Part 12

«Tuo puut tänne veneestä!« sanoi vaimo hiljemmällä äänellä. -- «Älä nyt ole kärtyinen! Mitä toki siitä, ettemme onnistuneet, että Kärmälä hakee sinua ja pelossaan hukuttaa rahaa sinua takaa ajaen«...

«Kärmälä! Se mokoma!« ärjäsi Kyösti ja heitti vaimon eteen veneestä noudetut puut. «Ei hänellä ole hauskoja päiviä, sen sanot oikein. Mutta piru vieköön, ei hän vielä ole havainnut, ketä hän petti!«

«Elä taasen rupea uhkaamaan! Tiedät itse, että minulla on paljon suurempi syy kostaa, mutta minä en puhu mitään«.

«Niin sinä! Sinä olet hullu, kun saatit uskoa herroja ja semminkin semmoista herraa. -- Kostat omaa hulluuttasi, et, peto vie, muuta«.

«Ole vaiti, et sinä ymmärrä, miten minulla on syytä kostoon. -- -- Sinä! No, mitä siitä, ettei Kärmälä antanut sinulle mitä lupasi, etpä sinä, vaikka kolmasti koetit surmata vanhaa vääpeliä, saanut toimeen muuta kuin että hän kirjoitutti testamenttikirjan...«

«Ei sekään lie ollut mitään, että toista vuotta sain istua raudoissa, että Kärmälä, jolla olisi ollut hyöty serkkunsa kuolemasta, itse syytti minua! -- Ja hän kuitenkin lupasi vannoen kaikissa tapauksissa kuolinpäivääni pitää minua Kärmälässä ja vielä palkaksi 200 riksiä, vaikka en onnistuisikaan. -- En puhu mitään siitä, että hän, jos kiini joutuisin, lupasi tehdä tyhjiksi kaikki kanteet... No, entäs Leena, sen se peto kihlasi jo aikoja ennen kuin sillä minua rupesi houkuttelemaan«. -- --

«Ole vaiti, heittiö, ja syö! Olet itse tunnustanut, että minä vastaan kymmentä Leenaa«. --

«Ha, haa!« --

«Älä naura! Vai jo olet unhottanut miten viime syksynä pelastin sinun Antintalon jyväaitasta, jossa minutta olisit saanut jauholaarissa odottaa aamua ja kiinitulemistasi niinkuin kala verkossa«. --

«Niin! Mutta kuka sanoi, kun olin katon repinyt: heittäydy alas! -- kuka, häh!«

«No, mitä turhia nyt puhumme! -- Sano mitä nyt aiot tehdä!«

«Kostaa, jos vaan olisin varma siitä, että tämä paikka on turvallinen«.« --

«Ja lupaatko oman henkesikin vaaralla auttaa minua, jos minä nyt autan sinua?«

«Senhän olet kuullut tuhansia kertoja, sorkkaluu, vai pitäisikö minun taasen vannoa?«

«No, no! Minä uskon sinua, minä autan sinua, sinä sitten minua. Mutta jos petät, niin! Sinä tunnet jo Katrin!« -- --

«Tunnen. Sinä olet pirua pahempi, sen olen nähnyt, vaikka leppyinen olet olevinasi«.

Katri nauroi: «Sinä olet havainnut sen, se hyvä! -- Sinä voinet arvata, ettei minun kostoni ole turhanpäiväinen. -- No, sano, mitä nyt aiot?«

«Minä! -- Minä en sitä sinulle sano; minä olen oppinut sinusta olemaan vaiti. -- Mutta nyt vene on luolaan vedettävä, ja sitten tarvitsee päivämies lepoa -- oli Kärmälän tapa sanoa, hä, hä!«

Tuntia myöhemmin astumme, lukiani, Lemmon luolaan.

Kuka on tuo nainen, joka siinä lepää, joka nukkuu rauhallisesti, kuin olisi unensa viattomuuden? -- Kuule, minä tahdon sinulle kertoa hänen elämänsä. Surkuttele häntä, mutta hänen työnsä, ne jätä Lemmon luolaan. --

Sanoimme Katrin kahdeksan vuotta ennen olleen rehellisen ihmisen. Hän lankesi siis, koska hän nyt on Lemmon luolassa. --

Mikä langetti hänen? --

Se on hänen salaisuutensa, jota hän ei Kyöstillekään ole puhunut. --

Kolme vuotta ennen tuota hirmuista hallaa, jolloin ensin tapasimme Metsämaassa Johanneksen, on Katri syntynyt. Hänen isänsä oli pappi. Mutta hän jätti nuoren tyttärensä, hän kuoli, ja äitinsä kanssa eli Katri ensi vuotensa suurimmassa köyhyydessä. Kristillinen talonpoika oli luoksensa ottanut nääntyväisen perheen, jota tosin muutkin, semminkin papit auttivat. Mutta onni ja menestys ei näyttänyt seuraavan tätä perhettä. Äiti kuoli murheesensa, ja kolmivuotisena seisoi Katri yksin maailmassa -- taluttajatta, sukulaisitta. Kovana hallavuonna jäi tuon kristillisen talonpojan pellot tyhjille, ja hänen lastensa seassa, jotka leipää huusivat, oli vieras tyttö -- oli Katri. Emäntä kirosi orpoa ja tahtoi ajaa hänet maantielle, vaan isäntä piti hänet luonansa niin kauan kuin voi. Mutta ennen vuoden loppua ei ollut isännällä itsellä mitään. Hän kulki ympäri Katrin kanssa, saadakseen hänelle paikkaa, vaan kauan meni hänen kokeensa turhaan. Silloin kun hän jo itse melkein epäili, sai hän äidin Katrille seurakunnan pastorin kautta, joka, vietyään nuoren tytön Turkuun, luuli tehneensä virka-velivainaan tähden kaikki, mitä kristitty voi.

Katri tuli Turkuun. Eräs leskirouva oli hänen ottanut, luvaten orpoa kasvattaa omana tyttärenään. Hän piti lupauksensa. Vaan jo kuuden vuoden kuluttua seisoi yhdeksänvuotinen Katri taasen holhoojatta maailmassa. Pastori oli unhottanut hänen, rouvan perilliset eivät tahtoneet tietää hänestä, ja silloin oli Katri onnellinen, kuu erään leipurin luona sai asiatytön ammatin. -- Ei tiennyt Katri silloin vielä, ei tiennyt Katri raukka ennen kuin se oli myöhään, mikä tämän armahtavaisuuden leipurissa vaikutti. -- Ei tiennyt Katri, että tuon teki hänen kauneutensa, joka päivä päivältä yhä eneni.

Isäänsä ei ollut Katri koskaan nähnyt; äitiään hän tuskin muisti; mutta himmeästi lensi väliin hänen mieleensä se aika, jona hän oli talonpoikaisessa talossa elänyt. Vaan siunaten puheli nuori tyttö aina rouvasta, joka hänelle oli ollut hellä äiti.

Aika kului. Katri ihastutti kauneudellaan ihmisiä, ja moni nuori herra kävi teeskenneltyä asiaa leipurilla, kun oli Katri ehtinyt viidenteentoista vuoteensa. -- Vaan Katri, joka elämänsä kovassa koulussa oli runsaan läksyn lukenut, kohteli heitä, niinkuin muitakin, kylmästi. Hänen sydämensä oli jo elämänsä aamuna saanut päällensä sen jääriitteen, joka tosin kerran suli -- kun ei enää auringon säteet voineet sydäntä lämmittää. --

Katri luuli itseänsä väkeväksi ja -- niinkuin useimmiten silloin aina käy, kun ei nainen hae väkevyyttä juuri viattomuudestaan -- hän lankesi. Toinen, enemmän koeteltu kuin Katri, olisi myös langennut. -- Katri ei ollut viekas, päinvastoin itse rehellisyys. Hän ei osannut aavistaa petosta tuossa kauniissa, kiiltävässä sotaherrassa, joka ensin niin kylmästi kohteli häntä, että hän suuttui, mutta joka sittemmin aikaa voittaen leppyi ja vihdoin ujosti tarjosi Katrille vähäisiä lahjoja. Kun Katri ensimäisen näistä otti vastaan, näki hän unessaan isänsä, joka kyynelsilmin viittasi lahjaan ja sanoi rukoillen: «Polta se!« Vaan kun Katri aamulla heräsi, huusi hän innossaan: «Isä, sinä et tunne rakastettuani!« Katri tunnusti jo silloin itselleen, mitä hän vähän ajan takaa punaposkisena tunnusti sotaherralle. Tämä -- kreivi G. -- oli voittanut voiton, viattoman sydämen.

Kun Katri pian huomasi, mitä hän ei ensimältä tahtonut uskoa -- että hän oli petetty -- kun leipurin kisällit, jotka kaikki, mutta turhaan, olivat Katria suosineet, pilkaten kutsuivat häntä kreivinnaksi, silloin tapahtui Katrissa suuri muutos. Hän vaaleni, niinkuin kukka, joka huonelämpimään tottuneena heitetään ulos kylmään; hän itki, vaikka hän ei kyyneliään kenellekään näyttänyt, ja hänen sydämessään rupesi nyt ensimäiset kostontunteet nousemaan. -- Kun hän sittemmin havaitsi, minne hänen luottamuksensa kreiviin oli hänen saattanut, oli hänellä elämänsä maali maan päällä tiedossa. -- Ja kun hän kaikki ihmistunteet kuolettaen eräänä pimeänä yönä heitti äsken syntyneen nuoren lapsensa Aurajoen laineisin, oli hänen elämänsä ovi hänen takanansa isketty kiini. -- Hän eli tosin vielä, mutta hänen elämänsä tarkoitus oli yksin kosto, kosto! Se häpeä, joka häntä oli kohdannut, jota hän oli hyvin osannut salata, oli saanut ensimäisen ja samalla hirmuisimman rikoksen matkaan. Se rikos ei näkynyt häntä rasittavan; hän eli niinkuin ennenkin leipurin luona. Hän nauroi, hän puhui, mutta helvettiä kantoi hän sydämessään.

Miten kostaa? Se kysymys oli aina Katrin mielessä. Miten saada kreivi siihen vaivaan, johon hän itse oli joutunut?

Katri tapasi auttajan jonkun aikaa sen jälkeen, kun Johannes oli kadonnut, kun kosto oli jo hänen sydämessään vallan saanut. Katri tapasi Kyöstin. Miten he tutuiksi tulivat, ei tässä tarvinne kertoa. Jonstonin Tiinan luona, jonne Kyösti, kun Kärmälä hänen ensikerran petti, oli tullut hakeakseen Turussa työtä, tapahtui tuo ensi tuttavuus. Turussa lisäytyi se, Kyöstin siellä palvellessa. Vaan Kärmälän isäntä kutsui luoksensa taasen Kyöstin, luvaten hänelle runsaan voiton, jos hän vaan vääpelin surmaisi. Silloin unhotti Kyösti, jota Kärmälä viekkailla sanoilla osasi houkutella, entiset vääryydet ja meni Kärmälään. Kun hänen voittonsa taasen tyhjään raukesi ja Kyösti tuli yleisön mielessä kanteen alaiseksi, vaikka todistajain puutteessa häntä ei voitu kiini panna, ajoi Kärmälä hänen pois «kotorauhan tähden, vaikka syyttömäksi Kyöstin tiesi«. Kyösti tuli nyt takaisin Turkuun ja sai palveluspaikan saman raatimiehen luona, jota Katri nyt palveli. --

Vaan Kyöstin mieli ei enää työhön vienyt. -- Hän ajettiin syksyllä pois palveluspaikastaan varkauden tähden. Nyt kun Kärmälän «kävi sääliksi« vanhaa palkollistaan, jotta otti Kyöstin uudestaan kirjoihinsa, lupasi hän hänelle suuria antimia, jos kerta vielä ottaisi koettaakseen saada hengiltä vääpeli. -- Kyösti nyt ei tosin suuresti uskonut Kärmälää, mutta paikan puutteessa suostui hän kumminkin kauppaan, ja kun hän Kärmälään muutti, seurasi Katri -- Kyöstin vaimona. -- Jouluaamuna lähti Kyösti täyttämään surmalupaustaan, ja Katri seurasi häntä. Vaan tämä retki sai Kyöstin rautoihin. Vuoden kuluttua pääsi hän irti, ja nyt oli hänen kostonsa kääntynyt Kärmälään. Tekisimme Kyöstille väärin, ellemme sanoisi tässä, että hän ei itsestään olisi kolmatta kertaa seurannut Kärmälän kutsumusta, ellei Katri olisi häntä siihen kehoittanut. Katri tarvitsi Kyöstiä ja teki kaikki mitä voi, yllyttääkseen hänessä toimeen kaikki ne pahat henget, jotka jo Kyöstissä olivat saaneet suuren vallan. -- He antausivat nyt kulkusalle. Kyösti teki työtä missä milloinkin, mistä milloinkin varasti hän. Katri oli häntä kaikissa auttamassa. -- Katri ei kaikella tällä tahtonut muuta, kuin saada Kyösti aivotun julman rikoksen alaiseksi. Katri oli surmannut lapsensa, jota tekoa ei kukaan osannut aavistaakaan, Kyöstin piti surmaaman vääpeli tahi Kärmälä -- sama Katrille, kumpi niistä saisi murhaajan nimen Kyöstille. Kerran surman tehtyään ei saattaisi Kyösti kieltää apuansa Katrilta kreiviä vastaan. Syvä, pirullinen ajatus! Mutta Katri antoi kaikki alttiiksi, saadakseen nähdä pettäjänsä onnettomuuden. -- He hakivat Kärmälän likeisyydessä tuntemattoman asuntopaikan; he löysivät semmoisen penikulman päässä Kärmälästä. He löysivät semmoisen Lemmon saarella. -- Kärmälä tiesi heistä, että he valvoivat, että heillä oli paha mielessä. -- Hän pelkäsi sitä enemmän, kun hän tiellä oli nähnyt Katrin ja Kyöstin, joka yllytettynä kohotti varastetun pyssyn häntä vastaan ja ampui -- vaikka Katrin mielipahaksi ei osannut.

Tämä työ oli tehty samana päivänä, jona nämä onnettomat näemme Lemmon saarella. He nukkuvat nyt. Huomenna miettivät he uusia.

Vaan sinä, lukiani, olet ehkä hämmästyen lukenut näitä katkelmia väärälle tielle joutuneiden ihmisten elämäkerrasta. Saattaako semmoista ihmistä, kuin Katri on, löytyä maailmassa? Saattaa, sen pahemmin. Hänen elämänsä voisi yksikseen antaa ainetta julmimpaan hirmujuttuun, mitä olla saattanee. Kahdeksan vuoden kuluessa on hän muuttunut semmoiseksi, kuin hän nyt on. Minä olen kertonut muutamia ulkonaisia tapauksia hänen elämästään. Hänen sydämensä oli se ahjo, jossa hänen työnsä mietteet syttyivät; se ahjo -- ennen puhtauden -- oli nyt muuttunut pirujen pesäksi. -- Minä olen koettanut saada nämä hänen julmat elämänsä tapaukset supistetuiksi niin kokoon kuin olen voinut, jotta tulisi ilmi vaan se, miten hän voi tehdä ne työt, joita hän mielessänsä kostona pitää, omaa turhaan kulunutta elämäänsä vastaavana. --

Ja nyt, kun Lemmon luolan salaisista pimeyksistä olen vähäisen väreen antanut tulla päivänvaloon -- käy vielä nukkuvaisen naisen luo ja näe, mitä hän unessa näkee! Hän lentää mustana lintuna yli maailman. Kaikilta, joita hän tapaa, kysyy hän: «Oletteko kreiviä nähneet? Hän on käsistäni kadonnut! Minun kostoni ase on kohta terävä; nyt minä tahtoisin tietää, missä kostoni esine on?« -- Ja taasen muuttuu hänen unensa. Hän näkee surmatun lapsensa, joka häntä vastaan nostaa pienet kätensä, mutta joka hirmustuneena kääntyy pois, kun äiti tahtoo häntä syliinsä ottaa ja rintaansa vastaan painaa. Silloin kiristää Katri hampaitaan ja huutaa: «Kohta, kohta saan minä sinua syleillä! Minä tahdon nyt ruveta hakemaan sitä, joka sinun surmasi. Minä en ole surmaajasi, vaikka minun käteni surman teki«.

* * * * *

Kun he aamulla heräsivät, istuivat he kauan sanaa toisilleen sanomatta. Kyösti oli alakuloinen, ja Katri katseli tirkistellen eteensä.

«No, mitä nyt on tehtävänä? Sano sinä, joka aina olet nerokas uusia keksimään! Minä kadun, etten seurannut Aapon pyyntöä, kun hän Sakarin merelle lähdettyä vaati minua Raisolaan. -- Mutta jos vielä menisin sinne?...«

«Ja antaisit Kärmälän nauraa takanasi!« huusi Katri ikäänkuin unesta heräten. «Silloin minä menisin Kärmälään piiaksi, saadakseni kuulla, miten hän kiroo sitä miestä, joka uskalsi syyttää häntä osallisuudesta surmayritykseen --«.

«Et, perhana vie, menekään! Et! Kärmälälle tahdon ensin kostaa ja...«.

«Sitten autat sinä minua! Sinä tiedät, että minä pidän sanani. -- Sinä et enää Leenaa kaipaa«.

Puhua Kyöstille Leenasta oli sytyttää vihan vimma hänessä. -- «Ei, miten kanssani käykin, juhannusta ei Kärmälä näe!« --

«Sinä kysyit, mitä nyt on tehtävänä? Ensiksi syödä, sitte ... sitte lähdetään Turkuun«.

«Mitä sinne? Hyvä sinun on sanoa: _lähdetään_, kun vaan olisi maantie minulle niinkuin muille. Voisin pian päästä kruununkyydillä Turkuun. Sinä tiedät, että Kärmälä tekee mitä voi, saadaksensa minut kiini«.

«Niin kyllä, vaan mistä hän sinua syyttää, missä ovat todistajat? --«

Kyösti mumisi itsekseen, vaan hän oli oppinut luottamaan Katriin.

Tunnin kuluttua lykättiin vene luolasta järvelle.

Tunnin kuluttua oli Lemmon saari autio. Ihmisten jälkiä ei siellä näkynyt. --

II.

Kaksi todellista ystävää.

Kysy häneltä, jonka tänään kuulet kyynelsilmin sanovan: «Minun suruni on ikuinen, en minä lohdutusta löydä!« kysy häneltä vuosien kuluttua, mikä on saanut hänen surunsa sulamaan, koska hän taasen iloisena nauraa? Hänen täytynee myöntää, että hänen surunsa on sulanut, ja sanoa: Aika sen teki. -- Kysy häneltä, jonka tänään näet vaaleana istuvan, kysy häneltä sitä vuosien kuluttua, kun näet hänen melkein samallaisena, kysy: Eikö aika ole parantanut sydämesi haavaa? Hän vastaa suruisesti hymyillen: «Ei, aika lääkkeillään ei voi tunkeutua minun sydämeeni«.

Aika voi lievittää surun, tekee sen enimmiten aina. -- Ei aina kuitenkaan.

Kahdeksan vuotta on kulunut. 1 päivä kesäkuuta on taas tullut. --

Salissaan kulkee majuri --s edestakaisin. Hän on nyt supistunut kokoon pikkuiseksi äijäksi. Hänen viiksensä, hänen poskipartansa, hänen hivuksensa ovat valkoiset kuin sydäntalven lumi; mutta hänen uskollisissa silmissään liikkuu sama leppyinen katse kuin aina ennenkin. --

Akkunan edessä istuu kaksi naista. He kuuntelevat majurin puhetta. Me tunnemme nämät naiset. He ovat Maria ja Anna. --

«Niin!« jatkaa majuri puhettaan. «Kun minä ajattelen elämäni päiviä, miten kummallisesti ne ovat kuluneet, ovat kyyneleet astua vanhan sotilaan silmiin. Kun minä muistan Johannesta, joka sinuun niin paljon vaikutti, en minä tiedä, mitä sanomani pitäisi. Sinä olit iloinen perhonen ennen hänen tänne tuloaan. Hän tuli, hän tuli kuin tuuliaispää; hän katosi pian, mutta aina, kun minä Mariani näen, muistan minä häntä. Hän sai Mariani muuttumaan. Kahdeksaan vuoteen ei ole minun huoneissani Marian syntymäpäivää vietetty. -- Mikä pitkä aikakausi on tämän ja viimeisen syntymäpäiväjuhlasi välillä! Vanha Harmaalan parooni on poissa, siinä maassa, johon minulle on jo portti aukaistuna. Minä olen valmis jättämään kaikki. Mutta mitä minä muutoksista puhun! Te tiedätte ne paremmin kuin minä, jonka muisti rupee himmenemään! -- Yhden muutoksen tahtoisin vielä nähdä, ja se olisi tieto, että Marialla on turva, on sauva, joka suojelee hänen elämäänsä, kun minä olen poissa«.

Muistot kuluneista ajoista ja sydämensä hartain toivo olivat saaneet harvapuheisen majurin puhujaksi. --

Maria kuuli hänen sanansa. Hän hymyili suruisesti.

-- «Isä! Rakas isä, älä niin puhu! Olenhan minä nyt onnellinen; ja kun ei sinua enää ole, olen minä onnellinen, sillä minä muistan, että minulla on hellä isä ollut. -- Ja onhan minulla Anna, joka ei minua jätä« -- lisäsi Maria ystävällisesti katsellen Annaa. --

«Hm hm!« mumisi majuri. «Sinä tiedät, missä toiveessa Harmaalan parooni kuoli, sinä et saattane hänen toiveitansa pettää. Parooni Klaus on nyt Harmaalan herra. Siellä saisit sinä elää, siellä muistaa...« --

Maria vastasi katsellen alas lattiaan: «Ei, isäni, ei! Minä en saata, vaikka minä kiellollani tietäisinkin loukkaavani teitä. Te toivotte hyvää minulle, mutta minä en saata täyttää toiveitanne«. -- Ja nyt, samoin kuin ennen lapsena, nousi Maria, syleili isäänsä, käänsi harmaat viikset syrjälle ja suuteli häntä.

«No, no! Jumala siunatkoon sinua! Minä en tahdo pakoittaa sinua«, sanoi majuri. --

Nyt kului pitkä aika, jolloin ei sanaa virkattu. Majuri silmäili kävellessään silloin tällöin Mariaa, ja vanhuksen silmäripsissä välkkyi kirkas kyynele.

Annalle ei ollut näinä hetkinä puhuttu mitään. Majurin sydän oli ollut täynnä onnentoivotuksia Marialle. Mutta nyt meni Maria Annan tykö, tarttui häntä hellästi käteen ja vei hänen majurin luo.

«Tässä, isäni, on Anna!« sanoi hän. «Jos te tietäisitte niinkuin minä, mikä Anna on minulle ollut, levittäisitte hänelle sylinne ja puristaisitte häntä rintaanne vastaan. Enemmän kuin sisar, hellä kuin äiti on Anna minulle ollut. Hän on lohduttanut minua, kun minä olen murehtinut; hän on pyyhkinyt silmistäni kyyneleet, kun minä itkin; hänen aina leppyinen ja hellä luonteensa on kummallisesti vakavuuttanut minua, -- ja kumminkin, isäni, tein minä Annalle suuren murheen ja surun kun...

«Maria!« sanoi Anna väsyneellä äänellä. «Minun salaisuuteni, josta ei tiedä kukaan!«

«Mutta josta isäni nyt pitää saaman tietää, jotta hän osaisi täydelleen ymmärtää sinun ylevyytesi. Isä!... Mariasi on saanut monta kyyneltä Annan silmiin, sillä Anna rakasti Johannesta«.

«Anna!« huusi Majuri. «Sinäkin!« Ja enemmän seuraten oman sydämensä helleyttä kuin Marian käskyä vanhus sulki vapisevaan syliinsä punastuneen neidon. «Jumala siunatkoon sinua! Ole aina Marialle sama, mikä tähän asti olet ollut, ja haudassani minä kiitän sinua!« Ja tätä sanoessaan majuri nyykähytti kummallisesti päätänsä, niinkuin hänen tapansa oli, kun hän muisti jotakin, mitä hän tahtoi salassa pitää. -- «Mutta nyt, lapset, menemme ehkä puutarhaan istumaan, niinkuin kahdeksan vuotta tätä ennen juuri tänä päivänä. -- Maria, Anna! Minä olen onnellinen nyt!« --

Vähän aikaa keskusteltuaan illan tulevista pidoista menivät he kolmisin alas puutarhaan. Siinä näkivät he Johanneksen entisen kamarin; mutta se ylioppilas, joka siinä nyt asui, joka majurille ja naisille ystävällisesti nyykähytti päätään, se ylioppilas, joka yhtä köyhä kuin ennen Johannes, oli kesäksikin Turkuun jäänyt naapuritalon nuorille koulupojille koulumestariksi -- ei ollut Johannes.

«Noin istui Johanneskin ja katseli tänne«, sanoi surullisesti Maria. »Noin istui hänkin, eikä ollut näkevinänsäkään minua täällä -- ja kumminkin näki hän!«

«Ja unessaan tunnusti hän, mitä hänen sydämessään liikkui«, lisäsi Anna. «Tänä päivänä on kahdeksan vuotta kulunut siitä hetkestä, joka minulle ilmoitti, että Johannes rakasti Mariaa«.

-- Ken olisi sanonut kahdeksan vuotta tätä ennen, kun Anna silloin kävi lakaisemassa tallikamaria, ken olisi osannut sanoa Annalle: Kahdeksan vuoden kuluttua olet sinä Marialle rakas sisar, majurille rakas lapsi? Ja niin on kumminkin nyt.

Suruisena oli Anna muuttanut majurin taloon majurin lähdettyä Harmaalaan. Kahdeksan vuotta on kulunut, mutta hän ei ole vielä muuttanut takaisin sieltä. Mihin olisi hän muuttanutkaan, kun hänen äitinsä on jo kauvan ollut saman maan suojassa, joka hänen sisartansa Metsämaan Eevaa tallentaa! Anna jäi majurin luo, ja päivä päivältä lujeni ystävyys Annan ja Marian välillä, sillä kumpikaan heistä ei väsynyt puhuessaan siitä, joka heille oli kaikki ollut. Ja kun oli Anna tunnustanut Marialle sydämensä suurimman salaisuuden, silloin se uutinen, joka on naisten välillä maailmassa saanut matkaan niin paljon vihaa ja vainoa, silloin se uutinen sai nämä naiset syleilemään toisiaan. Heidän rakkautensa esine oli kuollut, niin luulivat he. Ja kun ei enää ole olemassa sitä, joka voisi syynä riitaan olla, leppyy kateus, sammuu viha, jos semmoista on ollut. -- Anna, joka ennen Marian näki surunsa syyksi ja joka tuskin voi asua Marian kamarissa, rakasti hellän sisaren rakkaudella Mariaa, ja hänen ystävyytensä oli kaikki säätyrajat heidän väliltään lyönyt alas.

Talvis-illoin, kun majuri oli poissa, istuivat nämä entiset hangoitteliat käsi kädessä lieden edessä puhellen entisistä asioista. Maria sai kuulla Annalta Johanneksen ensimäiset elämänvaiheet, ja Annalle puhui Maria, mitä Harmaalassa oli tapahtunut. -- Eläen kokonaan näin kuluneissa ajoissa tuli heidän naisellinen luonteensa viehkeäksi; se olisi saattanut viedä heidät kokonaan pois nykyajan varsinaisuudesta, ellei olisi siellä ollut silmä, joka paremmin osasi lukea, mitä heidän sydämessään liikkui. Tämä silmä oli Klaus paroonin. Niinkauan kuin hän Turussa sotaherrana oleskeli, oli hän alituinen vieras majurin luona, ja vielä sittenkin, kun vanha parooni oli jättänyt Harmaalan hänen haltuunsa ja saanut hänen kapteinina eroamaan sotaväestä, oli hän usein nähty majurin talossa. Parooni Klaus ei tosin voittanut täällä sitä, mitä hän sydämessään toivoi, mutta hän sai Marian puhumaan muustakin kuin vain Johanneksesta, ja vaikka hän tosin ei voinut saada Mariaa minkäänlaiseen yhdys-elämään entisten toverien kanssa, vaikutti hän kumminkin, ettei Maria aivan yksipäiseksi joutunut. -- Näistä vieraskäymisistä oli paroonille useinkin ollut suuri hyöty. Klaus oli tullut tutuksi Annan kanssa, eikä hän tiennyt, kumpaa näistä naisista hänen piti suuremmasti kunnioittaman.

Niin olivat vuodet kuluneet. Viime aikoina oli Klaus harvemmin käynyt Turussa. Majuri oli siitä nuhdellut häntä, oli sanonut: «Luuletko sinä sen paremmin sopivan, että me kävisimme Harmaalassa, jossa sinä nyt yksin emännättä asut?« -- Klaus oli tuohon vastannut: «Te tiedätte syyn, rakas majuri, mikä estää, ettei Harmaalaan emäntää tule«.

Silloin oli majuri taputtanut Klausta olalle ja sanonut: «Sinä tiedät, kuinka mielelläni minä sinulle emännäksi Harmaalaan antaisin sen, jota sinä siihen ammattiin tahtoisit; mutta sinä tiedät myös, etten minä saata Mariaa pakoittaa. Hänen tahtonsa on tuossa asiassa minun lakini«.

-- Klaus oli silloin tarttunut majurin käteen ja sanonut: «Koettakaa saada Maria myöntämään, että hänen syntymäpäiväänsä vietettäisiin tänä vuonna niinkuin kahdeksan vuotta tätä ennen. Jos niin käy, etten silloin voi saada Mariaa taipumaan, niin tahdon minä, vaikka se kipeästikin minuun käy, luopua hänestä ja kääntää silmäni toisaallepäin. -- Teillä on oikein, Harmaala ei menesty emännättä; vaan koko maan päällä ei löydy ketään muuta kuin Maria tahi tuo toinen hänen vertaisensa ylevyydessä, joka minulle voi onnea maailmassa antaa«.

Majuri, koetti nyt saada Marian myöntymään paroonin pyyntöön, sanomatta kumminkaan, että hän puhui hänen puolestaan. Maria soti kauvan vastaan, mutta viimein hän myöntyi. Ja tämän päivän illaksi on kaikki, mitä Turussa kuuluisaa siihen aikaan oli, kutsuttu majurin luokse.

Majuri toivoi vielä.