Part 4

Jukka vain ei ollut sitä näkemässä eikä kuulemassa.

Pukki jakoi joululehdet.

-- Matti Aleksanteri Saari, huusi se niin, että sali raikui.

Masa hätkähti, kun kuuli nimensä noin kuuluvasti sanottavan näin suuren joukon aikana. Ujosti meni hän ottamaan lehtensä. Hänestä tuntui kuin olisi pukki nostanut hänet jostain, asettanut kaikkien nähtäville ja sanonut, kuka hän on. Ja nyt ihmiset katsovat häneen ja sanovat että: sekös se onkin! Matti Aleksanteri Saari.

Siinäpä sen nyt kuulivat muutkin kuin koululaiset. Kuulivat, ettei hänen nimensä ole mikään Varsanniemen Ruokko-Masa, vaan on hänelläkin oikea nimi. Yhtä hyvä kuin jollakin toisellakin.

Matti Aleksanteri Saari.

Hän kiitti pukkia hiljaisuudessa. Olisi nyt vain ollut Jukkakin kuulemassa. Juho Iivari Saari.

Mutta Jukkaa ei ollut.

Kun leikki oli kuusen ympärillä käynnissä, istui Masa paikallaan ja mietti, pitikö hänen panna omena kahtia Jukalle ja Mikulle, vai saisiko hän antaa sen kaikki Jukalle? Jukalle hän sen mieluummin antaisi. Kun Jukka ei saa olla kuusellakaan, mutta Mikku saa. Karamellia hän Mikullekin antaisi. Itse söi hän piparkakun, se kun olisi hajonnut taskussa. Yhden karamellin hän myöskin söi.

Seuraava päivä oli lauantai, joulun aaton-aaton aatto ja yleinen lattiain pesupäivä. Masankin piti olla veden viskelijänä, kun lattiaa hangattiin. Ja puiden kantajana ja muuna juoksupoikana. Puoliselta pantiin hänet liiteriin keittopuita pilkkomaan. Sieltä hän juoksi Korpiseen katsomaan, oliko Jukka vieläkään tullut.

Korpisenkin tuvasta kuului pesunkahinaa. Ovea juuri hangattiin tuvan puolelta. Ja kun Masa nykäsi oven auki, sai hän märän rätin vasten kasvojaan ja emäntä horjahti kynsilleen porstuaan.

-- Siinä sä hyppäät kuin epätaidon roiskeessa, ärjyi emäntä ja seisaalleen päästyään huitasi uudelleen Masaa rätillä kasvoihin.

-- Eikö sua nyt Varsanniemessä tarvita -- Ruokko-Masa -- tiuskasi vielä, veti oven kiinni Masan eteen, lupsautti haan ja alkoi uudelleen hangata.

Masa ei tiennyt, mihin katsoa. Hiljaa hiipi hän porstuasta pihalle ja liiterin taitse kahlasi maantielle, ettei tuvasta vain kukaan näkisi häntä.

Mutta kyyneleitä hän ei päästänyt silmiin Hammasta vain puri. Ja tielle päästyään ja lunta housuista karistaessaan heitti hän vihaisen silmäyksen Korpiseen päin. Kädet puristuivat nyrkkiin housujen taskuissa ja posket nytkivät. Mutta itkenyt hän ei. Hän ei tahtonut itkeä. Ei millään uhalla. Mutta purra hän olisi tahtonut. Purra niin että rauskuu! Ja potkia. Korpisen emäntää. Ja kaikkia -- -- --.

Syntihän se sellainen on -- tiesi hän sen. Mutta olkoon! Käskee niiden sanoa häntä Ruokko-Masaksi. Vielä nytkin, vaikka joulukuusella kuulivat hänen oikean nimensäkin Korpisen emäntäkin. -- -- Oli siellä, vaikka ei ole talosta ketään koulussa! Ja Rikku oli. Ja Suoma. -- Kumma, ettei isäntäkin tullut -- --

Masa hymähti ja lähetti syvästi halveksivan silmäyksen Korpiseen päin.

Ja sellainen ämmä sanoi häntä Ruokko-Masaksi! Sellainen -- -- -- Mutta odottakoon! Odottakoon jo -- perkele.

Se oli ensimäinen kerta, kun Masa kirosi. Kauhistuen huomasi hän sen itsekin.

-- Mutta mitäs ne sanovat minua Ruokko-Masaksi! huudahti hän puoliääneen ja painui hakkuupölkylle nyyhkimään.

X.

Herätessään sunnuntai-aamuna oli Masalla samea tunne likalätäköstä ja tahrautumisesta. Ja mieleen muistui se eilinen.

Hän yritti olla sitä ajattelematta. Mutta vaikka hän kuinka olisi yrittänyt pitää ajatuksiaan muualla, Jukassa, kuusijuhlassa, joululehdessä, joka oli kaapissa, omenassa, joka oli tyynyn alla, tai missä vain, niin aina se livahti siihen, että hän kirosi eilen.

Hän painoi poskensa ylisängyn reunaa vasten ja jäi siitä katsomaan lattialle. Sieltä tuli vasta pestyn tuoksu ja sinne oli levitetty punaraitaiset matot. Ja Mikku siellä jo teiskasi koiran kanssa punertavassa takkavalkean valossa.

-- Mikun on hyvä, ajatteli Masa. Hän ei ole kironnut. Eikä hänen tarvitsekaan kirota. Eihän häntä koskaan sanota Ruokko-Mikuksi.

Kyynel mielessä ja melkein silmässäkin hän seurasi Mikun ja koiran teiskaamista, kun isäntä tuli tupaan ja huudahti:

-- No mutta -- vieläkö se Masa on sängyssä! Tule nyt jo alas!

Masa totteli.

-- -- Sun pitää lähteä Kontolan tädin luo katsomaan, onko Jukka siellä, toimesi isäntä, sieppasi kirveen vinkasta ja halon loukosta ja aikoi ruveta puita pilkkomaan perunapannun alle. Mutta kun ei löytänytkään eilen pois tuvasta kuljetettua hakkuupölkkyä, niin pani kirveen ja halon takaisin ja muuten kohensi valkeaa.

Ällistyneenä ja ihmeissään pani Masa vaatteita päälleen, aina väliin katsahtaen isäntään. Lakkia päähän asettaessaan hän katsoi kysyvästi isäntään ja kuin arvellen meni ulos.

-- Älä nyt vain vielä mene, huomasi isäntä varottaa. Pitää ensin syödä.

-- En minä menekään, vastasi Masa.

Sen tien hän kuitenkin olisi kukaties mennyt, jos ei isäntä olisi kieltänyt.

-- Pian tästä nyt syöminen tulee -- perunatkin kohta ovat pehmeitä. Ja navetasta tullaan tuossa paikassa, puheli isäntä, kun Masa tuli takaisin tupaan. Eikä sieltä pidä yötä vasten takaisin lähteä. Niin vain tulet, jotta ehdit huomenna päivällä saunaan.

Masa kuunteli isännän puhelua vain korvillaan. Katse ja ajatukset olivat ylisängyssä. Hän oli pihalla huomannut, että siellä tädin luona olisi niin mainio tilaisuus antaa se omena Jukalle. Tuliaisiksi -- -- Eikä kukaan näkisi! -- Kun vain saisi sen taskuunsa! -- -- Kun sattuisi niin, että kaikki toiset menisivät pois tuvasta! Silloin hän heti kiipeisi ylisänkyyn --, ja -- -- --

Mutta aivan kuin uhalla kaikki juuri nyt tulivat tupaan. Poika-Masa tuli aivan hänen perässään. Ja pian tulivat emäntä ja Tiltakin lypsyltä.

-- Katso sitten tuolle Ruokko-Masalle jotain haukkaamista taskuun, kun ehdit! sanoi isäntä emännälle ja puuhasi perunapannua pois takalta.

Emäntä siivilöitsi maidon. Sitten vasta kysyi:

-- Minnekäs se Masa sitten -- kun sille haukkaamista pitäisi olla?

-- Sen pitää mennä tätinsä luo Kontolaan, katsomaan, onko Jukka siellä. Ratulainen sanoi Jukan olleen taas monta päivää poissa, selitti isäntä.

-- Siitä Jukastapa nyt risti tuli, nurisi emäntä.

-- Tulihan siitä, myönsi isäntä. Mutta kyllä Masan mennä pitää, vakuutti vielä. Ja kun Tilta vei perunavadin pöytään, meni hän perässä ja käski Masan tulla syömään. Ja jokaisenkin.

Sen kaiken Masa kuuli vain korvillaan ja näki silmillään. Mutta ajatus oli kokonaan ylisängyssä ja omenassa tyynyn alla. Omenan mukaansaanti näytti nyt aivan mahdottomalta. Hetihän hänen pitää lähteä, kun saa syödyksi. Ja jos ne löytävät sen sieltä sillä aikaa kun hän on tädin luona. -- -- --

Hän heitti jäähyväiskatseita ylisänkyyn, ja syötyään pani lakin päähänsä, kiersi paksun villahuivin kaulaansa ja aikoi mennä.

-- Onkos sulla jo taskussa? kysyi isäntä. Älä nyt mene. Emäntä hakee. Ja oletkos sinä kasvojaskaan pessyt? Pese kasvosi, ettet riihimieheltä näytä.

Masa totteli, riisui lakin ja villavyön ja laittoi vettä.

Tilta käski poika-Masan tuomaan vesikorvoa hänen kanssaan navettaan.

-- Käy samalla tallissa tekemässä silppua hevosille! käski isäntä ja tyytyväisen toimekkaana asettui takan luo tupakoimaan. Emäntä otti aitan avaimen sängyn pääpuolesta ja lähti aittaan. Mikku, joka syötyään oli istunut äänetönnä, tuli ja kuiskasi jotain isälleen.

-- No -- mennään vain, sanoi isäntä ja läksi Mikun kanssa ulos.

Masa jäi siis yksin tupaan. Kuin heitettynä oli hän ylisängyssä, pisti omenan taskuunsa ja saman tien hyppäsi alas. Kun emäntä tuli tupaan, niin hän jo pesi kasvojaan, puuskuttaen ja pärskyttäen niin, että vesi pirisi ympärillä. Koko ruumis värisi. Kun sai sen omenan niin, ettei kukaan nähnyt! Emäntäkin luulee, että hän on koko ajan vain pessyt kasvojaan. Kasvojaan pyyhkiessään Masa nauroi salaa pyyheliinan takana.

Emäntä asetti pöydän nurkalle kappaleen juustoa ja lenkiksi taitetun verimakkaran. Leipää käski ottaa lisäksi niin paljon kuin haluaa. Masa tuppasi ne taskuunsa, kietoi jälleen villavyön kaulaansa ja pani lakin päähänsä ja vanttuut käteensä. Ovessa tulivat isäntä ja Mikku vastaan.

-- Pane lakki korville, siellä on kylmä, neuvoi isäntä. Ja ole nyt sitten mies mentyäsi ja tuo Jukka tullessasi.

Masa käänsi lakin korville ja tallin taakse tultuaan oli heittää kuperkeikan. Niin hyvä hänen oli siitä, kun sai sen omenan mukaansa.

* * * * *

Kun hän vihdoin pulpahti metsästä sille aukealle, jossa Kontolan torppa- ja mökkikylä uinaili, oli laiska joulukuun aurinkokin jo ehtinyt melkein niin korkealle kuin se sinä päivänä jaksoikin. Juuri ja juuri se näki kylän vastaisella puolella korkealla kallioharjulla kasvavan metsän ylitse ja katseli unisena Kontolan lumisia pellontilkkuja, kattoja, huurteisia seiniä, pihapuita, aidan seipäitä ja savupiipuista tulvivia valtaisia savupilviä, joiden varjot liukuivat pitkin hankia. Pakkanen naksutteli aitoja, lumi kitisi jalkain alla ja kaivonvintin kitinääkin kuului jostain.

Kylääntulo elähytti Masan pitkällä yksinäisellä metsämatkalla vilustunutta ruumista ja turtunutta mieltä. Samalla se pani hänet vilkkaasti harkitsemaan jo metsämatkalla herännyttä kysymystä, että jos Jukka sattuu olemaan pihassa, niin antaako hän jo siinä omenan hänelle. Vai antaako vasta tuvassa, kun tätikin on näkemässä?

Jukkaa ei kuitenkaan näkynyt pihassa. Mutta risukasan vieressä oli kirves pölkkyyn lyötynä, tuoreita kengän jälkiä ja karisteita. Juuri äsken oli Jukka siis siinä hakannut risuja tädille. Ja nyt he istuvat tuvassa risuvalkean ääressä, Jukka ja täti, eivätkä osaa ajatellakaan, että hän on pihassa -- -- Masa hytkähti hyvästä mielestä, joudutti askeleitaan ja tuli tupaan.

Ei siellä mitään Jukkaa näkynyt. Täti siellä vain oli kontallaan takan ääressä ja puhalsi pihisevään risuvalkeaan. Kun näki Masan, niin ällistyi niin, että puhaltaminen jäi kesken. Löi kädet yhteen ja huudahti:

-- No mutta -- mitäs --?! Masako se on!?

Masa yritti hymyillä.

-- Mene nyt istumaan -- tai ota siihen tuoli -- -- saanhan minäkin sen hakea.

Täti harppasi tuolin takan luo ja käski Masan istua siihen lämmittelemään ja ottaa vanttuut pois käsistään.

Masa istui ja otti vanttuut pois.

Täti rupesi jälleen kiihdyttämään valkeaa palamaan. Sitten asetti oikean kätensä muurin olkaa vasten, nojasi otsaansa siihen ja muurin olan alitse Masaan katsoen kysyi:

-- Onko sulla asiaa, vai kuinka sä nyt tänne tulit?

-- Mä tulin katsomaan, onko Jukka täällä, vastasi Masa.

Tädin otsa ponnahti erille muurista ja katse iskeytyi Masaan. Sitten hän kumartui ottamaan lisää risuja takkaan ja rauhalliseksi tekeytyen kysyi:

-- Mitäs varten sä nyt niin Jukkaa etsit? Masa sanoi, että isäntä käski tulla ja että Jukka on ollut jo monta päivää poissa.

-- Sys siunatkoon! huudahti täti uuninpankolle valahtaen. Ja näillä pakkasilla!

Masa säikähti tädin hätää, ja vasta nyt hän huomasi, että Jukalle olisi voinut joku onnettomuuskin tapahtua.

-- Vaikka eihän sitä tiedä. Saattaa olla niinkin, ettei Jukalla ole mitään hätää, koetti täti tyynnytellä, yhtä paljon itseään kuin Masaakin, jonka säikähdyksen hän huomasi. Minä vain tässä aamulla ajattelin, jotta kun sinä ja Jukka tulisitte jouluna minua katsomaan. Ja kun sinä sitten poukahdit tupaan aivan aavistamatta, niin mulle tuli heti mieleen, että nyt on jotain tapahtunut. Mutta eihän sitä silti ole tarvinnut mitään tapahtua. Saattaahan Jukalla olla hyväkin olo.

Täti kurotti kahvipannua muurin olalta ja siinä vielä lisäsi:

-- Kun ei tiedä.

Kahvipannulle takkaan tilaa tasotellessa täti kysyi:

-- Onko Jukka ennen ollut kotoa poissa? Masa kertoi mitä tiesi.

-- No ollaanko sille ilkeitä, kun se niin pakoilee?

Masa taas kertoi mitä tiesi.

-- Vai niin! huudahti täti. Onkos sitten kummakaan, jotta pakoilee, poika parka!

Täti kääntyi selin kahvimyllyä hyllyltä ottamaan ja Masa oli huomaavinaan, että hän pyyhkäsi silmiään. Käsivarsi teki sellaisen liikkeen. Sen parempaa selkoa ei hän kuitenkaan saanut, täti kun hommasi hyllyn luona kahvivehkeiden kanssa selin häneen, ja vasta kun kahvipannu alkoi sylkeä, juoksi sinne hätään.

Köyhät olivat ne antimet, mitä täti voi Masalle tarjota. Ei vehnästäkään kahvin kanssa, niinkuin Masa oli nähnyt aina vieraille annettavan. Ja päivälliseksi oli vain hakatulla lampaantalilla höystetyitä perunoita ja leipää. Ei voita ei maitoa, eikä mitään puuroa tai velliä. Kaljaa vain särpimeksi.

Syötäessä täti kyseli Masan oloa. Ollaanko ilkeitä? Onko koskaan lyöty? Annetaanko ruokaa, niinkuin omalle väellekin?

-- Vaatteet sulla on hyvät. Noin sievää kangasta, ja paksut. Kyllä noilla vain tarkenee. Ja uudet kengät, ja lakkikinko uusi?

Täti tarkasteli kaikkia kädestä pitäin ja sanoi lopuksi:

-- Kyllä sun on hyvä.

Myönsihän Masa itsekin, ettei hänellä valittamisen syytä ollut. Sitä vain ei voinut tädille sanoa, että häntä sanotaan Ruokko-Masaksi.

-- Oletkos koskaan ollut Sannia katsomassa? kysyi täti.

Masa sanoi kaksi kertaa olleensa.

-- No minkälaista siellä oli? uteli täti. Masa kertoi, että Sannilla oli nukkejakin niin paljon kuin hyvänsä. Yksi sellainenkin, joka panee silmänsä kiinni, kun sen asettaa makuulle. Ja sellainen jänis, joka hyppi aivan kuin oikea jänis, kun sitä veti. Ja kalossit ja porvarista ostetut kengät ja takki, valkoinen lakki ja sellainen karvainen, joka pannaan kaulaan -- niinkuin opettajan Tellervolla.

Hymysuin kuunteli täti Masan selostusta.

-- Ottavat sen vielä oikein omakseen, hymähti.

Masa ei vastannut siihen mitään. Meni vain takan luo istumaan. Täti istui takkakivelle ja vähän aikaa ääneti Masaan katsottuaan puhkesi sanomaan:

-- Minä olen monta kertaa muistellut sitä päivää, kun teidän piti kotoanne lähteä, ja ajatellut, jotta oli sekin, kun teidän piti noin ajeluksiin joutua. Isäsi eläessä teillä oli niin hyvä olo. Kaikkia oli jo riittävästi. Ruokaa ja vaatetta, hyvä tupa ja paja ja muutakin kartanoa. Lehmä oli, eikä velkaa mitään. Ja isälläsi niin hyvä palkka. Mutta se kuolema on sellainen. Ei se katso -- korjaa se, kun sen aika tulee.

Täti huokasi.

-- Vaikka eihän sulla ja Sannilla nytkään mitään hätää ole. Mutta sittenkin -- -- Ja kun sen Jukan piti sellaiseen paikkaan joutua -- poika paran. Missä vain lie tälläkin hetkellä --? Onkohan sitä edes etsitty?

Ei Masa tiennyt.

-- Tuskin, arveli täti. Kukapa meni etsimään. Kun ei ole isää eikä äitiä. Kukapa köyhästä orvosta niin paljoa välittäisi, että etsimään lähtisi.

Masa katsoi tätiin ja täti katsoi eteensä lattialle.

-- Se on se köyhän elämä sellaista, puheli täti kuin itsekseen. Ensin elää kituuttaa niinkuin toukka puun raossa ja sitten kuolla nuupahtaa vaikka maantien ojaan. Eikä kukaan tule kättään väliin panemaan. Toista se on rikasten. Ei tarvitse muuta kuin olla ja hollastaa, ja jos vähänkin rupeaa kelkkaa kaatamaan, niin heti on monta kättä pystöön auttamassa. Ei niiden pääse lapsetkaan katoamaan -- -- Minkähäntähden pitääkin niin olla!?

Masa katsoi ahmien tätiin. Toista se on rikasten -- minkätähden pitää niin olla? Ajatteleeko tätikin niin? Hän odotti, että täti vielä puhuisi siitä enempi. Mutta täti ei puhunut enää. Hiljalleen vain takoi jalkaterällään lattiaan ja tuijotti eteensä.

Masan teki mieli sanoa tädille jotain siitä, että minkätähden, kysyä jotain, mutta kun ei keksinyt sopivia sanoja, jäi sekin tekemättä.

Aamulla läksi Masa takaisin. Täti antoi hänelle kuivan leipäpalasen matkaevääksi. Masan mieli aikoi mennä nureaksi. Mutta sitten hän muisti, että täti on köyhä, ja kiittäen otti hän leipäpalasen.

-- Ja sano siellä, jotta Jukkaa pitää ruveta etsimään! käski täti.

Yöllä valveillaan maatessaan oli Masa paljon ajatellut omenaansa. Metsälle päästyään hän otti sen taskustaan ja kuori paperin pois sen ympäriltä. Se oli nyt arveluttavasti toisen näköinen kuin joulukuusella. Ruttuinen ja ruman tumma, eikä sellainen sileä ja helakan punainen kuin silloin.

Hän ei ollut koskaan saanut omenaa. Ja vähän aikaa sitä katseltuaan hän, jonkinlaista juhlamieltä tuntien, sovitti hampaansa omenan kylkeen ja haukkasi siitä kappaleen. Pureskeli sitä miettivän näköisenä.

Se ei maistunut hyvältä. Pikemminkin se maistui pahalta.

Hän sylkäsi purun kouraansa. Katseli sitä. Siinä oli tummanruskeaa rupaa, seassa joku kovempi murena ja kuoren liuskoja. Se oli suorastaan ilettävän näköistä -- ja hän pyyhkäsi sen kourastaan tielle.

Katseli taas omenaa vähän aikaa. Haukkasi, pureskeli ja -- sylkäsi tielle.

Kuin onnettomuutta aavistaen pyöritteli hän omenaa, haukkasi kappaleen toisensa perästä ja sylki tielle. Kunnes ei ollut jälellä muuta kun joka puolelta järsitty keskus kovine siemenkoteloineen.

Masa katsoi sitä ja ymmärsi että siinä se nyt on. Hänen omenansa. Hän katsoi sitä kuin jotain parempain aikain muistoa, sulki sen huolellisesti kouraansa ja läksi hiljalleen eteenpäin.

Hän tunsi itsensä nyt niin säälittävän tyhjäksi ja onnettomaksi, kaikkensa menettäneeksi. Ja niin itkettävän yksinäiseksi. Ja kun hän ajatteli sitä, että ne toiset söivät omenansa jo joulukuusella ja hänen omenansa mätäni, tunsi hän hämärästi, ikäänkuin siinä olisi jotain enempikin kuin vain omena. Kuin olisi hänen elämänsä ikäänkuin ruttuinen mätä omena, ja toisten kuin eheä helakanpunainen omena.

Ruokko-Masa -- -- Varsaniemen Ruokko-Masa -- --

Toista se on rikasten, sanoi täti. Tädin elämä vissiinkin on kanssa niinkuin ruttuinen omena. Ja Antin Miinan. Ja kaikkien köyhäin.

Rikasten, niinkuin Ratulan isännänkin ja meidän isännän ja koko väen, on niinkuin terve ja eheä omena.

Minkätähden pitääkin niin olla, sanoi täti. Sen ympärillä rupesi Masan ajatus kieppumaan. Ja oli ikäänkuin olisi jonkinlaista pölyä ajautunut aivoihin. Sen synnyttämässä raskaassa hämärässä hän näki ihmiset jakautuneina kahteen joukkoon. Ja siellä parempiomenaisten puolella Korpisen emäntä hosui märän rätin kanssa ja riiteli niille joilla oli mätiä omenia käsissä. -- -- -- Korvissa alkoi kuulua outoa jutinaa ja sekaäänistä sohinaa. Päätä huimasi ja kaikki alkoi huojua.

-- Hooi, kuuli hän takanaan huudettavan. Ja kun hän säikähtyneenä hyppäsi tiepuoleen kinokseen, suhahti hänen ohitseen myötämäessä hyvää vauhtia kiitävä hevonen halkokuorma perässä. Reki natisi ja kulkuset soivat. Sen perästä tuli toinen -- kolmas -- neljäs -- viides -- -- -- Sitten ei enää kuulunut mitään.

Yksinäinen tiainen vain alakuloisesti visersi huurteisessa katajapensaassa, kun Masa kömpi jälleen tielle, ja tielle päästyään huomasi että se omenan sydän oli kadonnut hänen kourastaan.

XI.

Joulutekstin luettuaan ja puolipäiväaskareista selviydyttyään heitti Saloviidan emäntä saalin hartioilleen ja läksi Korpiseen.

-- Ei näin joulupäivänä oikeastaan saisi kylälle lähteä. Mutta kun siellä kotonakin tahtoo niin käydä aika pitkäksi, niin otin ja lähdin vähän jaloittelemaan, puolusteli hän itseään, Korpisen sivupenkille istuessaan.

-- Noo, kyllähän sitä nyt naapurissa saa juhlapäivänäkin käydä. Eipä sitä tähän aikaan näytä enää niin oltavan arkoja siinä suhteessa, tyynnytteli Korpisen emäntä. Tuossa maantielläkin on kaiken päivää ajeltu edestakaisin.

-- Vai niin! ihmetteli Saloviidan emäntä. Sieltä meiltä ei näekään ollenkaan maantielle.

-- Ei suinkaan sieltä näe.

-- Ei sieltä näe.

Tuli lyhyt äänettömyys, jonka aikana Saloviidan emäntä tutkivasti katsoi ääneti istuvaa isäntää.

-- Siellä on ilmakin jo vähän lämminnyt, sanoi sitten.

-- On se. Koko lailla se jo on lämminnyt, myönsi Korpisen emäntä.

-- Olikin jo niin kirpeät pakkaset, jotta oikein tahtoi hätäytyä.

-- Joo -- kylmää se on ollut, sanoi isäntä, nousi ja meni ulos.

Emäntäkin nousi ja rupesi kahvipannusta vanhoja poroja pois tyhjentämään.

-- Ä ä ä älä älä vain mua varten rupea kahvia laittamaan, kielsi Saloviidan emäntä. Mun pitää heti lähteä. En mä ollenkaan kahvia varten. Muuten vain lähdin jaloittelemaan.

-- Kyllähän minä sen tiedän, jotta et sä sitä varten, mutta keitetään nyt. Kun tuossa on noin hyvä hiilloskin, sanoi Korpisen emäntä.

Ja keitti kahvin.

Yhdestä ja toisesta asiasta, lehmäin poikimisesta, kehruiden joutumisesta, sairauksista, kuolemantapauksista, kihlauksista, joulunaikaan pidettävistä hartausseuroista ja muista juteltua, Saloviidan emäntä vihdoin huomasi, että hänen pitääkin lähteä kotiin. Heitti saalin jälleen hartioilleen. Oven luona vielä pysähtyi ja siinä muun puheen lomassa noin vain sivumennen kysäisi:

-- Missäs Jukka on?

Ei sitä tietty, missä Jukka oli.

-- Niin -- Tuli vain tuossa mieleeni, kun ei näy. Eikä meilläkään näkynyt useampaan päivään. -- -- No hyvästi nyt vain, ja paljon kiitoksia. Käykäähän nyt meilläkin jonakin päivänä! Isäntäkin! Ole ollutkaan meillä -- herra ajan tietää, koska.

Raitilla tuli Rapa-Antin Kreeta Saloviidan emäntää vastaan.

-- Minnekäs nyt? kysyi Saloviidan emäntä.

-- Korpisessa vain meinaan käydä, vastasi Kreeta välinpitämättömästi.

-- Olisit tullut ennemmin. Minä juuri tulen sieltä.

-- Korpisestako! No -- kuule! Kreeta tuli aivan Saloviidan emännän viereen, nyhjäsi kylkeen ja kuiskasi: Onko se Jukka kadonnut?

-- Ei sitä ainakaan kotona näkynyt, eikä sanottu mitään tiettävänkään.

-- Sinä kysyit -- --!?

-- Kysyin minä.

-- Vhaai niin, jotta se sittenkin on totta! Sanotaan Masan olleen sitä jo etsimässäkin.

-- Niin sitä puhutaan, jotta oikein kaksi päivää jo on ollut.

-- Nii'in. En minä ymmärrä, mutta kun minä kuulin, jotta se Jukka on kadonnut, niin se otti niin oudosti, jotta mun täytyi asian aikain ottaa ja lähteä. Vaikka ei se mulle oo mitään sukua ei syntyä, mutta sittenkin -- --.

Juttua jatkui ja päättyi se siihen, että kumpikin sanoi menevänsä kotiinsa. Kotiin ei kuitenkaan kumpikaan suoraa päätä mennyt, vaan poikkesi Saloviidan emäntä Alatalkkariin ja Kreeta kävi Peltosessa ja taisi käydä vielä muuallakin.

Eikä ollut Saloviidan emäntä ainoa, joka pyhien aikana kävi Korpisessa ja muun jutun lomassa huomasi kysyä Jukkaakin. Eikä Rapa-Antin Kreeta ollut ainoa, joka aikoi niin tehdä.

Korpisessa alkoi olo käydä kiusalliseksi. Pyhien ohi mentyä isäntä valjastikin hevosen ja läksi etsimään Jukkaa. Jukkaa ei kuitenkaan löytynyt, eikä kuulunutkaan minkäännäköistä hänestä.

Kävi niinkuin isäntä oli matkaa ajatellessaan pelännytkin. Kun Jukkaa ei löytynyt, puhkesi melu. Ihmisten katseisiin ilmaantui eräänlaista julkeaa hävyttömyyttä, kaksimielisyyttä, jopa suoranaista ilkuntaakin. Ja lapsetkin vastaan tullessaan kyräilivät altakulmain, ja ohi päästyään painautuivat päät yhteen ja sitten kääntyivät katsomaan taakseen häneen.

Korpinen laittoi sanomalehteen ilmoituksen Jukan katoamisesta. Melu hiukan hiljeni. Odotettiin, että mitä alkaa kuulua.

Mitään ei kuitenkaan kuulunut ja melu puhkesi entistä voimakkaampana.

Asia ilmoitettiin nimismiehelle.

Nimismies lähetti Välikylään määräyksen, että jokaisen talon ja huonekunnan tuli huolellisesti tarkastaa kaikki huoneensa ja kartanoalueensa.

Jukkaa vain ei löytynyt.

Nimismies antoi samanlaisen määräyksen toisiinkin kyliin.

Jukasta vain ei mitään kuulunut.

Silloin määräsi nimismies miehen jokaiselta savulta poliisin johdolla toimittamaan oikein perinpohjaisen etsinnän, jokainen kylä omalla alueellaan.

Välikylästä alettiin. Parissa muussakin kylässä ehdittiin etsintä toimittaa, kun levisi tieto, että Jukka oli löytynyt.

Kuin veren makuun päässyt petolauma hyökkäsi ihmisten juttuhimo sen tiedon kimppuun.

* * * * *

Ratulan pikkurenki Jussi Jukan oli löytänyt.

Hän oli mennyt heinään Hampparin vainion mäkiranta-ladosta. Saatuaan oven auki oli hän heittänyt heinähangon latoon. Se oli kimmahtanut takaisin ja pudonnut maahan ladon eteen. Jussi ei ollut sitä miksikään huomannut. Oli vain ottanut hangon ja mennyt itsekin latoon. Mutta kun hän aikoi painaa hangon heiniin, tuntui siellä olevan jotain kovempaa vastassa. Silloin alkoi hän käsin kaivaa heiniä -- ja näkyviin tuli ihmisen käsi.

Säikähtyneenä hyppäsi Jussi ladosta rekeen, sai suitset käteensä ja kuin takaa-ajettuna läksi ajamaan kotiin, sanomaan että ladossa makaa mies.

Isäntä läksi Jussin kanssa samalla hevosella takaisin ladolle.

Ja sieltä löytyi Jukka.

Selällään makasi, silmät ja suu avoimiksi jähmettyneinä ja kädet ristissä rinnan päällä. Heiniä oli hiukan peittona.