Part 7

Kun sai itse olla rauhassa, niin antoi muidenkin olla. Pilkkasanoihin ja härnäilemisiin vastasi vihaisilla silmäinväläyksillä. Mutta jos joku käsin otti kiinni, niin silloin iski vastaan käsin, jaloin ja hampain. Suuremmiltaan sai ja pienemmilleen antoi selkään. Välillä murjotti omaan kuoreen sulkeutuneena.

-- On kuin mikäkin mörrikkä. Niinkuin karhu, sanoivat ihmiset ja lapsiaan varoittivat, että antakaa sen olla rauhassa. Älkää olko huomaavinanne vaikka se mitä tekisi. Mutta jos kimppuun käy, niin kyllä minä -- -- --

Kaikki tietysti eivät voineet antaa Masan olla rauhassa. Heidän täytyi saada härnätä häntä ja haukkua milloin ruoti-Masaksi, ruotipaapaksi, karmankeliksi, kunnankarooksi, pitäjänpässiksi ja milloin miksikin. Ja kun ei pelkällä sanomisella saatu Masaan vaikutetuksi, niin käytiin käsin kiinni. Silloin Masa aina maksoi luonnossa. Ja niin pysyi ainainen "korkeajännitys" Masan ja kylän muiden poikain, sekä heidän välityksellään hänen ja poikain vanhempain välillä.

Koulussa jännitys harvemmin pääsi purkautumaan teoiksi. Siellä opettaja, aina kun yhteenottoja sattui, otti selvän kahnauksen syistä, jolloin tavallisesti selvisi, että alkusyy oli muualla eikä Masassa. Ja rangaistukset lankesivat sen mukaisesti.

Kesäisillä paimenretkillä ei tällaista oikeudenjakajaa ollut ja niillä suoritettiin tappeluita melkein joka päivä. Masan häviölle joutuessa yhteenotto päättyi hävinneen puolen uhkaavaan äänettömyyteen, toisen puolen alakynteen jäädessä se päättyi tämän itkien ja kiroten esittämiin uhkauksiin:

-- Mä sanon isälle! Sanon jo!

Koulutehtävät Masa suoritti yhtä hyvin kuin joku toinenkin. Luontaisten lahjojen ohessa siihen vaikutti halu noudattaa oikeudentuntoisen opettajan tahtoa, sekä eräänlainen hiljainen koston- ja kunnianhimo. Hän on yhtä hyvä kuin hekin.

Ylemmille osastoille tultaessa ja kehnompain ainesten joukosta pois jäätyä, toverit vähitellen lakkasivat häntä härnäilemästä ja kiusottelemasta. Antoivat hänen olla rauhassa. Eikä hänkään heidän rauhaansa häirinnyt.

Kotona suoritettavat tehtävät hänelle määräsi emäntä, isäntä kun uhkauksensa mukaisesti ei sekaantunut Masan asioihin. Ei edes Masan lukemisintoa häirinnyt, vaikka pitikin lukemista työmiehelle kaikkein hulluimpana hommana. Mutta eihän se minun takkiani laahaa. Itsepähän tuon edestään löytää, ajatteli ja hillitsi itsensä. Ja kun kyläläiset tulivat poikainsa puolesta Masan päälle kantamaan, sanoi hän vain:

-- Pitäkööt puolensa. Tai jos eivät voi pitää, niin antakoot Masan olla rauhassa.

-- Rauhassa, matkivat kantelijat. Kukahan tämän rauhaa pyytäisi häiritä, mutta kun -- --

-- No Masa nyt ei ainakaan kenenkään rauhaa häiritse, sanoi isäntä sillä tavalla, että kantaja ymmärsi enemmän sanomisen turhaksi.

-- Vielä tuota puolustaa -- muutamaa, mutisi vain ja meni pois.

Kun Mikku tuli sille iälle, että alkoi kelvata paimenen virkaan, ja Masaa alettiin käyttää töissä aikaihmisten mukana, loppuivat paimenkahakat ja niistä johtuvat kantelut. Niistäkin harmeista siis päästiin. Ja elämä oli melkein siedettävää taas.

Ja niinpä kävikin, että kun Masan huutolaisaika loppui, haastoi isäntä häntä edelleenkin jäämään taloon.

-- Alan jo käydä vanhaksi, ja kun tässä on nyt jo molemmin puolin toisiinsa opittu, niin eikö se lie näin parasta. Kyllä minä palkkaa maksan sen kuin joku toinenkin.

Masa ei ollut sitä asiaa koskaan johtunut ajattelemaan eikä osannut siihen mitään vastaankaan sanoa.

-- Kuinka paljon noin niinkuin arvelisit pitäväsi saada palkkaa? kysyi isäntä vielä.

Masa ei osannut siihenkään mitään sanoa. Ei hän ollut sitäkään tullut koskaan ajatelleeksi.

-- Niin no -- kyllähän me siitä sovimme. Kyllä minä sinulle aina sen maksan kuin joku toinenkin, vakuutti isäntä.

Varsanniemen Ruokko-Masasta tuli siis Varsanniemen renki-Masa. Ja kun hän samoihin aikoihin kävi rippikoulunkin, tuli hänestä myös raavas poika.

Se ei vaikuttanut mitään muutosta hänen ulospäin näkyvään elämäänsä. Hän teki työnsä samoin kuin ennenkin, oli yhtä vähäpuheinen ja itsekseen elelevä kuin ennenkin, ja kaiket joutoajat lueskeli lainakirjoja, niinkuin ennenkin.

Joskus vain ajatteli, että hänkin on nyt raavas poika ja renki, jolle maksetaan palkkaa. Silloin aina mieleen läiskähti jotain omituista, sellaista ujostuttavaa. Ja siellä jossain syvemmällä asuva arka kaiho ja kaipaus jonnekin ikäänkuin heräsi. Ja syttyi aavistus jostain salaperäisestä, joka on jossain ja joka tuossa tuokiossa voi tulla esille.

Vapisevin sieluin Masa odotti sitä -- -- --

* * * * *

Eräänä talvisena sunnuntai-iltana, poika-Masalle rahaa antaessaan kysyi isäntä häneltä, renki-Masalta:

-- Eikös sun tekisi mieli iltamaan?

Masan suu vääntyi hymyntapaiseen kierteeseen ja arasti isäntään vilkaistuaan hän painautui jälleen lukemaan edessään pöydällä olevaa kirjaa.

-- Kyllä minä rahaa annan, sanoi isäntä. Ja kun Masa mitään sanomatta yhä vain luki, jatkoi hän:

-- Saisit sinäkin mennä vähän ihmisten joukkoon. Rupeat pian pelkäämään ihmisiä, kun aina niiden kirjain kanssa vain välästelet.

Masa painoi kirjan kiinni ja näki isännän seisovan avattu kukkaro kädessä ja kaksi sormea kukkarossa valmiina nyppäämään sieltä rahaa.

-- Tuos'on. Mene nyt! kehoitti isäntä ja heitti hopeaisen markan Masan eteen pöydälle. Aika mies -- pitäähän sitä jo ruveta tyttöjäkin katselemaan, pilaili vielä.

Masa hymyili altakulmain, kun isäntä tyttöjen katselemisesta puhui, nousi haukotellen ja käsiään oikoen ja vei kirjan kaapin nurkalle.

Poika-Masa silloin jo meni ovessa.

-- Älä nyt toista jätä, huusi isäntä.

-- Kyllähän se sinne yksinkin pääsee, vastasi poika-Masa ja löi oven perässään kiinni.

-- Koetas mennä Ratulaan katsomaan eikö Miska lähde, neuvoi ja lohdutteli isäntä Masaa.

Masalla ei ollut minkäänlaista päällystakkia. Harmaan villavyön hän vain silmusti kaulaansa ja läksi.

Ratulan pari vuotta Masaa vanhempi renki, Miska, oli juuri lähdössä työväentalolle.

-- Piruko sinne menee, jahkaili hän, kun Masa mainitsi jotain nuorisoseurantalolle menosta. Siellä on niin saakurin fiiniä, jotta ei siellä uskalla meidänmoinen paljoa hengittääkään. Tytötkin niinkuin mitäkin enkelinkuvia. Älä piru vie mene sinne. Tule vain työväentalolle. Siellä meidänmoistakin pidetään ihmisenä.

Masalla ei ollut minkäänlaista omaa suunnitelmaa ja hän myöntyi Miskan ehdotukseen, aivan samoin kuin äsken isännänkin kehoitukseen ja meni Miskan kanssa työväentalolle.

Tämän ensimäisen iltamamatkansa jälkeen oli Masan ihmeellinen olla. Oliko se jotain uutta, se, jota siellä puhuttiin? Vai oliko se vanhaa ja tuttua? Hyvin tuttua. Ne molemmat, jotka siellä puhuivat, sanoivat, että ihmiset on eroitettu kahteen eri laumaan. Toisessa on rikkaat ja toisessa köyhät. Sanoivat ne niille kumpaisillekin jonkinlaiset nimetkin, mutta ne eivät jääneet hänen mieleensä. Ja ne sanoivat, jotta köyhää kansaa on aina sorrettu ja pilkattu ja ylönkatsottu. Ja se on saanut aina tehdä raskaimmat työt ja sittenkin elää ainaisessa puutteessa ja kurjuudessa. Saanut aina olla niinkuin tyhjäksi syödyllä laitumella samalla aikaa kuin toiset lihavilla apilanurmilla suun täysin ahmaavat. Ne sanoivat, jotta sellainen on väärin ja jotta jokaisella ihmisellä pitäisi olla yhtä paljon ja samanlaista, ja jotta pitäisi olla niin, että ei köyhiä olisikaan, vaan pitäisi kaikkien ihmisten olla yhdenarvoisia.

Ällistyneenä oli hän kuunnellut suu auki.

Sehän oli juuri niin kuin hän oli aina itsekseen ajatellut, että noin sen pitäisi olla. Ja siellä iltamassa hän melkein jo häpesi, kun niin suurelle ihmisjoukolle puhutaan sitä, mitä hän oli ajatellut. Ja yhteen aikaan oli jo alkamaisillaan muistella, että koska ja missä hän olisi tuolle miehelle ajatuksistaan puhunut. Mutta ymmärsi kuitenkin, että sehän on mahdotonta. Eihän hän ole tuota miestä koskaan nähnytkään. Ei edes tiedä mistä se on kotoisinkaan. Ja eihän hän ollut kellekään muullekaan koskaan mitään semmoista puhunut. -- Se vain itsestään ajatteli samoin kuin hänkin.

Tähän tullessaan Masan mielessä aivan nytkähti. Hän oli luullut, ettei kukaan ajattele sellaisia kuin hän ajattelee, ja että jos hän jollekin sanoisi jotain, että hän sellaisia ajattelee, niin ne nauraisivat itsensä kipeiksi. Ja nyt kuitenkin on muitakin, jotka ajattelevat samoin! Oikein herroja! Sellaisia, jotka kelpaavat saarnaamaankin -- -- --!

Masa hengähti syvään ja vapautuneesti ja kohensi ryhtiään. Hän ei olekaan niin arvoton, kuin minä häntä pidetään ja kuin on itsekin luullut olevansa.

Ja se toinen puhuja kun kertoi köyhän, isättömän pojan elämästä aivan kuin olisi tuntenut hänen elämänsä. Sanoi, jotta sitä pilkataan ja ilkutaan ja härnätään joka paikassa, koulussa, karjatiellä ja kaikkialla. Ja sanoi, että juuri sellaisten puolesta he taistelevat ja juuri sellaisia, kärsiviä ja halveksitulta ihmisiä he kutsuvat riveihinsä taistelemaan.

Sitä muistellessaan näki Masa pitkän rivin samanlaisia poikia kuin itsekin on, jotka ovat ensin olleet ruokko-Masoja, tai -Jusseja tai mitä vain ja nyt ovat renkinä ja ajattelevat samoin kuin hänkin ajattelee. Ja hänelle melkein tuli kyynel silmään tajutessaan, ettei olekaan niin yksin kuin oli luullut.

Se hänelle vain oli outoa, kun ne aina sanoivat, jotta köyhäin pitää nousta taisteluun ja valloittaa itselleen oikeuksia ja etuja. Ettäkö oikein sotimaan pyssyin ja miekoin -- -- --? Vai mitä taistelua ne mahtoivat tarkoittaa?

Kauhulla ajatteli hän sitä, että jos tulisi sota ja pitäisi lähteä sinne. Melkein hän ennemmin antaisi asiain olla sellaisina kuin ne nyt ovat.

Mutta jos ne tarkoittavatkin jotain muunlaista taistelua? Jos ei tarvitsisikaan oikeaan sotaan mennä?

* * * * *

Lukemattomia kysymyksiä ja arvailuja ja unelmia jäi hänen mieleensä askartelemaan. Ja kun seuraavan kerran tuli iltama työväentalolle, meni hän taas sinne. Ja myöskin sitä seuraavaan iltamaan hän meni. Lopulta alkoi hän olla siellä joka sunnuntai, niin että isäntäkin jo rupesi ihmettelemään, että:

-- Tuosta Masastapa nyt vasta kylänluuta tuli, kun ensin matkaan pääsi. Vaikka sellaistahan se on se nuorten elämä. Ja on aina ollut, myönsi sitten, eikä puhunut Masalle mitään.

XVII.

-- Pankaa nyt, pojat, parempi puoli päälle, tai muuten saadaan sonninheiniä! huusi Varsanniemen isäntä, kun alettiin luokoa ottamaan. Viittasi kaakkoisella taivaalla näkyvään mustaan pilvenreunaan ja alkoi kovalla touhulla lyödä heiniä kuormaan.

Kiireen panivat matkaan toisetkin, poika-Masa, Tilta ja päiväläisenä oleva Heikin Matin Liisa. Ja Mikkukin, jota jo vähinsä aloteltiin Miskaksi sanoa, huhtoi ja teuhui kuorman päällä -- ikäänkuin sekin jotain olisi auttanut. Renki-Masalla vain ei ollut kiirettä. Suu ivahymyssä hän vain harvakseen veteli haravaa ja haukotteli silloin tällöin. Oli maanantai ja hän oli eilen taas ollut iltamassa talolla.

-- No Masa, Masa, haravoitse, haravoitse! hoputti isäntä, puolijuoksua vieden heinälavosta kuormaan.

-- Piru tässä porvarin hyväksi raatakoon, jymäytti Masa.

-- Häh? pääsi isännältä ja hän jäi suu auki katsomaan Masaan. Mitä -- porvarin -- --? Oletko sinä kans olevinasi sosialisti? kysyi sitten pilkallisesti.

-- Olen minä, vastasi Masa varmasti.

-- Jassoo -- --! No sitten meille taitaa hyvin pian tulla ero.

-- Tulkoon vain, uhmasi Masa.

-- Häh? kysyi isäntä taas. Piruko sun nyt on?

-- Ei mun mikään ole. Minä vain en enää meinaa toisen työssä itseäni tappaa enkä porvarin hyväksi raataa, vakuutti Masa.

-- No lähde sitten pois! Ja siitä paikasta, tömähti isäntä. Minä en rupea sellaisten sosialistipirujen kanssa tappelemaan, sanoi vielä ja kiukusta puhisten alkoi taas lyödä heiniä rekeen.

Ukkonen jyrähti aivan lähellä, tuulenpuuska tohisutti metsää ja viskeli heinänkorsia ilmaan. Muutamia vesipisaroitakin jo tuli. Vaistomaisesti alkoi Masakin jouduttaa työtään.

Sade siitä kuitenkin tuli ja ajoi luo'on ottajat kesken työtä latoon.

-- Vaai sosialisti sinusta nyt on tullut, jutteli isäntä renki-Masalle, kun maattiin ladossa heinäin päällä. Minä olenkin jo pitkän aikaa moittinut, jotta mikä siinä on, kun sun työntekosi ei ole enää paljon mistään kotoisin. -- Vhai se siinä onkin, jotta sä oot kans sosialisti! Hm -- hm.

Masa ei sanonut mitään. Isännän katsetta väistäen vain katsoi ulos. Tilta ja Liisa keskeyttivät supattelunsa ja katsoivat hekin häneen. Selällään makaava poika-Masa taivutti kädet päänsä taakse ja hymähti pilkallisesti.

-- Älä anna itseäsi narrata, alkoi isäntä uudestaan. Sosialisti vie sun elämäsi aivan männikköön.

-- Nyt se männikössä on, tuhahti Masa.

-- Hääh?

-- Nyt se männikössä on, sanoi Masa kovemmin ja heittäytyi selälleen heinäin päälle.

-- Hoo -- sai isäntä vain sanotuksi ja jäi pitkästi katsomaan Masaan.

Sen enempää ei siitä puhuttu sillä kertaa. Eikä Masa myöskään pois lähtenyt. Mutta oikeaa sopua ei siitä enää tullut. Isäntä rupesi "piloillaan vain", niinkuin hän itse sanoi, "tekemään kiusaa sosialisteille" ja salaa järjesteli työt niin, että Masa joutui tekemään aina vähintäin yhtä paljon kuin joku toinen. Menikin joku päivä, ettei Masa päässyt selville mitä tekisi. Mutta sitten hän eräänä iltana hevosten viennistä tullessaan sattumalta kuuli, kun isäntä naapurin isännälle naureskeli, että "hän pani sosialistinkin tekemään työtä". Ja isäintäin ohi mennessään hän huomasi heidän merkitsevästi katsovan häneen.

-- Etpäs pannutkaan, ilkkui Masa hammasta purren itsekseen.

-- Etkä jumaliste panekaan! vannoi puoliääneen ja viskasi suitset avoimesta tallinovesta sisään vähääkään katsomatta minne ne osuivat. Ei vienyt naulaan, niinkuin aina ennen.

Nyt tuli isännän vuoro ällistyä ja joutua neuvottomaksi. Masa alkoi silminnähtävästi tahallaan ja tarkoituksellisesti hutiloida ja venkkailla työssään. Milloin vähän vain päällisin puolin hotaisi osalleen asetetun työn, milloin jätti osan siitä suorastaan tekemättä. Ja aina teki edes hieman toisin kuin tiesi isännän tahtovan.

Isäntä turvautui käskijävaltaansa. Alkoi komentaa Masaa että: sun pitää mennä sinne ja sinne, ja tehdä siellä se ja se työ sillä ja sillä tavalla.

-- Ja se pitää tehdäkin niinkuin minä sen sanon, varmensi aina määräyksensä.

Masa hymyili kurillista hymyä ja teki aina jonkunverran toisin kuin isäntä käski. Ja kun isäntä alkoi "ottaa tappionsa takaisin" venyttämällä työpäivää, alkoi Masa seisoskella ja vihellellä ja kysellä:

-- Aijotaanko työ tehdä kaikki nyt tänä päivänä?

Äkä kasvoi molemmilla puolilla.

Ja eräänä päivänä se vihdoin puhkesi.

Oltiin Mätikorvessa kauraa leikkaamassa. Puoliselta noustua käski isäntä renki-Masan ruveta asettamaan lyhteitä kuhilaille.

-- Pane ne tälle puolelle vesivakoa, sanoi hän osoittaen kädellään. Ja sun pitääkin nyt tehdä niinkuin minä käsken. Muista se!

-- On ajaessa parempi, kun saa peltojen päissä tehdä kuormilla loivemmat käänteet maasilloille kääntyessä, selitti isäntä toisille.

Masa alkoi tehdä kuhilaita ja asetti ne -- keskelle vesivakoa. Isäntä huomasi sen. Sanaa sanomatta hän meni Masan luo ja Masan kaulukseen tarttuen ärjäsi:

-- Sepä nyt on helvetinmoista, kun ei sulle enää ollenkaan kelpaa oikea puhe! Sinne panet ne likoamaan!

Masa ei ollut huomannut isännän tuloa. Häneltä pääsi säikähtynyt älähdys ja hän iski nyrkillä taakseen. Nyrkki sattui jonnekin, ja kun hän kääntyi, näki hän isännän pitelevän verta vuotavaa nenäänsä.

-- Sosialisti, sähisi isäntä hampaitaan kiristäen.

-- Porvari, vastasi Masa, ja hänen kasvoilleen levinnyt hätäytymisen ilme katosi kuin pyyhkäisten.

-- Minä olen sulle jo kerran sanonut, jotta sun pitää laputtaa pois meiltä. Uskotko sä sen yhdellä sanomalla? Vai pitääkö mun sanoa se vielä toisenkin kerran? jylisi isäntä.

-- Minä en ole koskaan pyytänyt teillä olla, vastasi Masa. Väkisin minut on teille tuotukin. Mutta väkisin ei minua tarvitse teiltä pois viedä. Minä menen vapaasti ja pää pystössä menenkin, jatkoi, otti takkinsa ojan reunalta ja läksi menemään pois päin.

-- Hyvästi, sanoi vielä ilkkuen.

-- Shosialisti, tuhahti isäntä.

-- Phorvari, tuhahti Masa.

Ensi kiivaudessaan aikoi Masa mennä sen tien. Mutta kylätielle tultuaan kääntyikin kylään päin. Ja kylään tultuaan poikkesi maantieltä Varsanniemen kujalle, olematta itsekään selvillä, mitä varten sille poikkesi. Pihassa ei ollut ketään. Mutta emäntä voi tulla milloin tahansa, älysi Masa ja pujahti talliin. Sieltä kiipesi tallin ylisille ja asettui makaamaan heinäin päälle. Makasi pitkän aikaa ja tuijotti kattoon, jonka rimalautain reunoissa kuivuneet parkkisoirot siirottivat.

-- Jahas! sanoi vihdoin havahtuen. Mitäpäs siinä nyt muu on keinona kuin kilometritehtaalle lähtö. Vääntäytyi seisaalleen ja tuli alas talliin. Kuunteli ja kurkisteli, mutta ei huomannut mitään vaarallista. Kukko kanoineen vain pakisi pihanurmikolla, ja kissa makasi auringonpaisteessa rappusilla, ilmassa jäähyväisiään viserteleviä pääskysiä vahtien. Masa tuli tallista pihalle. Samassa tuli siihen emäntäkin nurkkauksen takaa, avopäin ja hameet sonnustettuna, sian ämpäri kädessään.

-- Hyh -- yh, pääsi emännältä. Ka Masako se onkin! Mä jo luulin, jotta mikä tallista tulee. Mitä sä haet?

-- En mä mitään -- -- Hyvästi nyt vain emäntä, änkytti Masa ja läksi kujalle päin.

-- Mitä -- hyvästi? Onko isäntä määrännyt sun pois?

-- Kyllähän siinä taisi olla mun omaakin syytäni, tunnusti Masa, tallin nurkkaa nyppien.

-- Vhaai -- no -- mutta älä nyt vain niin lähde. Tulehan edes vaatteesi ottamaan, käski emäntä, kun huomasi Masan aikovan lähteä.

-- Äijä parka, sanoi vielä Masasta pois kääntyen.

Masa kuitenkin kuuli sen. Ja syventyi tallin nurkkaa tutkimaan.

-- Tule nyt vain tupaan! huusi emäntä rappusilta.

Masa meni. Istui hiljaa penkillä ja antoi katseensa kulkea kautta tuvan sillä aikaa kun emäntä laittoi hänen vaatteitaan nyyttiin. Vielä haki emäntä aitasta juuston ja kaksi leipää, jotka pani samaan nyytiin. Ruokaakin olisi laittanut pöytään. Mutta Masa ei luvannut enää syödä. Otti vain nyyttinsä ja läksi.

-- Mutta -- äläs vielä, huomasi emäntä ja pujahti kamariin. Tuli pian takaisin kädessään seteli, jonka antoi Masalle.

-- Vähän matkarahoiksi, naurahti.

-- Mutta jos isäntä suuttuu, huomautti Masa.

-- Ei se suutu, vakuutti emäntä. Katuu se itsekin, kun saa itsensä takaisin.

Masa pani rahan taskuunsa ja vihdoinkin läksi.

-- Hyvästi -- ja paljon kiitoksia! sai hän porstuan puolelta sanotuksi.

-- Hyvästi, vastasi emäntä, viimeistä tavua korostaen.

-- Poika parka -- kun tuollaisen työn jouduit itsellesi tekemään, sanoi vielä itsekseen ja ryhtyi askareisiinsa.

Sekavin tuntein asteli Masa vaatemyttyä kantaen Varsanniemen kujaa. Maantielle kääntyessä tuli leikkuuväki vastaan.

-- No hyvästi nyt sosialisti, sanoi isäntä pilkallisesti. Koska sä takaisin tulet?

-- Joskus, vastasi Masa. Mutta en teille rengiksi, lisäsi painavasti. Ja kuuli isännän nauraa höräyttävän.

Äsken hän vielä arkaillen ajatteli, että jos sattuisi joku tulemaan vastaan ja kysymään, että: minnekäs nyt? Nyt ei hän enää muistanutkaan sitä mahdollisuutta. Meni vain.

Saarenpään ohi mennessään hän näki Sannin istuvan kuistin rapuilla parvi puolikasvuisia kananpoikia ympärillään ja kissanpoika sylissään. Näkyi ruokkivan kananpoikia ja houkuttelevan niitäkin syliinsä.

Masan mielessä läikähti, ja uteliaana jäi hän seuraamaan, saako Sanni kananpoikia syliinsä.

Eipä näy saavan. Eivät uskalla mennä, kun siellä jo on kissa.

Hänen teki mieli mennä Sannin luo. Sanomaan hänellekin hyvästit.

Samassa kuitenkin muisti missä on ja alkoi jouduttaa askeleitaan, ja käänsi päänsä toisaalle, ettei Sanni huomaisi, kuka se on, joka siellä menee vaatemyttyä kantaen.

Vasta Sannin näköpiiristä ulos päästyään Masa vapautui ja ajatteli:

-- Tuleekohan Sannista porvari vai sosialisti?

* * * * *

Jonkun päivän kuluttua tiesi Antin Miina Varsanniemessä kertoa, että Masa on Kirkonkylässä Nallisen räätälin, "sen pääsosialistin ja jumalankieltäjän luona."

Ja taas jonkun päivän kuluttua tiesi hän kertoa, että Nallisen räätäli on vienyt Masan kaupunkiin.

-- Se on nyt siellä Vapauden Sanomissa. Kuuluvat meinaavan siitä kirjainpränttääjää itsellensä, kertoi Miina ja hartain ilmein katsoi takan nurkalle selkiämään nostettua kahvipannua.

II.

XVIII.

Ulkona sataa tuhuuttaa ja tuvassakin on melkein kuin hämärä. Isäntä kuorsaa peräsängyssä ja pyhittää lepopäivää. Ovisängyn vieressä piika-Sanna kampaa hiuksiaan katsoen ikkunasta, raskasmielinen ilme silmissään. Kamarista kuuluu hiljaista puhelua, josta toisinaan erottautuu jokin äkäisempi tiuskaus, laatikkojen avaamista ja muuta kahinaa.

Yht'äkkiä kamarin ovi riipaistaan auki.

-- Onko Sanna siellä? kuuluu sieltä kiusaantunut ääni.

-- On, vastaa Sanna.

-- Tuletko tänne kamariin! pyytää sama ääni.

Sanna menee.

Siellä on Sannaa hiukan vanhempi tytär Hilma alusvaatteillaan ja emäntä istuu keinutuolissa.

-- Minkä puvun minä nyt panisin juhlille? kysyy Hilma tuskastuneesta Kun tuli tällainen sää, ettei voikaa panna uutta pukua.

-- En minä tiedä, vastaa Sanna ja jonkun verran ällistyneenä katsoo tuolien selustimille ja vuoteen päälle asetettuja monia erilaisia pukuja.

-- Äiti tahtoo panemaan vain tuon pumpulipuvun, selittää Hilma.

-- No eikös se sitten kelpaisi, kiiruhtaa emäntä sanomaan.

-- Niin, mutta kun se oli mulla viime sunnuntaina kokouksessa, vaikeroi Hilma.

-- Vaikka olisi ollut kahdessa kokouksessa.

-- Pumpulipuvussa kesäjuhlalle! sanoo Hilma halveksien ja nakkaa niskaansa.

-- Liikakin hyvä se on tällaisella ilmalla, inttää emäntä.

-- Kyllähän te menisittekin vaikka navettahameella.

-- Vaikka paitasillani. Tuollaisiin komeleihin. Vieläpäs kun värkkikin!

-- Sopiikos tämä? kysyy Hilma Sannalta, pumpulipukua näyttäen ja äänellään mairitellen Sannaa vastaamaan, että ei sovi. Sanna kuitenkin vastaa vain:

-- En minä tiedä.

-- En minä sitä pane, tiuskaa Hilma ja viskaa pumpulipuvun lattialle. Tuon vaaleansinisen musliinipuvun minä panen.

-- Pane mikä tahansa, sanoo emäntä kyllästyneesti ja menee tupaan. Sanna menee hänen perässään, ottaa kampansa penkiltä ja menee luhtiinsa -- kesäjuhlia varten pukeutumaan hänkin.

Verkkaisesti kuin jotain muuta miettien riisuu hän askarepuvun pois päältään, ja jää paitansa rintamusta nyppimään.

Hilman alusvaatteissa oli pitsiä ja brodyyria kaikkialla. Hihoissa, kaula-aukoissa, hameen helmassa ja joka paikassa. Leveämpää ja kapeampaa, välipitsit ja kaikki.

Hänen vaatteissaan ei ole palastakaan. Karkeaa kotitekoista pellavakangasta vain paita ja liivi. Eikä hänellä ole oikeaa valkoista alushamettakaan. Puoliksi pidetty, itse kudotusta puna- ja valkoraitaisesta pellavakankaasta tehty alushame vain. Saarenpään peruja -- -- ainoa mitä enää on jälellä. Ja puku -- --?

Sanna kohotti hiukan päätään ja loi alakuloisen katseen seinällä riippuvaan punavalkoristiseen pumpulikankaiseen pukuunsa, ja muisti, kuinka Hilma sanoi: "pumpulipuvussa kesäjuhlalle!"

Hilmalla on tuska siitä, minkä puvun valitsisi. Minulla ei ole sitä tuskaa, ajatteli Sanna ja hymyili ivallisesti.

Sopiiko hänen mennä kesäjuhlille? Pumpulipuvussa? Kun ei Hilmakaan sillä mene?

Mutta Hilmahan onkin talontytär. Tietysti hänen pitää olla paremmin puettu kuin piika. Piikain kyllä sopii mennä pumpulipuvussakin.

Piika. --

Sopiiko hänen mennä ollenkaan nuorisoseuran kesäjuhlille, kun hän on piika? Eiväthän toisetkaan piiat niissä kulje. Työväenyhdistyksen juhlilla vain --

Mutta Varsanniemen Miska on nuorisoseuran juhlilla --

Sanna tunsi punastuvansa. Istui tuolille pöydän luo, jonka yläpuolella seinässä oli laudalla suljettava luukku. Pää painui pöytää vasten ja paljaat käsivarret kiertyivät pään ympärille.

Ei hän itkenyt. Muuten vain johtui taas ajattelemaan elämäänsä.

Isä ja äitikin tulivat taas mieleen, niinkuin niin monta kertaa ennenkin nyt viimeksi kuluneena vuotena. Ei hänellä kyllä ollut heistä minkäänlaista muistoa. Mutta hän oli kuullut heistä. Varsinkin Kontolan tädiltä ja Antin Miinalta.

Jos isä ja äiti eläisi nyt vielä -- --? Silloin hänen varmaankaan ei tarvitsisi olla piikana. Sanoohan täti aina, että isän eläessä heillä oli hyvä toimeentulo.

Tai jos Saarenpään isäntä ja emäntä vielä eläisivät -- --?