Part 7

"Ole vaiti, pappi!" tiuskasi epätoivoinen vaimo; "älä minulle latele valkoisen kirjasi sanoja. Elspatin omaiset olivat sitä sukua, joka risti itsensä ja polvistui, kun messukulkunen soi, ja hän tietää, että alttarilla voidaan antaa sovitus ulkosalla tehdyistä tekosista. Elspatilla oli aikoinaan vuohilaumoja tuntureilla ja nautakarjaa laaksonrinteillä. Hänellä oli kultakäädyt kaulassaan ja kultakoruja hiuksissaan -- paksuja punoksia kuin entisen ajan sankareilla. Kaikki ne olisi hän luovuttanut papille -- kaikki, ja jos hän olisi halunnut hienon vallasnaisen helyjä tai korkean päällikön _sporrania_, olisi MacTavish Mhor hankkinut ne Elspatin lupaamina. Elspat on nyt köyhä eikä hänellä ole mitään annettavaa. Mutta Inchaffrayn mustakaapuinen apotti olisi käskenyt hänen ruoskia hartioitansa ja raadella jalkojaan pyhiinvaelluksella, suoden hänelle synninpäästön, nähtyään hänen verensä vuotaneen ja jalkainsa tulleen haavoille. Ne olivat pappeja, joilla tosiaan oli valtaa voimallisimpienkin suhteen -- he uhkasivat maan suuruuksia sanallaan, kirjansa lauselmalla, soihtunsa loimulla, messukulkusen kilinällä. Mahtavat taipuivat heidän tahtoonsa ja irrottivat pappien määräyksestä ne, jotka he olivat raivostuksissaan kytkeneet, tai vapauttivat vahingoittumattomana sen, jonka olivat tuominneet kuolemaan ja jonka verta olivat himoinneet. Se oli suurivaltaista väkeä, ja hyvin sietikin heidän vaatia köyhiä polvistumaan, koska heidän mahtinsa kykeni nöyryyttämään isoisia. Mutta sinä -- ketä vastaan olet sinä voimallinen muuta kuin naisiin nähden, jotka ovat tehneet itsensä syypäiksi hupsuuteen, ja miesten suhteen, jotka eivät ole milloinkaan kantaneet miekkaa? Vanhan ajan papit olivat kuin talvinen vuo, joka täyttää tämän ontelon laakson ja hiertelee noita jyhkeitä järkäleitä vastakkain yhtä helposti kuin poika leikkii pallolla, jota heittelee edellään. Mutta sinä! -- sinä muistutat vain kesän nuuduttamaa jokea, jonka kääntävät syrjään kaislat ja sulkee saramätäs. Voi sinuas, ei lähde sinusta apua!"

Pappismies oivalsi selkeästi, että Elspat oli menettänyt roomankatolilaisen uskonnon, saamatta mitään muuta sijalle, ja että hänellä vieläkin oli jotain epämääräistä ja sekavaa ajatusta sovinnonteosta papiston kanssa ripityksellä, almuilla ja katumisharjotuksilla sekä heidän suuresta vallastaan, joka hänen käsityksensä mukaan riitti pelastamaan hänen poikansakin, jos sitä asianmukaisesti lepyteltiin. Säälitellen hänen asemaansa sekä ottaen lukuun hänen harhaluulonsa ja tietämättömyytensä vastasi hengenmies leppeästi:

"Voi sinua onnetonta vaimoa! Soisin kykeneväni saamaan sinut yhtä helposti vakuutetuksi siitä, mistä sinun tulisi etsiä lohdutusta ja sitä varmasti tapaisit, kuin voin vakuuttaa sinulle yhdellä sanalla, että vaikka Rooma ja sen papisto taaskin olisivat täydessä vallassaan, ne eivät voisi -- anteliaisuudella yhtä vähän kuin parannuksenteollakaan hyvitettyinä -- suoda mielentuskallesi hiventäkään apua tai viihdykettä. Elspat MacTavish, minua surettaa viestini ilmottaminen."

"Tiedän sen sanomattasikin", virkkoi onneton vaimo. "Poikani on tuomittu kuolemaan."

"Elspat", pitkitti pastori, "hänet _tuomittiin,_ ja tuomio on pantu täytäntöön".

Äiti-poloinen loi silmänsä taivasta kohti ja kirkaisi inhimillisestä äänestä niin poikkeavasti, että yläilmoissa leijuva kotka vastasi siihen niinkuin kumppanin huhuntaan.

"Mahdotonta!" voihkasi hän; "mahdotonta! Ihmiset eivät tuomitse ja surmaa samana päivänä! Sinä petät minua. Sinua sanotaan pyhäksi -- onko sinulla sydäntä väittää äidille, että hän on murhannut lapsensa?"

"Jumala tietää", vastasi pappi, jonka poskille valui viljavia kyyneleitä, "että minä ilomielin ilmottaisin parempia tietoja, jos se olisi vallassani. Mutta sanomani on yhtä varma kuin surkeakin. Omin korvin kuulin kuolonlaukauksen, omin silmin näin poikasi kuoleman -- hänen hautauksensa. Kieleni todistaa, mitä korvani kuulivat ja silmäni näkivät."

Tuskainen vaimo liitti kätensä tiukasti yhteen ja piteli niitä taivasta kohti kuin sotaa ja hävitystä julistava tietäjätär, samalla kun hän voimattomassa, mutta kauhistavassa raivossaan syyti julmia kirouksia.

"Kehno saksilainen tolvana", huusi hän, "kurja tekopyhä temppuilija! Ne silmät, jotka kesysti katselivat vaaleatukkaisen poikani kuolemaa, sulakoot kuoppiinsa loppumattomista kyynelistä, likeisimpiesi ja rakkaimpiesi tähden vuodatetuista! Ne korvat, jotka kuulivat hänen kuolinsoittonsa, lumpeutukoot kuuroiksi kaikille muille äänille paitsi korpin koikkumiselle ja kyykäärmeen sihinälle! Kuivettukoon suussasi kieli, joka kertoi minulle hänen kuolemastaan ja rikoksestani -- tai paremmin, kun tahdot rukoilla väkesi kanssa, vallitkoon sitä pahahenki ja lausukoon se siunausten sijasta herjauksia, kunnes ihmiset kauhuissaan pakenevat luotasi, ja pitkäisen tuli leimahtakoon sitte päähäsi tähdäten ja vaientakoon herjän ja kirotun äänesi ainiaaksi! Mene, mukanasi tämä toivotus! Elspat ei enää milloinkaan, ei milloinkaan haaskaa niin monta sanaa elolliselle olennolle."

Hän piti sanansa -- siitä päivästä asti oli maailma hänelle erämaana, jossa hän viipyi ajatuksetta, huoletta tai harrastuksetta, omaan murheeseensa vaipuneena ja kaikesta muusta välinpitämättömänä.

Hänen eleskelyynsä on lukija jo tutustunut siinä määrin kuin minäkin kykenisin sitä valaisemaan. Hänen kuolemastaan en tiedä kertoa mitään. Sen arvellaan tapahtuneen useita vuosia myöhemmin kuin hän oli herättänyt oivallisen ystävättäreni rouva Bethune Baliolin huomaavaisuutta. Tämän hyväsydämisyys ei koskaan tyytynyt vuodattamaan tunteellista kyyneltä, kun oli tilaisuutta tehokkaan armeliaisuuden toimintaan, ja se ominaisuus sai hänet useaan kertaan yrittämään lieventää tämän mitä viheliäisimmän vaimon tilaa. Mutta kaikki hänen ponnistuksensa saattoivat vain tehdä Elspatille elintarpeiden saannin vähemmän epävarmaksi, mikä seikka näytti hänelle olevan aivan yhdentekevä, vaikka se yleensä on mielenkiintoinen kurjimmillekin hylkiöille.

Yriteltiin kyllä myös asettaa mökkiin joku henkilö hoivaamaan häntä, mutta ne kokeet teki tyhjiksi se leppymätön äkäisyys, jota hänessä herätti kaikki yksinäisyytensä häiritseminen, tai niiden pelokkuus, jotka oli valittu asumaan kamalan Puun Vaimon luona.

Kun Elspat viimein -- ainakin näköjään -- kävi aivan kykenemättömäksi kääntymäänkään kehnolla makuulavallaan, lähetti pastori Tyrien hyväntahtoinen seuraaja kaksi vaimoa olemaan saapuvilla erakon viimeisinä hetkinä, joiden pääteltiin olevan lähellä, ja estämään sitä mahdollisuutta, että hän menehtyisi avun tai ravinnon puutteeseen, ennen kuin sortui vanhuudenheikkouteen tai kuolettavaan tautiin.

Oli marraskuun ilta, kun tähän ikävään tehtävään hankitut kaksi naista saapuivat jo kuvaamaamme rapistuneeseen hökkeliin. Sen kovaosainen asukas virui vuoteella ja melkein jo näytti elottomalta ruumiilta; tuimat tummat silmät vain kierivät kamalasti kuopissaan ja tuntuivat kummastuneina ja vihastuneina tarkkailevan vieraitten liikkeitä. He säikkyivät hänen katseistaan, mutta toistensa seuran rohkaisemina tekivät he tulen takkaan, sytyttivät kynttilän, laittoivat ruokaa ja ryhtyivät muihin puuhiin velvollisuutensa täyttämiseksi.

Apurit sopivat keskenään, että kumpainenkin vuorotellen valvoisi sairasvuoteen ääressä. Mutta puoliyön tienoissa molemmat vaipuivat sikeään uneen uupumuksen yllyttäminä, sillä he olivat päivän mittaan kävelleet pitkän taipaleen. He heräsivät vasta muutaman tunnin kuluttua, ja silloin oli mökki tyhjillään, potilas kadoksissa.

He nousivat kauhistuneina ja riensivät ovelle, joka oli säpissä niinkuin se oli illalla jäänyt. He katselivat ulos pimeyteen ja huhuilivat hoidokkiansa nimeltä. Huuhkaja kirkui vanhassa tammessa, kettu ulisi tunturilla, kumea vesiputous vastasi kohullaan, mutta ihmisääntä ei kuulunut yöstä.

Säikähtyneet vaimot eivät uskaltaneet etsiä enempää ennen aamun valkenemista, sillä noin raihnaan vanhuksen äkillinen katoaminen ja hänen kolkko elämäntarinansa pelottivat heitä liikkumasta ulos mökistä. He jäivät senvuoksi odottelemaan kamalan kauhun vallassa, toisinaan luullen kuulevansa hänen äänensä ulkoa ja toisin ajoin ollen erottavinaan muunlaisia ääniä yötuulen raskaasta huokailusta tai kosken pauhusta. Väliin myös ratisi säppi, niinkuin olisi hento ja voimaton käsi turhaan yrittänyt saada sitä nousemaan, ja tuon tuostakin he odottivat näkevänsä kamalan potilaansa astuvan sisään yliluonnollisen voiman elvyttämänä ja mukanaan kenties joku hirvittävämpikin olento kuin hän itse.

Aamu tuli vihdoin. He etsivät turhaan louhikot, viidat ja varvikot. Kahden tunnin kuluttua saapui pastori itse, ja vartijain ilmotuksen johdosta hälytti hän liikkeelle koko tienoon. Mökin ja tammen ympäristö tutkittiin nyt laajalti ja läpikotaisin. Mutta se oli hukkatyötä. Elspat MacTavishia ei milloinkaan löydetty, ei kuolleena eikä elävänä, eikä edes saatu vähäisintäkään vihiä hänen kohtalostaan.

Naapuristo oli eri mieltä hänen katoamisensa syystä. Herkkäuskoiset ajattelivat, että pahahenki, jonka vaikutettavana hän näytti toimineen, oli perinyt hänet ruumiineen ja sieluineen; ja monet ovat vieläkin vastahakoisia hankalina hetkinä kulkemaan tuon tammen ohi, jonka juurella he väittävät hänen yhäti näkyvän istuskelemassa tapansa mukaan. Vähemmän taikauskoiset taasen olettivat, että jos olisi ollut mahdollista naarata Corrie Dhun vuono, järven ylettömät syvyydet tai virran upottavat kurimukset, olisi voitu tavata Elspat MacTavishin ruumis, koska hänen tilaansa ajatellessa ei mikään ollut luonnollisempaa kuin että hän oli tapaturmaisesti pudonnut tai tahallaan syöksynyt tuollaiseen varmaan tuhopaikkaan.

Seurakunnan pastorilla oli oma mielipiteensä.

Hän ajatteli, että alkaneesta vartioimisestaan kärsimättömän kovaonnisen vaimon vaisti oli ohjannut hänet useiden kotieläinten tavoin lymyämään oman lajinsa näkyvistä, jotta kuolinkamppailu tapahtuisi jossakin salaisessa luolassa, missä hänen maalliset jäännöksensä kaiken todennäköisyyden mukaan eivät milloinkaan esiintyisi kuolevaisten katseille. Tällainen vaistomainen tunne näytti pastorista yhdenmukaiselta hänen onnettoman elämänsä koko tolan kanssa ja olevan parhaiten omiansa vaikuttamaan häneen sen lähetessä loppuaan.

Viiteselitykset:

[1] Aamukoitto on runotarten ystävä.

[2] Ylämaalaisten viimeinen yritys Stuart-suvun palauttamiseksi valtaan; sitä kuvataan esim. Scottin "Waverley"-romaanissa. _Suom_.

[3] Taistelupaikkoja v:lta 1745, jolloin viimeinen Stuart-suvun vallantavottaja, prinssi Charles Edward, tuli Ranskasta Skotlantiin ja nostatti onnettoman kapinan yhdistyneen kuningaskunnan hannoverilaista hallitsijahuonetta vastaan. _Suom_.

[4] Tämä kunnianarvoisa ja vieraanvarainen herrasmies oli nimeltään Maclntyre. _Tekijä_.

[5] Irlantilaiset ovat tunnettuja ajatusopillisesti kompastelevista lauselmistansa. _Suom_.

[6] Simplon-tunnelin rakentamiseen v. 1884 asti. _Suom_.

[7] Aatelis- tai kartanonherra Skotlannin maaseuduilla.

[8] Puna(takk)iset sotilaat. _Suom_.

[9] Monivärinen ruudukas villakangas-viitta. _Suom_.

[10] Englannin penikulma on noin 1,6 km.

[11] Edellämainitun kapinan ratkaiseva rynnistys. _Suom_.

[12] Englantilaisia nimittivät Skotlannin kelttiläiset asukkaat heidän alkuperänsä mukaan saksilaisiksi. _Suom_.

[13] Glencoen Macdonaldein heimon päämies kuului oikeastaan armahdettuihin kapinallisiin, joita taas silloin oli noussut Stuart-suvun puolesta. Kuitenkin hänet rauhan palattua hallituksen toimenpiteestä salakavalasti surmattiin enimmän väkensä keralla v. 1692, naisia ja lapsiakaan säästämättä; osa pakoon päässeitä menehtyi talvipakkaseen tuntureilla. _Suom_.