Part 9

-- Niin -- itkulla ja kehruulla saa yhtä paljon, huusi Jussi.

-- Sinäkin, kelvoton, mutisi Liisa ylenkatseellisesti.

-- Tällaisella luonnolla ei nurkissa kurkistella. Sinä saat lempiä ketä sinä tahdot Ja minä vain herrastella

lauloi Sanna ja hihkasi:

-- Hih hilukaa, eikä tule vilukaan!

-- Kun ei vain nolahtaisikin joskus, sanoi Liisa tovereilleen.

-- Häh? kysyi Sanna.

-- Sanoin vain, jotta kun ei vaan sunkin vielä nolahtaisi joskus, vastasi Liisa rohkeasti.

-- Nolahtakoon! Eipä tässä korkealta kaaduttaisi! viskasi Sanna ja katsoi akkoihin kuin jotain vaanien. Heitti niskaansa ja painautui leikkaamaan. Sanaa puhumatta alkoi riipoa niin, että pojat eivät olleet millään pysyä mukana.

Sillä menolla he ehtivät peltonsa päähän paljoa ennemmin kuin toiset.

-- Hei akat! huusi Sanna, kun sitoi viimeisen lyhteen ja löi sirppinsä sen tyveen. Leikatkaa niin, että saatte peltonne loppuunkin joskus!

-- Me leikkaammekin niin, että tähätkin tulevat lyhteisiin, vastasi Sussu.

-- Hoo! Väli tähkistä, kun vain pelto loppuu, vastasi Sanna ja asetti kaksi lyhdettä tyvet päällekkäin ja istui niiden päälle.

-- Kyllähän sillä välikin on, sanoi juuri Sannan pellolla lyhteitä kuhilaille paneva isäntä. Vaikka -- ei tässä tähkiä ole peltoon jäänyt, tunnusti maahan katsellen.

-- Ei ole tapana meidän maassa tähkiä peltoon jättää, sanoi Sanna ja painautui istumaan pää kätten varassa ikäänkuin olisi hyvin väsynyt.

-- Sanna saakin jo mennä kotiin auttamaan emäntää siellä, käski isäntä. Pojat saavat ruveta panemaan kuhilaille, että saadaan kaikki pystöön. Tiedä vaikka tulisi sadekin jo taas yöllä.

Sanna nousi selkäänsä painellen, ja raskaanlaisin askelin läksi menemään pitkin peltoa sirppi kädessä. Jaakoon Liisa katsoi tutkivasti häneen. Kumartui äkkiä leikkaamaan, kun Sanna kääntyi taakseen katsomaan.

-- Ettekö ole huomanneet tuossa Sannassa mitään? kysyi hiljaa toisilta.

-- Ei -- mitä? kysyivät Sussu ja Anna ja kääntyivät katsomaan Sannaan. Kun he jälleen kysyvinä kääntyivät Liisaan, niin hän kuiskaten kertoi havaintonsa.

Annalta ja Sussulta putosivat sirpit peltoon ja kädet paukahtivat yhteen. Päätään pyörittäen katsoivat he seisahtunein silmin toisiinsa aivan sanattomiksi hämmästyneinä.

-- Mutta älkää Jumalan tähden vain puhuko kellekään mitään, varoitti Liisa.

Toiset tekivät syvästi torjuvan liikkeen.

-- No älä hyvä ihminen! Kuka herran tähden tästä nyt menisi puhumaan! Ei toki -- eei vaikka! Jopa se olisi oikein kamalaa, vakuuttivat Anna ja Sussu.

-- Ei hengelläkään saa hiiskua! Muistakaa se! vannotti Liisa vielä.

-- Älä pelkää! vakuuttivat toiset, jonkunverran loukkaantuneinakin, kun Liisa sellaisia ollenkaan ajattelikaan heistä.

Isäntä tuli sinnepäin ja akat alkoivat leikata.

-- Isäntä saa hyvän ruisvuoden nyt, sanoi Liisa, kun isäntä tuli kohdalle.

-- Ei se huonostikaan mennyt, myönsi isäntä.

-- E-i. Näin suuri vainio! Ja tästä tulee jyviä kuhilasluvulta, sanoi Liisa ja sirppiään heiluttaen silmäili yli vainion.

-- Kyllä sitä saa, kun maansa hyvin asuu, sanoi Annakin.

Isäntä meni ja akat kumartuivat leikkaamaan.

Isännän edemmäksi mentyä Anna pysäytti taas leikkuunsa ja kuiskasi:

-- Ketähän se olisi?

-- En minä yhtään ainakaan tiedä, sanoi Liisa päätään puistaen.

Kotona järjestyivät työt niin, että Sanna joutui yksin lypsylle siksi aikaa kun muu leikkuuväki söi illallista. Sitä hän oli toivonutkin, että pääsisi pois tuvasta siksi kun toiset tulevat, ettei tarvitsisi olla akkain katseltavana ja näykittävänä, ja tahallaan viivytteli hän navetassa niin kauan, että vieras väki ehti mennä pois.

Isäntä ja Jussikin laskivat jo sirppejä huomista varten, kun hän vihdoin tuli navetasta. Jussi nyökkäili Sannalle päätään siellä tahkoa pyörittäessään ja iski silmää. Sanna yritti ottaa selvää, mitä Jussilla oli mielessä, eikä huomannutkaan, kun satutti jalkansa porstuan kynnykseen ja kaatui maitoastioineen. Maito levisi kaikki porstuan lattialle, ja Sannalta pääsi karkea kirous.

-- No mutta mitäs sä nyt! huudahti emäntä, kun tuli tuvasta katsomaan, mikä siellä kolahti. Vooi sua! Hae nyt takkaluuta ja putulapio ja ota edes sian ämpäriin enintä!

-- Saakurin saakuri, hoki Sanna mennessään ja samaa hän hoki luudan ja putulapion kanssa tullessaankin.

-- Älä kiroa! pyysi emäntä.

-- No mitäs -- kun pitää ihmisen olla niin nolo! kivahti Sanna.

-- No ei se kiroamalla ainakaan parane. On vain niin ilkeää ja rumaa kuulla, kun naisihminen kiroaa.

-- Mitä piian on lukua, sanoi Sanna purevasti.

-- Ihminen se piikakin.

-- Ei olekaan, -- ainakaan kaikkien mielestä, intti Sanna.

-- On varmasti, vakuutti emäntä. Kun vain itse itsensä ihmisenä pitää.

Emäntä meni tupaan. Sannan luutaa kuljettava käsi pysähtyi, hän nosti päänsä ja katsoi pitkästi tuvan oveen, jonka taakse emäntä katosi.

Muut ilta-askareensa suoritti Sanna äänettömästi, ja kaikki loppuun saatuaan meni heti huoneeseensa. Otti avaimen pois porstuan puolelta, heittäytyi vuoteelle.

-- Oi Jumala! huokasi hän kipeästi ja väänteli käsiään. Nyt ne sen jo tietävät.

Jaakoon Liisa katsoi sillä tavalla. Ja emäntä sanoi: "kun vain itse itsensä ihmisenä pitää".

Tietääköhän emäntäkin jo?

Siitä hän ei ollut varma. Pikemmin hän kuitenkin uskoi, ettei emäntä tiedä. Muuten vain, niin sanoi. Kun hän kirosi. Ja kun hän on muutenkin ollut sellainen ja tällainen.

Mutta Jaakoon Liisa.

Sanna tunsi vieläkin itsessään sen katseen, jolla Liisa katsoi häntä, kun hän heidän ohitseen tuli peltoa pitkin.

Liisa tietää. Ja kun sen Liisa tietää, niin tietävät sen Sussu ja Annakin ja silloin sen pian tietää koko maailma.

Oi Jumala!

Sanna väänteli käsiään, itki puoliääneen ja kuiskaten siunaili:

-- Oi Jumala, oi Jumala!

Olihan hän sen kyllä ymmärtänyt, että kerran se tiedoksi tulee. Mutta sittenkin oli hänellä ollut salainen toive, että se ei tule tiedoksi. Tapahtuu jotain sitä ennen -- -- Ja jos ei mitään muuten tapahdu, niin kyllä hän panee tapahtumaan. -- -- Tappaa hän itsensä, ennenkuin antaa sen tulla ihmisten tietoon -- --

Niin oli hän ajatellut.

Nyt ne kuitenkin sen jo tietävät. Nyt ne jo sanovat että hän on sellainen -- -- portto -- --

Seppälän emäntäkin -- ja Sikkarin emäntä -- ja tyttäret. Naureskelevat ilkeästi ja sanovat että hänestä on tullut -- -- --

Mutta ne eivät saa sanoa hänestä sellaista! Sitä iloa ei hän niille anna. Ei totisesti annakaan. -- Sanokoot sitten kun hänet koskesta kiskovat -- -- --

Hän oli hypähtänyt lattialle, takoi nyrkillään pöytään ja hurja ilme silmissään katsoi ikkunasta ulos.

Siellä ulottui musta riihen varjo yli kellertävän ohrapellon, melkein saunaan saakka. Isäntä seisoi ohrapellon pientareella piippu hampaissa ja miettivän näköisenä katseli ohraa. Joen rannalta kuului uimamiesten ääniä.

Hänen uhmansa lysähti lamaan kuin olisi hän nähnyt jotain kaunista ja ylevää, joka on kaikkien muiden saatavissa, ja on ollut hänenkin, mutta jonka omistamiseen hän itse on tehnyt itsensä kelvottomaksi. Hiljaa voihkaisten vetäytyi hän pois ikkunan kohdalta ja vaipui tuolille istumaan.

Hänellä olisi nyt muuten niin hyvä olo. On oikea kamarikin taas hallussa. Ja niin hyvä isäntäväki. Aivan vertaisenaan kohtelevat.

Ja nyt juuri pitää sen tulla -- --

Minkätähden pitää hänelle aina niin käydä? Miksei hänenkin elämänsä saa mennä niinkuin muidenkin? Minkätähden hänen elämässään pitää kaiken aina olla näin?

Koko elämä aina tähän päivään asti vilahti hänen mielessään.

Ja tämä päivä!

Hän moitti itseään siitä. Sellaisia päiviä on hänellä jo paljon! Jo viikkolaskulla. Ja kuukausiakin jo. Sellaisiahan ne ovat olleet aina siitä alkaen, kun hänelle selvisi se. Päivät sellaisia. Ja yöt on hän itkenyt -- --

-- Voi Miska, Miska -- --! huokasi hän. Mutta samassa jo nuhteli itseään siitä. Mitäs Miska tähän kuuluu? Eihän Miska käskenyt hänen niin ruveta elämään. -- Eikä Rikkukaan -- eikä kukaan niistä toisistakaan -- olisi hänen luhtiinsa tai kamariinsa koskaan tullut, jos ei hän itse olisi ovea avannut. Itse hän aina niille oven avasi. Jokaiselle. -- Tiesi kyllä tunnossaan, että se ei ole oikein ja tunsi aina ikäänkuin tahraantuvansa. Ja melkein heti alkoi Rikkuakin epäillä. Mutta kuitenkin aina avasi oven. Tahtoi muka kostaa. Kostaa? -- Kenelle?

Sanna naurahti.

Kenelle hän on kostanut?

Itselleen -- -- eikä kellekään muulle!

Rikkukin on viime lauantaina ollut kihloilla Seppälän Mantan kanssa. Vai oletko jo kuullut? ilkkui hän itselleen. Ja heittäytyi taas sänkyyn.

Sen pidemmälle ei hän kuitenkaan enää jaksanut. Koetti kyllä uskotella itseään, että hänelle oli aivan samantekevää missä Rikku oli. Mutta sittenkin hän kiristi hampaitaan ja kuuli hienoa rapinaa, kun hänen kyntensä painuivat sängyn reunaan. Kurkusta kuului korinaa ja koko olemus tuntui kääntyvän nurin. Ja taas valtasi hänet villisti hekumallinen ajatus että hyökkää Rikun kimppuun ja paljain käsin repii hänet kappaleiksi. Ja Mantan samoin. Ja itsensä. Ja _sen_ -- --

Hän värisi kuin olisi kylmässä vesialtaassa maannut.

Mieleen tuli se aika kun hän oli Saarenpäässä. Ja kuin jostain sumun seasta näki hän siellä silloisen itsensä. Kun hänkin oli puhdas ja viaton.

Ja kaunis -- -- Hän kurotti käsiään sitä kohti kuin pyytääkseen, että se vetäisi hänet pois sieltä loasta ja pimeästä, missä hän nyt viruu. Mutta se katsoi vain niin surullisesti häneen ja näytti puhtaita käsiään, siten tahtoen osoittaa, että niillä ei sovi ottaa kiinni sellaiseen kuin hän nyt on.

Sannalta puhkesi valitus.

Nuoruus -- elämä -- kunnia -- kaikki on häneltä mennyt. Ja nyt hän on -- -- nyt hän on -- --

Huora!

Älähtäen hypähti hän lattialle, ja jäi suu ja silmät auki kuuntelemaan.

Mitään ei kuulunut.

Hän avasi hiljaa oven porstuaan, hiipi porstuan ovelle ja avasi senkin. Pysähtyi taas kuuntelemaan. Mitään ei kuulunut eikä näkynyt. Halkoliiterin oviaukko vain ammotti siellä mustana kuin pohjaton kita.

Kuin varas pujahti Sanna tuvan ja ruokapuodin välistä pienestä veräjästä, hiipi kuulumattomin askelin tuvan päädyitse vievää polkua. Tuli pienelle puusillalle, siitä jyväaitan eteen ja siitä molemmin puolin aidattua kapeaa polkua saunan luo. Saunan nurkkaan kiinnitetty vasikkahaan veräjä oli auki ja Sanna läksi korkean jokitörmän suojassa juoksemaan yön pimeässä kumeasti kohisevaa koskea kohti.

* * * * *

Puolen yön aikaan tuli hän takaisin väsyneenä ja vaivautuneena. Meni talliin ja siellä irroitti nuoraisen riimunvarren soimen syrjästä. Riimunvarsi kädessä tuli porstuaan ja lukitsi oven. Kamariin tultuaan veti oven lukkoon perässään ja aikoi juuri kumartua kirstuaan avaamaan, kun sängystä kuului aivan kuin siellä olisi joku kähminyt. Äkkiä oli Sanna seisaallaan. -- Missä sä näin kauan olet ollut? kuului sängystä Jussin uninen ääni.

Kuin kissa hyökkäsi Sanna sinne, tarttui Jussin kaulukseen ja ennenkuin Jussi ehti edes kieltään huiskauttaa, oli hän porstuan lattialla nelinkontin. Lattialle pudonneen lakin potkaisi Sanna menemään Jussin perään, koetteli, oliko avain poissa porstuan puolelta, ja veti jälleen oven lukkoon. Astui jo pari askelta poispäin, mutta kääntyi jälleen ja kiersi varmuuslukonkin kiinni.

XXI.

Sanna ei mennyt saunaan lauantai-iltana. Sanoi, ettei jouda. Emäntä oli luvannut, että hän saisi mennä sunnuntaiksi Kontolan tädin luo. Hän oli pyytänyt sitä emännältä. Ja hän lähteekin sinne niin pian kun ehtii ettei aivan nokipimeä matkalla saavuta.

Sillä aikaa kun toiset olivat saunassa, laittoi hän itseään matkaan. Pani päälleen sen viime vuonna kesäjuhlille laittamansa puvun. Se oli kyllä jonkun verran ahdas, mutta ei sitä kukaan huomaa, kun hänellä on nyt panna takki päälle.

Kirstusta kaivoi hän huivin ja sen nuoran, jonka silloin yöllä pari kolme viikkoa sitten pani sinne. Koetteli nuorassa olevan silmukan lujuutta, tarkasteli nuoran pituutta ja muutenkin sitä katseli. Kääri sen ja pisti poveensa puseron alle. Pudotti kirstun kannen kiinni ja jäi vapisevin huulin siihen katsomaan.

Oven takaa kuului askeleita ja oveen koputettiin.

-- Onko Sanna jo mennyt? kysyi emäntä sieltä.

Sanna pyyhki kiireesti silmänsä, kätki nuoran huolellisesti ja avasi oven.

-- Tässä olisi vain vähän jotain tädillesi, ja tässä olisi sinulle vähän evästä, ettet aivan tätisi ruoan päällä tarvitse olla, sanoi emäntä ja antoi Sannalle kaksi kääröä.

-- Kiitoksia paljon, sanoi Sanna hiljaa.

-- Ja sano terveisiä tädillesi! käski emäntä vielä.

-- Kyllä, lupasi Sanna.

-- Avaimen minä panen tuonne vuorilaudan päälle, meni hän emännän jälkeen sanomaan.

-- Pane, vastasi emäntä. Minnekä vain tahdot. Ei suinkaan me sitä tarvita, huomasi emäntä vielä lisätä ja katosi tupaan.

Sanna katseli emännän tuomia kääröjä arvelevan näköisenä. Pani ne jo kirstuunkin, mutta sitten kuin jotain huomaten otti ne sieltä jälleen pois, etsi vanhemman huivinsa, asetti kääröt sille ja teki nyytin. Heitti sitten katseen kautta kamarin ja oli purskahtaa itkuun.

Oven lukittuaan ja avaimen vuorilaudan päälle pantuaan läksi hän nyytti kädessä menemään maantielle ja sitä pitkin syysillan hämyssä tummentuvaa metsää kohti.

Metsälle ehdittyään hän hyppäsi ojan ylitse metsään. Ja kun oli varma siitä, ettei tieltä enää voitu nähdä, otti hän nuoran povestaan ja alkoi umpimähkään kävellä hiljaa keinuvain oksain alla, nuoraa selkänsä takana pitäen ja katse kiinteästi maahan luotuna.

Silmiin alkoi nousta sumua, huulet alkoivat nytkiä ja aika ajoin vavauttivat hartioita pidätetyt nyyhkeet. Ja viimein hän ääneen tyrskähtäen heittäytyi suulleen sammalikkoon. Ja jäi siihen makaamaan ja nyyhkimään.

Metsässä vallitsi alkavan sunnuntaiyön rauha. Aurinko oli jo laskenut ja varjot kadonneet. Iltatuulen rauhaa luova henkäys oli jo hiljennyt ja päivän arkiset äänet vaijenneet. Rauhoittava, tasainen puolivalaistus ja unelmoiva hiljaisuus valoivat maalle lahjojaan.

Ne vaikuttivat Sannaankin vähitellen rauhoittavasti. Hänestä alkoi hiljalleen tuntua siltä, että siellä jotkut seisovat ja säälien katsovat häneen, yksinäiseen ja hyljättyyn ihmisraukkaan. Eivät uhkaa, eivätkä pilkkaa ja piinaa niinkuin muut. Kätensä vain levittävät hänen ylitseen ja lupaavat ottaa hänet suojaansa.

Kuului heikkoa rahinaa. Sanna vavahti ja teroitti katsettaan sinne päin, mistä se kuului. Pikkuinen hiiri siellä tuli risun alta näkyviin. Nuuski ja nuuski ja pienet korvat sojossa tutki ympäristöä. Uskalsi vihdoin kokonaan aavalle, katkaisi heinänkorren ja pieniä leukojaan paputtaen alkoi sitä pureskella.

Sannan tuska ikäänkuin lientyi, niin soman näköinen tuo hiiri oli. Niin tyytyväinen ja niin viisaat silmät. Tuollainen pieni olento! Täällä vain metsässä asuu kanervain ja sammalten seassa pienen risun alla -- -- Eikä tarvitse ketään hävetä.

Hiiren eleitä seuratessaan hän unhoitti todellisuuden. Kivistävä raukeus vain alkoi tuntua kaikkialla. Ja piinallisten päivien ja tuskissa valvottujen öiden rääkkäämässä ruumiissa tuntui siltä kuin sitä joku painaisi maata kohti. Varsinkin sitten kun hiirikin vetäytyi risunsa alle.

Nukkumaan -- --

Väsymys ja raukeus alkoi suorastaan kirvellä, ja velttona mukautui ruumis kaikkiin alustansa epätasaisuuksiin. Päätä pakotti ja silmäluomien välistä tihkui kuuma vesi.

Raskas musta verho levisi kaiken ylitse.

Hän tunsi makaavansa ohuen hyvin epävarman verkon päällä, josta milloin tahansa voi pudota alas jonnekin pohjattomaan. Hän pelkäsi, ja yritti pitää itsensä mahdollisimman koholla ja keveänä. Kuitenkin verkko hiljalleen kallistui ja hän luisui sen reunaa kohti. Luisui ja luisui ja yhtäkkiä kierähti verkolta pois -- ja heräsi.

Heti vaipui hän kuitenkin uudelleen horrokseen. Makasi pohjattoman äkkijyrkänteen reunalla ja piti toisella kädellään lujasti kiinni jostain, ettei vain putoaisi. Joku seisoi siinä vieressä, takoi raipalla saappaittensa varsiin ja vaati häntä nousemaan ja lähtemään jonnekin. Jyrkänne veti häntä, hänen kätensä irrottui siitä josta hän kiinni piti, hän kierähti jyrkänteen reunalta -- ja heräsi taas.

Hän muisti että hänellä on joku tärkeä tehtävä, joka on vielä suorittamatta. Joku hyvin tärkeä. Ja jos ei hän sitä suorita, niin tapahtuu hänelle jotain hyvin pahaa. -- -- Jotain -- -- pahaa -- -- pahaa -- -- Suuria koiria alkoi liikkua hänen ympärillään. Nuuhkivat ja irvistelivät ja olivat niin vihaisen näköisiä. Eikä hän päässyt ylös. Koirat tulivat hiiviskellen yhä lähemmäksi ja lähemmäksi ja yhtäkkiä koko lauma hyökkäsi hänen päälleen. Hän parkaisi, heräsi ja ponnahti istualleen.

Oli aivan nokipimeä. Eikä risausta kuulunut.

Hän pyyhkäsi otsaansa.

Mitäs se olikaan kun hänen piti tehdä -- --?

Ja missä hän oikein on --?

Jälleen pyyhkäisi hän otsaansa ja laski käden sivulleen. Se osui sammalen päälle koholle jääneeseen nuoraan. Hän vavahti ja äkkiä nykäisi kätensä takaisin.

Ja jäi tuijottamaan pimeään.

Vähän aikaa niin istuttuaan hän uudelleen tavoitti nuoraa. Se tuntui tutulta. Hän veti sen syliinsä, kuletti sitä kouransa lävitse ja koetti pinnistää muistiaan.

Vihdoin tuli nuoran päässä oleva silmukka hänen kouraansa.

Hän hätkähti niin että hengitys salpautui. Ja muisti missä on ja mitä varten on tänne tullut.

Hänhän on tullut tänne -- hirttämään itsensä -- -- Etteivät ihmiset saisi hänelle sanoa että hän on -- -- huora -- --

Kuin ankarasta vilusta väristen nousi hän seisaalleen, puristi nuoraa lujasti kädessään ja läksi kiiruusti kävelemään. Löi otsansa puuhun ja alkoi kulettaa kättä kasvojen edessä, etteivät oksat silmiin sattuisi. Satutti jalkansa useamman kerran. Ja kaatuikin. Mutta aina vain pyrki eteenpäin.

Aluksi hän uskotteli etsivänsä paikkaa missä tehdä sen mitä varten on tänne tullut. Mutta sitten hän ei enää ajatellut mitään. Kulki vain pimeässä metsässä kuin jonkun kulettamana. Ja kaikin keinoin yritti suojella itseään, ettei haavaa eikä mitään muutakaan vammaa saisi.

Taas hän satutti jalkansa ja kaatui. Ja kun hän yritti siitä nousta vihlasi koko ruumista kuin olisi monella veitsellä viilletty yhtaikaa.

-- Nyt se tulee, välähti hänen mielessään, ja tuskaisesti voihkaisten painui hän sammalikkoon suuren kiven vierelle.

Poltto lieveni pian. Mutta nousta hän ei jaksanut. Suoristi vain itsensä kiven viereen makaamaan. Ja sai hämärtyneeseen tajuntaansa kuvan että makaa sairaana pikkutyttönä Saarenpään peräsängyssä. Ja emäntä sieltä lattialta sanoo: "Siunaa nyt Sanni itsesi."

Hän risti kätensä ja siunasi itsensä.

Samassa jo taas vihlasi kuin olisi monilla veitsillä viilletty yhtaikaa.

XXII.

Kontolan täti istui yksikseen aamiaispöydässä syksyisen kyynelherkän aamuauringon valaisemassa tupasessaan. Mutusteli perunoita hampaattomilla ikenillään ja sormin murenteli leipää suuhunsa. Oven käynnin kuullessaan kääntyi katsomaan, että kuka nyt jo näin aikaisin tulee -- sunnuntaiaamuna.

-- Täti, sanoi tulija hiljaa, painoi toisen käden silmilleen ja toisella otti tukea muurista. -- Jäsys siunatkoon! Sannako? -- huudahti täti. Mikä sinun on!?

-- Oi täti! voihkasi Sanna, kurotti kättään tätiä kohti ja näytti painuvan lattiaan.

Täti hyökkäsi apuun ja talutti Sannan sänkyynsä. Korjasi sängyn reunalle velttona retkahtaneen Sannan käden sänkyyn ja jäi säikähtyneenä katsomaan Sannaa, joka makasi silmät suljettuna ja suu avoinna ja hengitti epätasaisesti huohottaen.

-- Mitä Jumalan tähden -- Kun on kuin kuoleman käsistä päässyt, puheli täti itsekseen eikä voinut lähteä vuoteen äärestä ennenkuin Sannan hengitys alkoi tasautua ja hän muutenkin näytti rauhoittuneemmalta. Silloin uskalsi täti hiljalleen ruveta aamuaskareitaan suorittelemaan.

Hän luuli Sannan jo vaipuneen syvempäänkin uneen. Mutta yhtäkkiä Sanna kuiskasi:

-- Täti.

-- Mitä? kysyi täti ja meni luo.

-- Minä tapoin sen, sanoi Sanna.

-- Tapoit? Minkä?

-- Sen -- --? Korpisen Rikun -- --

-- Korpisen Rikun, parkaisi täti. Mitä Jumalan tähden sinä -- --

-- Niin -- -- En minä sitä tappanut -- -- Mutta sen -- -- Lapsen -- -- Kun minä makasin Saarenpään peräsängyssä, niin se tuli siihen kitisemään -- -- Ja silloin minä -- -- Eikä se sitten enää kitissyt -- --

Huohottaen ja suurella vaivalla sai Sanna sen sanotuksi ja katkonaisesti hengittäen vaipui jälleen horrokseen.

Täti seisoi ja tuijotti Sannaan hämmästyneeksi kysymykseksi jähmettyneenä. Pani kätensä ristiin ja hitaasti kääntyi katsomaan taakseen kuin sieltä selitystä ja neuvoa etsien. Kääntyi jälleen Sannaan päin ja jäi kaiken muun unhottaen siihen tuijottamaan ja odottamaan. Seisomaan väsyttyään, haki tuolin sängyn luo ja hetkeksikään katsettaan Sannasta irroittamatta, istuutui sille.

Häntä alkoi ahdistaa kamala luulo. Niin kamala, ettei hän uskaltanut sitä selvään ajatellakaan. Mutta kun muisti, mitä Sanna oli sanonut, niin ei voinut sitä torjuakaan.

-- Tappanut, se sanoi. Korpisen Rikun -- -- Lapsen -- --

Täti vavahti ja katsoi Sannaan aivan kuin olisi tahtonut nähdä hänen lävitseen ja siten saada selvyyden. Sannakin vavahti, avasi silmänsä ja näytti hämmästyvän, kun näki tädin. Rauhottui kuitenkin pian ja kuiskasi:

-- Täti.

-- Mitä? kysyi täti nousten ja sänkyyn kumartuen.

-- Muistaako täti mitä Saarenpään emäntä siellä kirkossa sanoi? kysyi Sanna.

Täti nytkähti taaksepäin.

-- E-en minä muista -- sopersi hän. Sanna näytti hetken yrittävän muistaa.

-- Voi kun ei kukaan muista, vaikeroi sitten. Täti hätäytyi. Mutta samassa Sanna jo ilahtuneena huudahti:

-- Täti, nyt minä muistan kuinka Saarenpään emäntä sanoi. "Tutki minua Jumala ja koettele minua. Ja jos minä väärällä tiellä lienen, niin saata minua iankaikkiselle tielle." Niin hän sanoi, täti. Hän rukoilee aina niin. Siihen raamattuunkin, joka minulle rippikoulussa annettiin, hän kirjoitti niin. Antakaa täti minulle se raamattu.

-- Mi-missä se on -- en minä tiedä --, änkytti täti.

-- Se on siellä piirongin päällä Miskan kuvan takana, sanoi Sanna aivan selvästi.

Täti joutui avuttomaksi. Sanna katsoi odottaen ja ihmeissään kun ei täti liikahda.

-- Oi täti -- minä olen niin sairas, parahti sitten yhtäkkiä ja rupesi haikeasti itkemään. Älkää olko täti minulle vihainen! Olkaa edes te minulle hyvä!

Taas loi täti pelästyneen, apua ja neuvoa etsivän katseen ympärilleen. Unhottui pitempäänkin katsomaan ikkunan takana olevaa pihlajaa, jota myrskyä lähenteleväksi yltynyt tuuli ravisteli, niin että ensimäiset kellastuneet lehdet karisivat irti ja menivät tuulen mukana.

Vasta kun Sannan itku lakkasi kuulumasta, kääntyi hän sänkyyn päin. Sanna makasi rauhallisena avosilmin ja katsoi ylisängyn pohjaan kuin olisi jotain miettinyt. Käänsi vihdoin päänsä tätiin päin.

-- Täti, sanoi hiljaa. Minä olen ollut väärällä tiellä. Mutta Saarenpään emäntä vie minut oikeaan. Eikö niin täti?

-- Niin vie. Ja Jumala, sanoi, täti.

-- Ja Jumala, myönsi Sanna. Eikös tätikin tule sille oikealle tielle?

-- Tulen.

-- Kun minä ensin paranen.

-- Niin -- -- kun sinä ensin paranet, kuiskasi täti ja pidätetystä itkusta täristen kumartui pyyhkimään silmiään hameen helmaan.

Kun hän siitä kohosi ja katsoi sänkyyn, niin Sanna jo taas nukkui.

-- Lapsi parka, kuiskasi täti, pitkän aikaa Sannaan katsottuaan, suoristi hiukan edusverhoja ja meni laittamaan kahvipannua takalle, että on edes kahvia antaa Sannalle, kun hän taas herää. Juuri kun hän aikoi istua kahvia jauhamaan, vilahti ikkunan ohi miehen pää ja hartiat.

-- Kuka herran tähden tähän nyt -- hätäili täti, meni kiiruusti sulkemaan sängyn edusverhot ja asetti tuolit sängyn eteen järjestykseen. Parhaiksi ehti hän jälleen istuutua ja asettaa kahvimyllyn syliinsä, kun tupaan tuli herrahtavasti puettu mies.

-- Päivää, täti, tervehti tulija.

-- Päivää, vastasi täti kylmästi ja ulos katsoen jauhoi kahvia.

-- Eikö täti tunne? kysyi tulija ja tuli kädestä pitäen tervehtimään.

-- Kukahan tässä kaikkia ohiajavia joutaa tunnustelemaan, vastasi täti yrmeästi ja vastahakoisesti antoi kätensä.

-- Minä olen Masa, sanoi tulija.

-- Masa? Mikä Masa? sanoi täti yliolkaisesti ja jauhoi kahvia.

-- Se -- Masa. Onpas täti nyt! Katsokaa edes!

Täti katsoi tulijaan.

-- Ethän sä vain ole sepän Masa, sisar-vainaan poika? tunnusteli.

-- Sehän juuri minä olen.

-- No -- hyvä ihminen! Kun en minä ollenkaan ymmärtänyt ajatellakaan! Käy istumaan!