Part 14

Tästä lauseesta oli Anna ruvennut miettimään, ja hetken aikaa mietittyään oli hän riisunut yltään tanssipukunsa. Hän oli kreivin tähden päättänyt olla tanssista poissa. Kaikki Marian pyynnöt eivät auttaneet. Marian täytyi myöntää, että Anna teki oikein. Tilaisuutta olisi ollut kostaa kreiville, tilaisuus, jota ei moni olisi saattanut olla käyttämättä. Anna saattoi tuon. -- Kun rupesi vieraita kokoontumaan ja Maria jätti hänet, otti hän kirjan ja rupesi lukemaan. Mutta ilta oli soma ja lämmin; kevät oli avannut kukkaset, taivaan sini oli kaunis. Anna ei saattanut istua kamarissaan. Hän meni ulos puutarhaan. Hän luuli saavansa siellä istua yksinäisyydessä; hän ei luullut kenenkään malttavan jättää tanssisalia. Puutarhaan oli hän tuskin tullut, kun hän näki kreivin menevän, ja tuon nähtyään pisti hänen mieleensä ajatus: «Nyt voisin minäkin mennä tanssisaliin«.

Vaan Annan iloinen mieli katosi. Hän hämmästyi ja jäi istumaan. Hän näki puutarhan aidan takaa naisen äkkiä nousevan. Hän kuuli naisen sanovan: «Nyt, paha henki, auta minua!« Ja sitten äkkiä hän juoksi kreivin, jälkeen. -- Vaipuneena syviin ajatuksiin jäi Anna istumaan.

Nämä tapaukset olivat semmoisia, etteivät ne vaikuttaneet muihin kuin niihin, joilla niihin osaa oli. Ne olivat tuollaisia salakareja elämän pauhaavassa meressä, joista ei tiedä kukaan muu kuin se, jonka elämän alus niihin sattuu. Ne olivat salakareja, joissa elämän alus ei tosin rikkoonnu, mutta joissa se kumminkin saa tuntuvan loukkauksen.

Mitä majurin salissa tähän saakka oli tapahtunut, ei tiennyt muut kuin kreivi. Hän oli salakarille sattunut. Anna näki, miten hän kiirehti pois, Anna näki laineen, joka takana hyrskysi. Mutta Anna ei ymmärtänyt, että kreivin vuoro nyt oli tullut. Anna tiesi, että rakkaus on niin ihana ja suloinen, ja että juuri silloin, kun se, niinkuin hiljainen lännen henki, täyttää elämän aluksen purjeet ja saa aluksen seisahtumaan kukkaiselle onnensaarelle, juuri silloin kolkko ja korkea laine, aluksen tultua karia lähelle, äkkiä nostaa hyökyjen keskeltä terävän huippunsa ja vaahtoisilla, kovilla kourillaan nielasee kaikki. Mutta Anna ei tiennyt, että löytyy salakareja, joita ihminen itse on eteensä heittänyt ja joita hän omin ehdoin on kasvattanut. Kun hän piti rakkautta, joka ei rakkaudelle vastaa, hirmuisimpana maailmassa, ei hän osannut aavistaakaan, että voisi olla vielä jotakin hirmuisempaa asemaa. Jos Anna tuon olisi tiennyt, ei hän olisi iloinnut kreivin lähdöstä. Mutta Anna ei tiennyt semmoisesta ihmisellisestä tunteesta, jonka katkeruutta, vaikka erimuotoisena, Maria oli maistanut. Anna ei tiennyt, mitä se kärsii, joka kärsimiseensä itse on syyllinen.

Anna hämmästyi, kun nainen, jonka olosta pihalla hän ei tietänyt, samosi kreivin jälkeen. Vaan hän ei ymmärtänyt, kenelle nuo sanat olivat sanotut. Anna ei tiennyt, mitä sana _kosto_ sisältää.

Tuo vähäinen seikka teki kumminkin sen, että Anna jäi istumaan.

Tällä aikaa nousi ilo nousemistaan tanssisalissa.

Parooni Klaus oli tavallansa onnellinen, ja Mariakin tunsi nyt itsensä onnellisemmaksi kuin ennen. Todellinen ystävyys vaikuttaa meissä paljon. Se oli tehnyt sen, että vähäinen jäännös Marian entisestä kevytmielisyydestä leimahti jälleen hänessä esiin ja sai matkaan, että hän huolimatta kiellostaan kreiville tanssi paroonin kanssa. Kun kreivi kiristi vihasta hampaitaan nähdessään Marian kumminkin tanssivan ja luuli Marian tahtovan hänelle näyttää suurinta halveksimistaan, lujeni hänen päätöksensä lähteä pois seurasta, jossa hänen kreivillistä nimeään ei tuon enempää kunnioitettu. Hän lähti, ja kreivin lähdettyä tuli Maria vielä iloisemmaksi. Hän puhui paroonin kanssa kuin veljen. -- Hänessä ei nyt olisi luullut asuvan sydäntä, joka kovimpia elämässä oli kokenut.

Mutta majuri ei nyt ollut oikein hyvillä mielin. Hän pudisti päätään, ja kun hän näki Marian tanssivan, arveli hän, ettei tuosta synny hyvää. Hän luuli yhä vielä kreivin tästä suuttuneena lähteneen. Hän oli paroonille sanonut: «Ole varoillasi, kreivin mielessä asuu kosto! Maria on näyttänyt, että hän sinusta pitää enemmän kuin kreivistä, ja jos osasin oikein lukea kreivin ajatukset hänen silmistänsä, kun hän lähti, eivät ne hyvää tarkoittaneet«. -- Mutta Klaus nauroi majurille. Klaus tunsi paremmin kreivin. Hän tiesi kreivin urooksi, jonka urhoollisuus oli loppunut, kun mies, joka osaa leikille, mutta myös totuudelle antaa arvoa, seisoi hänen edessään.

Näin olivat asiat majurin talossa, kun kello löi 10. -- Siihen aikaan, kun nämä seikat tapahtuivat, oli tämä hetki luettava jo enemmän yöksi kuin illaksi. Kadulla ei käveliöitä silloin enää näkynyt. Turku nukkui unessaan. Oli siis kummallista, kun ääni, jonka jo kahdessa tilaisuudessa ennen olemme kuulleet, huusi herrain kamarissa niin kovasti, että se saliin kuului: «Hi, hi, hoo«. --

Kaikki herrat kääntyivät raatimieheen päin, joka akkunan vieressä istui ja katseli ulos.

«Hi, hi, hoo! Saavatko kiini hänet? Hi, hi! Hän on väkevä!«

Herrat kamarissa ja naiset salissa samosivat akkunain luo. He näkivät kolme miestä hätyyttävän yhtä, joka voimallisesti puollusti itseään, seisoen selin seinää vastaan akkunan vieressä kadun toisella puolella.

Klaus oli ollut keskustelussa erään herran kanssa, jonka me myös ainakin niineksi tunnemme, entisen kapteinin, nykyisen majuri Leistin kanssa. Uteliaisuus pakoitti hänenkin lähestymään akkunaa. Hän siirsi syrjälle tuon laihakinttuisen raatimiehen, joka nyt oli entistä laihempi, nähdäkseen paremmin.

«Mitä on mies tehnyt, kun häntä niin ahdistetaan?« kysyivät naiset, ja pian sama uteliaisuuden kysymys asui herrojenkin ajatuksissa. He seisoivat ja katselivat kummituksena, miten kaupungin vahtimiehet kaikin mokomin koettivat saada miestä korjuunsa, ja heistä oli hupaista nähdä, miten voimallisesti mies puollusti itseään. Mutta silloin, kun he odottivat päätöstä ja riitelivät toistensa kanssa kumpiko puoli voittaa, väsyi mies katsojiinsa. Hän lähti juoksemaan. -- «Olisi hupaista tietää saavatko hänen kiini«, sanoivat herrat, ja mielestänsä pitivät he tätä tapausta hupaisena.

Kun Klaus näki, että mies lähti juoksemaan, oli hän muita uteliaampi. Hänellä oli syytäkin siihen.

Klaus oli heti miehen tuntenut Kyöstiksi, Johanneksen veljeksi. --

Muistaen aamullista puhettaan neiti Marian kanssa pelkäsi Klaus jonkun muunkin tietävän, kuka tämä mies oli, jota takaa ajettiin. Hän tiesi, miten Marian herkkä luonne ottaisi pahaksi sanoman, että mies oli Metsämaan Kyösti. Hän pelkäsi Marian saavan tuon tietää. Mutta toiselta puolen ei hänen uteliaisuutensa sallinut hänen jäädä kamariin. Hän halusi saada tietää saatiinko Kyösti kiini, vai onnistuisiko hän karkaamaan. Hän halusi etenkin saada tietää, mikä oli syynä siihen, että Kyösti nyt oli Turussa, jossa kiinitulemisen vaara oli hänelle suurin. Klaus ei ensinkään epäillyt, ettei Kyösti ollut juuri se, joka oli Kärmälän surmannut.

Klaus riensi kiireesti ulos. Vaan ei hän porttia etemmäs tullut. Portilla seisoi Anna. Ja nähtyänsä Annan seisahtui Klaus. «Te tiedätte, mitä kadulla on tapahtunut«, sanoi hän.

«Minä tiedän sen«, vastasi Anna surullisesti. «Tänään on Kyösti viimeisen kerran kulkenut vapaana. Hän lähti juoksemaan, vaan kompastui, lankesi, saatiin kiini ja vietiin juuri nyt. -- Tuolla näette hänet vielä«.

Klaus silmäili katua pitkin. Annalla oli oikein; Kyöstiä vietiin. «Älkää ilmoittako tätä Marialle!« rukoili Klaus.

«Minä aioin samaa teiltä pyytää«, vastasi Anna, ja hiljemmällä äänellä lisäsi hän: «Minä ehkä olen syypää Kyöstin kiinitulemiseen. Minä istuin puutarhassa ja ajattelin tapausta, joka siellä äsken tapahtui«. Ja nyt jutteli Anna, mitä hän oli nähnyt ja kuullut äsken. «Äkkiä kuului puhetta kadulta. -- Mitä siinä seisot? kuulin minä sanottavan. Mitä tuohon kysymykseen vastattiin, sitä en kuullut. Mutta kun samalla akkuna rikkoontui ja sama ääni kiljasi: «Minä tunnen hänen, häntä on täällä ennenkin takaa ajettu varkaudesta«, luulin minä kuulleeni Johanneksen äänen vastaavan: «Menkää hiiteen!« Ja samalla alkoi melske. Minä pelästyin, istuin muutaman silmänräpäyksen voimatta lähteä katsomaan mitä mieleni teki, mutta vihdoin nousin ja kiiruhdin portille. Minä tulin juuri nähdäkseni, miten joku kyynäspäällään oli rikkonut akkunan ja siitä ehkä pelästyen lähtenyt pakoon. Hän olisi juossut meidän pihalle, mutta juuri tullessaan portillemme näki hän minun, ja hän aikoi silloin kääntyä, vaan tuossa kompastui hän; samassa olivat vahtimiehet hänen päällänsä, ja vielä silmänräpäyksen kuluttua olivat he matkalla linnaan. Kyösti raukka!«

«Ettekö, neiti Anna, osaa aavistaa, mitä varten hän täällä on?« kysyi Klaus, joka kummastellen oli kuullut naisesta puutarhan aidan takana.

«En enemmän kuin tekään. -- Nyt kääntyvät he Linnan kadulle... Jumala auttakoon häntä!«

«Neiti Anna surkuttelee Kyöstiä; ette olisi suonut hänen kiini tulevan?«

»Jos hän on syyllinen, niin kärsiköön töittensä mukaan, vaikka se minun sydämeeni kipeästi pistää. Hän on kumminkin minun orpanani«.

«Ylevä neiti!« lausui parooni.

Näin olivat he puhelleet ison aikaa, kun Anna kuuli jonkun hiljaa tulevan. Pikaisesti kiiruhti hän puutarhaan, jonka veräjälle hän paroonin kanssa oli tullut. Vaan se, joka lähestyi, ei ollut kukaan muu kuin majuri, joka Marian käskystä tuli hakemaan Annaa, ilmoittaen, että kreivi oli mennyt. Majuri ei mitään pitänyt miehestä; se oli hänen mielestänsä vaan huvikki huvituksen keskellä, sillä hän ei tiennyt miestä syylliseksi. Hän näki paroonin ja hän näki Annan kiiruhtavan puutarhaan, ja hänen ensimäiset sanansa eivät olleet Annalle, vaan paroonille, eikä ollut kysymys miehestä -- vaan kysymys oli: «Joko nyt on korkea muuri kaatunut?« Sen kysyi hän hymyillen.

«Jo«, vastasi Klaus. «Surmaaja ei enää surmaa. Kyösti on saatu kiini. Vaan sitä älkää Marialle puhuko«.

«Noo!« mumisi majuri. «Vai oli se Kyösti; sitä en minä tiennyt«.

V.

Petetty.

Olisin kuollut, kurja raukka. Olisin katkennut katala -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- Nämät kummat kuulematta, Haikeat havaitsematta.

_Kalevala_.

Kontiosaarella on Lemmon luola autio. Lakeinen on kiini, paasi suulla paikallaan. Lemmon luolan asukkaat ovat lentäneet ulos. Mutta lemmon ovat he luolasta mukaansa vieneet.

Ihmisen sydäntä ja naisen semminkin -- kuka on niitä tutkinut? -- Se ylevyys, joka sitä voi täyttää, ulottuu taivaasen saakka; se julmuus, joka sitä voi täyttää, ulottuu aina manalan mustimpiin majoihin asti. -- Ylevyyden ja julmuuden henget, ne eivät sovinnossa voi elää samassa sydämessä. Toinen voittaa tahi toinen. Tahi jakavat he sydämen, kukin osaansa halliten. Jos ne näin molemmat alallansa asuvat, toinen toista voittamatta -- siinä on tavallisen ihmisen kuva.

Vaan jos toinen voittaa, mikä siitä syntyy? Kiitos tahi viha. Niin lähellä toisiansa ovat nämä, ja kumminkin niin kaukana.

Mutta tietääkö siemen itäessään, mimmoinen sen hedelmä tulee?

Ei!

Miten siementä hoidetaan, mimmoiseen maahan se on kylvetty, siitä riippuu sen tulevaisuus. --

Niin on ihmisenkin laita.

Minä näin kerran kolme siementä laskettavan maahan. Ne olivat yhtäläisiä; ei toista saattanut toisesta eroittaa. Kolmen nuoren hallussa olivat nämä siemenet. Samana päivänä ne kylvettiin. Ne kasvoivat, mutta niitä hoidettiin eri tavalla. Ensimäinen kasvoi maassa, jota kuivana kastettiin, ruohottuneena perkattiin, aikaa voittaen mullattiin ja siivottiin. Toinen kasvoi ohdakkeiden keskellä, kuivana, nääntyväisenä. Pouta sai taimen keltaiseksi, sade sai sen vetiseksi ja rumaksi -- se kasvoi kumminkin. Kolmas kasvoi huoneiden suojassa, myös hoidotta, roskaruohojen keskellä. -- Niin tuli syksy. Nuoret menivät taimiaan katsomaan. Ensimäisen seisoi kauniina, se kantoi runsaat saaliit; sen istuttaja iloitsi. «Sinä olet palkinnut vaivani«, sanoi hän. Toisen oli keltainen, lehdetön. Suruisesti kallisti se päätänsä maahan päin, ja ainoan hedelmän kantoi se; mutta sekin oli kuiva ja huono. Sen istuttaja nauroi. «Et sinä istutus-vaivaani palkinnut«, sanoi hän ja repi taimen juurineen maasta. -- Me menimme nyt kolmannen luo. Minä ajattelin: jos toinen on korjuutta kasvanut, vielä enemmän korjuutta kolmas. Mutta kummaa! Taimi seisoi entistä ihanampana; mehiläiset lentelivät sen ympärillä, sen oksat olivat täynnä suuria, ihania hedelmiä.

Istuttaja seisoi taimensa vieressä. Hän ei ollut iloinen. «Minä en saata ilolla nauttia hedelmiäsi; minulla ei ole ollut mitään vaivaa sinusta«, -- sanoi hän.

Minä läksin syviin ajatuksiin vaipuneena pois. Että ensimäinen palkitsi istuttajansa ja ettei toinen sitä tehnyt, sen ymmärsin minä. Mutta miksi kolmas oli kaikkein ihanin, sitä en silloin ymmärtänyt. Nyt ymmärrän minä sen. --

Vertaa noita siemeniä ihmisiin! -- Tuolla leikkii vähäinen lapsi; hänen vanhempansa hoitavat häntä. Häntä varotaan niin, ettei mikään vahinko saa kohdata häntä, ja vasta silloin, kun hän on kasvanut mieheksi, jätetään hän omiin valtoihinsa. Ja hän kantaa silloin runsaasti hedelmiä. -- Mihin lapsuudessa on oppinut, sitä vanhana tekee. -- Tuolla hyppelee pienokainen kedolla; häntä ei seuraa vanhempainsa silmät; vanhemmat kurittavat häntä väliin ja huutavat hänelle kovia sanoja. Pienokainen tulee mieheksi. Jätettynä omiin valtoihinsa iloitsee hän siitä. Hän ei ole oppinut mitään hyödyllistä, Hän on niinkuin lintunen ilmassa. Niin kauan kuin luonto häntä elättää, elää hän; mutta kun aika talveksi joutuu ja kysymys tulee: mitä olet latoihisi talveksi tallentanut? -- kas silloin ei siellä ole mitään muuta kuin kuiva hedelmä, jonka nimi on nälkä. Hänen täytyisi nyt nääntyä, mutta sitä ei hän tahdo. Hän hakee elatusta ja hänelle on samanarvoista, mistä hän sen saa. -- Mutta tuolla hyppelee myös pienokainen järven rannalla; hän tietää, että hän on yksin maailmassa. Hänellä on tosin vanhemmat, vaan ne eivät hänestä huoli mitään. Hän on elämänsä aamusta aikain oppinut itse ohjaamaan ajatuksiansa; hän _tietää_, että hänen tulevaisuutensa onni tahi onnettomuus riippuu hänestä itsestään. Sen tietää hän, ja asiat maailmassa auttavat häntä. Hän kulkee tietä, minkä hän tietää vievän onnen satamaan. Hän on lapsuudesta vaivoihin tottunut; hän kulkee tietään pelkäämättä. Hän kasvaa mieheksi, ja hänestä on miehenä mieheksi. -- Maailma kuulee silloin vasta hänen tähän saakka oudon nimensä, kun se hedelmät näkee. Ja maailma kiittää häntä,

Missä ihminen kasvaa, miten hän on kasvatettu, siitä riippuu kaikki. -- Mutta ei kaikki kaikissa kumminkaan. Niitä löytyy, jotka tietämättä, missä kasvavat, kasvatuksetta miehistyvät. Näissä riippuu kaikki siitä, mikä puoli henkien sotiessa heidän sydämessään voittaa -- sodassa, jossa ei mikään hellä äiti eikä mikään hurskas isä ole voittoa kummallekaan valmistanut. -- Näistä tulee väliin neroja, väliin riettaimpia ihmisiä maailmassa.

Mutta minä näin myöskin laskettavan maahan siemenen, joka oli kaunis ja verraton. Sen kasvaessa kävi moni sitä hoitamassa. Toinen hoiti paremmin, toinen huonommin. Siemen kasvoi taimeksi, eikä taimen kauneus ollut siemenen kauneutta vähempi. Silloin tuli taimen luo outo vieras; hän silitti tainta, hän houkutteli sitä, ja taimi rakastui hoitajaansa. Mutta tämä ei mikään hoitaja ollut. Hän leikkasi taimen poikki ja ymppäsi siihen oksan toisesta puusta. -- Oliko se taimen syy, ettei se hyviä hedelmiä kantanut, että hedelmät olivat karvaita ja vähitellen juuria myöten pilasivat koko puun? --

Vaan ken tuntee ihmisen sydämen?

* * * * *

Olen kuullut jonkun sanovan, tahi olen jossakin lukenut, että nainen voittaa miehen sekä ylevyydessä että myöskin pahassa, ja minä luulen että niin on. Naisen sydämessä on jänteitä, joita, jos ne loukataan, ei elinkauden aika voi enää saada entiselleen. -- Ne soivat surullisesti epäilyksen soittoa, ja kun soiton ääni on kajahtanut, niin musta yö irvistelee siitä sydämestä, jossa alkuansa asui päivä. Siitä sydämestä nousee nyt kuohuva myrsky, joka ei haltiata tunne, joka kiihtymistään kiihtyen rientää edelleen ja musertaa kaikki, mitä sen eteen tulee. Muistamatta, että lähteensä kerran on ollut ilosta sykkivä sydän, nousee se ylös taivaan rajoille, ja taasen laskeupi se alas Tuonen valtaan saakka. Se ei tiedä esteitä; se runtelee sydäntä, se sammuttaa toivon. Mutta sydän tuntee kumminkin, ja kuta enemmän se tuntee, sitä julmemmin myrsky riehuu. Vaan tällä myrskyllä on väliin satamansa, johon se kiiruhtaa, satama, jossa sen valta ja kiivaus murtuu. --

Myrskyn nimi sydämessä on epäilys; sataman nimi on kosto. --

Tämän myrskyn vallan alaisena, satamaan päästäksensä, hymyilevät neidon huulet; hänen sanansa ovat usein suloiset ja kauniit; mutta niinkuin tyynen, kauniin, kesäisen meren pinta voi allansa kätkeä olennoita julmia julmempia, kätkeyypi epäileväisen sydämessä sitä hirmuisempi epäilys. Hänen sydämensä katkaistut jänteiden jäännökset ovat vielä soivinaan; vaan se soitto on petollinen. Ja itse huultenkin hymy ja nauru, ne eivät ole muuta kuin päivän kuuma, auringon väsyttävä loiste ennen alkavaa ukkosen myrskyä. --

Aningaisten mäellä Turussa oli vähän matkaa maallepäin siitä, missä siihen aikaan porvari Hellman asui, vähäinen mökki, josta aika ja ilma olivat vieneet kukin osansa. Se oli autioksi jätetty; se oli määrätty hävitettäväksi, mutta sen hävityksen päivä ei ollut vielä tullut. Sen lattia oli lahonnut, sen seinät olivat mädänneet, sen akkunat olivat pirstaleina. Se oli raunio. Siinä ei ollut kukaan moniin aikoihin enää asunut. Ei kerjäläinenkään siinä suojaa hakenut. --

Tämä mökki suojaa nyt kesäisenä yönä ihmistä. Vaan se ihminen on itse raunio. Hänestä on asukas muuttanut pois.

Hän ei nuku, vaikka yö on tullut; hän ei makaa, vaikka väsymys vaivaa; hän ei hae ruokaa, vaikka nälkä kalvaa.

Jo olet arvannut. Hän on Katri.

Kaksi tuntia on hän näin istunut. --

Miten istuu hän?

Kädet ovat ristissä rinnalla, pää nojaa seinää vastaan, silmät tirkistelevät ylöspäin.

Hän ei liiku. Olisi luullut häntä kiveksi tai puuksi. -- Mutta silmäile hänen sydämeensä! Liikkuuko siellä mitään? --

Yövartia huutaa vakavalla äänellä: «Kello on 12 lyönyt!« Keskiyön hetki herättää naisen. -- Onko hän nukkunut? -- Ei.

Hän hypähtää ylös; hän pyyhkäsee kasvoilleen valuneet hiuksensa syrjälle, ja hänen nyrkkinsä ovat puristetut... Hänen silmänsä iskevät tulta.

«Vielä osasit sinä viivyttää kostoani; vielä sait sinä suuni lukituksi, vielä -- -- mutta _vielä_ et ijäksi«.

Kuva on hän tuossa elävä, ei ihmisen enää, -- vaan epäilyksen.

Keskiyön hetki on aaveitten. Aave oli hänkin. Nuo mainitut sanat sanottuaan vaipui hän jälleen istumaan. Mutta sanaa ei yö kuullut hänen sanovan.

Hän oli alkanut kostonsa. Hän oli luullut kostoa ihanaksi; hän oli luullut sen antavan lepoa sydämelle, joka vuosia oli kärsinyt. Vaan hän havaitsi nyt, ettei kosto niin ihanaa ollutkaan; sen vuoksi pääsee se epätoivo valloilleen, jota kostonpyyntö tähän saakka on pidättänyt. -- --

Katri oli saanut Kyöstin kokonaan puolelleen. Hän oli saanut Kyöstin niin kauvas pahuuden tiellä, ettei hän enää pelännyt hänen palaavan. Nyt oli Katri valmis kostoonsa ryhtymään.

Hän tuli Turkuun.

Hän haki kreiviä. Hän olisi ollut valmis maailman ääriin saakka kulkemaan tavatakseen häntä.

Silloin tuli Turkuun juuri se, jota hän odotti. Katri näki hänen ensi kerran lankeemuksensa jälkeen, kun kreivi majuri --sen pitoihin meni. Hän kirjoitti silloin kirjeen, jolla oli määrä herättää hirmua kreivissä. Kyösti kuljetti kirjeen sille, jolle se oli tuleva. Kyöstillä oli käsky, kun näki kreivin majurin luo poikkeevan, talon edessä odottaa, kunnes tämä sieltä palaisi. Vaan Kyösti ei huomannut kreivin lähtöä eikä Katrin, joka innossaan seuraten kreiviä ei muistanut apumiestään. Kahden kulkivat he siis, pettäjä tosin sillä mielellä, mikä kirjeellä oli ollut määrä herättää, mutta samassa vihan kuohuvalla tunnolla, ja petetty seurasi häntä.

Lähellä mökkiä, minkä Katri oli asunnokseen ottanut, asui kreivi talossa, minkä rakennukset yhdistyivät tuon äsken mainitun porvarin taloon. Katri samosi kreivin jälkeen, kun kreivi astui kamariinsa. Ja kun kreivi heittäysi sohvalleen, kuuli hän Katrin kimeän äänen:

«Tunteeko kreivi G. vielä minua?«

Kreivi hypähti ylös. Hän oli pelästynyt.

«Lapsensa surmaajan kanssa ei ole minulla mitään tekemistä«, sanoi hän kiireesti, kiivaasti, kolkosti. --

Tuollaista vastaanottoa ei ollut Katri odottanut. Hänen huulensa menivät sinisiksi. Hän seisoi muutaman silmänräpäyksen liikkumatta. Hän tunsi kuuman tulen polttavan rinnassaan. Hän kuuli itseänsä ensi kerran mainittavan lapsensa surmaajaksi. Kreivi silmäili häntä kolkosti. Se oli Katrista kuin olisi hän seisonut tuomarin edessä.

Asema oli muuttunut.

Katri ei voinut kärsiä kreivin katsetta; hän kiirehti pois; hän juoksi majaansa, ja siellä kohtasi häntä se tuska, joka olisi saanut hänen lopettamaan vaivaloisen elämänsä, ellei himmeä käsitys siitä, että monen vuoden vaivat silloin olisivat olleet turhat, olisi estänyt häntä.

Katri oli alkanut kostonsa; vaan tästä ei hänellä iloa ollut. Hän ei saanut nähdä, miten hän juuri pakenemisellaan kreivin tyköä oli kreivin nukkuvan omantunnon herättänyt paatumuksen unesta. Hän ei tiennyt, että kreivissäkin rikoksensa julmuus tuli ilmi, nyt kun hän näki, mitä hänen muutamat sanansa Katrissa olivat vaikuttaneet. -- Mutta ei antanut kukaan Katrille sitä iloista sanomaa, että kreivi vääntelihe ja kääntelihe vuoteellaan, koettaen unen helmaan nukuttaa kipeät tunteensa. Ei ollut Katrille suotu tietää, että kreivi, kun keskiyön hetki oli tullut, juuri näki hänen kuvansa, näki miten hän, Katri, vaalein kasvoin, tuulessa liehuvin hiuksin rannalla seisoi ja lapsensa Aurajoen aaltoihin upotti. -- Ei ollut sitä suotu Katrille tietää. Molempain oli suotu kärsiä toisestaan tietämättä. --

Uuden päivän koitteessa nousivat he molemmat.

Kreivi koetti kirouksilla poistaa mielestään kaikki, mutta turhaan. --

Katri seisoi vilustuneena mökissään, viluansa kumminkaan tuntematta, ja silmäili ulos. Katri muisti nyt Kyöstiä. Hän ei tiennyt, että Kyöstikin oli unettoman yön viettänyt Turun linnassa.

«Olisiko Kyösti pettänyt minut?« -- kysyi hän itseltään. «Olisivatko ne siteet, joilla hänen itseeni kiinnitin, olleet niin kehnot, että katketa olisivat voineet; vai olisiko häntä onnettomuus kohdannut?« Näin kysyi hän, ja varhain aamulla, kun Turku vielä nukkui, hiipi hän ulos tiedustelemaan. Hän kulki sen talon sivu, joka ei salli asujantensa kulkea ulos ja sisälle oman tahtonsa mukaan. Hän silmäili raudoitettuja akkunoita ja kah! Siinä särkyi yksi, ja siitä tirkistelivät Kyöstin vaaleat kasvot.

Katri oli saanut kyliänsä siitä näöstä.

Hän palasi nyt mökkiinsä takaisin, ja siellä huokasi vaivattu sielu ensi kerran: «Miksi olen minä syntynyt?« --

Kolmen kuukauden ja viiden päivän kuluttua Katri tuon sai tietää.

VI.

Taikauskoinen.

Kesä oli kulunut. Syksyn sateet ja myrskyt olivat alkaneet. Harmaalan isossa kartanossa kulki Klaus yksin. Hän ei enää ollut sama mies kuin kertomuksemme alussa. Hänen rakkautensa Mariaan oli ollut se kiirastuli, se puhdistusvalkea, joka oli hänestä eroittanut sen kuonan, mikä hänen ollessaan sotaväessä oli ruvennut häneen tarttumaan. Hän oli nyt vakava, hiljainen mies, joka oli oppinut näkemään, mitä niin harva hänenä olisi nähnyt, että kansallakin on arvonsa. Vanhan paroonin kuoltua viisi vuotta takaperin oli hänen pyrintönsä ollut, kun nyt isäntävirka laskettiin hänen niskoilleen, olla isä -- ei ainoastaan isäntä -- alamaisilleen. Tuossa toimessa olivat kaikki ylhäisyyden ajatukset, joita vielä hänen isällään oli jotenkin runsaasti ollut, kokonaan kadonneet. Hän ei pitänyt itseään parempana työmiestä, joka pellolla kynti. Ja kun hän väliin halusi seurustella jonkun kanssa, jonka järki ulottui etemmäksi kuin talonpojan, meni hän kirkkoherran luo. Siellä oli suloinen Ellen aina iloisesti häntä vastassa. --