# Ylhäiset ja alhaiset ## Part 11 Book page: https://www.cyberlibrary.org/fi/books/ylhaiset-ja-alhaiset-14214/index.md Olet kait nähnyt kellon! Se vedetään, ja se käy niin kauvan kuin vitjat riittävät. Kun ne käyvät viimeistä kerrostaan, irvistelee pyörän selkä aina enemmän ja enemmän, kunnes luoti on matkansa päähän joutunut. Ellei kelloa vedetä uudestaan, lakkaa se käymästä. Heiluri väsyy, napsahdukset kuoleutuvat; kellon viisarit eivät enää näytä ajan kulkua. Me muistamme, ettei Johannes viime yönä silmiänsä ummistanut, ja että hän juhannuspäivänä oli paljon kokenut. Hän kuulee lähteen porinan. Hän näkee nevan syrjässä töllin. Hän menee lähteen luo; hän juo siitä. Hän seisahtuu töllin ovelle; hän kuuntelee. -- Ei mitään kuulu. Ukkonen on lakannut jyrisemästä; päivä koittaa. Hän menee tölliin. Töllissä ei ole ketään. Korven Tahvana on mennyt eukkoinensa kylään juhannukseksi. Täällä on hiljaisuutta; täällä menestyy onneton. Täällä saa hän purkaa sydämensä, jos hän voi. Paadella istui hän; siihen nukkui hän, ja siinä uneksi hän unelmiaan. -- Puolessa oli päivä, kun hän heräsi. Hän olisi antanut paljon, jos olisi saanut muiston sammumaan, ja jos tuo olisi ollut hänen vallassansa, ei hän kuitenkaan olisi sitä tahtonut. Hämärästi muisti hän ensin. Mutta hänen muistonsa selkenivät, ja takkapaadella istui hän, kasvot käsiin kätkettyinä. Oi, hänen rauhaton sydämensä oli nyt kiehuva koski! -- Hän oli paljon toivonut; toivo oli häntä elähyttänyt. Epätoivon käsissä on hän nyt. Minkä arvoinen on elämä, minkä arvoinen henki epäileväiselle? Epäileväiselle! Mutta Johannes ei saattanut epäilläkään. Hän riisui nyt yltään märät vaatteensa. Niinkuin aave istui hän sitten liikkumatta. Eilen aamulla oli hän viimeksi syönyt. Nyt iltapuoleen hän kaipasi ruokaa. Kun hän sen tunsi, nauroi hän kamalasti: «Haa, minä olen ihminen!« Hän haki ruokaa, ja hän löysi leivän. Hän nouti lähteestä vettä; veteen kasti hän leivän. -- Jos joku on niin kylmä, että luulee tunteiden surua ja vaivaa ruumiin tautiin verrattuna mitättömäksi, katselkoon tätä nuorukaista! Sanat eivät voi kuvata hänen sydämensä tilaa. Hänen tunteillaan ei ole kieltä; ne tuntevat vaan. Mutta niitä voi osoittaa hänen ulkomuotonsa. Johannes oli kuoleman vaalea; se merkitsee hänen sisällänsä olevan talven. Hänen silmänsä ovat laskeuneet syvälle hänen päähänsä, ja niiden valo on sammunut -- se merkitsee, että hänen toivonsa on kuollut, Hänen nivuksensa ovat hajallaan -- se näyttää, että myrsky on käynyt. Hänen otsaansa on ilmaantunut syviä ryppyjä -- se osoittaa, että sielu on kärsinyt. Hänen paljas rintansa nousee ja laskee kiireesti -- se merkitsee, että sydämessä on tuska. -- Tämäkö tässä on se kaunis nuorukainen, se Luojan rakastettu Johannes! Hän kärsii sanomattomasti. Hän ei kuitenkaan ole ajatellutkaan surmata itseänsä. Hän on levottomuutensa päivinä ennen miettinyt, mitä itsensä surmaaminen on; hän on ymmärtänyt, että ainoastaan pelkuri surmaa itsensä, ei mies; eikä Johannes ole pelkuri. Hän kärsii; mutta kuta kovempi hänen tuskansa on, sitä rauhaisempi on hän. Kun hänen tuskansa uhkaa partaittensa yli kohota, silloin nauraa hän. Sydänmaassa kaikuu kamalasti: «Ha, haa!« Kun hän lähteen rannalla istui, näki hän korpin lentävän töllin yli. Silloin lausui hän: «Musta mustaa rakastaa«. Vaan korppi lensi matkaansa. Silloin huokasi Johannes: «Korppi ei eroita oikeaa mustaa; minun tilani on sitä mustempi!« -- -- Kerran mainitsi hän, itse sitä huomaamatta, Marian nimen. Silloin heittäysi hän maahan ja puristi kätensä rintaansa vastaan. Kaksi leipää oli hän töllissä löytänyt, ja ne oli hän syönyt. Hän haki enempää, vaan ei löytänyt. Silloin puki hän vaatteet yllensä. Hän silitti käsin hivuksiansa, ja sitten huokasi hän: «Matkalle!« Iltapuolessa oli päivä, kun hän matkansa alkoi. Ehtoo oli ennättänyt, kun hän kulki Metsämaan ohitse. Yö oli tullut, kun hän saavutti maantien. Hän ei sietänyt ihmisiä nähdä. Nälkä kalvoi häntä. Hän istuikse maantien viereen ja silmäili pappilaa. Hän nauroi nauruansa taas. Vaan kuta kauemmin hän pappilaa silmäili, sitä enemmän hiljeni nauru. Viimein välkkyi viehkeä katse hänen silmistään, ja yksinäinen kyynel haki kellastuneita poskia myöten tiensä maahan. «Totuus, onni!« puhui hän hiljaa vähän aikaa siinä istuttuaan. «Totuus ja onni! Siinä kaksi sanaa, joita ei maailma tarvitse, sillä niitä ei kumpaakaan maailmassa löydy«. Nyt voi hän ajatella. XXV. Johannes. (Lisää). Korkean vuoren syrjässä on vähäinen Raisolan torppa. Sen ulkomuoto näyttää katsojalle, että asukkaat ovat puhtautta rakastavia ihmisiä. Tölli on laudoilla vuorattu; akkunat ovat eheät, ja vähäinen etuhuone on katajanhavuilla kaunistettu. Puoleksi lakastuneet pihlajanoksat ja suuri koivu kartanopihan keskellä osoittavat, että juhannuspäivä on äsken ollut. Pikkuinen kolmivuotinen poika hyppii matka-arkun ympärillä, joka vastikään on nostettu etuhuoneesen. Hän nauraa ja on iloinen. «Kun itä tulee takatin, tuo hän Takulle makeitia«, puhuu poika. Etuhuoneen portaalla istuu kolme miestä. He ovat keski-ikäisiä. He ovat arvattavasti puhuneet tärkeitä asioita, koska ovat unhottaneet piippunsa, joista valkea on sammunut. «Mikäs sinulla on ollut hätänä täällä meidän luonamme?« sanoi töllin isäntä, nuori, iloinen Aappo. «Etkö näe, että Herran siunaus meitä seuraa? Minä pahoin pelkään, että noiden kolmen vuoden kuluttua tulet takasin, köyhempänä kuin lähdet. -- Vai mitä arvelet sinä, Liisa; eikö sinun mielestäsi veljesi Sakari tee vallan tyhmästi?« Liisa, emäntä, joka nyt tuli tuvasta, oli toimeentulevan talon emännän kuva. Hän tuli kudelma kädessä. Kuultuaan miehensä kysymyksen vastasi hän: «Sitähän minä olen saarnannut aina viime suvesta saakka, jolloin nuo ajatukset ensin tulivat Sakarin päähän. Tuo kaikki on Mikon syy«. «Olkoon syy kenen tahansa, niin sitä sanon hulluksi, joka luulee maalla osaavansa sanoa miten merellä eletään. Saat nähdä, Sakari, että minua vielä kiität... Täällä on nyt sinun hyvä asua; mutta ruuan murhe on maalla aina edessä, ja siitä emme me merellä tiedä mitään. Tarkasti eläen satamissa voimme merellä koota rahaa säästöön vanhain päiväimme varaksi. Vaan tätä asiaa on jo niin moneen kertaan lörpötelty, ettei minua haluta siitä puhua. Jos olisit löytänyt hevosesi, Aappo, ennen, olisi se ollut hyvä. Huomen-iltana viimeistään pitää meidän olla Turussa. Tulevana tiistaina lähtee laiva«. -- «No, no! Lopussa kiitos!« sanoi Aappo. «Nyt menen valjastamaan hevosen. Voimme tänä iltana päästä ainakin Harmaalan Lassin taloon yösydäntä pitämään«. Sakari, josta tässä oli kysymys ollut, ei ollut virkkanut sanaakaan. Nyt, kun Aappo meni hevosen luo ja Liisa vetäysi tupaan, sanoi hän miettien: «Sisar Liisalla on oikein, kun hän sanoo, että sinä houkuttelemalla saat minut merelle. Sano nyt niinkuin Jumalan edessä, onko meri sinun mielestäsi parempi kuin maa?« «Jumala nähköön, ei sinussa näy olevan itsessäsi kuntoa ensinkään! Nyt tahtoisit tehdä minut valehteliaksi. Sinä muistat kuinka viime suvena Turussa, kun setä Jonstonin kanssa läksimme Odessaan, pyysit minun toimittamaan sinullekin sijaa laivassamme täksi retkeksi, ja nyt, kun olen sinulle sijan saanut, olet sinä peruuttaa sanasi. Maalla eletään niinkuin kravut. Mutta toisin on merellä. Siellä on iloa. Sinä kurja, joka et uskalla lähteä onneasi etsimään! -- Kun tuuli vinkuu ja laineet pieksävät laivan laitoja, kun purjeet ovat pullistuneet ja täydet niinkuin Harmaalan paroonin jyväsäkit, silloin on hupaista merellä. Laivassa on olla kuin keinutuolissa. Nyt ylös ilmaan, pilvien rajoille, nyt alas syvyyteen, niin että päätä huimaa! Kas sitä! Silloin mastossa kulkea ja köysissä riippua -- se merimiehen ilo«. -- «Saapa tuota nähdä! Jos merellä on puoleksikaan niin hupaista kuin sinä kerrot, en totta tosiaan katuisi. Mutta kun muistan, miten Tiina tätini miehen kävi, niin vähän pelottaa«. -- «Kuoleehan maalla kumminkin enemmän väkeä, sinä narri!... No, kävitkö eilen Metsämaassa? Mitä isäsi sanoi?« «Perhana! Isä oli pahalla tuulella, eikä äidistä ollut mihinkään. Sinä tiedät, että minulla on nuorempi veli, Johannes, hän, joka saarnasi juhannuspäivänä K--n kirkossa, jota saarnaa kaikki ihmiset sanovat aivan erinomaisen kummaksi. Toissa päivänä oli Metsämaahan tullut Harmaalan nuori parooni itse ja kysellyt Johannesta, joka Harmaalasta äkkiä oli kadonnut. Eilen parooni taasen vähää ennen minua oli siellä ollut ja sanonut Johanneksen kadonneen koko maailmasta. Lienee varmaan surmannut itsensä, niin luuli isäni. Johannes oli niin metsämaalaisten mielessä, etteivät liene ymmärtäneetkään, mitä minä sanoin merillemenostani«. -- Nyt tulivat Aapon rattaat pihalle. Liisa ja pikku Sakku kättelivät Sakaria ystävällisesti... «Saas nähdä, miten asiat ovat, kun takasin tulet«, sanoi Liisa. «Kolme vuotta on pitkä aika«. «Tuoko tetä makeitia pikku Takulle?« kysyi poika. «Tuon, ja vielä päälliseksi aika suuren rinkelin«, vastasi Sakari setä. -- He lähtivät. Metsämaan Jaakon toinen poika, Sakari, lähti merimatkalle, Aappo, hänen lankonsa, häntä saattamaan Turkuun. «Jumala suokoon Sakarille onnea! Hän on paras veljistäni«, jupisi Liisa. -- * * * * * Aamun ensi säteet hohtivat, kun matkustavaiset läksivät yöpaikastaan Lassin, Harmaalan torpparin, luota. Miehet istuivat pitkän aikaa ääneti rattaillaan. Ei näkynyt kukaan ensiksi tahtovan ruveta puheelle. -- Vihdoin, kun kylissä, joiden läpi he kulkivat, päivä rupesi herättämään ihmisiä, sanoi Aappo, Sakarin lanko, ikäänkuin itsekseen: «Et sinä minulle suuresti hyötyä tee tällä merimieheksi rupeamallasi. Kuka nyt kotona työt toimittaa, kun minä taloon päivätyöni teen, tahi kuka menee työhön sinne, jos minä kotia jään?« «Saatathan ottaa Kyöstin rengiksi«, sanoi Sakari. «Kyöstin! Niin, minä häntä jo viime viikolla pyysin, mutta hän ei ole sama Kyösti kuin ennen. Tiennee paholainen, mikä häneen on mennyt! Hän on nyt niin alakuloinen kuin sairas eukko, eikä hän suuresti puhu mitään. Häntä pidetään Kärmälässä hyvästi, sanoi hän. Sen minä uskonkin; mutta ennenkuin minä Kärmälän isännän palveluksessa olisin, ennen kulkisin kerjäten. Minä pelkään, että Kyösti muodostuu Kärmälän isännän mukaiseksi, ja silloin on hän hukassa. Suurempaa konnaa maan päällä ei ole olemassa kuin Kärmälä on; eikä ole toista tavaroistaan niin mahtavaa kuin hän, semminkin jos hän saisi serkkunsa, vääpelin, omaisuuden käsiinsä«. »Kummaa, mihin on Johannes kadonnut!« sanoi Sakari. «En ikinä voi uskoa, että hän olisi surmannut itsensä... Miksi olisi hän sen tehnyt! Nyt on hän valmis papiksi, ja nyt kun olisi hänen köyhyytensä aika ohi mennyt, olisi hän surmannut itsensä!... Se on pelkkää valhetta«. «Mitähän Harmaalan parooni hänestä tahtoo, koska ajavat häntä takaa niin hirmuisesti? Kuulit mitä Lassi sanoi, etteivät ole Harmaalan torpparit kahteen päivään saaneet tehdä mitään muuta kuin hypätä metsiä tahi kaivaa järviä«. «Se on minusta oikein; herratpa hänet kouluttivat«, sanoi Mikko. -- Puolen tuntia kului kaikenmoisissa jutuissa. -- Meri tuli taasen puheeksi. -- «Sinä sanoit viime suvena, että tuolla meren takana on maa, jossa kaivamalla saa kultaa niin paljo kuin lystää... Minusta on kumma, miks'ei sinne täältä lähde enemmän väkeä kullan keruulle. Oletko sinä siellä itse ollut -- --?« «En, mutta merellä olen jo viisi vuotta kulkenut ja tiedän, että meri-elämä kelpaa. Ei siellä tarvitse huolia ruuasta; laivan pohja on ruokaa täynnä, ja kun ilma on oikein raju, maistuu Suomen paloviina kaksi vertaa niin hyvältä kuin maalla. Mutta totella merellä pitää ja paikalla, muuten...« Mikko hosui kädellään selkäänsä kohden. «Tpruu! Aappo, pysäytä! Hitto vieköön, tuossa makaa mies, herra, päihtyneenä tahi kuollunna. Häntä ei saa siihen jättää«. Aappo pysäytti. Miehet hyppäsivät alas rattailta. Sakari meni herran luo ja laski kätensä hänen päälleen. «Hän elää; hän nukkuu, hän on humalassa«. «Maatkoon siinä, kunnes herää!« sanoi Mikko. «Älä vielä, katsotaan kuka se on! Hän makaa pahasti silmillään; hän joutuu aika kohmeloon, kun herää Käännetään hän, saamme nähdä tunnemmeko häntä«. Sanottu, tehty. «Herra siunatkoon!« huusi Sakari silmäiltyään makaavaa. «Herra siunatkoon, tottamari Johannes, veljeni!« «Veljesi! Jumala nähköön, kuinka on Harmaalan väki hakenut? Tässä hän tien syrjässä makaa, kun häntä yltympäri haetaan... Mitäs nyt tehdään?« «Paras olisi viedä hänet Harmaalaan«, vastasi Aappo; «mutta sinne on metsän poikki toista virstaa ja tietä penikulmaa pitempi matka«. «Koitetaan saada henkiin ensin! Olipa kummaa nähdä Johannes humalassa!« Ja Sakari töyttäsi nukkuvaa kelpolailla. Johannes hypähti ylös. Hän oli unesta saanut virvoitusta. Nähtyään miehet silmäili hän kummastellen ympärilleen. -- «Mitä nyt!« olivat hänen ensimäiset sanansa. «Johannes! Etkö tunne minua, veljeäsi Sakaria? Mikä sinun on, kun tänne tien syrjään maata laskeut?« Johannes siveli käsin kasvojansa. -- «Sakari, sinäkö se olet? -- Jos sinulla on ruokaa, niin anna; minun on nälkä«. «Harmaalan parooni on sinua ankarasti hakenut; missä, Jumalan nimeen, olet ollut? -- Harmaalassa saat parempaa ruokaa, kuin meillä on; meillä on kiire«. «Harmaalassa!« kertoi Johannes. «Harmaalaan en ikinä enää mene!« Miehet silmäilivät toisiaan. «Hän ei ole selvinnyt vielä«, sanoi Mikko. «Hän on sairas«, arveli Aappo. «Ei terveen ihmisen kasvot ole tuollaiset«. «Minun on nälkä!« kertoi Johannes. Alkavan päivän aurinko rupesi metsän yli nousemaan. Se näki, miten maantiellä lanko avasi langolle matka-arkkunsa ja kuinka Johannes ahnaasti kuoletti nälkäänsä. «Mikä sinun on; missä olet ollut?« kysyi toistamiseen Sakari. «Miks'et mene Harmaalaan enää? -- Oletko käynyt Metsämaassa?« -- Sakari sai kysyä. Kun hän kysyi, silmäili Johannes häntä mitään vastaamatta. Vihdoin sanoi hän: «Minä seuraan teitä«. Taasen katselivat miehet toisiaan, ja Sakari sanoi: «Sinä olet sairas«. Nyt vastasi Johannes. «Minäkö sairas? En? Minä olen terve, terveempi kuin sinä. -- Minä olen ollut sairas ... pitkä tauti on koko elämäni ollut«. Ja Johannes huiskutti kummallisesti päätään. «Hän on mielipuoli«, jupisi Mikko Sakarin korvaan. Johannes kuuli Mikon sanat. «Minäkö mielipuoli? En! Minulla on täysi järki, täydempi kuin sinulla«. «Mitä tehdä?« -- Pappilaan ei ollut pitkältä -- ja kivenheittämä tieltä oli paja, jossa olemme kerran ennen nähneet Johanneksen. -- «Viedäkö Johannes pappilaan, vai sepälle, vai ottaako hänet mukaan?« «Voit ainakin sanoa, missä olet ollut?« kysyi Sakari silmäillen tarkasti veljeään. «No, jos sen varmaan tietää tahdot, niin minä olen ollut Korvessa, Korven Tahvanan töllissä«. «Otetaan hänet Turkuun. Majuri --s pitää hänestä kyllä huolen«, sanoi Aappo Sakarille. -- Se oli päätös. Johannes vietiin Turkuun. -- Tiellä ei Johannes puhunut mitään. Miehet päättivät, ettei hänen laitansa ollut niin aivan oikea; mutta sen he näkivät, ettei hän ollut hullu eikä humalassa. «Hän on muistaakseni aina ollut tuollainen«, sanoi Sakari Aapolle syöttötalossa. -- Kun he myöhään illalla olivat Turkuun pääsemässä, sanoi äkkiä Johannes, joka oli ymmärtänyt miesten puheet, vaikka ei ollut niitä kuulevinaan: «Ottakaa minut kanssanne merelle; meri-ilma ehkä tekisi hyvää minulle«. -- Taasen silmäilivät miehet toisiaan, vaan Aappo vastasi vihdoin: «Siitä ei nyt ainakaan tule mitään. Te ette saa olla hullu, tekin, niinkuin Sakari«. -- Ja siihen se puhe jäi. Miehet jäivät yöksi erään merimiehen luo, jonka hyvä ystävä Mikko oli. Heillä oli ollut aikomus mennä Jonstonille, jonka leski oli Johanneksen ja Sakarin täti, mutta ehtoo oli jo kulunut ja ukkonen jyrisi uhaten kovalla sateella. -- «Huomenaamuna, kun kapteeni tulee laivaan, olemme me siellä. Ollaan täällä tulevan toverimme luona tämä yö!« oli Mikko sanonut. -- Vaan kun Aappo oli riisunut hevosen valjaista, tuli Johannes tuvasta. «Minä menen kaupunkiin, majurin luo«, sanoi hän. -- Aappo pudisti päätään arvellen, ettei Johanneksen järki kumminkaan ollut oikein selvä. Hän antoi hänen kumminkin mennä, luvaten seuraavana päivänä tulla katsomaan häntä. Johannes meni. Hän meni suoraan majuri --sen luo; hän silmäili Marian kamarin akkunaa. Hän löi kädellään otsaansa ja lähti kulkemaan kiireesti tätinsä luo. Tällä tiellään tapasi hän luutnantti Leistin ja Annan. Kun Aappo, Mikko ja Sakari seuraavana päivänä tulivat kaupunkiin, ei Johannesta löytynyt mistään. Tätinsä luona ei hän ollut käynyt. «Hän oli sittenkin hullu«, sanoi Aappo, «ja nyt minä varmaan pelkään, että hän on mennyt viimeiselle retkelleen.« Juuri kun Aappo Jonstonin Tiinalle tätä puhui, tuli Mikko kaupungilta. «Mitäs minä sanoin!« huusi hän. «Johannes oli hullu; hän on hukuttanut itsensä. Eräs herra on löydetty tänä aamuna joesta. -- Eukko, joka sitä minulle puhui, sanoi hukkunutta sotaherraksi; sen lienee hän valehdellut. Hukkunut ei saata olla kukaan muu kuin Johannes«. -- Seuraavana päivänä lähti Turun satamasta suuri laiva. Aappo seisoi rannalla katsoen, miten kauniisti se levitti suuret, valkoiset purjeensa tuulelle. -- Vaan mihin Johannes oli kadonnut, sitä ei tiennyt kukaan. -- * * * * * Kun Maria tuli kotia Turkuun, päätettiin, ettei hänelle mainittaisi mitään Johanneksesta. Maria saisi luulla, että Johannes oli juhannusyönä ijäksi kadonnut. Klaus kuuli kummastellen Aapon puhuvan Johanneksesta. Hän ei sanonut mitään siihen. Kun Korven Tahvana tuli tölliinsä, nosti hän hirmuisen melskeen nähdessään siellä kaikki heitetyksi mullin mallin. Ei ollut kumminkaan viety muuta kuin leivät. Mutta Korven asukkaat pelkäsivät ensin kovasti. He luulivat paholaisen mellastaneen töllissä, semminkin kun orrella oli ollut punainen liinanen, jota ei Korvessa ennen ollut. Metsämaan Jaakko ja Eeva olivat Johanneksen katoamisesta hyvin surulliset, semminkin Eeva, joka ei koskaan saattanut unhottaa että hänellä oli ollut poika, joka papiksi tullessaan oli surmannut itsensä. He kuolivat molemmat kahden vuoden kuluttua tästä onnettomasta tapauksesta. «Olisi totellut viisaamman neuvoa«, sanoo Aappo, kun oli kysymys Sakarista, josta ei vuosikausiin ollut kuulunut mitään. Sakarin sanottiin, näet, Mikon kanssa Lontoossa karanneen. YLHÄISET JA ALHAISET. ALKUPERÄINEN ROMAANI KAHDESSA OSASSA. Kirjoittanut K. J. Gummerus. Jälkimäinen osa. Kolmas painos. Uituansa yön ja päivän, Melkein melottuansa Näki pilven pikkuruisen, Pilven longan luotehessa, Sepä maaksi muuttelihe, Niemeksi panettelihe. _Kalevala_. I. Lemmon luola. V--n pitäjässä Satakunnassa on vesiä yltäkyllin. Vesien lomassa on saaria -- niitä myöskin yltäkyllin. Ne kaunistavat tosin seutua; mutta ne ovat pieniä, eikä niitä asuta. Ne eivät hyödytä omistajiaan. Semmoinen vähäinen saari on tuo kivinen Kontio-saari, jossa tuskin löytyy ainoatakaan puuta. Se on kumminkin enemmän kun toiset saaret tunnettu, sillä siinä on kummallinen luola, jota kolkkoutensa tähden nimitetään Lemmon luolaksi. Ennen vanhaan ovat sota-aikoina ihmiset tänne turvautuneet, ja Lemmon luola on antanut heille suojaa. Lemmon luolaan ei osaa muu kuin se, joka siellä on käynyt. Saari ei ole viittäkymmentä syltä pitempi, leveys ei kahtakymmentä syltä. Saari on paljasta kivikkoa. Mutta etelärannalla on paasi kummallisesti nostettu pystyyn. Sen luulisi kuuluvan siihen kallioon, johon se nojautuu; niin luonnollisesti on se paikalleen sovitettu. Mutta kun sen nostaa syrjälle, joka on aivan helppo tehdä, koska tuo paasi on varsin ohut, näkyy vähäinen pimeä reikä, joka vie raunioiden sisälle. -- Se on Lemmon luola. Tätä luolaa ja luolan tähden koko saarta kammeksuu rahvas. Saaresta ja luolasta käy, näet, kummallinen satu. Siihen aikaan, kun kristinuskoa ruvettiin levittämään Suomeen, asui järven rannalla, vastapäätä saarta, Ruhmo niminen mies. Hän oli nuorena käynyt Hiiden koulussa, ja hänestä oli Hiiden avulla tullutkin oivallinen seppä. Kerran, kun Ruhmo kävi Hiiden luona vieraisilla, rupesi hän puhumaan miehistä, jotka saarnasivat uutta uskontoa. «Kävivätkö sinunkin luonasi?« kysyi Hiisi. -- «Kävivät«, vastasi Ruhmo. «Mitä he puhuivat?« kysyi taasen Hiisi. «He saarnasivat uutta Jumalaa, joka olisi luonut maan ja taivaan ja jonka Jumalan avun osallisuuteen se tulee, joka antaa kastaa itsensä«. -- «Noo«, sanoi Hiisi, «ja mitä sinä vastasit?« «Minä vastasin, etten minä sitä Jumalaa tarvitse«. -- oikein, Ruhmo! Tiedä, että jos olisit antanut noiden kastaa itsesi, et ikinä olisi nähnyt kotoasi enää«. -- Kun Ruhmo illalla palasi taloonsa, näki hän miten pappi rannalla kastoi hänen poikaansa. Hän julmistui ja huusi: «Lempo vieköön teidät kaikki!« -- Ja tuskin oli hän saanut huudetuksi nuo sanat, kun jo Lempo seisoi rannalla ja vei, ei kastajaa, mutta Ruhmon nuorimman pojan -- ja tuo tuli siitä, että pappi ei ollut ennättänyt sanoa mitään valaessaan vettä pojan päähän. -- Lempo vei nyt pojan saarelle, etemmäs hän ei jaksanut. Vesipisara pyhää vettä oli pudonnut Lemmon kädelle ja poltti nyt sitä niin, että täytyi päästää poika ja karata itse luolaan. Mutta pappi sanoi rannalla, kun näki Lemmon vievän lasta: «Nimeen isän« -- ja poika seisoi elävänä saarella, josta pappi hänen nouti ja kastoi myös Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Mutta niinkauan kuin vesipisara polttaa Lemmon kättä, ei hän luolasta pääse. -- Kun ei ole saarella mitään arvoa ja kun siitä niin julma taru käy, ei tee sinne mieli kenenkään mennä. Ennen muinoin kävi V--n pitäjässä mies, joka uskalsi soutaa saarelle ja mennä Lemmon luolaan. Mutta hän palasi sieltä hirmustuneena ja läähättäen, ja päästyään maalle puhui hän, miten melkein luolan suussa Lempo istui, että jos hän olisi askeleen lähemmälle mennyt, olisi Lempo saanut hänet käsiinsä. -- Viisaammat eivät tosin uskoneet tätä miehen puhetta, mutta kun eivät itse uskaltaneet mennä Lemmon luolaan, tuli se puhe vallalle, että joka luolaan menee, on Lemmon oma. -- Ja tämä puhe yltyi, kun väliin öisin kuka milloinkin näki savua nousevan törmästä ja miehiä kulkevan rannoilla. -- -- On yö keskellä toukokuuta. Jäät ovat muutamia päiviä sitten sulaneet. Vesi on korkeimmillaan ja ulottuu pian luolan suuhun saakka. Nyt on paasi syrjällänsä, ja vähäinen vene, jonka tuskin luulisi ihmistä kannattavan, on köydellä sidottu kiini rantaan. -- Kahdeksan vuotta on kulunut niistä tapauksista, joista viimeksi puhuimme. Vuosi saa jo paljon ihmisten elämässä muuttumaan, mitä sitten kahdeksan? -- Kuka voipi aavistaa, miten asiat, jotka tänä päivänä ovat näin, kahdeksan vuoden kuluttua ovat? Ja kumminkin löytyy jo tänään juuret niihin tapauksiin, jotka kahdeksan vuoden kuluttua saavat matkaan mitä nyt emme osaa ajatellakaan. Aika muuttaa kaikki; ajan kuluessa muutumme itsekin. Silmäilkäämme luolaan! Siinä istuu tänä mainittuna kevät-yönä mies ja vaimo. -- Miehen me jo ennestään tunnemme, mutta vaimosta emme ole puhuneet. Hän oli kahdeksan vuotta takaperin kaunis, nuori palvelustyttö, joka silloin rehellisesti palveli isäntäväkeään. Kaksi vuotta takaperin tuli hän tutuksi tuon miehen kanssa, jonka vieressä hän nyt istuu. Heissä liikkui silloin samat tunteet. He alkoivat kulkea samaa tietä; se tie on tänään vienyt heidät Lemmon luolaan. -- Että tämä tie ei ollut päivän, rehellisyyden, lienee jo lukiani arvannut. Hän on jo ehkä arvannut, kuka tämä mies on, jos hän muuten muistaa, että pahat ajatukset, kun ne vallan ovat ihmisessä saaneet, eivät anna tukehuttaa itseään; että pahat ajatukset vähitellen kypsyvät työksi ja vaativat työstä työhön, josta jälkimäinen aina on edellistä julmempi ja vie tekiänsä vielä etemmäs pois oikealta. Tämä mies, joka näkyy olevan neljän ja viidenkymmenen välillä, on Metsämaan Jaakon ja Eevan vanhin poika -- Kyösti. Hän on nyt eronnut ihmiskunnasta. -- Me olemme nähneet hänen valmiina työhön, josta sattuma sai hänen pelastetuksi. Mutta sattuma ei voinut kumota hänen sydämensä himoja. -- -- «Katri! Laita valkea!« huusi hän luolasta vaimolle, joka syömään arveli ruveta. «Laita itse, laiska; vai pitääkö minun aina sinua palvella!« -- «Laita valkea tahi... Lempo vieköön...«