänkiven?« «Niin, elämänki--kiven. Luulisin teidän tietävän siitä. Häh? Ette tiedä? -- Tiedätte kai. Se on musta. Korpit sen ovat munineet... Se tekee näkymättömäksi terveen ihmisen, sairaalle antaa se terveyden... Häh? Tiedätte kai siitä? Klaus ei tiennyt, oliko hänellä hullu vai taikauskon kahleisiin sidottu ihminen edessänsä. Hän ei vastannut mitään. «Häh! Tiedätte, kosk'ette vastaa!... Mietitte paljoko teidän pitää siitä tahtoman? Minä maksan, määrätkää hinta! Paljoko?« -- huusi vääpeli kiihkoisena. Hänen soinnuton äänensä oli kuin haudasta tuleva. «Olkaa vaiti!... Elämänkivi, se on yksin Jumalalla, ja Jumala ei ole sitä ihmisille antanut, ei pyhimmällekään«, sanoi Klaus vakavasti. «Teillä se on, teillä se on! Minä maksan, minulla on rahaa. Häh? Piisaako Kärmälän maa? Se on hyvä maa«. «Olkaa vaiti, hulluttelematta... Kuka on teitä opettanut uskomaan tuollaisia?« «Kuka... Häh? Minä olen vanha mies. Minä olen paljon kokenut. Minulla on tässä kivi; sen omistaja elää kaksi vertaa niin kauan kuin Vapahtajamme ja puolen hänen elämänsä ajan lisäksi, se on: 82 ja puoli vuotta... Häh? -- Mutta silloin sen voima loppuu. Uskovaisilleen jakoi Vapahtaja noita kiviä; 10 kappaletta niitä on maailmassa. Mutta eräälle juutalaiselle Vapahtaja antoi elämänkiven, vaikk'ei tiedetä mistä syystä. Sen omistaja elää niin monta tuhatta ajastaikaa kuin Vapahtaja vuosia; sitten hän otetaan ylös taivaasen. Häh! Se kivi on useammasta kappaleesta; sen voi jakaa osiin, ja kullakin osalla on kokonaisen kiven voima. Häh? Kuka sen minulle antoi, tämän aikakausien kiven?... Sen antoi isäni. Häh! Ja isäni sai sen isältään; tämä taasen isältään. Se on yksi niistä kymmenestä maailmassa«. «Ja ovatko kaikki sen omistajat eläneet 82 vuotta?« kysyi Klaus, joka ei ensinkään ollut aavistanut noin paljon keskiajan taikauskoa elävän hänen likeisyydessään. «Kaikki, paitsi isäni... Hän ei elänyt enempää kuin 60 vuotta, sillä kivestä oli, sen ollessa hänen hallussaan, kulunut pois tämä kulma...« Vääpeli osoitti kulmaa, joka oli paikattu... «Ja te paransitte sen? Millä?« «Kun kymmenen korppilintua keittää, saa niistä oivallista lääkerasvaa. Häh! Ulkomaalla asuu tohtori, joka osaa rasvaa kovaksi keittää ja liittää kiveen. Mutta kiveä on varovasti pitäminen, ettei liite putoa pois«. «Ja te kävitte ulkomaalla?« «Minä kävin ja tapasin tohtorin Ruotsinmaalla... Hän oli vanha pappi. Häh! Hän keitti rasvaa kiinni kiveen«. «Ja otti siitä aika maksun?« «Otti«, sanoi vääpeli huoaten. Klaus naurahti. «Heittäkää nyt tuo kivi järveen!« sanoi hän. «Häh!« huusi vääpeli. «Se on kallis kivi, se maksaa paljon. Minä annan sen teille, ja mitä tahdotte väliä, jos te minulle elämänkiven annatte?« «Teitä on petetty«, sanoi Klaus, joka ei saattanut olla surkuttelematta ukkoa. «Teitä on petetty. Se, joka esi-isillenne antoi kiven, oli konna; tohtori, joka rasvan kiini keitti, oli konna. Uskokaa se!...« «Minä olen sitä tallentanut silmäteränäni. En ole siitä muille kuin tohtorille puhunut, sillä silloin olisi kivi kadottanut voimansa, häh! Huomenna täytän minä 82 ja puoli vuotta, ja huomenna, ellen saa teiltä elämänkiveä, minä kuolen. Kivi kadottaa voimansa nyt, sillä minä olen siitä puhunut; mutta kun kivi voimansa kadottaa, niin tapahtuu samalla jossakin hirmuisen suuri vahinko«. «Kuka on sanonut teille, että tuo elämänkivi on minulla, ja jos minulla se olisi, miten luulette minua niin hulluksi, että sen teille antaisin?« «Kuka on sanonut? Minä olin 21 vuoden vanha, kun minä aikakausien kiven sain. Se on minulla nyt ollut 61 ja puoli vuotta. -- Se tohtori, joka kiven paransi, sanoi: «Mihin sinä asuntosi rakennat, siinä asuu likeisyydessäsi oiva aatelisherra, hänellä on elämänkivi. Sen kiven voima on ääretön, mutta se vaatii monen kovan ehdon täyttämistä pitääkseen voimansa. -- Luopuuko hän siitä kivestä, sitä en minä voi sanoa. Hän ei ole itse uskovinaan sen voimaa... Jos hän sen antaa, ei anna hän sitä kumminkaan ennen kuin sinä olet 82 vuoden, 5 kuukauden ja 29 päivän vanha. Silloin antaa hän, jos antaa«. «Viisas veitikka!« mumisi Klaus. «Ja hän sanoo sinulle ehdot, mitkä kiven voimassa pitävät« -- «niin puhui minulle tohtori«. -- Vääpeli lopetti ja silmäili rukoilevaisesti paroonia. «Sokea vanhus!« sanoi Klaus. «Teitä on suuresti petetty!« «Minuako petetty? Häh! Niin sanoi tohtorikin teidän sanovanne«. Klaus kulki kamarissaan edestakaisin miettien. Vääpelin silmäykset seurasivat häntä, ikäänkuin tahtoen lukea, mitä hän ajatteli. Vihdoin seisahtui Klaus vääpelin edessä: «Te olitte muistaakseni kerran heikkona sairaana?« «Sairaana, häh! Olin, olin! Siitä on nyt puolen seitsemättätoista vuotta; silloin luulin minä kuolevani, mutta kivi auttoi. Häh!« «Ja te kutsutitte silloin luoksenne kirkkoherran?« «Niin, minä pelkäsin kuolemaa«. «Menkää nytkin kirkkoherran luo! Hänellä on ehkä elämänkivi«. «Kirkkoherralla! Häh? Ei -- -- Ei, teillä se on, teillä se on?« «Minulla ei ole. Sitä elämänkiveä, josta puhutte, ei ole maailmassa«, sanoi Klaus. «Mutta näyttäkää minulle tuota aikakauden kiveä!« Peläten antoi vääpeli kiven. «Pitäkää sitä varovasti; se on kallis kivi, minä olen sitä seitsemättäkymmentä vuotta kaulallani pitänyt«. Klaus otti kiven. Se oli neliskulmainen, tasainen. Sen sivulla oli kummallisia piirtoja ja merkkejä. Se oli musta, mutta tuo musta väri oli yhdeltä kulmalta kulunut jotenkin vaaleaksi. Klaus lähestyi pöytää, otti äkkiä veitsen ja leikkasi kiveä. Vääpeli huusi hirmustuen, vaan naurusuin lähestyi Klaus häntä. «Tuossa on kivi«, sanoi hän. «Se on hyvää lyijyä«. Vääpeli ei puhunut pitkään aikaan; hän vapisi, ja hänen huulensa sinertyivät. Painaen hellästi kiveä rintaansa vastaan huokasi hän vihdoin: «Elämänkiven, annatteko -- häh? Kaikki, mitä minulla on, on teidän«. Klaus näki, miten ukko oli vaivattu. «Sinä vanhus, sinulla ei ole mitään maailmassa muuta kuin tavarasi; ne olisit sinä valmis uhraamaan henkesi pelastukseksi kuolemasta«, sanoi hän. «Minä olen jo sanonut, teitä on petetty. Menkää kirkkoherran luo!« Vääpeli ei kuullut muuta kuin ensimmäiset sanat. Hän nousi, hänen huulensa sinertyivät yhä enemmän. «16 vuotta takaperin, kun olin 66 ikäinen, sairastuin minä, luulin tohtorin avun mitättömäksi, lupasin sieluni pelastukseksi tulevassa elämässä tavarani. Häh! Lupasin tavarani pitäjän köyhille. Vaan minä paranin. Häh! Kirjoittakaa minun testamenttini; minä annan kaikki köyhille. Luulen, että minä jo kuolen!« Klaus hämmästyi. Vääpeli oli kuolevaisen näköinen. «Heittäkää tyköänne tuo kivi, niin ette kuole!« sanoi hän. Vääpeli silmäili häntä kolkosti. «En!« huusi hän. «Se on kallis kivi; en minä kuole ennenkuin huomenna... Kirjoittakaa!« Klaus istui pöydän ääreen. «Minä kirjoitan«, sanoi hän. «Minä, joka tämän testamentin alle nimeni puumerkin panen, annan kaikki omaisuuteni tämän pitäjän köyhille. -- Häh, joko sen kirjoititte? -- -- mutta 1000 riksiä puhdasta rahaa annan minä Sakari Sakarinpojalle, joka nyt on vasta 12 vuoden vanha, Raisolassa, koska hänen isänsä isä minulle kerran ilman edestä antoi kymmenen korppia. -- Häh, joko se on?« Klaus oli ensimmäiset ukon lauseet kirjoittanut, kun hän sattui katsahtamaan ulos. Kynä ei enää lähestynyt paperia. Klaus oli nähnyt ylioppilaan, joka majuri --sen kamarissa asui, vaahtoisella hevosella tulevan ratsastaen kartanolle. «Häh! Joko sen kirjoititte?« kysyi vääpeli. Mutta Klaus, joka näki ylioppilaan kiireesti säntäävän hevosensa selästä, ei enää ukkoa kuullut. «Mikä tuo ylioppilasta niin kiireesti nyt tänne?« kysyi Klaus itseltään. Ylioppilas kysyi kartanolla paroonia. «Hän on kamarissaan«, sanottiin, ja ennenkuin Klaus ennätti mennä tullutta vastaan, kuuli hän ylioppilaan tulevan ylös kamariin. «Häh! Joko sen kirjoititte?« kysyi ukko kolmannen kerran. Mutta silloin avasi ylioppilas kamarin oven ja astui sisälle. Vääpeli kätki kiireesti kiven rintataskuunsa. «Mitä, Jumalan nimeen, on tapahtunut? Te tulette juuri kuin tuuliaispää«, huusi Klaus, lähestyen tullutta. «Majuri --s on tullut halvatuksi«, vastasi hengästynyt nuorukainen. «Hänellä ei ole monta hetkeä jäljellä enää; hän kuolee, vaan ennen kuolemaansa tahtoo hän tavata teitä. Jos teillä on tilaisuutta, niin älkää silmänräpäystäkään viipykö!« Ja ylioppilas antoi paroonille vähäisen kirjeen. Klaus repäsi silmänräpäyksessä sinetin auki. Hän näki kirjeessä nimen «Maria«. Hän luki: «Klaus! Ystäväni! Jos on sinulle mahdollista, niin tule tänne; isäni tahtoo tavata sinua. Hän kuolee... Tule Jumalan tähden, pyytää Maria«. «Minä lähden, minä lähden heti!« huusi Klaus. Hän kiiruhti ulos; mutta ovella tarttui häneen vääpeli. Te jätätte testamenttini tekemättä. Häh?« «En minä jouda, en minä jouda«, huusi parooni. «Menkää kirkkoherran tahi nimismiehen luo, he osaavat paremmin!« Ja ulos kiiruhti parooni Klaus. Vääpeli seisoi muutaman silmänräpäyksen ääneti. Hän katsoi pitkään ylioppilasta, joka väsyneenä sohvalle oli vaipunut. Hän avasi suunsa pyytääkseen ylioppilasta kirjoittamaan, mutta samalla samosi Klaus kamariin takaisin. «Menkää nimismiehen tahi kirkkoherran luo!« huusi hän, nähdessään vääpelin. «Minä lähden heti Turkuun«. «Noo! Lähdette! Luulen teidän jäävän, aion teillekin antaa vähäsen; häh?« «Menkää!« ärjäsi Klaus. «Kuulette, ettei minulla ole aikaa«. Vapisevin askelin vetäysi vääpeli kamarista, vielä kerran silmäiltyään ympärillensä. «Minä menen, minä menen!« jupisi hän. Puolen tunnin kuluttua istuivat Klaus ja ylioppilas hevosten selässä ja riensivät kiireesti Turkuun päin. VII. Marian kirjeen syy. Vaahtoiset hevoset laukkaavat lentäen, niiden rautaiset kaviot iskevät tulta; ratsastajat hikoilevat ja kehoittavat, itse väsyneinä, väsyneitä hevosiaan. Paroonin mieli palaa Turkuun, mutta sinne on matkaa vielä; se näkyy hänelle nyt loppumattomaksi. Ylioppilaan silmät ovat hiekkaa ja tomua täynnä; hän on nääntyä, mutta hän on nuori; hän tahtoo voimiansa koittaa, mitä ne kestävät. Kello on jo lähes 8 ehtoolla. Me kiiruhdamme heidän edellään Turkuun. Päivä on ollut jotenkin lämmin. Syys-aurinko on aina väliin heittänyt helliä säteitänsä hattarapilvien välistä. -- Ihmiset ovat tänään tehneet töitään niinkuin aina ennenkin, mitään pahaa aavistamatta. Majuri, Maria ja Anna ovat kukin nousseet iloisella mielellä varhain, niinkuin heidän tapansa aina on ollut. Majuri on kulkenut edestakaisin salinsa lattialla ja puhunut puheitaan, tuollaisia yksinäisiä sanoja, joita Maria ja Anna väliin kuuntelivat, väliin olivat kuuntelematta. «Minä haluan mennä puutarhaan; seuraatteko minua?« kysyi majuri, seisahtuen Annan ja Marian eteen. «Aamu on tosin vähän kylmä, mutta te olette nuoret eikä minuun ilma pysty«. «Minä tulen«, vastasi Anna ja oli kohta valmis seuraamaan majuria, jonka silmistä hän aina koitti lukea, mitä hän tahtoi, saati silloin, kun hän sanoilla jotakin vaati. «Entä sinä, Mariani?« «Minä istun mieluummin täällä; minulla on jotakin miettimistä«. «Tee sitten niin!« vastasi majuri, ja Annan kanssa meni hän alas puutarhaan. Aurinko välkkyi silloin kauniisti korkeain rakennusten ylitse. -- «Nyt on aamu kaunis«, puhui majuri. «Mutta, Anna, etkö luule monen nyt unhoittavan auringon lämpeyden ja suruisilla silmillä katselevan alkavaa päivää vastaan? Luuletko kaikkein niin iloisesti tervehtävän päivää kuin linnut, jotka aamuvirsiään laulavat, tahi tuo nuorukainen, joka Johannes vainajan kamarissa jo kirjainsa ääressä istuu?« «On onnettomia«, vastasi Anna ja istuikse majurin viereen. «On onnettomia maailmassa, mutta harvoin me niitä muistamme, itse ollessamme onnellisia, ja jos olisimme onnettomia, muistaisimme toisia onnettomia vielä vähemmin«. «Se on totta«, lausui hiljaisesti majuri, «se on totta«. -- «Vaan kuules, Anna«, -- alkoi hän vähän aikaa ääneti istuttuaan, äänellä, josta entinen karkeus oli niin kadonnut, että Anna kummastellen loi silmänsä häneen. -- «Kuules, Anna! Minä tiedän, että Maria nyt on niin onnellinen, kuin hän saattaa olla. Hän elää muistoissaan, ja jos hän väliin unhottaisikin kuolleen ylkänsä, palaavat hänen ajatuksensa kumminkin aina häneen... Maria on onnellinen, minä olen onnellinen. Mutta sinä, miten on sinun onnesi laita? Ala salaa minulta mitään; sinä tiedät, että sinä puhut hellälle isälle«. «Minä olen onnellinen«, vastasi Anna, ja hänen silmissään välkkyi kirkas kyynele, kun hän majuria katseli. «Ethän sinä koskaan erkane Mariastani?« «En. Ellei se ole Jumalan tahto«. Majuri ei enää kysynyt mitään; hän heittäysi nojaamaan ruohosohvan selkää vastaan, ja Anna rupesi ompeluunsa. Muutama minuutti kului. Anna ei tohtinut luoda silmiään ylös; hän pelkäsi majurin taasen ottavan puheeksi paroonin, jonka nimellä majuri Marian syntymäpäivästä alkaen aina väliin oli saanut Annan punastumaan. Mutta vihdoin, kun ei majuri pitkään aikaan mitään ollut virkkanut, loi Anna silmänsä häneen. Ompelu putosi hänen kädestänsä; hän hypähti ylös, hän oli nähnyt hirmustuttavan näön. Majurin pää oli laskeunut hänen oikealle olalleen; hänen kasvonsa olivat siniset, ja vaahto kävi hänen suustansa. Majuri oli tullut halvatuksi, niinkuin väliin tapahtuu, niin huomaamatta, ettei Anna siitä mitään tiennyt, vaikka hän melkein vieressä istui. -- Anna oli kovasti hämmästynyt. Hänen ensi työnsä oli juosta ylioppilaan kamariin ja sitten ylös Marian luo. Ja Maria! Hän vaaleana vapisi nähdessään isänsä, mutta hän ei nyt mennyt tainnoksiin. -- Tohtori tuli pian; majurin suonta iskettiin. Maria ja Anna seisoivat hänen vuoteensa vieressä. Silloin avasi majuri silmänsä, ja vähän ajan takaa tunsi hän ympärillään seisovaiset. «Isä! Voitteko puhua?« -- huusi Maria iloisella äänellä kyynelten keskeltä. Majuri viittasi oikealla kädellään, tarttuen sillä Marian käteen. «Maria!« sanoi hän. Tohtori kielsi häntä puhumasta, vaan katsoen leppyisesti tytärtään, sanoi majuri: «Kohta olet sinä yksin. Jos minä vielä saisin Klausta tavata! Onko ketään, jonka voisi Harmaalaan lähettää -- --«. VIII. Petetyn kosto. Vaan majurin sairasvuoteen viereen emme nyt saa jäädä, emmekä myöskään mennä vastaan niitä, jotka kiireesti Turkua lähestyvät. -- Emme myöskään saa jäädä sillalle katsomaan laivaa, joka kauan odotettuna nyt vihdoin ulkomaalta tulee. Riennämme kiireesti suuren herrasjoukon läpi, jonka keskuudesta kuulemme tutun äänen huutavan: «Hi, hi, hi, hoo!« -- Laiva, joka tulee, on tuon laihan raatimiehen Kiiruhdamme erään lihavan rouvan sivu; hän on ollut saattamassa miestään vähäiselle alukselle, jolla mies jälkeen puolenpäivän on lähtenyt Ruotsiin lihoja viemään. Kiiruhdamme erään sotaherran sivutse -- majuri Leist on hänen nimensä -- joka aikoo mennä maalle huvittelemaan. Minne niin kiire? -- Kello on kohta kahdeksan. Pimeä on tulossa, ja tapaukset tänä iltana ajavat kiireesti toisiaan. Meidän on kiire, ennättääksemme seurata niiden virtaa. -- Kello on kohta kahdeksan. -- Kreivi G. kulkee edestakaisin kamarissaan. Hän on saanut kirjeen, joka hänelle ei ole mieluinen... Kirje uhkaa ryöstöllä. Kreivi kiroilee. -- Linnassa istuu raudoitettu mies. Hänen hiuksensa ovat harmaat, eikä hän kumminkaan ole vanha. Hän on siis kärsinyt paljon? On! -- Porvari Hellmanin talossa on päivällä teurastettu. Hellman itse on lähtenyt Ruotsiin lihoja viemään; hänen rouvansa seisoo leivintuvassa pihan toisella puolella. Palvelustyttö keittää siellä talia. Tuo leivintupa ja kamari, missä kreivi G. asuu, ovat vieretysten. Kreivin akkuna on Hellmanin pihalle päin. Kaksikymmentä syltä hänestä kiehuu tali. -- -- Mutta tuohan on kaikki tavallista? -- -- On. Vaan mökissä vähän matkaa Hellmanista on asukas. -- Se ei ole tavallista. Me olemme tosin kesällä nähneet hänen siellä, vaan hän on sittemmin melkein kolme kuukautta ollut poissa. Nyt on hän tullut kotiinsa, jos mökkiä hänen kodiksensa voi nimittää. Katri tuo on. Vaan hän ei enää ole sama Katri, jonka viimeksi näimme. Että nuoren naisen otsassa on suuret rypyt, että kaunis neito äkkiä muuttuu vanhaksi eukoksi, vaikka ei tauti ole häntä vuoteesen kiinnittänyt -- se ei ole tavallista. Että hän terävän aseen kärkeä koettaa, pistäen sillä käsivarteensa; -- ei sekään ole tavallista. -- Hän ei nyt istu nojaten seinää vastaan. Hän seisoo suorana mökissään, jonka kattona taivas on. -- Päivä rupee ehtoolle raukenemaan! Hämärän pimeys on jo ruvennut kaupunkia yön pukuun pukemaan. Vielä ei näy kynttilän valoa missään. -- Vaan kohta rupee näkymään, vaikkei tänä iltana sitä paljon tarvita. Katri raukka! Hän on sijansa saanut tässä kertomuksessa; mutta hänen elämänsä on itse kertomus. Niinkuin varjo pitkin maata mataa, josta ei kukaan huoli, niin on nyt ihmiskunnan hylky varjo. Varjo ei katso eteensä; se laskeuupi milloin syvyyksiin, milloin nousee se vuorien seiniä. Minnepäin se menee, sinne menee se, sitä ei mikään estä. Väliin seisoo se, ja taasen hiipii se edelleen. Auringon paistaessa tulee se ilmi, silloin näkyy se; muuten se pimeyttä rakastaa. Kumminkaan ei Katri ollut varjo. Hänellä on tunne, hänellä on sydän, hänellä on järki. Vaan kaikki nuo ovat nyt pimitetyt. Ainoastaan kun aurinko paistaa, ne tulevat näkyviin. -- Vaan nyt ei paista tuo aurinko; nyt on pimeä, ja nyt hän varjona maata mataa. Paljon on Katri kärsinyt. Hän on uskollisesti odottanut saalistaan, vaan saalis ei ole ansaan mennyt. Se on lentänyt pois. Katri on sitä hakenut -- on löytänyt; sillä nyt tietää hän vihdoin saaliinsa olevan otettavana pesästä, josta hän kerran päästi hänen lentämään. Katri oli silloin vielä tottumaton. Nyt on hänen aseensa rautainen; saaliin kynnet eivät enää häneen pystyisi. Hän on nähnyt miten käy, ellei varoin kulje. Hän on nähnyt toverinsa lankeevan ansaan, kun hän sitä muille valmisti. Katri on nähnyt päivällä kreivin tulevan Turkuun maalta, jossa hän melkein koko kesän on ollut. Ja nyt on kello 8. Nyt alkaa hän työnsä. Hän lähtee mökistä; hänen ei tarvitse lukita ovea takanansa, sillä mökissä ei ole ovea. Hän lähtee; hän on ryysyihin käärinyt oikean kätensä; siinä pitää hän terävää asetta. Vasempaa kättä pitkin juoksee veri haavasta. Hän ei siitä huoli, hän tietää, että -- terä vie. Mitä ajattelee hän? -- Mitä ajattelee ilma, kun luonnon voimat tulta iskien lyövät yhteen, kun vuoret kaikuvat ja myrsky pauhaa? -- Ajatuksien sekasotkuisuus asuu Katrin sydämessä. Hän ei enää tiedä, mitä hän tekee. Hän tuntee vaan, että hänen pitää niin tekemän. Hän tietää, että hän on paljon kärsinyt. -- Varovasti kulkee hän; hänen silmäyksensä lentävät milloin oikealle, milloin vasemmalle puolelle; vaan eteenpäin kulkee hän. Hän ei näe mitään, joka häntä voisi häiritä. Hän ei tiellään tapaa ketään. Ne, jotka eivät ole ammattinsa toimissa, ovat vetäyneet katsomaan komean laivan tuloa. Turku on tänä iltana varsin rauhallinen. Hän seisahtuu porvari Hellmanin talon pihalla. Hänen huulensa vetäyvät julmaan nauruun, joka ei ääneen kuulu. Hän on nähnyt kynttilän valon huoneesta, johon hän silmäilee. Hän lähtee kadulle pihalta. Vaan kohta on hän kadonnut lähimmästä portista. -- Kreivi G. istuu nyt sohvallaan. Pöydällä palaa kynttilä. Siinä on myös kirje. Toinen akkunaverho kätkee puoleksi akkunan. «Se on harmillista!« huutaa kreivi väliin. «Huomenna rahaa! 300 riksiä! Ei niitä niin pian saa. Hullu, kun tulin tänne vielä! -- -- No, no!... Ehkä saan raatimiehen odottamaan, kun näytän hänelle tämän sormuksen ja sanon: «Tätä seuraa 20,000 riksiä ja vanha eukko!« Ha, ha!... Kreivi G. menee naimisiin! Hänen koukkuunsa tarttui viimein kala. -- -- -- «Minun suloinen Josefani! Ha, ha, haa! Karsassilmäinen, punatukkainen, neljänkymmenen vanha neiti! Mutta itsepäinen kuin paholainen... Jos hän näkisi tämän kirjeen, hyvästi silloin aviosatamani rakastettu syli, johon olen aikonut upottaa, en itseäni, mutta kaikki karhulaiseni ja sitten rahojen jäännöksillä jättää... No, noh! -- Se aika tulee, kun joutuu. Joka nääntymäisillään on, kiittää paholaistakin, kun hän apua tarjoo! -- Hm! Majuri Leist saa mennä takaukseen... Mutta se peto ei mene; sen on hän minulle suoraan sanonut. -- No ... nero keinon keksii. Huomenna on myöskin päivä. Ei hätääkään!«... Kreivi loi silmänsä pöydälle päin. Siellä oli kirje, ja sen nähtyään hän taasen rupesi kiroilemaan. -- Mutta äkkiä hän nousi. «Niin! Huomenna lähtee posti. Pitäähän toki sulhasen kirjoittaa morsiamelleen, että hän onnellisesti on kotonaan ja että hänen sydämensä palaa rakkaudesta!« Silloin kolkutti joku ovelle. Kreivi säpsähti. Kuka paholainen se on? kysyi hän itseltään. Kovasti huusi hän: «Astukaa sisälle!« -- Ja kolkuttaja totteli käskyä. Hän tuli. Katri seisoi kreivin edessä. Kreivi hämmästyi. Hän oli vetäynyt takaisin. Hän odotti Katrin sanovan jotakin; mutta Katri ei sanonut muuta kuin: «Kuule!« Hellmannin piika, joka talia keitti, istui leipomahuoneen portaalla, kutoi ja lauloi: «On minullakin kulta, vaan Ei tiedä siitä hän. Sen kullan, jos sen kerran saan, Kuin olen iloinen!« Laulu vaikutti kummallisesti kreiviin. «Nyt, kreivi! Olette kuullut! Muistatteko vielä Katria? Muistatteko sanoja, jotka taivas ja maa kuuli?« «Mitä sinä täällä teet? Eikö lapsesi surma minua päästä ajattelemattomasta valastani?« Naisen silmät iskivät tulta. «Lapseni surma!« kertoi hän. -- «Niin, surmattu on lapsi; vaan ken oli hänen surmaajansa?« «Kuule, Katri!« sanoi kreivi leppeästi. «Ole viisas! Mitä kerran on tapahtunut, se on tapahtunut. Siihen emme enää voi mitään. Sano, paljonko tahdot, ja minä olen valmis maksamaan«. Katri astui askeleen kreiviä lähemmäksi. Verisellä kädellään pyyhki hän kasvoiltaan hivukset. -- «Rahaako?« huusi hän. «Rahaa! Sinä tarjoot minulle rahaa!« «Niin!« sanoi kreivi, joka ei ymmärtänyt Katrin sanoja. «Ja minäkö olisin rahasta surmannut lapseni?« huusi hän kimeästi ja surkeasti. «No, mutta mitä sinä tahdot; ymmärtänethän, että minulla on muuta tehtävätä kuin tässä jutella sinun kanssasi. -- Sano, mitä sinä tahdot!« «Ja sitäkö kysyy kreivi G. Katrilta? Mitä hän tahtoo, hän, joka kahdeksatta vuotta on kärsinyt enemmän kuin tuomittu helvetissä!« Kreivi pelästyi. Katrin ääni oli hänen ytimiinsä saakka tunkeunut. Kreivi silmäili häntä tarkemmin. Pirullinen ilo loisti Katrin silmissä.