Part 6

Hänen toipumistaan odottamatta läksi joukkue melkein heti kotimatkalle Dunbartonia kohti, vieden vankinsa mukanaan. He katsoivat kuitenkin tarpeelliseksi viivähtää tuokion Dalmallyn kylässä, josta lähettivät muutamia asukkaita tuomaan pois kovaonnisen johtajansa ruumiin, itse poiketen järjestyksenvalvojan luo ilmottamaan tapauksesta ja kuulustamaan hänen ohjeitansa asian järjestämisestä edelleen. Kun rikos oli sotilaallista laatua, määrättiin heidät kiireesti saattamaan vanki Dunbartoniin.

Hamishin äiti oli kauvan tainnuksissa, sitä kauvemmin kenties, kun hänen täytyi voimakkaasta ruumiinrakenteestaan huolimatta olla hyvin uupunut kolmipäiväisestä jännittyneestä kiihtymyksestä. Hänet herättivät vihdoin horrostilasta naisäänet, jotka kättenläiskeen ja äänekkäiden huudahdusten lomassa lauloivat itkuvirttä, samalla kun tuon tuostakin kuului säkkipillin valittavina sointuina erityinen Cameronin heimon kuolinsävelmä.

Elspat kavahti ylös kuin kuolleista herännyt, ilman mitään selvää muistoa kohtauksesta, joka oli tapahtunut hänen silmäinsä edessä.

Mökissä oli vaimoja, jotka parhaillaan käärivät ruumista veriseen viittaan, kantaakseen sen pois tästä turman paikasta.

"Sanokaa", virkahti Elspat noustessaan seisaalle, keskeyttäen heidän veisuunsa ja työnsä, "sanokaa, minkätähden laulatte MacDhonuil Dhun itkuvirttä MacTavish Mhorin majassa?"

"Vaiti siinä ulvahtelemasta, senkin naarassusi", vastasi muuan vaimo, vainajan sukulainen, "ja anna meidän täyttää velvollisuutemme rakasta omaistamme kohtaan! Ei lauleta ikinä itkuvirttä tai soiteta kuolinsävelmää sinulle tai verenhimoiselle sudenpenikallesi. Korpit saavat nokkia hänet hirsipuusta, ja ketut ja villikissat repivät sinun ruumiisi tunturilla. Kirottu olkoon se, joka tahtoisi siunata sinun luusi tai lisätä kiven hautaroukkioosi!"

"Sinä hupsun äidin tytär", sanoi MacTavish Mhorin leski, "pane mieleesi, että hirttolava, jolla meitä uhkaat, ei kuulu meidän perintöömme. Kolmekymmentä vuotta isosi rakasta miestäni musta lain puu, jossa on vainajien ruumiita omenina, mutta urhon tavoin hän kuoli, miekka kädessä, joutumatta sen oksaan riippumaan."

"Niin ei käy lapsellesi, katala noita-akka", vakuutti toinen, yhtä rajuna luonnoltaan kuin Elspat itsekin. "Korpit saavat kiskoa hänen vaaleita hiuksiaan pesiensä sisustukseksi, ennen kuin aurinko painuu Treshornishin saarten taakse."

Nämä sanat johdattivat Elspatin mieleen kolmen viime päivän koko kamaluuden. Ensimältä hän seisoi hievahtamattomana kuin tuskansa rajattomuudesta puutunut; mutta piankin karaisi luontainen ylpeys ja hurjamielisyys hänet vastaamaan, etenkin kun häntä mielestään kohdeltiin röyhkeästi omalla kynnyksellänsä:

"Jos vaaleatukkainen poikani kuoleekin, herjä akka, niin se ei tapahdu valkoisin käsin. Hän on kostuttanut kouransa vihollisen vereen, Cameronin heimon parhaaseen -- muista se; ja kun laskette vainajanne hautaansa, olkoon hänen soveliaimpana muistokirjotuksenaan, että hänet surmasi Hamish Bean, kun hän yritti käydä käsiksi MacTavish Mhorin poikaan tämän omalla ovella. Hyvästi -- häviön ja mieshukan häpeä jääköön siihen heimoon, joka on sen kokenut!"

Surmatun Cameronin omainen korotti äänensä vastaukseen, mutta Elspat halveksui sanasodan pitkittämistä tai kenties tunsi murheensa olevan masentamaisillaan vihansa voiman, äkkiä poistuen majasta ja etääntyen kirkkaassa kuutamossa.

Surmatun miehen ruumista vaalivat vaimot kiirehtivät surullisesta työstänsä katsomaan kookkaan haamun häipymistä kallioiden joukkoon.

"Hyvä, että meni", virkkoi muuan nuorempi apuri. "Yhtä mielelläni pukisin ruumista itse sielunvihollisen -- Jumala armahtakoon -- seistessä näkyvänä edessämme kuin Puun Elspatin ollessa mukana. Niin, niin -- liiaksikin on hän aikoinaan seurustellut paholaisen kanssa."

"Sinua tyhmää", muistutti se vaimo, joka oli ollut sananvaihdossa Elspatin kanssa, "luuletko maan päällä tahi allakaan olevan pahempaa häijyydenhenkeä kuin tuollaisen loukkaantuneen syöjättären raivoisa ylpeys? Veri on ollut hänelle yhtä tuttua kuin kaste tunturikaunokille. Monen urhean miehen on hän toimittanut päiviltä pikku vääryyden takia, mitä he olivat tehneet hänelle tai hänen likeisilleen. Mutta hänen kinnerjänteensä ovat nyt katkenneet, kun hänen sudenpenikalleen koituu murhamiehen loppu."

Vaimojen siten haastellessa Allan Breack Cameronin ruumiin ääressä samosi hänen kuolemansa onneton aiheuttaja yksinäistä tietänsä vuoren yli. Mökin näkösällä ollessaan hän hillitsi itseään tiukasti, jottei olisi millään astunnan tai ryhdin muutoksella suonut vihollisilleen sitä voitonriemua, että he olisivat päässeet arvostelemaan hänen sieluntuskaansa. Hän harppoi sen vuoksi pikemmin verkallisin kuin joutuisin askelin ja näytti suorana pysytellen lujana kestävän menneen turman, ja uhmaavan tulevaista onnettomuutta.

Mutta edettyään mökkiin jääneiden katseen kantamattomiin hän ei enää kyennyt taltuttamaan tavatonta järkkymystään. Vetäen viittansa kiivaasti ympärilleen hän seisahtui ensimäisen kunnaan luo, kapusi sen laelle, ojensi kätensä kirkasta kuuta kohti, ikäänkuin syyttäen taivasta ja maata vastoinkäymisistänsä, ja kirkui vihlovasti kuin kotka, jonka pesästä on poikaset riistetty. Tovin purki hän murhettaan näihin sanoiksi muodostumattomiin huudahduksiin ja ryntäsi sitten eteenpäin kiireisin ja kompastelevin askelin siinä turhassa toivossa, että saavuttaisi joukkueen, joka oli kuljettamassa hänen poikaansa vankina Dunbartoniin. Mutta niin yli-inhimillisiltä kuin hänen voimansa tuntuivatkin, pettivät ne koetuksessa, eikä hänen onnistunut äärimäisinkään ponnistuksin toteuttaa tarkotustansa.

Edelleen hän kuitenkin samosi niin joutuisasti kuin voipuneessa tilassaan suinkin kykeni. Kun ravinto kävi välttämättömäksi, hän astui ensimäiseen mökkiin. "Antakaa jotakin syödäkseni", hän sanoi; "olen MacTavish Mhorin leski -- olen Hamish MacTavish Beanin äiti, -- antakaa jotakin syödäkseni, jotta saan vielä kerran nähdä vaaleatukkaisen poikani".

Hänen pyyntöänsä ei kertaakaan evätty, vaikka myöntäessä useinkin sääli taisteli pelon apuna inhoa vastaan. Ei tarkalleen tiedetty, mikä osuus hänellä oli ollut Allan Breack Cameronin kuolemaan, joka oli arvattavasti sovitettava hänen poikansa hengellä, mutta kun tunnettiin hänen raju luonteensa ja entiset elämäntapansa, ei yksikään epäillyt, että hän oli tavalla tai toisella ollut tihutyön syynä, ja Hamish Beania pidettiin pikemmin äitinsä välikappaleena kuin apurina surmateossa.

Tästä maanmiestensä yleisestä mielipiteestä ei ollut suurtakaan hyötyä Hamish-poloiselle. Hänen kapteeninsa, Ripsas Colin, tunsi maan tavat ja käsitykset, joten hänen oli helppo saada Hamishilta selville hänen oletetun karkaamisensa yksityiskohdat ja miten aliupseeri oli saanut surmansa. Hän surkutteli sydämensä pohjasta nuorukaista, joka oli siten joutunut vanhemman ylenpalttisen hellyyden uhriksi. Mutta hänellä ei ollut esitettävänä mitään perustetta onnettoman tarjokkaansa pelastamiseksi tuomiosta, jonka julisti häntä vastaan sotilaallinen kuri ja sotaoikeuden nimenomainen päätös.

Tämän toimenpiteissä ei oltu hukattu hetkeäkään, ja tuomio määrättiin myös pantavaksi täytäntöön viivyttelemättä. Kenraali oli päättänyt toimittaa ankaran esimerkin ensimäisestä kiinnisaadusta karkurista, ja tässä oli riveistä poistunut, joka oli puolustautunut väkivallalla ja kahakassa surmannut pidättäjäkseen lähetetyn upseerin. Soveliaampaa rangaistavaa ei olisi voinut esiintyä, ja Hamish sai nopean kuolemantuomion. Hänen kapteeninsa ei kyennyt välityksellään saamaan aikaan hänen hyväkseen muuta kuin että hänelle myönnettiin sotilaan kuolema, sillä aikomuksena oli ollut hirttää hänet.

Glenorquhyn arvoisa pappi osui parhaillaan olemaan Dunbartonissa joillakin kirkon asioilla. Hän kävi kovaonnisen seurakuntalaisensa luona vankilassa, huomaten hänet kylläkin kehittymättömäksi, vaan ei kovakorvaiseksi, ja ne vastaukset, joita hän uskonnollisista asioista puhellessaan sai vangilta, olivat sellaisia, että hän tunsi kaksin verroin mielipahaa luonnostaan puhtaan ja ylvään mielenlaadun jäämisestä noin rajuksi ja muokkaamattomaksi.

Saatuaan varmuuden nuoren miehen todellisesta luonteesta ja elämänkatsomuksesta soimasi arvoisa sielunpaimen itseään katkerasti arkamaisuudestaan, joka Hamishin suvun pahasta maineesta johtuen oli pidättänyt hänet armeliaasti yrittämästä tuoda tätä eksynyttä lammasta talteen.

Syvästi pahotellessaan raukkamaisuutta, joka oli pelottanut hänet panemasta itseänsä alttiiksi vaaraan, kenties pelastaakseen kuolemattoman sielun, päätti hän torjua vastedes tuollaisen arkailun mielestään ja yrittää hänen upseereihinsa vetoamalla saada edes armonaikaa, -- jollei armahdusta -- rikolliselle, joka hänessä herätti tavatonta harrastusta sekä säveydellään että jalomielisellä luonteellaan.

Pastori siis haki puhuteltavakseen varusväen kasarmista kapteeni Campbellin. Ripsaan Colinin kasvot kuvastivat synkkää surumielisyyttä, joka lisääntyi papin mainitessa nimensä, säätynsä ja asiansa.

"Ette voi puhua minulle siitä miehestä parempaa kuin olen taipuvainen uskomaan", vastasi ylämaalainen upseeri; "ette voi pyytää minua tekemään hänen hyväkseen enempää kuin itsestäni haluan ja olen jo yrittänyt tehdä. Mutta kaikki on turhaa. Kenraali on puolittain alamaalainen, puolittain englantilainen. Hänellä ei ole käsitystäkään siitä ylväästä ja intomielisestä luonteesta, joka täällä vuoristossa usein saattaa jaloja avuja kosketuksiin suurten rikosten kanssa, näiden kuitenkin vähemmin ollessa sydämen pilloja kuin ymmärryksen erheitä. Olen mennyt niin pitkälle, että olen vakuuttanut hänelle tuon nuoren miehen kuoleman merkitsevän parhaan ja uljaimman soturin surmaamista komppaniastani, jossa jokseenkin kaikki ovat kunnon urhoja. Selitin hänelle, mistä kummallisesta harhaannuksesta MacTavishin näennäinen karkaaminen aiheutui ja kuinka vähän hänen sydämensä oli mukana rikoksessa, jonka hänen kätensä valitettavasti teki. Kenraalin vastauksena oli: 'Nuo ovat ylämaalaisia näkyjä, kapteeni Campbell, yhtä haihattelevia ja tyhjänpäiväisiä kuin kaukonäkemyksenkin ilmiöt. Törkeätä karkaamistapausta voidaan milloin hyvänsä lievennellä juopumukseen vetoamalla; upseerin murhaa saatetaan yhtä helposti kaunistella tilapäisen mielenhäiriön väitteellä. Esimerkki on tehtävä, ja jos se on osunut muutoin kunnolliseen sotamieheen, tehoaa se sitä paremmin.' -- Kun kenraalin horjumaton päätös on sellainen", pitkitti kapteeni Campbell huoaten, "olkoon teidän huolenanne, herra pastori, että holhottinne valmistautuu huomispäivän koitteeseen asti siihen suureen muutokseen, jonka alaisiksi me kaikki jonakuna päivänä joudumme."

"Ja johon Jumala meidät kaikki valmistakoon", toivotti hengenmies, "niinkuin minä koetan velvollisuuteni mukaisesti tuon nuorukaisparan suhteen".

Seuraavana aamuna, kun päivännousun kaikkein varhaisimmat säteet tervehtivät eriskummallisen näköisen ja jylhän kallion harjalta kohoavia harmaita torneja, ilmestyivät uuden ylämaalaisrykmentin soturit Dunbartonin linnan harjotuskentälle ja riveihin järjestyttyään alkoivat siirtyä alas jyrkkiä porraskäytäviä ja kapeita solia myöten ulkoportille, joka on ihan kallion juurella. Aika-ajoin kuului säkkipillin valittavia säveliä, vaihtelunaan rummut ja poikkihuilut, jotka esittivät kuolonmarssia.

Onnettoman rikollisen kohtalo ei ensimältä herättänyt rykmentissä sitä yleistä myötätuntoa, jota hänen rankaisemisensa pelkästä karkaamisesta olisi kaiketi saanut osakseen. Allan Breackin surma oli antanut toisenlaisen värityksen Hamishin rikkomukselle, sillä vainaja oli suuresti suosittu ja kuului sitäpaitsi lukuisaan ja mahtavaan heimoon, jonka jäsenistä oli useita riveissä. Onneton rikollinen sitävastoin oli vähän tunnettu ja tuskin sukua kellekään rykmenttikumppanilleen. Hänen isänsä oli kyllä ollut kuuluisa voimakkuudestaan ja uljuudestaan, mutta hän kuului hajaheimoon, kuten niitä nimitettiin, joilla ei ollut päällikköä heimolaisten johtajaksi taisteluun.

Olisi ollut muussa tapauksessa melkein mahdotonta saada rykmentin riveistä sitä joukkuetta, joka tarvittiin tuomion täytäntöönpanoon; mutta tarkotukseen valitut kuusi miestä olivat vainajan ystäviä, MacDhonouil Dhun suvusta polveutuneita kuten hänkin, ja valmistautuessaan kolkkoon tehtävään, johon heitä vaati velvollisuus, tunsivat he tuimaa kostonkin tyydytystä.

Rykmentin johtava komppania alkoi nyt lyhyinä riveinä marssia ulkoportista, ja sitä seurasivat toiset, kukin perätysten liikkuen ja pysähtyen ajutantin määräysten mukaan, muodostaakseen pitkähkön suunnikkaan kolme sivua, rivit sisäänpäin kääntyneinä. Suunnikkaan neljännen sivun sulki se valtava ja korkea vuori, jonka laelle linna on rakennettu.

Kulkueen keskivaiheilla asteli sotalain onneton uhri avopäin, aseettomana ja sidotuin käsin. Hän oli kalman kalpea, mutta hänen ryhtinsä oli niin luja ja silmänsä niin kirkkaat kuin konsanaan. Pappi käveli hänen vieressään, ja edellä kannettiin arkkua, jonka piti vastaanottaa hänen maalliset jäännöksensä. Hänen toveriensa katsanto oli vakaa, tyyni ja juhlallinen. He säälittelivät nuorukaista, jonka komea muoto ja miehekäs, vaikka nöyrä esiintyminen olivat heti hänen tultuaan selvästi näkyviin pehmittäneet monenkin sydämen, -- muutamien sellaistenkin, joihin kostonhimoiset tunteet olivat vaikuttaneet.

Hamish Beanin vielä elävälle ruumiille varattu arkku asetettiin suunnikkaan tyhjälle reunalle noin kahden kyynärän päähän jyrkänteen juurelta, joka kohoaa siinä kohden pystynä kuin kiviseinä kolmen- tai neljänsadan jalan korkeuteen. Sinne vietiin myös vanki, jonka vieressä hengenmies yhä lausui rohkaisevia ja lohduttavia kehotuksia; näitä näkyi nuorukainen kuuntelevan kunnioittavan hartaasti.

Vitkallisin ja näköjään melkein vastahakoisin askelin eteni ampumisjoukkue suunnikkaan sisäpuolelle ja asettui vastapäätä vankia, noin kymmenen kyynärän päähän. Pappismies teki nyt lähtöä.

"Ajattele, poikani", hän sanoi, "mitä olen sinulle selittänyt, ja perusta toivosi siihen ankkuriin, jonka olen osottanut. Silloin vaihdat lyhyen ja viheliäisen olon täällä elämään, jossa et joudu kokemaan surua etkä tuskaa. Onko mitään muuta, mitä voit uskoa toimitettavakseni?"

Nuorukainen katsahti hihanappeihinsa. Ne olivat kultaa, kenties hänen isänsä ottamia saaliikseen kansalaissotien aikana joltakulta englantilaiselta upseerilta. Pappi irrotti ne hänen hihoistaan.

"Äitini!" virkkoi tuomittu hiukan vaivaloisesti; "antakaa ne äiti-paralleni! Käykää hänen luonansa, hyvä isä, ja valaiskaa hänelle, mitä hänen pitäisi ajatella tästä kaikesta. Sanokaa hänelle, että Hamish Bean meni tyytyväisemmin kuolemaan kuin koskaan levolle pisimmän metsästyspäivän jälkeen. Hyvästi, herra pastori -- hyvästi!"

Kunnon mies kykeni tuskin peräytymään turman paikalta. Muuan upseeri ojensi hänelle tueksi käsivartensa. Viimeksi katsahtaessaan Hamishiin näki hän tämän polvistuneena arkulla; harvat ympärillä olleet olivat kaikki vetäytyneet loitomma. Käskysana kuului, kallioseinä kajahti yhteislaukauksesta, ja Hamish tuupertui voihkaisten eteenpäin, mutta kuoli arvattavasti melkein ilman hetkellisenkään kivun tuntoa.

Kymmenkunta hänen oman komppaniansa miestä astui sitten esille ja asetti juhlallisen kunnioittavasti toverinsa jäännökset arkkuun, samalla kun kuolonmarssi alkoi taas soida ja eri komppaniat yksinkertaisina riveinä kulkivat arkun ohi yksitellen, jotta kaikki saisivat kamalasta näystä sen varotuksen, joka sillä erityisesti tahdottiin terottaa mieliin. Rykmentti marssitettiin sitte pois ja nousi taas ylös ikivanhan kallion kuvetta, mutta kuten sellaisissa tilanteissa on tavallista raiutti heidän soittokuntansa nyt iloisempia sävelmiä, ikäänkuin olisi surun tai syvän ajattelunkin pitänyt mahdollisimman lyhytaikaisena asustaa soturin povessa.

Edellämainittu pikku joukko kantoi sillävälin kovaonnisen Hamishin hänen halpaan hautaansa erääseen Dunbartonin kirkkomaan soppeen, jota tavallisesti käytettiin rikollisille. Siellä lepää pahantekijäin tomun seassa nuorukainen, jonka nimi olisi saattanut koristaa urhojen aikakirjoja, jos hän olisi säästynyt niiden onnettomien tapausten tuholta, jotka jouduttivat hänet rikokseen.

VIII.

Erakon loppu.

Glenorquhyn pastori läksi Dunbartonista heti sen jälkeen kun oli ollut näkemässä tämän murheellisen tapauksen viimeisen kohtauksen. Hänen järkensä myönsi oikeaksi tuomion, joka vaati verta verestä, ja hän tunnusti, että hänen maanmiestensä kostonhimoinen luonne tarvitsi voimallista hillintää yhteiskunnallisen lain lujilla pidäkkeillä.

Mutta kuitenkin murehti hän lain yksilöllistä uhria. Kuka voi syyttää taivaan vasamaa, kun se singahtaa metsän poikien joukkoon -- ja kuka kuitenkaan saa olluksi murehtimatta, kun se valitsee tuhoavan tähtäyksensä esineeksi nuoren tammen solean rungon, josta oli varttumassa kasvuahonsa ylpeys? Näitä surullisia seikkoja mietiskellen joutui hän puoleltapäivin vuoristosoliin, joiden kautta hänen piti palata vielä etäiseen kotiinsa.

Paikallistuntemukseensa luottaen oli pastori poikennut valtatieltä, tavottaakseen tuollaisen lyhemmän polun, joita käyttävät vain jalkamiehet tai ratsastajat, kun heillä on turvanaan maakunnan pienikasvuisia, mutta varmajalkaisia, sitkeitä ja älykkäitä hepoja, kuten Glenorquhyn sielunpaimenella. Paikka, jonka halki hän nyt kulki, oli itsessään synkkä ja autio, ja taru oli lisännyt siihen taikauskon kaameutta, vakuuttaen siellä erään häijyn kummituksen liikkuvan, nimeltä Cloght-dearg eli Punavaippa. Tämän kerrottiin kaikin ajoin, mutta etenkin keskipäivän ja puoliyön hetkinä, väijyvän sikäläisessä rotkolaaksossa ja sekä ihmistä että alempaa luomakuntaa vihaten tekevän sellaista pahaa kuin sen vallassa oli, ja hirveillä kauhuilla ahdisti se muka niitä, joita sen ei oltu sallittu muutoin vahingoittaa.

Glenorquhyn pastori oli asettunut vastustamaan monia tuollaisia taikauskoisia luuloja, joiden hän täydellä syyllä arveli johtuneen paavilaisuuden pimeiltä päiviltä, kenties pakanuudenkin ajoilta, ja olevan sopimattomia valistuneen aikakauden kristittyjen uskottaviksi. Jotkut häneen likeisemmin kiintyneet seurakuntalaiset katsoivat hänet liian ajattelemattomaksi heidän isiensä vanhan uskon mullistajaksi, ja vaikka he kunnioittivat sielunpaimenensa siveellistä urheutta, eivät he voineet olla lausumatta julki pelkoaan, että hän jonakuna päivänä joutuisi uskaliaisuutensa uhriksi, -- että hänet revittäisiin kappaleiksi Cloght-deargin rotkossa tai jossakussa muussa kummittelusta tunnetussa saloseudussa, hän kun vielä näytti pitävän ylpeytenään ja mielihyvänään kulkea sellaisilla tienoilla yksinään päivinä ja hetkinä, jolloin häijyillä hengillä oletettiin olevan erityistä valtaa ihmisen ja luontokappaleen suhteen.

Nämä tarinat johtuivat pastorin mieleen, ja yksinäisyydessäkin vilahti hänen kasvoillaan kaihomielinen hymy, kun hän ajatteli ihmisluonteen epäjohdonmukaisuutta ja mietti, kuinka monetkin uljaat miehet, jotka olisi sotasoiton raikuminen yllyttänyt päätähavin hyökkäämään ojennettuja painetteja vastaan niinkuin hurjistunut härkä karkaa vihollisensa päälle, olisivat kuitenkin saattaneet peljätä noiden kuviteltujen kauhujen kohtaamista, joihin hän itse nyt epäröimättä antausi, vaikka oli rauhan mies eikä ollut tavallisissa vaaroissa suinkaan varma hermojensa lujuudesta.

Kolkkoa maisemaa katsellessaan täytyi hänen kylläkin myöntää itsekseen, että se ei ollut huonosti valittu niiden henkien tyyssijaksi, joiden sanotaan suosivan yksinäisyyttä ja autiutta. Rotko oli niin syvä ja soukka, että puolipäivän aurinko täpärästi sai luoduksi muutamia hajallisia säteitä synkälle ja ehtyneelle virralle, joka hiipi sen lymyjä myöten enimmäkseen äänettömänä, mutta toisinaan kumeasti kohisi kallioita ja isoja järkäleitä vasten, jotka näyttivät tahtovan sulkea siltä pääsyn. Talvella ja sadeaikana tämä pikku joki oli mitä pelottavimman suuremmoisena pauhaava niva, ja sellaisina aikoina se oli repinyt auki ja alastomiksi ne leveäpintaiset kallionlohkareet, jotka nyt monin paikoin kätkivät näkyvistä sen uoman ja näyttivät aikovan kokonaan tukkia sen.

"Epäilemättä", ajatteli pappi, "tämä vuoripuro pilvenpurkauksen tai rajusään äkillisesti paisuttamana on useinkin ollut sellaisten tapaturmien syynä, jotka Cloght-deargin mukaan nimitetyssä rotkossa sattuneina on katsottu tuon hirmun tuottamiksi."

Juuri kun tämä aatos johtui hänen mieleensä, kuuli häntä naisäänen huudahtavan kimakasti ja oudostuttavasti: "Michael Tyrie -- Michael Tyrie!"

Hän katseli ympärilleen hämmästyneenä ja hiukan peljästyneenäkin. Ensin tuntui siltä kuin olisi se paha henkiolento, jonka olemassaolon hän oli kieltänyt, aikonut ilmestyä rankaisemaan hänen epäuskoisuuttansa. Tämä säikky pidätti häntä kuitenkin vain hetkisen vastaamasta lujalla äänellä: "Kuka huutaa -- ja missä olet?"

"Kurjuudessa elämän ja kuoleman vaiheilla vaeltava", lausui ääni, ja puhuja, pitkä nainen, astui esiin kallionlohkareiden seasta, jotka olivat kätkeneet hänet näkyvistä.

Hänen tullessaan lähemmä olisivat hänen heleä _tartaninsa_, jossa punainen väri oli vallitsevana, kookas vartalonsa, pitkät askeleensa sekä myssyn alta näkyvät vääntyneet kasvonpiirteensä ja hurjat silmänsä saaneet hänet hyvinkin esittämään sitä haamua, josta laakso oli saanut nimensä. Mutta pastori Tyrie tunsi hänet heti MacTavish Mhorin leskeksi, Hamish Beanin nyt lapsettomaksi äidiksi. Eipä tiedä, vaikka olisi pappi mieluummin kestänyt itse Cloght-deargin ilmestyksen kuin täten järkkymyksekseen tavannut Elspatin, kun ottaa lukuun vaimon rikoksen ja surkeuden. Hän pysähdytti hevosensa vaistomaisesti ja yritti koota ajatuksiaan, jollaikaa tulija saapui muutamin askelin hevosen pääpuoleen.

"Michael Tyrie", virkkoi leski, "Clachanin hupsut vaimot pitävät sinua kuin jumalana -- ole sellainen minulle ja sano, että poikani elää. Sano se, niin minäkin palvon sinua -- taivutan polveni seitsemäntenä päivänä sinun rukouspaikassasi, ja sinun Jumalasi olkoon minun Jumalani."

"Onneton vaimo", vastasi pappi, "ihminen ei tee sopimuksia Luojansa kanssa niinkuin itsensä kaltaisen kuolevaisen kanssa. Ajatteletko voivasi hieroa kauppaa Hänen kanssaan, joka loi maan ja levitti taivaat, tai tarjota mitään Hänen silmissään vastaanottamisen arvoista kunnioitusta ja hartautta? Hän on pyytänyt kuuliaisuutta eikä uhria, ja kärsivällisyyttä niissä koettelemuksissa, joilla Hän meitä etsiskelee, vaan ei turhia lahjuksia, jollaisia ihminen tarjoaa muuttelehtivalle lähimäiselleen, jotta tämä luopuisi päätöksestään."