Part 5

Valitettavasti ei hän pannut toimeen aiettaan, joka olisi saattanut ehkäistä suuren onnettomuuden, koska hänestä olisi luultavasti tullut välittäjä kovaonnisen nuoren miehen hyväksi. Mutta muistaessaan maan vanhan tavan mukaan kasvatettujen ylämaalaisten hurjamielisyyden jätti hän lopultakin sikseen laajalti peljätyn rosvon MacTavish Mhorin lesken ja pojan asiat, siten menettäen tilaisuuden tehdä paljon hyvää, ja katkerasti pahotteli hän tätä jälkeenpäin.

Kun Hamish MacTavish astui äitinsä mökkiin, heittäytyi hän vain äskeiselle vuoteelleen, huudahti: "hukassa, hukassa!" ja alkoi surun ja suuttumuksen sanoilla ilmaista syvää järkkymystänsä siitä petoksesta, joka oli häntä vastaan tehty, ja siitä julmasta pulasta, johon hänet oli joudutettu.

Elspat oli valmistautunut poikansa kiihtymyksen ensimäiseen purkaukseen ja arveli itsekseen: "Se on pelkkä ukkossateen paisuttama vuoripuro. Tarvitsee vain istuutua äyräälle levähtämään; kaikesta sen nykyisestä pauhinasta huolimatta tulee väleen aika, jolloin pääsee kuivin kengin ylitse."

Hän antoi pojan valitusten ja moitteitten, jotka pahimman tuskankin aikana olivat kunnioittavia ja helliä, kuoleutua virkkamatta sanaakaan vastaukseksi. Viimein vaipui nuori mies synkeään äänettömyyteen, ehdytettyään kaikki murheen ilmaukset, joita hänen sydämentunteisiin runsasvarainen puhekielensä soi kärsivälle. Äiti antoi pysähdyksen pitkittyä lähes tunnin verran, ennen kuin lähestyi poikansa makuusijaa.

"Ja nyt", virkkoi hän viimein, ja hänen äänessään lievensi vanhemman käskeväisyyttä äidin rakkaus, "oletko lopettanut turhanaikaisen suremisesi ja kykenetkö vertaamaan voittoasi siihen, mitä olet hävinnyt? Onko Dermidin kavala poika sinun veljesi, taikka heimosi isä, jotta itkisit, koska et voi sitoutua häneen ja joutua niiden joukkoon, joiden on täytettävä hänen käskynsä? Voisitko sieltä kaukaiselta maalta tavata järvet ja vuoret, jotka jättäisit jälkeesi tänne? Saisitko pyytää Breadalbanen hirviä Amerikan metsistä, tai suopiko valtameri sinulle Awen lohia? Ajattele siis häviösi määrää ja viisaan miehen tavoin ota samalla lukuun, mitä olet siinä voittanutkin."

"Olen hävinnyt kaikki, äiti", vastasi Hamish, "koska olen rikkonut lupaukseni ja menettänyt kunniani. Voisin kertoa vastukseni, mutta kuka uskoisikaan minua?"

Onneton nuori mies väänteli taas käsiään, painoi ne otsaansa vasten ja kätki kasvonsa vuoteeseen.

Elspat alkoi nyt todella huolestua ja toivotteli kenties, että hän olisi jättänyt petollisen juonensa sikseen. Hänellä ei ollut toivoa muusta apukeinosta kuin suostuttelevasta kaunopuheisuudesta, johon hän olikin hyvin luontuva, vaikka hänen täydellinen vieraantumisensa olevaisesta maailmasta teki sen tehottomaksi. Hän kehotteli poikaansa kaikin äidin hellyyden huomautuksin pitämään huolta omasta turvallisuudestaan.

"Jätä minut", hän sanoi, "harhaannuttamaan vainoojasi. Minä pelastan henkesi -- minä varjelen kunniaasi -- sanon heille, että vaaleatukkainen Hamishini putosi Corrie dhun (Mustan kuilun) kaltaalta lahteen, jossa yksikään ei ole tavannut pohjaa. Sen sanon heille, ja minä heitän viittasi orjantappuroihin, joita kasvaa syvyyden partaalla, jotta he uskovat sanojani. Kyllä he uskovat, ja he palaavat Dunbartoniin, sillä vaikka saksilainen rumpu saa kutsutuksi elolliset kuolemaan, ei se voi herättää kuolleita heidän orjuuttavan lippunsa alle. Sitte me samoamme yhdessä kauvas pohjoiseen Kintailin suolaisille järville, jättäen notkoja ja tuntureita asuinsijamme ja Dermidin poikien välille. Me käymme tumman järven rannoilla, ja minun sukulaiseni -- sillä eikö äitini ollut Kennethin lapsia, ja eivätkö he muista meitä vanhalla rakkaudella? -- sukulaiseni ottavat meitä vastaan entisaikaisella kiintymyksellä, joka on säilynyt noilla etäisillä laaksomailla, missä geeliläiset vielä asuvat ylväydessänsä, sekaantumatta saksilaisiin moukkiin tai heidän välikappaleikseen ja orjikseen tulleeseen kehnoon väkeen."

Geelinkielen voimallisuus, joka on luonnostaan liioitteleva tavallisimmissakin ilmauksissaan, tuntui nyt melkein liian heikolta suomaan Elspatille välineitä sen loistavan kuvan selventämiseen, jonka hän loihti pojalleen tämän turvapaikaksi esittämästänsä tienoosta. Vähälukuisia kuitenkin olivat värit, joilla hän sai maalatuksi ylämaalaista paratiisiansa.

Tunturit olivat hänen vakuutuksensa mukaan siellä korkeampia ja muhkeampia kuin Breadalbanen -- Ben Cruachan oli vain kääpiö Skoorooran rinnalla. Järvet levisivät laajempina selkinä, ja niissä ei ollut ainoastaan kaloja runsaasti, vaan yltäkyllin lihavia hylkeitäkin. Hirvet olivat kookkaampia ja kulkivat suurempina laumoina -- valkoisia torahampaitaan väläyttelevä metsäkarju, jonka ajoa urhot aina ovat mieluimmin harrastaneet, oli vielä noiden läntisten salojen asukkaana -- ihmiset olivat ylevämpiä, viisaampia ja voimakkaampia kuin se rappeutunut rotu, joka oleksi "saksilaisen" lipun suojassa. Sen maakunnan tyttäret olivat kauniita, sinisilmäisiä, vaaleatukkaisia ja lumipovisia, ja heistä hän valitsisi Hamishille vaimon, hyväsukuisen, maineeltaan nuhteettoman, uskollisen ja hellän, hänen ollakseen auringonsäteenä heidän kesämajassaan ja kotilieden lämpönä talviasunnossa.

Sellaisilla puheilla yritti Elspat lieventää poikansa epätoivoa ja taivuttaa häntä siirtymään paikalta, missä hän näytti päättäneen viipyä. Hänen puheenlaatunsa oli runollista, mutta muistutti muuten samaa leperrystä, jota hän muiden helläin äitien tavoin oli haaskannut Hamishiin tämän lapsuusaikoina, saadakseen hänen suostumuksensa johonkin vastenmieliseen, ja hän haastoi äänekkäämmin, nopeammin ja hartaammin, mikäli alkoi menettää luottamuksensa sanojen vakuuttavaan voimaan.

Hamishin mieleen ei hänen kaunopuheisuutensa ollenkaan tehonnut. Hän tunsi paljoa paremmin kuin äiti maan todelliset olot ja oivalsi, että vaikka saattoikin olla mahdollista piiloutua pakolaisena etäisempään vuoristoon, Ylämaassa ei nykyään ollut ainoatakaan soppea, missä kävi päinsä harjottaa hänen isänsä ammattia, jollei hän olisikaan aikansa muuttuneesta elämänkatsomuksesta omaksunut sitä mielipidettä, että _cateranin_ ura ei enää kelvannut tieksi kunniaan ja maineeseen.

Äidin sanat tulvivat senvuoksi välinpitämättömiin korviin, ja tämä uuvutti itsensä turhaan, koettaessaan kuvailla äitinsä heimolaisten asuinsijoja sellaisin vakuutuksin, että ne viehättäisivät Hamishin seuraamaan häntä sinne. Hän puhui tuntikausia, mutta aivan hukkaan, kykenemättä saamaan muuta vastausta kuin voihkauksia, huokailuja ja äärimäisen toivottomuuden huudahduksia.

Vihdoin kavahti Elspat seisaalle ja muutti yksitoikkoisen äänensävynsä, jolla hän oli ikäänkuin laulanut turvallisen maakunnan ylistystä, kiivaan kiihtymyksen lyhyeksi ja ankaraksi puheenlaaduksi.

"Hupsu olen", hän sanoi, "kun tuhlaan sanojani joutavanpäiväiselle, älyttömälle surkeilijalle, joka kyyristyy kuin koira saamaan ruoskaa. Odota täällä, vastaanota rasittajasi ja antaudu heidän kuritettavakseen; mutta älä luule, että äitisi silmä rupeaa sitä katselemaan. En voisi nähdä sitä ja elää. Usein olen katsellut kuolemaa, vaan en milloinkaan häpeätä. Hyvästi, Hamish! Emme tapaa toisiamme enää."

Hän syöksähti ulos mökistä kuin nahkasiipi ja kenties ajattelikin tehdä mitä uhkasi, -- ainiaaksi erota pojastaan.

Kamala näky olisi hän ollut sinä iltana matkalaiselle, joka olisi kohdannut hänet harhailemassa erämaan halki kuin rauhattoman haamun, hurjasti haastellen itsekseen. Hän samosi siten tuntikausia, pikemmin etsien kuin kartellen vaarallisimpia polkuja. Uhkamielisen kiireisesti kulki hän täpäriä latuja rämeiden yli, huimaavien rotkojen reunoja tai pauhaavan virran äyräitä.

Mutta epätoivosta tullut urheus juuri pelastikin hengen, jonka hän kenties halusi kuolettaa, vaikka tahallinen itsemurha oli Ylämaassa ani harvinainen. Hänen astuntansa oli kuilun reunalla vakaata kuin vuorikauriin. Tuossa kiihtymyksen tilassa olivat hänen silmänsä niin terävät, että erottivat pimeässäkin vaarat, joita vieras ei olisi kyennyt väistämään keskipäivälläkään.

Elspat ei samonnut suoraan eteenpäin, muutoin hän olisi pian ollut kaukana mökistä, johon oli jättänyt poikansa. Hänen tolansa kierteli, sillä tuo mökki oli keskus, johon hänen sydämensä oli sidottu, ja vaikka hän harhaili sen ympärillä, tunsi hän mahdottomaksi poistua sen lähistöltä. Aamuruskon ensi hehkussa hän palasi majaan.

Toviksi pysähtyi hän vitsaksilla suljetulle ovelle ikäänkuin häpeissään siitä, että sitkeä kiintymys oli tuonut hänet takaisin paikalle, jolta hän oli lähtenyt aikomatta milloinkaan palata. Mutta hänen empimisessään oli vielä enemmän pelkoa ja tuskallista huolestusta: kenties oli hänen vaaleatukkainen poikansa saanut vauriota unijuoman vaikutuksista tai hänen vihamiehensä käyneet häneen kiinni yön kuluessa. Hiljaa avasi hän oven ja astui sisään äänettömin askelin.

Surunsa ja tuskansa voivuttamana ja ehkä vieläkin tuntien vaikutusta voimakkaasta unijuomastaan nukkui Hamish Bean jälleen sitä puuduttavaa sikiunta, johon intiaanien sanotaan vaipuvan kidutuksensa väliaikoina. Hänen äitinsä tuskin rohkeni olla varma siitä, että todellakin näki hänen hahmonsa makuulla, että todellakin kuuli hänen hengityksensä.

Pamppailevin sydämin meni Elspat keskemmäksi lieden ääreen, missä turvepalasen peittämillä uinuivat tulennoksen kiiluvat hiilet, niitä kun ei milloinkaan päästetä sammuksiin skotlantilaisessa takassa, ennen kuin asukkaat ovat ainiaaksi jättäneet talon.

"Hiipuva tuike", puheli hän itsekseen, rikkitikulla sytyttäessään päreen kynttiläkseen, "voimaton tuike, pian sammut sinä siitä, ja suokoon taivas, että Elspat MacTavishin elämänkipinä ei olisi sinua pitkällisempi!"

Puhuessaan hän kohotti loimuavaa tervaslastua vuoteeseen päin, jolla yhä virui hänen poikansa sellaisessa asennossa, että oli epätietoista, nukkuiko hän vai makasiko tainnuksissa. Hänen lähestyessään leposijaa välähti valo makaavan silmiin -- tämä kavahti heti jalkeille, harppasi eteenpäin, paljastettu väkipuukko kädessä kuin verivihollista kohtaamaan varustautuneella miehellä, ja huudahti: "Takaisin! -- henkesi uhalla, pysy loitompana!"

"Tuo on mieheni sana ja teko", vastasi Elspat, "ja nyt tunnen puheesta ja liikkeistä MacTavish Mhorin pojan".

"Äitikö siinä?" virkkoi Hamish, ja hänen epätoivoinen karskiutensa muuttui surumieliseksi pahotteluksi. "Voi, äitiseni, miksi olet palannut tänne?"

"Kysy minkätähden metsävuohi tulee takaisin vasan luo", selitti Elspat, -- "miksi vuorikissa palaa luolaansa ja poikasiensa pariin. Tiedä, Hamish, että äidin sydän elää ainoastaan lapsensa povessa."

"Sitte se pian lakkaa sykkimästä", sanoi Hamish, "jollei se voi värähdellä povessa, joka on turpeen alla. Äiti, älä moiti minua; jos suren, niin en ole heikko itseni tähden, vaan sinun vuoksesi, sillä minun kärsimykseni ovat pian lopussa; mutta sinun -- oi, mikä muu kuin taivas voipi asettaa niille rajan!"

Elspat värähti ja astui taaksepäin, mutta suoristausi taas melkein heti lujaryhtiseksi ja uhkamieliseksi.

"Juurikään ajattelin olevasi mies", hän haastoi, "ja sinä oletkin taas lapsi. Kuuntele minua vielä, ja lähtekäämme täältä yhdessä. Olenko tehnyt sinulle vääryyttä tai vauriota? Jos olen, niin älä kuitenkaan kosta näin julmasti. Katso, Elspat MacTavish, joka ei ole milloinkaan ennen polvistunut edes papin eteen, lankee oman poikansa jalkoihin ja anoo häneltä anteeksi."

Ja samassa hän heittäysi polvilleen nuoren miehen eteen, tarttui häntä käteen ja suuteli sitä moneen kertaan, sydäntäsärkevästi rukoillen anteeksi yhä uudestaan ja uudestaan.

"Anteeksi", hän huudahti, "anteeksi, taattosi tomun tähden -- anteeksi, sen tuskan tähden, jolla sinut synnytin -- sen huolen tähden, jolla sinut kasvatin! Kuullos, taivas -- katso, maa: äiti pyytää lapseltaan anteeksi, ja hänen rukouksensa evätään!"

Turhaan yritti Hamish tyrehdyttää tätä mielenkuohun purkausta, vakuutellen äidilleen mitä juhlallisimmin, että hän ei ollut tälle katkerana siitä onnettomasta juonesta, jolla hänet oli petetty.

"Tyhjiä sanoja", valitti äiti, "joutavia väitteitä, joilla vain peittelet mielenkarvautesi itsepintaisuutta. Jos tahdot, että uskon sinua, niin tule pois täältä heti ja peräydy seudulta, joka käy hetki hetkeltä vaarallisemmaksi. Tee niin, ja silloin saatan ajatella, että olet antanut minulle anteeksi -- kieltäydy siitä, ja taaskin haastan kuun ja tähdet, taivaan ja maan todistamaan, kuinka heltymättömän sisukkaasti sinä kannat kaunaa äidillesi virheestä, joka johtui rakkaudesta sinuun, jos se olikaan virhe."

"Tässä seikassa et saa minua taipumaan, äiti", epäsi Hamish. "Minä en tahdo paeta kenenkään tieltä. Vaikka Barcaldine lähettäisi lippunsa alta jokaisen geeliläisen tänne, niin täällä minä odottaisin heitä; ja kun pyydät minua pakenemaan, voit yhtä hyvin käskeä tuon vuoren irtautua perustuksiltansa. Jos olisin varma siitä, mitä kautta he tulevat, niin säästäisin heiltä etsinnän vaivan; mutta minä saattaisin mennä vuoripolkua, heidän kenties tullessaan järveltä. Täällä minä tahdon odottaa kohtaloani; ei ole Skotlannissa niin voimallista ääntä, että hievahtaisin paikaltani sitä totellakseni."

"Täällä sitte pysyn minäkin", virkkoi Elspat, nousten seisaalle ja puhuen teennäisen tyynesti. "Olen nähnyt mieheni kuoleman -- silmäni kestävät katsella poikani sortumista. Mutta MacTavish Mhor kuoli urhon tavoin, kelpo säilä oikeassa kädessään; poikani joutuu turmaan kuin mulli, jonka ajaa teurastuspenkkiin saksilainen isäntä, ostettuaan sen huokeasta hinnasta."

"Olet ottanut henkeni, äiti", vastasi onneton nuori mies. "Siihen sinulla on oikeus, sillä sinä sen minulle annoit. Mutta älä kajoa kunniaani! Sen olen perinyt uljaalta esi-isien sarjalta, ja sitä ei saa tahrata miehen tekonen tai naisen kielastus. Mitä minun on tehtävä, sitä en kenties itsekään vielä tiedä; mutta älä kiusaa minua pitemmälle moitteillasi -- olet jo tärvellyt enemmän kuin voit koskaan korjata."

"Hyvä on, poikani", sanoi siihen Elspat. "Et enää kuule minulta valitusta tai anelua. Olkaamme vaiti ja odottakaamme käännettä, minkä taivas meille toimittaa."

VII.

Tihutyö.

Seuraavan aamun aurinko tapasi mökissä haudan hiljaisuuden. Äiti ja poika olivat nousseet, ryhtyen kumpainenkin omiin hommiinsa. Hamish puhdisteli ja laittoi kuntoon aseitaan mitä huolellisimmin, mutta hänen sävynsä ilmaisi suurta apeutta. Sieluntuskassaan rauhattomampana puuhasi Elspat aterian valmistamisessa; eilispäivän ahdistava jännitys oli saanut heidät molemmat unohtamaan kaiken ravinnon. Hän kattoi pöydän pojalleen ja lausui geeliläisen runoilijan sanoilla:

"Ilman jokapäiväistä ravintoa seisoo talonpojan auransaara alallaan vaossa; ilman jokapäiväistä ravintoa on soturin miekka liian raskas hänen käteensä. Ruumiimme ovat orjiamme, mutta niitä on ruokittava, jos tahdomme niiltä palvelusta. Niin haastoi ennen vanhaan Sokea Runoseppo Fionin sotureille."

Nuori mies ei vastannut, mutta hän nautti eteensä pantua ikäänkuin kerätäkseen voimia siihen kohtaukseen, joka hänen oli kestettävä. Nähtyään hänen syöneen kyllikseen täytti äiti jälleen tuon onnettoman juomapikarin ja tarjosi sitä aterian lopuksi. Mutta Hamish hätkähti syrjään sekä pelkoa että inhoa kuvastavin elein.

"Ei, poikani", vakuutti Elspat, "tällä kertaa sinulla varmastikaan ei ole mitään syytä pelkoon."

"Älä tyrkytä, äiti", vastasi Hamish, "tai pane myrkyllinen sammakko haarikkaan, ja minä juon -- mutta tuosta kirotusta pikarista ja sen pökerryttävästä sisällöstä en enää eläissäni maista pisaraakaan!"

"Niinkuin tahdot, Hamish", virkkoi Elspat korskeasti ja alkoi näköjään hyvin uutterana hyöriä kaikenlaisissa askareissa, jotka olivat edellisenä päivänä keskeytyneet.

Mitä hänen sydämessään liikkuikaan, kaikki tuskaloisuus näytti häipyneen hänen katseistaan ja käyttäytymisestänsä. Ainoastaan hänen ylenpalttisesta touhuamisestaan olisi likeisesti tarkaten saattanut havaita, että hänen toimiaan kannusti joku sisäinen ahdistavan kiihtymyksen aihe; ja samalla olisi myös tullut huomanneeksi, että hän usein keskeytti nähtävästi itsetiedottoman hyräilynsä, pikaisesti vilkaistakseen ulos mökin ovesta.

Mitä Hamish ajattelikaan, hänen sävynsä oli aivan päinvastainen kuin äidin. Laitettuaan aseensa kuntoon mökissä istuutui hän mökin oven edustalle ja piti silmällä vastapäistä tunturia kuin paikalleen asetettu etuvartija, joka odottaa vihollisen lähenemistä. Puolipäivä tapasi hänet samassa muuttumattomassa asennossa, ja tuntia myöhemmin hänen äitinsä seisahtui hänen viereensä, laski kätensä hänen olalleen ja kysyi niin välinpitämättömällä äänenpainolla kuin olisi puhunut jostakin ystävällisestä vierailusta:

"Milloin odotat heidän saapuvan?"

"He eivät voi olla täällä ennen kuin varjot pitenevät itään päin", vastasi Hamish, "siinäkään tapauksessa nimittäin, että läheisin patrulli, kersantti Allan Breack Cameronin johtama, on Dunbartonista lähetetyllä pikaviestillä käsketty tänne, niinkuin on varsin luultavaa".

"Tule sitten äitisi katon alle vielä nyt; nauti hänen laittamaansa ruokaa viimeinen kerta; sen jälkeen tulkoot he, ja sinä saat nähdä, onko äitisi taistelun hetkellä hyödyttömänä rasituksena. Sinun kätesi on kyllä hyvin harjaantunut, mutta se ei pysty laukomaan näitä aseita niin nopeasti kuin minä kykenen ne lataamaan -- niin, jos käy tarpeelliseksi, en itsekään pelkää väläystä tai pamausta, ja tähtäystäni on pidetty tehoisana."

"Taivaan nimessä, äiti, älä sekaannu tähän asiaan!" kielsi Hamish. "Allan Breack on ymmärtäväinen mies ja hyväntahtoinen, ja hän on hyvää sukujuurta. Kenties voi hän luvata upseeriemme puolesta, ettei minua tuomita mihinkään häpeälliseen rangaistukseen; ja jos minulle tarjotaan tyrmässä istumista tai musketinluotiin kaatumista, en ota sitä vastustaakseni."

"Voi, rupeatko sinä uskomaan heidän sanaansa, hupsu lapsi? Sinun pitää muistaa, että Dermidin heimo on aina ollut liukaskielinen ja petollinen, ja niin pian kuin ovat saaneet raudat ranteisiisi, riisuvat he hartiasi ruoskaa varten."

"Säästä neuvosi, äiti", sanoi Hamish ankarasti; "minun päätökseni on tehty."

Mutta vaikka hän äitinsä kiusallista taivuttelukiihkoa välttääkseen puhui siten, olisi Hamish sillä hetkellä havainnut mahdottomaksi sanoa, minkä menettelytavan hän muka oli valinnut. Vain yhdessä kohden oli hän tehnyt selvän päätöksen; hän tahtoi odottaa kohtaloaan, oli se mikä tahansa. Vasten tahtoansa jouduttuaan sanansa rikkojaksi ei hän tahtonut lisätä syyllisyyttänsä rangaistuksen välttämiseksi tehdyllä pakoyrityksellä.

Tähän uhrautumiseen hän katsoi olevansa velvollinen sekä oman että maanmiestensä kunnian tähden. Kehen hänen toveriinsa luotettaisiin vastedes, jos hänen ajateltaisiin harkitusti rikkoneen lupauksensa ja pettäneen upseeriensa luottamuksen? Ja ketä muuta kuin Hamish Bean MacTavishia syyttäisivät geeliläiset niiden epäluulojen varmentamisesta, joita saksilaisella kenraalilla tiedettiin olevan ylämaalaisten vilpittömyydestä?

Lujasti oli hän senvuoksi päättänyt pysyä alallaan. Mutta oliko hänen tarkotuksenaan rauhallisesti antautua kiinniottajiksi lähetetylle patrullille vai aikoiko hän näennäisellä vastarinnalla yllyttää heidät surmaamaan hänet paikalla, siihen kysymykseen ei hän itsekään olisi osannut vastata. Halu tavata Barcaldine ja selittää poissaolonsa syy kehotti häntä edelliseen menettelyyn, mutta häpäisevän rangaistuksen pelko ja äidin katkeruus tukivat voimakkaasti jälkimäistä ja vaarallisempaa aietta. Hän jätti asemansa sattuman ratkaistavaksi käänteen tullessa; eikä hänen tarvinnut pitkälle odottaakaan sitä.

Ilta läheni; vuorten jättiläisvarjot loivat tummia viiruja kauvas itään päin, läntisten huippujensa vielä hehkuessa purppuran ja kullan hohteessa. Ben Cruachania kiertävä tie oli täydellisesti näkyvissä mökin ovelta, kun viisi ylämaalaista soturia, joiden aseet kimmelsivät auringossa, äkkiä kääntyi esille etäisimmästä päästä, missä valtatie kätkeytyi vuoren taakse.

Yksi eteni hiukan edellä muista neljästä, jotka marssivat kahtena rivinä, sotilaallisen järjestyksen mukaan. Heidän kantamistansa luikuista kuten asunaan olevista leväteistäkin ja lakeista kävi ehdottomasti selville, että tulijat olivat aliupseerin johtama osasto Hamishin omaa rykmenttiä, ja yhtä vähän saattoi olla epäilyksiä heidän tarkotuksestaan Loch Awen äärellä.

"Ne tulevat rivakasti", virkkoi MacTavish Mhorin leski. "Kuinkahan kiireesti tai verkkaan jotkut heistä palannevatkaan! Mutta niitä on viisi, ja siinä on liiaksi ylivoimaa tasapuoliseen otteluun. Astu takaisin mökkiin, poikani, ja laukaise ampumareijästä oven vierestä. Kaksi voit kaataa ennen kuin he poikkeavat valtatieltä polulle -- jäljelle jää silloin vain kolme, ja isäsi on minun avullani usein asettunut sitä lukumäärää vastaan."

Hamish Bean otti äitinsä tarjoaman pyssyn, mutta mökin ovelta hän ei hievahtanut. Maantieltä tuleva joukkue huomasi hänet pian, koska se lisäsi vauhtinsa juoksuksi, vaikka rivit kuitenkin pysyivät koossa kuin kahlitut ajokoiraparit, edeten hyvin joutuisasti. Paljoa lyhemmässä ajassa kuin tottumattomammat vuoristonkulkijat olisivat kyenneet suoriusivat he valtatieltä polulle ja lähenivät pistoolinkantaman päähän majasta, jonka ovella Hamish seisoi järkähtämättömänä kuin patsas, pyssy kädessään. EIspat oli asettunut hänen taakseen ja melkein raivopääksi vimmastuneena moitti häntä voimakkaimmin sanoin, mitä epätoivon hurjuus saattoi keksiä, päättämättömyydestä ja hentomielisyydestä.

Hänen sanansa kartuttivat katkeraa äkää, jota alkoi kuohua nuoren miehen omassa mielessä, kun hän katseli, millä epäystävällisellä kiireellä hänen entiset toverinsa olivat innokkaasti rientämässä häneen käsiksi kuin koirat karkaamassa kiinni uroshirveen, joka on kääntynyt vastarintaan. Isältä ja äidiltä periytyneet kesyttömät ja tuimat intohimot heräsivät takaa-ajajien oletetusta vihamielisyydestä, ja se hillintä, jolla hänen terve järkensä oli tähän asti hallinnut näitä tunteita, alkoi vähitellen myödätä.

Kersantti huusi nyt hänelle:

"Hamish Bean MacTavish, laske alas aseesi ja antaudu."

"Seisahdu _sinä_, Allan Breack Cameron, ja käske miestesi pysähtyä, muutoin asia kääntyy pahemmaksi meille kaikille."

"Seis, miehet", sanoi kersantti, mutta lähestyi itse edelleen. "Hamish, ajattele, mitä teet, ja anna pois pyssysi; voit vuodattaa verta, mutta rangaistuksesta et pääse."

"Ruoska -- ruoska, poikani -- vältä ruoskaa!" kuiskasi Elspat.

"Varo itseäsi, Allan Breack", sanoi Hamish. "En tahtoisi tuottaa vammaa, -- mutta minä en anna ottaa itseäni kiinni, jollet voi taata minulle vapautusta saksilaisesta suomimisesta."

"Hupsu!" vastasi Cameron; "tiedäthän, etten sitä voi. Mutta parhaani kyllä panen hyväksesi. Sanon kohdanneeni sinut paluumatkalla, ja rangaistus tulee vähäinen -- mutta anna pois muskettisi. Tulkaa, miehet."

Samassa hän ryntäsi eteenpäin, kurottaen käsivartensa ikäänkuin työntääkseen syrjään nuoren miehen ojennetun luikun.

"Nyt -- älä säästä isäsi verta, puoltaaksesi isäsi majaa!" huudahti Elspat.

Hamish laukaisi pyssynsä, ja Cameron kaatui hengettömänä.

Tämä kaikki tapahtui melkein silmänräpäyksessä. Sotamiehet säntäsivät paikalle ja tarttuivat Hamishiin, joka ei yrittänyt vähäisintäkään vastarintaa, näköjään tyrmistyneenä tihutyöstänsä. Toisin oli hänen äitinsä laita; nähdessään miesten olevan asettamassa käsirautoja hänen ranteisiinsa heittäysi tämä soturien kimppuun niin raivokkaasti, että heistä täytyi kahden pidellä äitiä, muiden kytkiessä vangikseen pojan.

"Jo sinä teit kirotun pillan", päivitteli muuan miehistä Hamishille, "kun surmasit parhaan ystäväsi, joka kaiken aikaa tänne tullessamme mietti keinoa, miten saada sinut pelastetuksi karkurin rangaistuksesta."

"Kuuletko _sitä_, äiti?" virkahti Hamish, kääntyen Elspatiin päin sen verran kuin kahleensa sallivat -- mutta tämä ei kuullut eikä nähnyt mitään. Hän oli pyörtynyt mökkinsä permannolle.