Part 5

-- Jukka parka, sanoi isäntä, kun nosti kovaksi tönkiksi jäätyneen Jukan rekeen, johon Jussi oli laittanut heiniä pohjalle.

Jussilta pääsi itku. Ja kosteiksi kävivät isännänkin silmät.

Sanaa puhumatta he hiljaista kävelyä ajaen tulivat kylään ja veivät ruumiin Korpiseen. Sieltä se vielä samana iltana toimitettiin leikkaushuoneelle.

Sitä ennen ehti Rapa-Antin Kreeta käydä ruumista katsomassa. Pää kallellaan seisoi ruumiin ääressä, oikean käden etusormi alaleualla ja vasen käsi oikean kyynäspään alla. Huojutteli ruumistaan ja huokaisten sanoi:

-- Hjoo joo -- -- Siinä se Jukka nyt on. Pyyhki silmiään ja läksi pois. Saloviidassa Kreeta jutteli, kuinka Korpisen isäntäkin nyt näytti nöyrtyneeltä ja masentuneelta. Niin jotta taisi vähän sarvet tylsyä nyt. Antin Miina tuli vasta seuraavana päivänä ruumista katsomaan.

-- Menkää kirkolle ruumishuoneeseen katsomaan. Siellä sen näkee, sanoi isäntä.

Miina ei kuitenkaan mennyt. Alkoi vain nuhdella isäntää, kun antoi Jukan niin kauan olla ennenkuin rupesi etsimään.

-- No helvetistäkö minä sen tiesin, jotta se juuri silloin Ratulan latoon kuolemaan lähtee! sinkautti isäntä. Ja mistä mä sitä ymmärsin, kun se jo niin monta kertaa ennenkin oli samalla tavalla poissa. Ajattelin vain, jotta tottapahan sen on nytkin joku hoivaansa ottanut, kun niillä ihmisillä kerran oli niin hyvä halu siitä huolta pitää.

-- No niin, mutta -- olisi kanssa pitänyt lasta hoitaa niin, ettei sen olisi tehnyt mieli karata kotoa. Eihän Masakaan ole koskaan karannut, sanoi Miina.

-- Hoo! kuohahti Korpinen. Tulevathan nyt tutkinnot ja käräjät ja kaikki. Silloin sopii sanoa kaikki, mitä tiedät.

-- Niin. Silloin sopii sanoa, säesti emäntä.

-- Älkää nyt siinä! En suinkaan minä käräjiin. Mutta -- --

-- Mitäs sitten? Pitää suunsa kiinni, kun ei kerran tiedä, tiuskasi isäntä ja käänsi selkänsä Miinalle, joka itsekseen mumisten läksi pois.

Aina vain itsekseen mumisten meni Miina kirkonkylässä asuvaa köyhäinhoitolautakunnan esimiestäkin nuhtelemaan, kun ei Jukasta sen parempaa huolta pidetty. Kun sai kadota ja kuolla niinkuin koira.

Lautakunnan esimies haki käsille lautakunnan pöytäkirjat, asetti lasit nenälleen ja virkaäänellä luki Miinalle:

"Lautakunnan jäsenen Mikko Ratulan tietoon oli tullut, että Välikylässä Heikki Korpisen hoidossa olevan orpopojan Juho Iivari Juhonpoika Saaren hoito ei ole täydellisesti tällaisten hoidosta annettujen kunnan päätösten ja muiden sääntöjen mukaista. Mutta koska mainittu Mikko Ratula oli sanotulle Heikki Korpiselle lautakunnan puolesta ja nimessä antanut muistutuksen, ei lautakunta katsonut olevan syytä tällä kertaa enempiin toimenpiteisiin ryhtyä."

-- Mä vain luulin, jotta -- -- Hyvästi, änkytti Miina ja kiiruhti pois, ymmärtäen enempi esimiehen äänestä ja siitä suuresta kirjasta, josta hän luki, kuin siitä, mitä hän sieltä luki.

Poliisitutkinto ei tuonut asiaan valoa. Eikä ruumiinavauksessakaan voitu todeta mitään ulkonaisen väkivallan merkkejä.

Ihmisten arveluille ja kuvitteluille jäi täysi temmeltämisvapaus.

Varsinkin Ratulan Jussia haastateltiin ahkerasti. Niin ahkerasti, että Jussissa alkoi omanarvontunto herätä siinä määrässä, että hän rupesi polttamaan paperossia. Ja alkoi toisten ikäistensä mielestä olla mahtava.

-- Ei ymmärrä enää muusta puhuakaan kuin siitä, kun hän sen Jukan sieltä ladosta löysi. Vieläpäs kun löytökin! sanoivat toiset syvää halveksumista tavoittelevalla äänellä.

Jussin itsetuntoa vain nosti tämä toisten kateus, joksi hän sen huomasi. Ja melkein joka ilta hän käveli jonnekin naapuriin. Istui penkille, veti paperossirasian taskustaan ja miehekkään verkkaisilla liikkeillä otti sieltä tupakan, asetti huulilleen, otti takasta kekäleen ja sillä sytytti. Paperossia hampaissaan pyöritellen ja silmiään siristellen hän sitten jutteli siitä, kun hän sen Jukan sieltä ladosta löysi. Ja vastaili toisten kysymyksiin.

-- Näkyikö siinä ladolla minkäänlaisia jälkiä? kysyttiin.

-- Ei minkäänlaisia.

-- Niin. Mitäpäs siinä sopi enää näkyäkään. Monta pyryä jo ollut sen jälkeen. Entäs ovi? Oliko se kiinni?

-- Jokainen ovipuu paikoillaan.

-- Vai niin! Jotta jokainen?

-- Ihan jokainen. Kirveellä sain takoa ennenkuin pääsivät irti.

-- Soo'oh! Sepä merkillinen paikka. Noo -- entäs heinät? Näyttivätkö nuo niinkuin sellaisilta, jotta niistä olisi voinut ajatella siellä jonkun makaavan?

Ei Jussi ainakaan ollut mitään huomannut ennenkuin pisti hangon heiniin.

-- Jaa jaa. Noo -- -- miltäs tuo muuten tuntui? Eikö vähän noin niinkuin sydäntä käpäillyt, kun heinäin alta tuli käsi näkyviin?

Tässä joutui Jussi hieman kiusalliseen asemaan, kun ei sopinut sanoa, ettei tuo miltään tuntunut. -- Keksi kuitenkin sanoa, että läksi kylään sanomaan, ettei vain hänen päälleen mitään epäluuloa lankeisi. Sitä hän luonnollisestikaan ei sanonut, että häneltä itku pääsi kun isäntä sanoi: Jukka parka.

Varsinkin siihen ovi juttuun ihmiset takertuivat. Olisiko tuo ollut Jukka niin viisas, että olisi pistellyt ovipuut latoon ja sitten latoon päästyään asettanut ne jälleen paikoilleen? Vai vai -- olisiko ollut joku toinenkin -- -- --?

Jännittynein mielin jäätiin odottamaan käräjiä.

XII.

Kiihkeimmän mieltenkuohun ja jännittävimmänkin käräjäin odotuksen lomassa jäi ihmisille aina joku hetki, jolloin he muistivat Masankin.

-- Mitähän Masa nyt ajattelee? sanoivat. Sanni on vielä niin pieni, että hän ei osaa mitään ajatella. Mutta Masa ymmärtää jo, sanoivat vielä. Ja paikalle sattuessa yrittivät Masan silmistä lukea hänen ajatuksiaan.

Masa ei kuitenkaan näyttänyt silmiään kenellekään, niin että niistä olisi voinut mitään lukea. Käänsi päänsä sivulle, painoi katseensa alas, jopa veti lakinkin silmilleen, kun niin ahtaalle joutui. Sieltä sitten lähetti toisille arasti hymyilevän, toisille vihaisen, puremaan valmiin katseen. Jos joku yritti jotain sanoa, niin puolijuoksua kiiruhti pois.

Hän pelkäsi. Pelkäsi sitä, että ihmiset puhuvat hänelle Jukasta.

Aluksi ei hän ymmärtänyt muuta kuin että Jukka on kuollut. Jonkinlaista raskasta ja pimeää vain oli mielessä. Siitä vähitellen selviytyi tunne, että oli tapahtunut jotain outoa, kamalaa. Mitä se oli ja kenelle se oli tapahtunut, siitä hän ei ollut selvillä. Hän katsoi ihmisiin tiukka, kysyvä ilme silmissään. Kunnes jälleen tuli siihen, että Jukka oli löydetty kuolleena Ratulan niittyladosta heinäin seasta.

Se outo ja kaamea oli siis tapahtunut Jukalle -- --

Säikähtyneenä jäi hän tuijottamaan siihen.

Monet pitkät yönhetket hän yksinään valvoi ja pimeään tuijottaen mietti. Että Jukan kuolemassa oli jotain, jota ei muiden kuolemassa ollut, sen hän ymmärsi heti. Eihän se ole tavallista että niittylatoon kuollaan.

Siitä hän aina läksi. Ja lopuksi tuli siihen, että Jukan kuolemassa oli jotain häpeällistä. Jotain hirveän häpeällistä. Ja rumaa. Niittylatoon kuolla -- ja heinähäkillä tuodaan kylään -- ja lautareellä viedään illan pimeässä kirkolle -- -- ruumista -- --

Kun hän vertasi sitä hautajaissaattueisiin ja muuhun niiden yhteydessä olevaan, häpesi hän niin, että painoi päänsä alas. Eikä enää kehdannut katsoa ihmisiä suoraan silmiin. Salaa vain altakulmain yritti urkkia, mitä he mahtavat ajatella. Ja näki, että he ajattelivat samoin kuin hänkin. Kun hän joskus sattumalta kuuli heidän puheitaan, tuli hän vakuutetuksi siitä, että ihmistenkin mielestä Jukan kuolemassa oli jotain hirveän häpeällistä ja rumaa. Hän häpesi niin, että alkoi karttaa ihmisiä.

Silloin vasta alkoivat ihmiset joutaa häntäkin muistamaan. Ja silloin hän alkoi peljätä sitä, että ihmiset puhuisivat hänelle Jukasta.

Mitään muuta niin kamalaa ei hän osannut ajatellakaan. Jos niin kävisi -- jos joku kysyisi -- sanoisi --. Mitä kysyisi tai mitä sanoisi, sitä hän ei osannut ajatella. Mutta kun hän kuvitteli seisovansa jonkun ihmisen edessä, joka puhuu hänelle jotain Jukasta, mitä tahansa, niin oli hänellä sellainen tunne, että sen ihmisen puhe painaa hänet maan sisään.

Hän uskoi, että ihmisillä on kova halu tehdä hänelle sellaista, ja oli varma, että jos ne vain saisivat hänet käsiinsä, niin ne heti alkaisivat puhua hänelle Jukasta. Mutta hän ei antanut itseään heidän käsiinsä. Piilottautui milloin minnekin, puiden, pensaiden, aitain ja rakennusten suojaan, siltain alle ja minne kulloinkin. Saattoi tuntikausia kyhjötellä kartanolla nurkkain takana, kun tuvassa oli vieraita. Naapureissa hän ei käynyt missään.

Niin sai hän varjelluksi itsensä, ettei kukaan päässyt puhumaan hänelle Jukasta. Toisia osasi hän karttaa niin etteivät he saaneet tilaisuutta, ja toisiin vaikutti hänen pelokkaisuutensa niin etteivät he voineet puhua hänelle mitään. Eihän Masa ollut ennenkään heidän tiellään ollut eikä antanut heille aihetta hänen asioihinsa sekaantua. Mitäpä heidän nytkään tarvitsi sitä tehdä. Kun hän kerran näytti sitä pelkäävän.

Kansakoulutovereitaan ja Varsanniemen ihmisiä ei Masa osannut peljätä. Eivät he hänen kuultensa koskaan puhuneetkaan mitään Jukasta. Kansakoulunoppilaatkin Masan poissa ollessa kyllä siitä puhuivat. Mutta Masan paikalle sattuessa heti loivat toisiinsa merkitsevän katseen ja vaikenivat. Masan poistuessa vain lähettivät tutkivan katseen hänen jälkeensä.

Eräänä aamuna oli tämä äänetön sopimus tulemaisillaan rikotuksi. Luokkasalin ovipuolella pulpetilla istui Korpisen Rikku, joka oli joululta tullut kouluun, ja uteliaasti kuuntelevalle poikajoukolle jutteli Jukan avaamisesta leikkuuhuoneella juuri kun Masa tuli saliin. Masasta ja toisten varottavista silmäyksistä välittämättä hän kovaäänisesti hölötti:

-- -- -- puukolla vain oli maha riivaistu auki Ja katsottu, mitä se oli syönyt. Suolet -- -- -- Älä saa -- -- --!

Siihen katkesi Rikun ääni, kun joku nykäisi hänet selälleen pulpetin päälle.

Masa koetti hymyllä peittää pelästynyttä katsettaan ja hiipi paikalleen kuin haavan saanut.

Hän aavisti, mistä Rikku puhui. Ja kun hän vilkasi taakseen ja näki toisten uhkaavina puivan nyrkkiä Rikun nenän edessä, oli hän varma siitä, että siitä Rikku puhui. Jukan avaamisesta leikkaushuoneella. Raamastamisesta -- --

Kiireesti avasi hän käsillä olevan maantieteen, painoi tapansa mukaisesti kädet korville ja rupesi lukemaan.

Se kuitenkaan ei enää auttanut. Selvemmin kuin koskaan ennen kuvastui hänen mieleensä nyt, kuinka Jukka alastomaksi riisuttuna makaa rahilla. Siitä hän ei ollut varma, onko rahi sellainen musta saunarahi, jota hänen aina piti kuljettaa, kun pikkuvasikoita teurastettiin ja jonka yksi jalka aina putosi, jos ei osannut oikeinpäin kantaa. Mutta muunlaistakaan hän ei osannut ajatella. Siinä Jukka makaa. Joku pitää toisesta jalasta ja kädestä -- niinkuin pikkuvasikkaa, kun sitä nyljetään -- ja toinen -- --

-- -- puukolla vain oli maha riivaistu auki -- suolet -- muisti hän Rikun sanat. Hänen silmänsä pimenivät ja hän sai ylönantokohtauksen.

Säikähtyneinä tuijottivat toiset Masaan. Vihdoin älysi joku, että pitäisi mennä sanomaan opettajalle. Joku toinen meni. Opettaja tuli ja tutki, onko Masa sairas. Ei Masa sanonut sairas olevansa.

-- Voitko olla koulussa? Saat mennä kotiin, jos et voi olla.

-- En minä kotiin mene, sanoi Masa hiljaa.

Opettaja meni hakemaan palvelusmummoa siivoamaan pulpetin ja lattian. Masan housuillekin oli pärskynyt. Mummo pyyhki senkin pois ja sanoi, etteivät ne nyt ole entistä pahemmat.

Masalle muistui äiti mieleen, kun mummo siinä hänen ympärillään hääri ja puheli. Eikä torunut. Eikä opettajakaan torunut, vaikka hän tuolla tavalla tahri paikat. Ja hänestä tuntui, ikäänkuin vajoaisi hän jonnekin pehmeään ja lämpimään hämäryyteen. Mummo, opettaja ja ne pojat, jotka puivat nyrkkiä Rikulle, seisovat piirissä siellä ylhäällä ja suojelevat häntä.

XIII.

Maaliskuun aamuaurinko helotteli taivaalla koko loistossaan. Keväiset hanget kimaltelivat ja jääkiteet säteilivät niinkuin tähdet. Missä aurinko pääsi tupaan paistamaan, siellä se vaikutti kuin vakavaraiselta sedältä saatu rohkaiseva katse.

Varsanniemen tupaan se pääsi paistamaan molemmista sivuseinäikkunoista. Ovensuun puoleisesta ikkunasta lankesi sen valo suoraan takassa palavaan valkeaan. Ja kun kellertävämpi auringon valo ja punertavampi hulmuilevan takkatulen valo sekoittuivat toisiinsa, nokisessa takassa, syntyi siitä omituisesti kiehtova monivaihteinen värileikki.

Juuri kouluun lähdössä olevan Masan katse sattui siihen ja hän jäi kirjat kainalossa seisomaan ja takkaan katsomaan. Kasvoille ilmestyi yllätetyn sävy, ja alituisen pelon ja vaaran vaanimisen turruttamissa aivoissa alkoi elää. Hänestä tuntui, kuin olisi hän jossain jo ennenkin nähnyt samallaista. Mutta missä? Missä --?

Hän pinnisti muistiaan. Ja vihdoin hän muistikin.

Se oli silloin, kun hän eräänä yönä näki unissaan taivaan. Siellä oli jotain tuollaista. Ja äiti sieltä hymyili hänelle -- -- Ja Jukka -- --

Masa liikahti takkaan päin. Ja jäi ahmien katsomaan valojen leikkiä.

-- Pitäisikö jotain olla, vai --? kysyi takan toisella puolella astioita pesevä emäntä.

-- Ei, sanoi Masa ja säpsähtäen hypähti ovelle. Oven aukeamassa tuli isäntä vastaan nahkakäärö kainalossa.

-- Jassoo, se on juuri -- tuota -- ä-ä-äläs nyt Masa. Odotas vähän, hätäili isäntä ja melkein otti Masaa kauluksesta.

-- Panes nyt ne kirjat vielä vähäksi aikaa tuohon penkille ja juoksuta nämä nahat Rantin suutarille, sanoi sitten kun sai Masan takaisin tupaan.

Masa katsoi kelloon, eikä liikahtanut.

-- No -- -- älä nyt siinä. Pane vain kirjat penkille ja lähde! tiukensi isäntä. Kyllä sä siellä joudat käydä. Pitää munkin joutaa käräjille Jukan tähden. Koko päiväksi vielä.

Sanaa sanomatta vei Masa kirjat penkille, ja lattiaan katsoen otti nahkakäärön isännältä. Porstuasta hän vielä kääntyi takaisin ja kysyi:

-- Mitä minun pitää sanoa?

-- Ei tarvitse sanoa mitään. Sen vain annat suutarille. Kyllä se siitä tietää, vastasi isäntä.

Masa läksi juoksemaan nahkakäärö kainalossa.

"Myöhästyt, myöhästyt" humisi hänen korvissaan. Samaa sanoivat pieksut tiehen lyödessään. Olipa kuin olisi jälissäkin joku juossut ja huohottanut: "myöhästyt, myöhästyt. Et taaskaan ehdi ajoissa kouluun."

Maantiellä ei tullutkaan enää ketään koululaisia vastaan. Kaikki olivat jo menneet. Ja ehtivät ajoissa. Hän yksin vain myöhästyy. Saa sitten mennä kolistaa pitkin käytävää, kun jo ollaan tunnilla. Jokainen katsoo häneen. Opettajakin keskeyttää kuulustelun ja katsoo vain häneen. Ja jos opettaja sitten vielä kysyy, että missäs Saari on taas ollut? niin mitä hän sanoo? Jos sanoo, että on ollut viemässä nahkoja suutariin, niin toiset nauravat. Jos sanoo jotain muuta, niin valehtelee.

Jukka, käräjät ja isäntä vilahtivat mieleen. Sentähden hän ei uskaltanut isännälle mitään puhua myöhästymisestä, kun se mainitsi niistä käräjistä. -- Ei niillä toisilla ole mitään tällaisia. Ei niiltä ole veli kuollut niittylatoon, ei niiden tarvitse pelätä käräjiä ei mitään. Eikä niiden tarvitse kaiket aamut ja illat asioilla juosta niinkuin hänen. Ei tarvitse muuta kuin läksyjään vain lukea ja sitten lähteä kouluun. Eikä niiden tarvitse olla Ruokko-Masana -- --

Masa nykäisi lakin otsalleen ja yritti juosta vieläkin paremmin.

Kelloon ampui hän katseensa heti, kun hikisenä ja huohottavana tuli takaisin. Sieppasi kirjat penkiltä kainaloonsa, koettaen lohduttaa itseään sillä, että kello on niin paljon edellä koulun kellosta, että hän vielä ehtii. Kun oikein juoksee.

Koulun tienhaaran tuolla puolella tuli joku nainen. Antin Miina! säikähti Masa ja yritti parantaa juoksuaan, että ehtisi kääntyä koulun tielle ennenkuin Miina ehtii kohdalle. Hän pelkäsi Miinaa vielä enempi kuin muita ihmisiä. Tähän saakka oli hän onnistunut välttämään Miinaa. Mutta nyt -- --?

Raskaasti huohottaen pakotti hän puutuvat raajansa epätoivoiseen ponnistukseen.

-- Voi Masa parka! huusi Miina jo etäämpää ja alkoi kävellä "kolmoista" ehtiäkseen kohdalle, ennenkuin Masa ehtisi kääntyä koulun tielle.

-- Kun en mä ole ollenkaan saanut sua nähdä sen jälkeen, huohotti Miina edelleen. Kun antoivat sen Jukan kuolla niinkuin koiran! -- Katso nyt vain sinä, jott'ei sun niin käy!

Masa pysähtyi kuin tainnuttavan iskun saanut. Miina pääsi kohdalle.

-- Onko sun ollut hyvin paha olla? Oletko sä itkenyt?

Miina pani kätensä Masan pään päälle. Masa äsähti kuin säikähtänyt koira ja hypähti syrjään.

-- Kun ei sen enempää katsota perään! Kun saa kuolla kuin koira! Ja sitten vain revitään ja raamastetaan, niinkuin teuraselukkaa. Niinkuin asia sillä paranisi! -- Miina alkoi ääneensä itkeä. -- Kyllä mun on sitten tullut sua niin sydämestäni surku. Kun sunkin pitää sellaista nähdä ja kuulla. Poika parka!

Taas yritti Miina panna kätensä Masan pään päälle. Masa sähähti ja läksi kävelemään ohi koulun tienhaaran.

-- Etkö sinä menekään kouluun? ihmetteli Miina.

Masa tyrskähti ja rupesi juoksemaan. -- Kamalaa poikaa! Kun ei menekään kouluun! ihmetteli Miina ja sen enempää Masasta välittämättä jatkoi matkaansa.

Kädet nyrkkiin puristettuna ja hampaita kiristäen Masa yhä vain juoksi. Ja kun ei enää jaksanut juosta, niin rupesi kävelemään. Vastaan pidellen hän meni hämärästi tajuten asemansa vaarallisuuden. Mutta meni kuitenkin. Niinkuin pallo, joka on viskattu vastatuuleen.

Vihdoin hän sai itsensä pysäytetyksi. Kohotti päätään ja katsoi ympärilleen, niinkuin se, joka on nukkuessaan siirretty toiseen paikkaan. Huomasi seisovansa vainiolla, keskellä auringon valossa kimaltelevaa maantietä. Koulukirjat kainalossa -- --

Jos joku näkisi! säpsähti hän. Keskellä koulutuntia vainiolla koulukirjat kainalossa -- --! Joku alkoi vaatia kääntymään takaisin. Mutta voi tulla joku vastaan, ennenkuin ehdit kouluun, sanoi toinen. Hän katsoi sinne päin ja näki, että kylästä tultiin hevosella. Äärimmäistä hätää huutava katse alkoi etsiä pelastumismahdollisuuksia. Ja vasta nyt hän huomasi seisovansa Ratulan riihen kohdalla, ja -- oli samassa jo riihen edessä. Kiipesi kuin orava luuvan tikapuita, suljahti avonaisesta ovesta luuvaan ja jäi kynnysviereen makaamaan. Sydän löi ja keuhkot paljehtivat.

Kylästä tuleva hevonen ei kuitenkaan antanut hänen kauan maata. Hän siirtyi oven kohdalta syrjempään, nousi istualleen ja asettui oven pielestä katsomaan. Se tulikin jo ja hän tunsi sen. Se oli heidän Roima. Ja reessä oli isäntä ja Ratulan isäntä.

-- Tulevatkohan tänne!

Jännittyneenä jäi Masa sitä odottamaan, samalla pälyillen olkilatoon, valmiina hyppäämään sinne heti, jos -- --. Ohi he kuitenkin menivät kovasti jutellen. Eivät edes katsahtaneetkaan riiheen päin.

Masa vapautui ja puhkesi hytisevään nauruun.

Hän oli varma, että jos miehet olisivat tienneet hänen olevan luuvassa, niin ne olisivat tulleet ja ottaneet hänet mukaansa. Kaikki ihmisethän tänä päivänä etsivät häntä, kun on käräjät. Ja jos he tietäisivät hänen olevan täällä, niin ne tulisivat kaikki tänne. Mutta ne eivät saakaan tietää, kun isäntä ja Ratulan isäntäkään eivät tiedä. Käräjilläkin ne kyselevät häntä ja lähettävät jonkun hakemaan. Se menee Varsanniemeen. Siellä sanotaan, että hän on koulussa. Se menee sinne. Eikä häntä löydy sieltäkään. Eikä kukaan tiedä, missä hän on.

Oli hyvä, ettei hän mennyt tänään kouluun! Olisivat sieltä hänet löytäneet. Mutta nyt eivät löydä mistään. Ei vaikka kuinka hakisivat!

Masaa nauratti niin, että täytyi panna käsi suun eteen, ettei vain kukaan kuulisi.

Naurun virkistämänä alkoi hän katsoa ympärilleen luuvassa. Siinä oli seinästä seinään ulottuva pino ruisolkilyhteitä. Hän alkoi niitä vääntää ja kiskoa toiseen paikkaan. Jonkun aikaa sitä tehtyään huomasi saaneensa kamarin, jossa yhtenä seinänä oli viskuri, toisena hänen latomansa lyhdepino, ja kaksi seinää muodosti luuvan seinät. Ilon huudahdus pääsi Masalta sen huomattuaan ja hän kiepsautti itsensä lyhteitten ylitse kamariinsa. Unohti kaiken muun ja säteilevin silmin katseli ympärilleen.

Hän teki siihen vierelle toisenkin kamarin. Kaivoi pois lyhteitä, että tuli ovi väliin. -- Hänellä oli siis nyt tupa ja kamari. Hän kulki tuvasta kamariin ja kamarista tupaan. Kantoi niihin huonekaluiksi luuvassa olevat luudat, varstat, haravat, seulat ja kaikki mitä irti sai. Lyhteitä asetteli penkiksi ja sängyiksi. Hääri ja hyöri tyytyväisen ja toimekkaan näköisenä.

Kaiken aikaa kuitenkin oli siellä jossain -- aivan kuin aidan takana sisäänryntäämismahdollisuutta vaanimassa -- tietoisuus, että tämä onkin vain leikkiä. Todellisuus on toista. Siellä ne ovat koulukirjatkin kynnysvieressä. Hän tiesi sen, vaikka ei kertaakaan sinne katsonut. Ja Jukasta on tänään käräjät. Tajusi hän senkin, että sitä varten hän näin hommaa ja puuhaa, ettei se sieltä aidan takaa pääsisi sisään ryntäämään.

Mutta puuha loppui. Ja silloin se heti ryntäsi.

Masa lyyhistyi lyhteiden päälle ja painoi kädet kasvoilleen. Pelon, häpeän ja tuskan tunne kouristi sydäntä.

Minne hän nyt joutuu? Jos menee täältä pois, niin ihmiset näkevät. Ottavat kiinni ja kysyvät, missä hän on ollut. Mitä hän sitten heille sanoo --? Ja isäntä ja kaikki -- Mitä ne sanovat, kun saavat kuulla, ettei hän ole ollutkaan koulussa tänään? Ja jos sitten vielä saavat tietää, missä hän on ollut -- --

Tuntui aivan mahdottomalta enää mennä ihmisten joukkoon.

Mutta minne hän sitten menee? Pitääkö hänen tänne -- --? Kontolan täti!

Masan pää kohosi, mutta painui jälleen alas.

Kyllä ne hänen sieltäkin löytävät.

Onkohan Jukka taivaassa? Äidin kanssa -- Saavat olla siellä aina yksissä ja enkelien seurassa -- -- Eikä heitä kukaan kiusaa eikä sano ruokoiksi -- --

Silmiin kohosi kyynel, kurkussa kakerti ja mieleen ilmautui arka toive: kun saisi olla siellä.

Jukka kuoli Ratulan Hampparin latoon, ja -- Masa katsoi ympärilleen kuin jotain muistellen -- minä -- olen Ratulan luuvassa ja -- kuolen -- --? Ja sitten raamastetaan.

Kamalan kauhun valtaamana syöksi hän luuvan ovelle. Siitä ponnautti hänet kuitenkin heti takaisin tieltä kuuluva kulkusten kilinä, viheltely, puhelu, reen ratina ja muu hälinä. Ja kun hän kyykistyi katsomaan seinän raosta, näki hän tiellä menevän loppumattoman jonon halko-, hiekka-, hirsi- ja seiväskuormia. Ajajista jotkut istuivat kuorman päällä, mutta suurin osa käveli ryhmiin kerääntyneinä. -- Kukaan ei tullut luuvaan. Eivät edes viitanneet sinne päinkään. Tuskin huomasivatkaan koko riihirakennusta.

Ne eivät tiedä, että minä olen täällä, ajatteli Masa melkein surumielisesti. Hän ei tiennyt enää itsekään, kumpaa toivoisi, sitäkö, että nuo tietäisivät hänen olevan luuvassa, vai sitäkö, että ne eivät tiedä. Jos ne tietäisivät hänen olevan täällä, niin veisivät hänet pois. Mutta silloin hän myöskin joutuisi ihmisten joukkoon. -- -- Ja kaikki saisivat tietää, missä hän on ollut. -- --

Masa voihkaisi, heittäytyi suulleen olkien päälle ja painoi silmänsä kiinni. Mieleen muistui se jänis, jonka hän syksyllä näki kerran Matinsalossa. Se tuli yli lakeuden loikkien sen kuin jaksoi, ja sen perässä kaksi suurta koiraa ulisten ja kielet pitkällään. Jänis oli juuri päästä metsään, kun sieltäkin hyökkäsi koira. Sen enempää ei hän jänistä nähnyt. Sydäntä karmivan rääkäisyn vain kuuli.

Silloin hän itki sen jäniksen surkeutta. Nyt on hän itse sellainen jänis, jota koirat ajavat takaa -- --.

Masa painoi päänsä lujemmin olkiin.

Onkohan Jukka taivaassa? Pääseeköhän sinne sellainenkin, joka kuolee niittylatoon? Ja leikotaan palasiksi?

Masa ei jaksanut enää ajatella. Sekavina kuvina vain vilahteli mielessä saunarahi, vasikan teurastus, käräjät, koulu, opettaja, piirustusvihko. Ruumis ja pää painuivat yhä veltommin olkiin -- ja vähän ajan kuluttua hän nukkui.

* * * * *

Masa näki unta.

Jukkaa ahdistivat sudet. Hän, Masa makasi sängyssä heidän omassa tuvassa ja kuuli, kun Jukka jyskytti porstuan oveen ja parkuen huusi ovea avaamaan. Hän yrittikin mennä, mutta ei päässyt sängystä minnekään. Jo kuuluu susien ulvonta ja askelten kahina, kun ne tulevat metsästä. Jukka parkuu ja hänkin yrittää edes huutaa, mutta ei saa sitäkään tehdyksi. Silloin kuuluu, kun sudet hyökkäävät Jukan kimppuun, niin että tuvan seinä jysähtää.

Siihen Masa heräsi.

Silmät pyöreinä katseli hän sivuilleen. Muisti missä on ja heristi korviaan.

Kuului kuin hiljaista viheltelyä ja jonkinlaista kahinaa.

-- Tpruu -- Seiso s--na, räjähti sitten.