# Ylhäiset ja alhaiset ## Part 13 Book page: https://www.cyberlibrary.org/fi/books/ylhaiset-ja-alhaiset-14214/index.md «Vaan kuule, Anna!« sanoi Maria jatkaen puhettaan puutarhassa. «Sen teit väärin ja samaten teki väärin isäni«, lausui hän lyöden isäänsä hiljaa polvelle, «että te minulta niin kauvan salassa piditte Johanneksen ilmaantumisen Turussa, kun minä hänen kuolleen luulin. Se oli väärin niinkuin sekin, että me nyt niin varmaan pidämme häntä kuolleena kuin itse olisimme olleet hänen hautajaisissaan. Ehkä elää hän vielä; eipä Aurajoki antanut mitään, kun häntä haettiin. Jos olisi Aurajoki hänet niellyt, olisi hänen ruumiinsa pitänyt tulla näkyviin, niinkuin tuon vähäisen lapsen luuranko, jonka vanhemmista ei tietoja saatu. -- Ei, ehkä elää Johannes vielä jossakin, jossa hän meitä muistaa«. -- «Sitä en minä toivokaan!« sanoi Anna. «Kahdeksan vuotta on kohta kulunut siitä päivästä, jona hän katosi. Kahdeksaa vuotta ei hän olisi saattanut kateissa olla«. III. Millainen mies majuri on. Annan tätä puhuessa tulivat suuret, komeat vaunut kartanon pihalle. Majuri, joka ne ensin havaitsi, hymyili ja huusi iloisella äänellä: «Parooni Klaus!« -- Maria ja Anna nousivat; mutta ennenkuin he ennättivät ryytimaasta, seisoi parooni Klaus heidän vieressään, tarjosi Marialle kauniin ruususeppeleen ja sanoi: «Nyt ovat kukat valitut, niin ettei...« «Niissä matoa ole«, lisäsi Maria suruisesti hymyillen. «Kiitoksia, herra parooni, terve tultua Turkuun!« «Onnea, ikuista onnea toivotan minä sydämestäni! Nyt saattanen myöskin toivoa, että teidän elämänne ... vaan te muistanette sanojani, koska mielessänne vielä näkyy olevan juhannusaatto-illan tapaukset Harmaalassa --«. Ja parooni istuikse naisten viereen ruohosohvalle. «Mitä uutta, parooni? Kaikkiko entisellään: järvi kaunis, kukat ihanat?« kysyi majuri, kun vihdoin hänelle annettiin puheen vuoroa. «Kaikki entisellään... Se vaan uutisena on meidän paikkakunnalta, että siellä viime viikolla tapahtui hirmuinen rikos, joka on kamalasti kauhistuttanut kaikkia. Lienette tekin tunteneet Kärmälän isännän. Hän sai elämälleen surkean lopun. Kymmenen kuolettavaista haavaa on hänet surmannut«. Naiset kauhistuivat. «Ja kuka on murhaaja?« kysyi Maria; vaan Anna vaaleni. «Kyösti!« sanoi hän hiljaa. «Johanneksen veli! Suuri Jumala! Johanneksen veli«, -- huusi Maria. «Sen pahemmin, lienee teidän aavistuksenne oikea. Minä en olisi tahtonut sitä sanoa«, vastasi parooni Klaus. «Miten murha tapahtui?« kysyi majuri liikutettuna. «Niin, miten se tapahtui, se on kysymys, johon ei kukaan osaa vastata. Te tiedätte, että Kyösti on ollut kiini ennen murhayrityksestä, vaikka hän silloin todistajain puutteessa päästettiin irti. Luullaan nyt varmaan, että Kärmälä toivoi saavansa periä vääpelin ja houkutteli Kyöstin häntä surmaamaan, mutta että joku eripuraisuus Kärmälän ja Kyöstin välillä on syntynyt, kun ei Kyösti onnistunut, ja että tuo eripuraisuus on saanut Kyöstin kostamaan. Kärmälä oli tunnettu varsin ahneeksi ja saituriksi, ja se on kaikkein ihmeellisintä tässä, että vääpeli, Kärmälän serkku, nyt perii hänen, kun kuusi vuotta takaperin hänen vanhin ja tänä kevännä nuorin tyttärensä -- ainoat lapsensa -- kuolivat. Varmuutta, että Kyösti on tehnyt surman, ei saatu, mutta kumminkin on se luulo yleinen, semminkin kun ei Kyöstiä sitten kevään ole missään nähty«. -- «Mutta, Jumala paratkoon!« huusi Klaus, kun näki Marian vaalistuneena. «Mitä olen tehnyt! Ajattelemattomuudessani olen teidät murheelliseksi saattanut, neiti Maria; antakaa minulle anteeksi, jos voitte!« «Te olette sanonut, mitä minä olisin ennen tahi myöhemmin saanut tietää. Parempi kuulla tuo julma sanoma teidän suustanne, kuin jonkun toisen« -- vastasi Maria. Paroonilla oli oikein, kun hän sanoi Mariaa murheelliseksi. Maria oli murheellinen, ja iloton oli hänen syntymäpäivänsä aamu. Annakin oli tullut surulliseksi paroonin uutisesta; vaan hänen surunsa, vaikka sen olisi pitänyt sukulaisuudenkin tähden olla suurempi kuin Marian, ei kuitenkaan niin syvälle mennyt. Anna puhkesi itkuun. Surullisesti kului aamupäivä. Kun oli päivällinen syöty, kulkivat parooni ja majuri salissa edestakaisin. Maria ja Anna istuivat siellä, missä aamullakin. Klaus oli osannut kuvauksillaan kesän ihanuudesta Harmaalassa saada vähäksi osaksi naisten alakuloisuuden poistetuksi. Hän oli kovasti vaatinut majuria tulemaan sinne. Ja kun majuri nauraen oli sanonut sopimattomaksi naisten tulla taloon, joka emäntää kaipaa -- nuoren naimattoman herran luo, niin silmäili parooni Mariaa, mutta Maria katseli maata, ja parooni punastui, kun hän havaitsi Annan nähneen ne silmäykset, joilla hän Mariaa katseli. «Mitä uutta Turussa?« kysyi hän majurilta, vastaamatta mitään majurin puheeseen hänen naimattomuudestaan. «Niin, se on oikein, että muistutit minua. Minä, unhotin sanoa teillekin, tyttäreni, että me saamme tänään vieraan, joka ei kahdeksaan vuoteen ole täällä käynyt«. «Kenen?« kysyivät Maria ja Anna uteliaasti. «En tiedä, ilahuttaako tuon vieraan tulo teitä, tyttöni«, vastasi majuri. «Mutta se oli enemmän paroonin tähden, jonka tiesin tulevan tänään tänne, että eilen kadulla tavatessani kutsuin vanhan kumppalinsa tervehtimään teitä, tyttöseni. «No, arvatkaa kuka hän on?« «Majuri Leist!«, sanoi Maria. «Ei! --« «Eihän vaan kreivi G., jonka tiedän tulleen ulkomailta?« sanoi Klaus ajattelemattomasti. «Oikein, Klaus! Lienee hupaista sinun tavata häntä? Olittehan te ennen hyvät ystävät!« «En juuri saata sanoa«, vastasi Klaus. -- «Kyllä me toisemme tunsimme, vaan suurta ystävyyttä ei välillämme koskaan ollut«. Nyt oli Anna punainen kuin ruusu. Parooni Klaus rupesi puhumaan muita asioita. «Onpa kummallista«, sanoi hän majurille, kun naiset olivat vetäyneet pois tanssipukuun pukeumaan -- «onpa kummallista, että minä tänä päivänä olen niin onneton puheissani. Minä olen aamulla loukannut Mariaa, ja nyt muistutti puheeni Annalle tapausta, jonka olisi pitänyt olla ikuisesti unhotettuna. -- Saas nähdä, miten tämä päivä loppuu. Te teitte pahasti, kun kreivin tänne kutsuitte«. «Kuinka niin? Minä luulin tekeväni niin hyvästi. -- Nyt en teitä ymmärrä. Millä olisitte Annaa loukannut, en sitäkään ymmärrä«. «Se on itsessään vähäpätöinen asia, mutta teidän täytynee se myöntää, että vähäiset asiat väliin saattavat olla suuriakin. -- Nimismies K. ei ikinä olisi saanut rovastin Elleniä, ellei Ellen olisi sattunut saamaan tietää, että nimismies kerran ryöstöllä ollessaan maksoi ryöstettävän velan. -- Asia oli pieni ja suuri samalla«. «Niin, rupee sinäkin filosoofiksi!«, nauroi majuri, joka samoin kuin kaikki muut paitsi Maria oli tietämätön paroonin ja Annan ensimäisestä tuttavuudesta. -- sen sanon nyt sinulle suoraan: elä toivokaan Mariaa! Minä olen viimeksi nyt aamulla puhunut hänen kanssansa«. -- Klaus huokasi. Hän astui sanaa sanomatta pari kertaa salin poikki. Sitten seisahtui hän äkkiä majurin eteen ja sanoi, vakavasti katsellen häntä: «Minä olen jo kauan sitä aavistanut; enemmän kuin ennen muistaa Maria nyt Johannesta. Mutta Anna! --« «Anna!« huusi majuri ja hypähti kohoksi. «Sinä, Harmaalan parooni, naisit Annan, murhamiehen serkun! -- Jo nyt rupeaa korkea muuri kaatumaan!« «Vaikka hänen sisarensa, jos murhamiehellä olisi semmoinen sisar kuin Anna. Mutta mitä te sitä kummeksutte? Olisittehan te vastustamatta antanut Marianne Johannekselle«. «Se on toista. Johannes oli oppinut mies, ja hänestä olisi saattanut tulla suuri mies maailmassa. En minä ole niin itsepäinen, että katsoisin korkeaa ja halpaa sukuperää. Olenhan itse semmoisen isän poika, jonka iso-isä lantaa ajoi. Nero ja työ miehelle kunnian antavat. Mutta sittenkin vaadin minä välttämättömästi suvun puhtautta. Vai luuletko korvani sietävän kuulla sanottavan: Tuossa menee se ja se, jonka serkku surmasi isäntänsä! Ei, ei!« «Nyt kumootte omat sananne. Olisitte antanut Johannekselle Marianne, ja Johannes oli kuitenkin Kyöstille lähempi kuin serkku -- oli veli«. «Olisin antanut! Niin olisin, se on totta. Vaan jos nyt tulisi toinen Johannes, jonka veli olisi linnassa, luuletko, että minä hänelle antaisin Mariani ja vävyn nimen?« Klaus nauroi. «Niin on teidän nyt hyvä sanoa! Te tunnette Marian, eikä Johannes tulee enään«. «Niinkö! Eipä niinkään. Jos sama Johannes tulisi, minun saliini hän ei tulisi. Minä tiedän, että isäsi olisi samaa sanonut, samoin tehnyt«. «Minäkin en ainoastaan luule, että isäni niin olisi sanonut ja niin tehnyt, vaan minä varmaan tiedän sen. Mutta onko kaikki oikein, mitä te ja isäni sanotte? Ajatelkaa vähän: Onko Johannes sillä huonompi, sillä halvempi, että hänellä on veli, joka ei hänen jälkiänsä käy? Pitääkö syyttömän kärsiä syyllisen tähden? Mutta se ei ole teidän ajatuksennekaan. Te puhutte vaan leikkiä«. «Minäkö leikkiä? Luulen sinua riivatuksi!« huusi majuri innostuneena. «Milloin olen minä tällaisissa asioissa leikkiä puhunut! -- Sinä kysyit: pitääkö syyttömän kärsiä syyllisen tähden? Saman kysymyksen teen minä sinulle. Mitä olen minä tehnyt, että minulle kaikki ihmiset nauraisivat ja sanoisivat: tuossa menee majuri --s, jonka vävyn veli on saanut raippoja varkauden tähden ja vihdoin kuoleman mestauspaikalla!« «Te kiivastutte. Mutta jos olisi teillä itsellänne ollut sellainen veli, mitä olisi majuri --s silloin tehnyt?« «Ja sitä kysyt sinä! Hän ei olisi tiennyt semmoisesta veljestä mitään«. Ja siinäkö hän olisi tehnyt oikein? Mutta entäs nyt... Anna on teidän luonanne, sen tietää koko kaupunki, ja koko kaupunki sanoo: tuossa on Anna, sen serkku, joka Kärmälän surmasi. -- Te ette kumminkaan aja pois Annaa«. «Ole vaiti! Se on toista... Anna on nainen, ja päälliseksi ken sen tietää, että Anna on semmoisen miehen sukulainen?« «Minä esimerkiksi«. «Sinä! Se ei tee mitään«. «Minä, enkö minä saattaisi sanoa Annan salaisuutta kenelle tahtoisin?« «Mutta et sinä sitä sano«. «Mutta jos sanoisin?« -- «Niin sanoisin minä sinua konnaksi ja panisin Annan...« «Marian syliin ja sanoisitte: Sinä olet hyvä, yleväsydäminen neito! Ole aina Marian ystävä!« «Hm, hm!« mumisi majuri. «Nyt ei ollut kysymystä Annasta. -- «Sinulla on siinä oikein, että Marian...« «Tahto on teidän, ja tietäen Marialla olevan samat ajatukset ihmisen arvosta kuin minullakin saatan minä varmaan sanoa, että jos Johannes tulisi, niin majuri --s panisi hänen käteensä tyttärensä käden ja siunaisi heitä. Sillä Marian onni on majurin silmissä suuremmasta arvosta kuin kunnottomain, tyhmäin ihmisten tuomio«. «Hm!« mumisi taasen majuri. «Se ei ole nähtynä vielä; mutta tästä sinun lauseestasi näkyy selvästi, että Harmaalan kuuluisan suvun pää ei ole sama kuin ennen«. «Korkea muuri kaatuu, sanoitte äsken, ja siinä lauseessa oli enemmän totuutta kuin luulittekaan. Muuri kaatuu, kun se liian korkeaksi rakennetaan. Perustus pettää. Se mullistuu, ja jos kivet muurin ylimmissä kerroksissa ovat ylpeilleet, saavat ne nyt nähdä, etteivät nekään kiviä parempia ole. Kivi pysyy kivenä, ihminen ihmisenä, parooni ja tölliläinen, kuningas ja kerjäläinen, kaikki ovat ihmisiä, ja ainoastaan se ihminen on ihmisarvossa toista ylevämpi, joka on avujen tiellä etemmäs ennättänyt -- se on minun uskontunnustukseni tässä asiassa«. «Herra Jumala siunatkoon! Kuningas ja kerjäläinen samanarvoisia!« huusi majuri ja löi saappaansa korkoa kiivaasti lattiaan. «Kiitä onneasi, parooni, ettet ole päätäsi poikki puhunut; kiitä Jumalaa, ettei ollut täällä muita kuin minä tuota kuulemassa«. Klaus nauroi majurin innolle. «Oletteko kuuro?« kysyi hän iloisesti. «Vai kiellättekö, että kuningas ja kerjäläinen ovat molemmat ihmisiä, että hurskas kerjäläinen on ihmisenä parempi kuin konna kuningas?« «Jumala nähköön! Silmäimme edessä on esimerkki mihin sellaiset opetukset vievät. Vaan nuoruus on aina myöntymätön nuoruus. -- Sinä muistat tapaukset Ranskanmaalla, etkä kumminkaan ole viisaampi!« «Ja vanhuus on aina vanhuus. Kuuluu, että olette Kustaa kolmannen miehiä, vaikkei hänen aikakautensa turhuus ole teihin tarttunut. Heitetään nyt riitamme tähän; me emme kumminkaan tule päätökseen«. «Myönnä kuitenkin, että minulla on oikein!« «Minä myönnän sen, koska koko Ranskan valtakunnan saitte näyttämään mietteenne oikeaksi«, sanoi Klaus hymyillen. «Uh!« puhalsi majuri hyvillä mielin. «Sinun ei olisi pitänyt ottaa tätä asiaa puheeksi; minä olen saarnannut ääneni niin karkeaksi, että ihmiset pelästyvät.« »Kun korkea muuri kaatuu, kuuluu se ylt'ympäri«. Ja Klaus nauroi. Majuri loi silmänsä häneen. Hänkin nauroi. Hän ei tiennyt tällä puheellaan näyttäneensä sydäntänsä. IV. Mitä tanssihuvissa majurin luona tapahtui. Illalla lainehti väkeä majurin huoneissa. Majuri oli sama hyvä isäntä kuin aina ennenkin. Hänen karkea äänensä kuului ylt'ympäri. -- Parooni Klaus, joka näitten kahdeksan vuoden kuluessa oli tullut miehekkäämmäksi ja vakavaksi, kävi huoneesta huoneesen. Hän kaipasi jotakin. Hän ei nähnyt, miten häntä moni äiti hyvillä mielin silmäili, kun hän silloin tällöin seisahtui puhumaan jonkun nuoren neidon kanssa. Ja kun hän aina väliin vetäysi kamariin, missä Maria mustiin puettuna istui, kun hän Marian kanssa kauvan jutteli, ei hän huomannut, miten moni nainen, joka vielä toivoi saavansa toverin ja johtajan, vaikka aika jo kauvan sitten oli ollut tuossa asiassa petollinen, kadehtien silmäili Mariaa, joka vaaleudessaan oli yhtä kaunis ja suloinen kuin ennenkin. -- Tanssisoitto alkoi nyt, Parooni Klaus seisoi Marian vieressä, jonka kanssa hän oli paljon puhunut, kun kreivi G., joka ennen oli ollut kauniimpia nuorukaisia Turussa, tuli heidän luokseen. -- Kreivi G. oli nyt oman itsensä varjo. Hänen mustat, kiherät hiuksensa olivat jo aikoja sitten antauneet uhriksi hänen irstaiselle elämälleen. Hänen päälakensa oli nyt paljas. Hänen poskensa olivat saaneet keltaista muistuttavan värin. Sanalla sanoen: hän oli elävä ihmisraunio. Kreivi G. oli useammat vuodet elänyt Ruotsissa sukulaistensa tykönä. Hän oli jo aikoja sitten ottanut sotaväestä eronsa, ja isänsä jättämillä varoilla oli hän himojensa orjana elänyt, kuten aika kului, sitä irstaisemmasti. Nähtyään tavaransa supistuneen kokoon, oli hän velaksi elänyt Ruotsissa, aikoen aina rikkaalla naimisella parantaa asemaansa; vaan kun hän tuota todella rupesi miettimään, oli jo mennyt ohitse se aika, jona kreivi G. oli kaikkein suosiossa. Hänen elämänsä oli jo niin tunnettu, ettei hänen ylhäinen nimensäkään enää voinut parantaa, mitä hän ihmisenä oli rikkonut. Silloin, havaiten aikansa kuluvan turhaan Ruotsissa, palasi hän Suomeen varmasti päätettyään, ettei hän enää kihlaamattomana viettäisi nimipäiväänsä. Kreivi G. oli luullut, että mies avioliitossa joutuu orjuuteen, johon ei hänen sovi antautua, ennenkuin täytymys pakoittaa. Kreivi-nimensä tähden oli hän majurin vieraista etevin. Hänen tuli nyt, niinkuin kahdeksan vuotta ennen, majurin salissa alkaa tanssit. Hän lähestyi Mariaa hymyillen ja ajatellen hänessä löytävänsä sen asemansa parantajan, jota hän oli kauvan takaa ajanut. «Kuinka hän on vanhentunut!« puhui naapurilleen kreivin sivumennessä moni nainen, joka ennen oli nähnyt hänen. «Onko tuo kreivi G., jonka kauneudesta olen kuullut niin paljon puhuttavan?« kysyivät kummastellen ne naiset, jotka ensi kerran hänet näkivät. Tietämättä näistä kysymyksistä, jotka eivät suinkaan olisi olleet kreivin mieliin, meni hän vakavilla askelilla Marian luo. «Kreivi G!« kuiskasi Klaus Marian korvaan, kun kreivi lähestyi. -- «Hän tulee pyytämään teitä tanssiin«. «Tulkoon!« vastasi Maria. «Saanko uskoa vielä olevani neiti Marian muistissa?« kysyi kreivi suloisella äänellä, kumartaen Marian edessä. «Minä en saata muistaa nähneeni teitä«, vastasi Maria, ja teeskennellen uteliaisuutta kääntyi hän paroonin puoleen kysyen: «Mutta parooni Klaus saattaa ehkä auttaa muistiani, jos niin olisi, että olisimme ennen tavanneet toisiamme«. Tämä Marian vastaus oli jotenkin ilkeä, kreivi tunsi sen hyvin; mutta hän ei sitä näyttänyt. Hän lausui äänellä, jossa piti oleman jotakin surullista: «Oi, aika, aika! Kuinka kova olet sinä! Kahdeksan vuotta takaperin juuri tänä päivänä seisoin minä, niinkuin nytkin, teidän vieressänne, eikä minun silloin tarvinnut kysyä, tunteeko neiti Maria kreivi G--n«. «Kreivi G--n! Oi, antakaa anteeksi, etten heti tuntenut teitä! Mutta niinkuin sanoitte, aika muuttaa kaikki«. Maria silmäili tätä sanoessaan kylmästi kreiviä. «Vaan«, lisäsi hän, «minä olen syytön, minä en tiennyt teidän olevan nyt Turussa«. «Minä tulin vasta eilen aamulla«, sanoi kreivi. Tanssisoittoa oli kuulunut ison aikaa. Hansikat käsissä seisoivat herrat odottaen vaan alkua. Vaan alkua ei niin pian tullut. «Minä pyytäisin saada kunnian, jota minulta kahdeksan vuotta takaperin ette kieltänyt, minä pyytäisin saada kunnian teidän kanssanne, neiti Maria, alkaa illan iloa«. «Älkää, herra kreivi, pahaksuko: tänä iltana en tanssi! Älkää myöskään kysykö syytä tuohon päätökseen, sillä en kumminkaan voi sitä sanoa«. «Olenko minä jollakin tavalla tietämättäni vihoittanut teitä?« kysyi kreivi, kuullen kummakseen Marian äänestä, että hän tahtoi päästä hänestä vapaaksi. «Kuinka niin? Olenko sanonut mitään, josta sitä voisitte päättää? Minä en tanssi kenenkään kanssa tänä iltana«. «No, mutta Maria!« lausui rukoilevalla äänellä majuri, joka nyt lähestyi heitä. «Isä!« vastasi Maria samaten rukoilevaisella äänellä. Muuta hän ei sanonut, muuta hänen ei tarvinnut sanoa; sitä ääntä kuuli majuri harvoin, ja kun hän sen kuuli, oli hän voitettu. «Antakaa anteeksi, kreivi!« sanoi hän. «Naisilla on väliin kummalliset iilit, joita me miehet emme ymmärrä«. Kreivi kumarsi ja vetäysi herrojen kamariin. Hän oli myös päättänyt olla tämän illan tanssimatta. «Missä Anna on?« kuiskasi majuri tyttärensä korvaan. «Hän ei tule näkyville tänä iltana«, vastasi Maria, «ja minä sanon teille, isäni, niinkuin sanoin kreiville vasta, älkää kysykö syytä, mikä hänen tulemasta estää, Hän istuu ja lukee minun kamarissani«. Klaus loi hymyillen silmänsä majuriin. «Neiti Marialla on tuossa asiassa, josta äsken puhuimme, samat ajatukset kuin teillä«. «Mutta minä tahdon näyttää, ettei minulla ole semmoisia ajatuksia, jotka kieltäisivät Marian ystävää tanssimasta Marian syntymäpäivänä. Mene, Maria, ja sano Annalle, että hän tulee tänne«. «Älkää, isä, häntä pakoittako, hän ei tulisi kumminkaan; ja nyt, isä, menkää hänestä huolimatta vierastenne tykö, ne kaipaavat teitä«. Sanaa sanomatta meni majuri. Maria oli komentosanan sanonut; majuri ei ymmärtänyt, miten kukaan saattaisi sanoa tällaista sanaa vastaan. Klaus ja Maria istuvat taasen kahden. He jatkavat taasen puhetta, joka jo ennen vierasten tuloa on alkanut. «Se on siis varma päätöksenne! Minä en voi sitä estää, vaan sanon suoraan, ettette kiellollanne minua onnelliseksi tee«. «Älkää luulko minua itsekkäiseksi«, vastasi Maria kokonaan toisella äänellä kuin äsken kreiville; «minä en saata enää sitoa sydäntäni keneenkään. Johannes sai sen, sai kokonaan, ja Johanneksen on se kuolemaan saakka. Minä tekisin väärin teille, jos minä ottaisin teidän nimenne; minä tekisin väärin omalle sydämelleni, ja minä tekisin väärin Johannekselle, joka siinä elämässä, missä hän nyt on, saattaa minulta vaatia, että palkitakseni mitä rikoin minä häntä muistaen elän ja kuolen. Vaan ystävättären rakkauden minä annan teille koko sydämestäni; minä en valehtele, kun sanon teitä ystävänä rakastaneeni aina. Vaan Anna sopii teille; Annan kanssa te eläisitte onnellisena, ja minä luulen, että Annaa odottaisi sama onni teidän sivullanne«. Klaus huokasi syvään. «Olkoon sitten niin!« sanoi hän surullisesti. «Annaa minä kunnioitan, kunnioitan suuresti, vaan yksin teitä minä rakastan. Olkoon niin kuin tahdotte; minä olen asiani sanonut, te olette vastannut. Me olemme, minä uskon sen, molemmat puhuneet sydämemme pohjasta. Mitä muuta sitten, kuin jättää tämä asia sillensä«. «Kiitoksia näistä sanoistanne! Vaan minä tiesin jo edeltäpäin teidän niin vastaavan. -- No, Anna...!« «Älkää Annasta puhuko! -- Vaan muistoksi minulle tästä illasta nimittäkää minua, niinkuin te muitakin ystäviänne nimitätte, sinuksi!« «Mielelläni minä sen teen; _sinä_ muistat myös, että minun nimeni on Maria«. He olisivat kenties vielä paljon toisilleen puhuneet, vaan nyt tuli majuri kiireesti heidän luoksensa. «Oletko sinä riivattu, Klaus, kun et tanssi? Kaikki nuoret herrat rupeevat jo hätäilemään«. Klaus nousi. «Jos Maria suvaitsee niin -- -- muuten en tanssi«. «Kuulithan itse, mitä Maria vastasi kreiville« -- sanoi majuri, mutta tuskin hän sai sanansa sanotuksi. Hän hämmästyi. Parooni Klaus vei jo Marian tanssiin. «Jo nyt jotakin!« mumisi majuri. «Nyt on maailman loppu tulossa! Mikä meteli nyt syntyy? Minä tein hullusti, kun kreivin tänne kutsuin«. Koettaakseen, jos mahdollista olisi, lepyttää kreiviä, meni majuri kiireesti kamariin; vaan kun hän siellä näki kreivin yksin istuvan pöydän vieressä, josta ei sopinut nähdä saliin, ei hän mitään sanonut. Hän jäi vaan pitkään silmäilemään kreiviä, joka tutkisteli vähäistä kirjettä. Syytä oli majurilla kummastellen katsella kreiviä, sillä tämä oli vaalea ja vapisi. Ja syytä oli kreivillä siihen. Kun hän vihasta kuohuvin sydämin ja mahtavin askelin vetäysi kamariin Marian tyköä ja kun hän, jos vaan olisi kumppalin löytänyt, olisi ollut valmis antaumaan riitaan, tuli juuri hänen päästyänsä herrain kamariin palvelia sinne kysyen kreiviä. «Mitä sinä tahdot?« huusi kreivi vihasta värähtelevällä äänellä. «Tässä olisi kirje teille«, vastasi palvelia kummastellen, miten niin loistavissa pidoissa kukaan saattoi olla kärtyinen. «Kyökkiin tuli vast'ikään mies, joka käski minun kiireesti laittaa tämä kirje teille; se kuuluu olevan varsin tähdellinen«. «Anna se tänne!« huusi kreivi. «Onko se tähdellinen, sinä et sitä ymmärrä«. Ja kreivi otti kreivillisiin käsiinsä karkealle paperille kirjoitetun kirjeen, repäsi sen äkkiä auki ja luki. -- «Hyvä!« sanoi hän, ja hänen kätensä, joka kirjettä piti, vapisi. «Saat mennä«. Ja palvelian mentyä istui kreivi tuolille, jossa majuri hänet nyt tapasi. «Pakene! Koston päivä lähestyy. Minä tiedän, että olet Turussa. Pelkää! -- Lapsi Aurajoesta huutaa. -- Turhaan se ei enää huuda. Ruotsiin et ijäksi jäisi, minä tiesin sen. Kosto olisi sinua sielläkin odottanut, vaan täällä pitää koston toteenkäymän. Se on kauan odottanut, ja sitä kovempi se on. Muista Katria!« Semmoinen oli hänen kirjeensä. Ja kreivi vapisi. Hän oli unhottanut koko asian. Hän ei enää Katria muistanut. Hän ei tiennyt, miten hän olisi ollut Katriin sidottu; mutta nyt hän ymmärsi tuon. Lause: «Lapsi Aurajoesta huutaa«, hirmustutti kreiviä. -- «Piru!« jupisi hän kätkien kirjeen taskuunsa. «Mitä olet sinä tehnyt!« Hän nousi, ja ennenkuin majuri, joka oli kuullut kreivin sanat ja luullut hänen niillä tarkoittaneen Mariaa, ennätti mitään virkata, kumarsi kreivi majurille sanoen: «Suokaa anteeksi, että minun nyt jo täytyy jättää teidät; minä en voi hyvin«. «Minä myönnän, että Maria teki pahasti; mutta ei teillä kuitenkaan ole syytä sitä niin pahaksi ottaa«, sanoi majuri sovinnon äänellä. Mutta kreivi ei virkannut sanaakaan. Hän haki lakkinsa, ja silloin hän näki, miten Klaus ja Maria tanssivat. Hän ymmärsi nyt majurin lauseen, ja hän kiristeli hampaitaan. Kenellekään hyvästi sanomatta samosi hän ulos, ja kun hän hiljaisena kesäiltana kulki kartanopihan poikki portille, katsahtaen puutarhaan päin näki hän siellä neidon istuvan. Vaan hänellä ei ollut aikaa seisahtua Viha ja kummallinen tunne, jota ehkä saattaisi katumukseksi nimittää, poltti hänen rintaansa. Vaan neito puutarhassa -- Anna se oli -- oli nähnyt, oli tuntenut kreivin, ja nähdessään hänen kiireesti kulkevan pois, iloitsi hän. -- Kun Anna oli kuullut kreivin kutsutuksi majurin luo, ei hän enää mielinyt tanssia. Hän oli jo tanssipuvussaan seisonut Marian vieressä, kun heidän välillään nousi puhe kreivistä. «Luuletko että hän tuntee minun?« kysyi Anna. «Luulen, ja luulen hänen häpeevän, jos hän enää saattaa hävetä«, vastasi Maria.