Part 10

Aamuauringon ensi säteet näkivät ukot Marian vieressä; aamuaurinko valaisi nukkuvan, ei enään nyt punanruskoisia, vaan kuoleman vaaleita kasvoja. Kuume oli nyt loppunut ja Maria tullut tajuihinsa. Se muutos, jota lääkäri oli ennustanut, se oli tapahtunut, ennenkuin hän aavisti sitä, muutos, joka sai Marian varsinaisuuteen takasin. Kun lääkäri näki Marian avaavan silmänsä, vaaleni hän; hänellä oli tuskin voimaa silmäillä niihin; hän pelkäsi saavansa nähdä tylsän, sammuneen silmäyksen, hän pelkäsi näkevänsä pahan aavistuksensa toteutuneeksi; mutta kun hän vihdoin voitti pelkonsa ja katseli Mariaa silmiin, levisi ilon hohde hänen kasvoilleen, ja liikutetulla äänellä sanoi hän:

«Pelastettu!«

Maria oli kovaa sotaa käynyt.

«Onko se totta, mitä minä unessani näin?« kysyi hän. «Onko Johannes mennyt ja jättänyt minun tänne suremaan, itkemään elämäni kevytmielisyyttä?«

«Olisiko se totta?« kysyi lääkäri hiljaa.

«Se on totta, se on totta... Nuku rauhallisesti, rakas, armas, ylevä Johannes!... Minä en saa sinulta anteeksi pyytää, vaan sinä näet nyt, miten minä suren. Sinä tiedät nyt, miten minä olen rakastanut ja kuolemaani saakka rakastan«.

Marian silmistä katosi tummuus; silmät loistivat taivaan kirkkaasti.

«Kiitos Jumalan!« huokasi majuri laskeutuen polvilleen Marian vuoteen viereen.

«Kiitos Jumalan!« huokasi parooni.

Kirkkaus Marian silmissä peloitti lääkäriä; vaan hänen pelkonsa oli turha. Se kirkkaus puhkesi -- puhkesi kuumiin kyyneleisin.

Ja kyyneleet ovat luodut surun lievittäjiksi. Maria itki kauvan; mutta hänen surunsa suli. Nämä kyyneleet olivat painaneet hänen sydäntänsä, ja kun vihdoin lähde avautui, kun vesihelmet hänen poskiansa myöten vieryivät alas -- silloin oli hän pelastettu. -- Ja kun majuri hellästi pudisti hänen kättänsä, kuiskasi hän hänen korvaansa: «Sinä olet saanut takasin lapsesi, puhdistettuna, uudistettuna. Kovaa sotaa täytyi sydämen käydä, ennenkuin oppi tuntemaan, ettei tunteita rankaisematta loukata«.

* * * * *

Katsoi aamun, katsoi illan, Ei tiennyt mihin katosi.

_Kalevala_.

On päivä kulunut. Maria oli terve, terve ruumiiltaan, mutta hänen sydämensä haava oli auki; sitä ei voinut lääkäri parantaa.

Klaus oli palannut. Hän pelkäsi tullessaan; mutta hänen ilonsa oli suuri, kun hän, ennenkuin ennättikään kysyä Mariaa, tapasi tämän jo kartanon pihalla. -- Klaus ja Maria olivat nyt pian erkanemattomat. Mitä Klaus toivoi, ei tarvinne meidän sanoa. Klaus oli iloinen näinä päivinä. Että Maria mielellään kuuli hänen puhuvan, mielellään kulki hänen kanssaan puutarhassa, ystävällisesti otti vastaan ne kukat, joita hän hänelle tarjosi, siinä löysi Klaus runsaan palkinnon. Kipeästi pisti kumminkin aina hänen sydämeensä, kun hän kuuli Marian puhuvan Johanneksesta; suruiseksi meni hänen mielensä, kun hän välistä, kysyttyään Marialta jotakin, ei saanut vastausta, tahi kun Maria väliin ikäänkuin unesta heräsi ja lausui: «Ah! Mitä sanoitte, parooni? Minä olin vaipunut ajatuksiini; minä muistin Johannesta?« --

Mutta Klaus toivoi kumminkin. Hän luuli, ettei Johannes enää ollut elävien seassa. Hän ajatteli Marian sydämestä aikaa voittaen kyllä astuvan syrjälle sen kuvan, joka nyt oli hänen elämänsä, antaen sitten sijaa toiselle. Arvoituksena oli kumminkin hänelle, mitä Johanneksen ja Marian välillä oli tapahtunut. Että Johannes Mariaa rakasti, sen luuli Klaus tietävänsä; että Maria Johannesta rakasti, sen tiesi hän. Miksi Johannes siis oli kadonnut, miksi ei hän omakseen pyytänyt sitä keijukaista, joka Klaus paroonin mielestä oli ihanin ja ylevin maailmassa, se nousi hänen järkeänsä korkeammalle. Hän oli kysynyt tämän syytä majurilta, mutta majuri ei vastannut mitään, eikä hän Marialta itseltä uskaltanut sitä kysyä. Hän pelkäsi herättää muistoja, joita hänen mielestään oli pikemmin koetettava saada Maria unohtamaan.

Maria oli nyt terve, ja majuri halusi mitä pikimmin lähteä Turkuun takasin. Vanha parooni ei sanonut mitään tuota vastaan. Hän ymmärsi hyvin, että jos kohtakin Maria täällä paremmin menestyisi kuin Turussa, ei hänen muistonsa täällä sammuisi. Vanha parooni luuli vasta silloin saavansa takasin entisen rauhallisuutensa, kun näkisi Marian lähtevän Harmaalasta. Klaus paroonin mieleen ei Marian lähtö ollut; hän oli Marian vieressä ollut niin onnellinen.

Mutta parooni Klaus ei puhunut mitään.

Lähtöpäivä oli määrätty. Majuri ja parooni istuivat puutarhassa. Viimeinen ilta oli käsissä.

«Me olemme jo vanhoja miehiä«, sanoi majuri. «Meillä pitäisi olla kokemuksia elämästä muillekin antaa, ja kuitenkin, kun totta puhumme, täytyy meidän tunnustaa, ettemme ainakaan naisia tunne. Kuka perhana olisi osannut aavistaa muuta kuin hyvää siitä, että minä Mariani tänne lähetin, kun sinun silmäsi havaitsi, mitä minun eivät nähneet, että Johannes rakasti Mariaa. Ha, ha! Lempo vieköön! Meitä petettiin aikalailla. Ei, veljeni! Viisaampi minä nyt jo olen. Rakastavia ei eroita heidän välinsä pituus«.

«Myönnä nyt kumminkin, ettei minun olisi pitänyt ottaman Johannesta talooni, kun tiesin tuon asian!«

«Hm!« mumisi majuri. «Ethän sinä voinut ajaa häntä pois, kun hän taloosi tuli«.

«Se olisi ollut velvollisuuteni, ja jos olisin sitä seurannut, ei täällä olisi nähty semmoisia kuin nyt«.

Näin juttelivat vanhukset. Mutta kamarissaan istui Maria akkunan ääressä silmäillen ulos järvelle, jonka pintaa pitkin aurinko säteitänsä levitti. Maria oli yksin. Hänen silmäripsissään välkkyi nyt kirkas kyynele. Hän sanoi jäähyväisensä sille seudulle, jossa hän niin vähässä ajassa oli saanut kokea ja kärsiä niin paljon. Aina aamuin, kun hän heräsi, aina illoin, ennenkuin hän levolle laskeusi, oli hän näin istunut, ja hänen kyyneltensä lähteellä oli näinä rauhallisina hetkinä aina ollut tarjota kirkas helmi katkeran muiston lievittäjäksi. Mutta aina sitä ennen riensivät hänen ajatuksensa niihin päiviin, jolloin hän oli sotaan vaatinut ne tunteet, mitkä hänen voittivat, päiviin, jolloin hän onneansa ymmärtämättä oli ollut onnellinen.

Töllin lasta muisti Maria näinä hetkinä.

Muistikirjaansa ei ollut Maria katsonut, ei siihen mitään kirjoittanut juhannus-aaton illasta saakka. Nyt ajatuksissaan istuttuansa otti hän esiin tuon kirjan. Hän luki, mitä hän siihen muutamia viikkoja takaperin oli kirjoittanut, ja kun hän silloiset ajatuksensa luettua laski kirjansa pöydälle, huokasi hän syvään: «Kuinka tyhmä minä olin!«

Hän tarttui nyt kynään, ja hän kirjoitti muistikirjaansa:

«Minun elämäni salaisuudet, minun kevytmielisyyteni perusteet ovat tallentuneena sinussa, vähäinen kirja! Se aikakausi, jona sinä olit minun iloni, jolloin sinuun kirjoittaminen oli minun riemuni, on nyt loppunut. Sydämeni on nyt minun muistikirjani. Mitä sinne näinä päivinä on kirjoitettu, se on kuumilla kirjaimilla siihen painettu. Sydämessäni ovat luettavina ne tapaukset ja ajatukset, jotka nyt seuraavat. Sydämeni on muistikirjani toinen osa. -- Ja tämä osa alkaa näin: «Harmaala, Harmaala! Minun onneni hauta olet sinä. Aamuin, päivin, illoin, öin kaikuu täällä yksi nimi, näkyy täällä yksi kuva, on täällä yksi ajatus: Johannes! Mutta -- hän katosi«.

«Löydänkö iloa enää maailmassa? Näin olen minä sydämeltäni kysynyt, ja sydämeni on vastannut: Et. Vaan kun kysyn: Löydänkö rauhaa? vastaa sama sydän: Löydät. -- Minä tiedän, että minä sen löydän -- muistoissani. Minulle on nyt maailma erämaa. Se on autio, se on auringoton; sillä kaikki, mitä minulla maailmassa oli, on Johanneksen kanssa mennyt puhkeemattomain pilvien taakse«. --

«Silmäni, miksi ette itke verikyyneliä? Sydän, onko painavaa kuormaasi kukaan nostanut pois? Ei -- etkä kumminkaan uuvu painon alle! -- Et, sillä Johannes ei kärsi enää. Maallinen rakkaus oli hänen suurelle, ylevälle sydämelleen liian halpa. Hänen henkensä siivet veivät hänen ylös«.

«Hän kuoli; hän kuoli minun tähteni! -- Mutta, Johannes! Sinä et kironnut minua. Jos sinä sen olisit tehnyt, olisi kirouksen ankara paino minun sydämelläni, enkä minä voisi sitä kantaa. Ei, ei! Johannes siunaa onnetonta Mariaansa!«

Maria laski kiini kirjan; hän katseli kauvan ulos järvelle. Äkkiä nousi hän ylös ja lähti kamaristansa.

Pihalla näki hän Klaus paroonin.

«Minä pyydän, älkää kieltäkö!« rukoili Maria.

«Pyydätte! Neiti Maria, luuletteko saattavani mitään teiltä kieltää?«

«Tulkaa soutamaan minua Kuusiston saarelle!«

Ja kun he saarelle tulivat, oli jo aurinko laskenut. Maria ei sitä huomannut. Hän meni sinne, missä hän Johanneksen vieressä oli istunut.

Siinä itki hän.

Kun Klaus puheli hänelle, sanoi hän: «Älkää häiritkö minun ajatuksiani!«

Kauvan istui hän tuossa. Viimein nousi hän, ja ensi kerran puhui hän nyt sanoja, joista Klaus sai aavistaa, mitä Johanneksen ja Marian välillä oli tapahtunut.

«Olkaa todistajana siihen lupaukseen, jonka tässä olen tehnyt«, sanoi hän. «Jos minä lupaukseni rikon, pitäkää minua arvottomana, ja Jumala rangaiskoon minua, niinkuin minä sen ansaitsen. Tässä olen minä puolestani hyljännyt onneni. Tämä paikka on nähnyt minun viimeisen kevytmielisyyteni; tämä paikka nähköön minun parannukseni. Minä uhraan elämäni Johannekselle; hänen kuvansa olkoon aina asuva sydämessäni ja hänen muistonsa minun rinnassani. -- Minä olen ylkäni uskollinen morsian, kunnes hauta ja kuolema meidät yhdistää«.

Klaus ei vastannut mitään. Hän oli vaalea kuin se voima, jonka Maria viimeksi mainitsi.

Kun he tulivat takasin Harmaalaan, seisoivat vanhukset rannalla. -- «Hurja tyttö!« sanoi majuri. «Onko nyt, keskiyönä, aika kulkea järvellä --?«

«Oletteko käyneet toivottamassa onnea apulaiselle? Kolmasti sai hän rukkaset, mutta ahkera voittaa« -- sanoi vanha parooni, viimeisiä sanoja lausuessaan silmäillen Klausta.

Maria huokasi. Hän meni ylös kamariinsa.

Vielä vähän aikaa kävelivät vanhukset käytäviä ihanassa illassa. He näkyivät jatkavan ennen aljettua puhetta.

«Paha vieköön!« sanoi parooni ja löi keppiänsä kovasti maahan. «Sinä olet itsepäinen kuin kirkkoherramme. Onko tuollainen rakkaus ihmisellistä; mitä lemmon onnea siinä löytyisi?«

«Sinä tuomitset oman sydämesi mukaan; se ei voi käsittää niitä tunteita, jotka ovat nuorissa innokkaissa ihmisissä voimalliset. Vesi tulvaa keväällä; mikä sulku voi sitä vastustaa, kun se kiivastuu? Päästä kaksi vastasähköistä pilveä yhteen ja estä leimaus! Jos voit niin tehdä, niin saatat sanoa rakkautta voimaksi, jota järki voi hillitä«.

«Hiisi vieköön! Sinähän olet oikein runollinen; sitä en minä ennen tiennyt!« huusi parooni.

«Jos minä olisin runollinen, tulee se siitä, että minäkin olen kerran rakastanut!«

«Mutta et ikinä noin tuhmapäisesti«.

«Sitä et sinä tiedä; enkä minäkään osaa arvata, miten olisi käynyt, jos minut olisi kultani jättänyt niinkuin Marian«.

«Lempo vieköön minut, jos minä tuota ymmärrän, ellet salaa jotakin. Minä kiroon tuota Johannesta, ja sinä sanot, että hän teki oikein...«

«Niin, oikein! Niin minäkin olisin tehnyt...«

«Surmannut itsesi!«

-- «Jättäkäämme tämä puhe«, sanoi majuri. «Niinkuin arvasit, on Johanneksen ja Marian välillä salaisuus, jonka minä Marialle vahvasti lupasin salassa pitää... Minä luulen, että olisin Johanneksena surmannut itseni«.

«Ei minua ole lyhytjärkiseksi sanottu; mutta totta tosiaan minä en ymmärrä, mikä ihmeellinen salaisuus se olisi, joka saisi minun surmaamaan itseni«. --

«Sinua? Mutta Johannes rakasti... Maria... Kas nyt, houkuttelia, sait salaisuuteni«.

-- «Rakasti Mariaa!« huusi parooni. -- «Kuules, veljeni, nyt on jompikumpi meistä hullu. Ha, ha, soma salaisuus, jonka sanottua asia on vielä salaisempi kuin ennen«.

Kun herrat menivät levolle, oli aurinko nousemaisillaan.

XXIII.

Pirullisia aikeita.

Väsynyt ruumis lepää, missä vaan lepopaikan löytää; puiden oksat kattona, pehmeä sammal vuoteena, tuo ei ole lepopaikoista huonoin.

Vaan vaivattu sydän, särjetty sielu -- missä ne lepoa löytävät? Tokko unen helmassa? --

Metsässä puiden keskellä vallitsee hiljaisuus. Mutta ei hiljaisuudella mieltä ole; hiljaisuuden kuullen sanotut salaiset asiat eivät tule ilmi.

Hiljaisuudessa keskustellaan salaisia asioita; hiljaisuuden pimeydessä puhutaan pimeyden töistä. Hiljaisuus kuulee, vaan se ei näe. -- Kun semmoisia salaisia asioita puhutaan, ei silloin siedetä seudussa liikaa korvaa. --

Metsän hiljaisuudessa, suuren kuusen suojassa seisoo kaksi miestä. Vesi tippuu heidän vaatteistansa. Heidän tänne tullessaan on satanut. -- Eikä sade ole lakannut.

Heistä on toinen vanhempi, toinen keski-ikäinen. Toinen heistä on pitkä, laiha; toinen lyhyt -- vielä laihempi. Hän seisoo oksain alla miettien. --

«No, Kyösti, vieläkö mietit?« kysyi lyhyempi, vääntäen vettä lakistaan.

Kyösti, pitempi, katsoi kolkosti eteensä. «Kuulkaa, kuinka ankarasti ukko jyrisee; nyt on oikein Jumalan ilma!« --

«Ilma! Se on minun mieleeni. Kuta julmempi, sitä parempi! Nyt ei ainakaan kukaan kuule meitä. No, mitä mietit? Viisisataa riksiä ja aika oivallinen torpanmaa Kärmälän vainion takana; viisi tynnyrinalaa niittyä, kymmenen tynnyrinalaa peltoa. Hullu, ellet siihen tyydy!« --

«Mutta mitäs te saatte! Suuren kartanon, viisikymmentätuhatta riksiä! -- Minä kalvavan omantunnon ja kiinitulemisen pelon hyvässä torpassani«. --

«Ha, haa, kalvavan omantunnon! Sitä sanaa en ole kuullut sinun maininneen, sittenkun minun tyköni tulit, ja siitä lienee jo toistakymmentä vuotta. Kuule, Kyösti! Minun täytynee nyt, koska sinä noin olet epäileväinen, sanoa, mitä aijoin sanoa vasta työsi tehtyä:

Tee työ, ja sinä saat Leenan vaimoksesi!« --

«Sanasta miestä, sarvesta härkää! Jos Leenan saan, niin en torpasta pidä lukua -- --«.

«Sinä et enää epää! Se on oikein! Nyt olet taasen mies. Mutta muista, että kaikki käy omalla vastuullasi! Jos tulet kiini, niin on se sinun oma asiasi -- minä olen syytön. Sinä olet luvannut, ettet minun nimeäni kertaakaan mainitse, jos noin hullusti kävisi«.

«Minä olen luvannut, ja minä pidän lupaukseni, sen olette jo ennen nähnyt«.

«No niin! Tässä erkanee tiemme. Niinkuin puhe oli äsken, rikot sinä tuulen puolisen akkunan; serkkuni luulee sen ukkosen ja tuulen syyksi. Jonkun aikaa sen jälkeen, kun sade ja ukkonen lakkaa, hiivit sinä saliin ja -- sitten -- -- -- No, kun on työsi tehty, sytytät sinä huoneen tuleen heitettyäsi pihalle raha-arkun ja paraimmat kalut. -- Ennenkuin palkolliset heräävät, on tuli huoneessa saanut semmoisen vallan, ettei sitä kukaan tuumaakaan sammuttaa, ja sillaikaa pakenet sinä. -- Minä, arvaat sen, valvon kamarissani, ja vasta silloin, kun naputat akkunalleni, olen minä näkevinäni valkean. Ymmärrätkö! Siten ei sinua kaivata, eikä sinua siis voi kukaan aavistaa syylliseksi«.

«Mutta, isäntä! Saattaisittehan odottaa jonkun vuoden. Vääpeli on jo vanha ja kivuloinen. Hän voisi ehkä pian kuolla«.

«Hullu, joko taasen epäät! Olenhan minä odottanut. Vääpeli tulee tosin päivä päivältä huonommaksi, mutta juuri sitä pelkään; jos hän olisi terve, en sanoisi mitään; silloin voisin toivoa hänen äkkipikaa kuolevan. Vaan nyt on hän jo usein puhunut antikirjan teettämisestä. Tuo entinen kirkkoherra mokoma otti häneltä sen lupauksen. Pitäjän köyhät saisivat silloin kaikki«.

«Mutta jos olisi semmoinen kirja jo tehtynä?«

«Ei, lempo vie, olekaan! Semmoinen mammonan orja on vääpeli, ettei hän velkakirjainsa seassa tallentaisi paperia, joka niin muistuttaisi hänen kuolemaansa. Mutta ei ole varmaa, ettei hän kuoleman käsissä sellaista kirjaa tekisi. -- Vaan ilma kiihtyy. Nyt on aika sinun mennä«.

«Hyi perhana! Nyt on julmempi ilma kuin tarvittaisiin. Minä luulen akkunain olevan rikottuina, minun sitä tekemättäni«.

-- «Onko sinulla...« kysyi isännäksi mainittu hiljaa kuiskahtaen -- -- «ymmärrät!...«

«On!« vastasi Kyösti kolkosti ja löi kädellään tuppeansa, josta puukon pää näkyi.

«No, mene nyt toimeesi! Muista, että huomenna on Leena sinun, jos on serkkuni...«

«Helvetissä...«

«Ha, haa! Oikein sanottu! No, -- Jumalan haltuun!«

«Tahi pirun!« mumisi Kyösti, lähtien puun suojasta ankaraan sateeseen.

Silloin kuului kova, kamala huokaus aivan likeltä.

«Mitä nyt! -- -- Mikä se oli, sanoitteko mitään, isäntä?«

«En -- etkö se ollut sinä? No, sitten se oli tuuli. -- Hyvästi nyt! -- Onnea!«

Kyösti vapisi ja kuunteli. Mutta kun ei enää mitään kuulunut, läksi hän kulkemaan jupisten itsekseen:

«Perhana, kun saisin tämän päivän saarnan mielestäni!» --

Kun hän oli vähän aikaa kulkenut, oli ilma niin kiihtynyt, että Kyösti hämmästyen tunnusti ei ikinä ennen nähneensä eikä kuulleensa semmoista. Yltympäri häntä leimusi tuli, ja hänen päänsä päällä ilman voimat paukkuen jyrisivät.

Semmoinen yö on mustan pimeydentyön tekiälle toivottu. Silloin onnistuisivat aina rikokset, ellei eläisi hän, joka tietää ihmisten vehkeet tyhjäksi tehdä.

Kyösti kulki eteenpäin metsäpolkua. Hän ei seisahtanut, ei taakseen katsahtanut.

Mutta hänen takanansa! -- Kun Kyösti lähti puun suojasta, nousi vierestä, ikäänkuin maasta, haamu, ihmisen muotoinen kumminkin. Tämä ei ollut maannut minkään puun suojassa. Pienen pensaan vierestä nousi hän, Märällä, vetisellä sammalella oli hän maannut. Hän kulki hiipien Kyöstin jäljessä metsäpolkua, ja leimaukset osoittivat hänelle tietä. --

«Piru!« jupisi Kyösti kulkiessaan. «Jo saat sinä minun työtä tekemään! Mutta ei syy ole minun. Miksi pitäisi minun elinaikani palveleman muita! Miksi on rikkaita? Meidän vaivaisten täytyy elää niinkuin linnut ilmassa; meidän täytyy rakentaa pesämme nyt sinne, nyt tänne ja joka taholla nähdä puutetta. Ei!... Julma on työ. se on totta; mutta se on pian tehty, ja sitten on Leena minun, viisisataa riksiä rahaa, torpanmaa, ja kun Kärmälä kuolee, niin...«

Tällaiset olivat hänen mietteensä, kun hän metsän halki kulki.

«Saakelin heittiö, isäntä! Luulit minun purkavan kauppamme, ja sinun täytyi itse saattaa minua tielle. Kas nyt! Tuolla on kartano... Hiljaisuus, urhous, voimaa!«

Kyösti hyppäsi aidan yli ruispellolle. Kun hän oli kymmenkunta askelta kulkenut, kuului hänen takanansa järähdys, joka ei ollut ukkosen. Aidanseiväs oli taittunut. Nyt seisahtui Kyösti, pelästyi ja silmäili taakseen.

Vaan ei hän mitään nähnyt. Hän huusi: «Onko siellä kukaan?« Hän ei vastausta saanut. Hän jupisi: «Jos se oli ihminen, ei saattanut se olla muu kuin isäntä. Hän tahtoo ehkä nähdä, uskallanko mennä«.

Kyösti lähti kulkemaan.

Mutta nyt kuului syvä huokaus, syvempi kuin äsken metsässä. Kyösti huusi kovemmalla äänellä: «Onko siellä ketään? Vaan kun hän pitkän aikaa seisottuaan ja silmäiltyään ympärillensä ei mitään nähnyt, ei mitään, kuullut, rupesi pelko tuntuvammasti tunkeumaan häneen. Hän muisti, mitä hän oli kuullut puhuttavan aaveista ja männinkäisistä, ja hän lähti kiireesti juoksemaan. --

* * * * *

Vähäisessä kamarissa lepää yksin vanha rikas ukko.

Hänestä ja hänen tavaroistaan käy kummallisia puheita. Hän on ollut sodassa kymmeniä vuosia takaperin. Ei hän silloin ollut rikas; mutta sodan loputtua osti hän suuren kartanon. Hänellä oli runsaasti rahoja lainata. Taisi olla puheessa perää, ettei hän rehellisyydellä ollut rahojaan saanut. Saattoi tuo olla valhettakin. Ken tietää!

Hän lepää kamarissa. Saliin, jossa muinen kuuluisia miehiä on asunut, on ovi raollansa. Ukko ei nuku; ukkosen ilma ei anna unta hänen silmiinsä, joiden ei sanottu hyvän-ilmaisellakaan yöllä ennen kukon laulua menevän umpeen. -- Tämä mies on niitä, joissa toteutuu lause:

«Raha on hänen elämänsä«.

«Häh! Mikäs se oli! Lasi meni pirstaleiksi! Lasi, jonka keväällä panetin!« mumisi hän. «On turhaa semmoisiin panna rahojansa; ne rikkuvat«.

Ei ukko parka tiennyt pelätä. Eikä siinä pelättävää ollutkaan. Sade oli särkenyt lasin; kuulihan sen, koska nyt saliin satoi...

Ukko nousi ja veti kiini salin oven.

Huone oli vanha, yksinkertainen. Sen kivijalka oli aivan matala ja akkunat maasta tuskin kahta kyynärää korkeammalla. Salin toisesta akkunasta on toinen puoli poissa; siitä sopii vaivatta mies sisälle konttaamaan. --

Siinä onkin jo mies.

Hän on juuri pääsemäisillään sisälle; hän on jo vatsallansa akkunan kynnyksellä. -- Vaan silloin...

«Häh! Mikäs se oli? Luulen, että joku kirosi«, puhui vanhus kamarissaan. «Ne mokomat rengit, ovatko ne taasen ulkona! Nyt ne huomenna nukkuvat, eivätkä jaksa aikanaan mennä työhön... Häh! Mikäs se oli? Luulen, että joku huusi! Vait! -- -- Ei, ne lähtivät jo«.

Vaan toisin oli laita ulkona, salin vieressä. Siinä makasi mies selällänsä. Hän oli juuri ollut laskea kätensä salin lattialle, kun joku voimallisesti tarttui hänen jalkoihinsa ja veti hänet silmänräpäyksessä takasin.

Haamu, joka oli seurannut Kyöstiä, mutta josta Kyösti ei tiennyt, teki tuon. Ja nyt seisoi haamu Kyöstin vieressä. -- Kummallinen näky, kun leimaukset valaisivat näitä molempia!

«Pelkää, vapise!« olivat ensimäiset sanat, jotka Kyösti kuuli.

Ei niitä olisi tarvittu; Kyösti pelkäsi ja vapisi ilmankin.

Vaan nyt huusi Kyösti nimen, huusi hirmustuen, ja haamu vetäysi vuorostaan hämmästyen takasin. Kyösti oli huutanut:

«Johannes, veljeni!«

Vuosikausiin eivät veljet olleet tavanneet toisiaan. Nyt he tapasivat. Molempain asema oli kummallinen.

«Pettynyt!« sanoi Johannes liikutetulla äänellä. «Sinun julma aikomuksesi ei onnistunut«.

«Jos sinä olet minua seurannut, jos huokaus metsässä oli sinun«, sanoi Kyösti, joka nyt oli tointunut ja noussut seisaalle, «niin tiedät syyn, miksi minä tähän työhön ryhdyin. Sinä tiedät, että minä olen köyhä ja siis onneton«.

«Minä tiedän syyn; mutta onnettomampi sinä olisit, jos olisi työsi onnistunut. Nyt mene, sano isännällesi, että ilman tätäkin työtä hänen on tili tehtävä nuorukaisesta, siitä nuorukaisesta, joka tänään haudattiin. Mene ja sano, että tapasit minun; mene ja pysy ammatissasi, palkollisena! Muista, että tänä yönä olet tavannut veljesi! --«

Tuon sanottuaan Johannes jätti Kyöstin.

Metsämaan Eevan nuorin ja vanhin poika -- koska tapaavat he jälleen toisensa?

Kärmälän isäntä odotti tulisoihtua kesäyönä. Hän näki aamupuolella katuvaisen Kyöstin. Hän kirosi. Kyösti ei sanonut oikeaa syytä, miksi hän työnsä kesken jätti; hän sanoi vaan: «Minä tiellä tapasin pirun; piru vahtii kartanoa, ei sinne uskalla mennä«.

Johannes kulki eteenpäin, kulki kartanon ohitse. Hän ei suojaa hakenut. Hän kääntyi ja antausi uudelleen metsäpolulle. -- Johannes tuskin muisti, että hän oli ollut välikappale Jumalan kädessä ihmisen pelastukseksi. Johannes kulki kuin elävänä kuollut. --

Se polku, jota Johannes seurasi, vei Metsämaahan. Hän ei ajatellut, että hän syntymäkotoansa lähestyi. Hän ei ajatellut mitään. Hänen sydäntänsä poltti. --

XXIV.

Johannes.

Kalajärven laineet kävivät vaahtoisina. Ruuhi rannalla nousi ja laskeusi laineiden läikkyessä. Kalajärven rannalla olevassa pirtissä olivat ihmiset valveilla. --

«Nyt en minä enää köyhyyttä pelkää«, sanoi vanha Eeva. «Jos ukkonen polttaisikin pirttimme, niin ei sekään sanottava vahinko olisi. Kyllä Johannes meistä murheen pitää, hän kun on kohta valmis pappi... Vai mitä luulet, ukkoseni?«

«Kyllä!«

«Johannes mahtaa itse nyt olla oikein onnellinen. Kirkkoherra vainaja ymmärsi paremmin kuin me, ettei Johanneksesta ollut työhön. -- Hänestä tulee, usko se, ukkoseni, oikein oiva pappi, jota kaukaa käydään kuuntelemassa. Kuulitko, kuinka paljon hän taisi raamattua?«

«Ja sitten nai hän«, lisäsi Eeva, «jonkun rikkaan papin ihanan tyttären, ja häissä me saamme istua hänen appensa vieressä...!« -- --

«Ole nyt jo vaiti!« lausui ukko Jaakko hiljaa, mutta huomattavasti hyvillä mielin.

Näin oli Eeva kirkosta tultuaan yhäti kiittänyt Johannesta. Jaakko oli väsynyt. Hän halusi nukkua; mutta Eeva ja ukkosen ilma eivät sitä sallineet. --

Puheen oli kuullut nuori mies, joka oli seisonut harvan oven takana. Hän oli laskenut kätensä ovelle. Mutta hän veti kätensä takasin. Hän käveli rannalle. Ruuhta silmäili hän vähän aikaa. Sitten läksi hän menemään metsään --.

Hän kertoi itselleen äitinsä sanat: «Johannes mahtaa nyt olla onnellinen!« -- -- «Ha, haa!« Nauru oli kamalaa; kauhea iva oli naurajan äänessä. -- Hän kulki polkua etemmäs muistamatta, että se vei yksinäiseen tölliin, metsän sydämeen, penikulman korpeen isänsä asunnosta.