Part 4

"Tähän häpeään olet kuitenkin alistanut itsesi, Hamish", huomautti Elspat, "jos annat tai upseerisi ottavat aihetta loukkaannukseen sinua vastaan. -- En puhu sinulle enempää aikeistasi. Jos kuudes päivä tämän aamun auringosta lukien olisi minun kuolinpäiväni ja sinun pitäisi jäädä ummistamaan silmäni, niin sinulla olisi vaarana tulla sidotuksi kuin koira patsaaseen -- niin, jollei sinulla olisi sydämen uljautta jättääksesi minut kuolemaan yksinäni ja autiolle pankolleni, -- taattosi tulen ja hyljätyn emosi elämän viimeisen kipinän sammumaan yhtähaavaa!"

Hamish mitteli permantoa kärsimättömin ja vihaisin askelin.

"Äiti", virkkoi hän viimein, "älä vaivaa mieltäsi tuommoisilla seikoilla. Minä en voi joutua sellaiselle häpeälle alttiiksi, sillä minä en sitä ikinä ansaitse; ja jos minua sillä uhattaisiin, tietäisin kuolla ennen kuin se tahra minut leimaisi."

"Siinä puhui sydämeni puolison poika!" vastasi Elspat.

Hän muutti puheenainetta ja näytti surumielisen myöntyväisenä kuuntelevan, kun poika muistutti hänelle, kuinka lyhyt aika heille oli suotu seurusteluunsa ja pyyteli, että se vietettäisiin ilman hyödyttömiä ja ikäviä muisteloja olosuhteista, joissa heidän oli piakkoin erottava.

Elspat oli nyt vakuutettu siitä, että hänen poikansa oli muutamien muiden ominaisuuksien ohella perinyt isänsä korskean miehekkyyden, joka saattoi mahdottomaksi käännyttää häntä kerran harkitusti tekemästänsä päätöksestä. Hän oli senvuoksi ulkonaisesti alistuvinaan heidän välttämättömään eroonsa, ja jos hän tuolloin tällöin puhkesi valituksiin ja nurinaan, oli syynä se, että hän joko ei kyennyt tyyten taltuttamaan luontaista kiivauttansa taikka älysi noudattaa varovaisuutta juuri täten, koska täydellinen ja ehdoton taipuminen olisi saattanut pojasta näyttää väkinäiseltä ja epäiltävältä sekä saada hänet varomaan ja tekemään tyhjiksi keinot, joilla Elspat vielä toivoi estävänsä Hamishin lähtemästä luotansa.

Hänen kiihkeä, vaikka itsekäs kiintymyksensä ainokaiseensa, kykenemättömänä tuntemaan vaikutusta hellyytensä onnettoman esineen todellisten etujen ajattelemisesta, muistutti eläinten vaistomaista rakkautta jälkeläisiinsä; ja tunkeutumatta paljoakaan pitemmälle tulevaisuuteen kuin luontokappale hän vain tunsi, että Hamishista erkaneminen oli kuolemaa.

V.

Turmiollinen juoni.

Heille suotuna lyhyenä väliaikana Elspat käytti kaikki hellyyden keksimät taidot tehdäkseen Hamishille mieluisaksi sen loman, jonka he näköjään saivat viettää yhdessä.

Hänen muistinsa ulottui kauvas menneisiin päiviin, ja hänen suupuheina periytynyttä historiallista kertomusvarastoaan, jollainen on kaikkina aikoina ylämaalaisen lepohetkien päähuviketta, lisäsi harvinainen perehtyminen muinaisten runolaulajien sepityksiin sekä parhaitten _seannachiein_ ja tarinoitsijain muistotietoihin. Hänen puuhakas huolenpitonsa pojan mukavuudesta oli niin levähtämätöntä, että se melkein tuotti tälle tuskaa, ja Hamish yritti rauhallisesti estää häntä näkemästä niin suurta omakohtaista vaivaa kukkivien kanervain poiminnassa hänen vuoteekseen tai ateriain laittamisessa hänelle.

"Annahan minun, Hamish", vastaili hän tällöin. "Sinä noudatat omaa tahtoasi, kun eriät äidistäsi -- anna äitisi omin päin tehdä mitä pitää mieluisena sinun vielä viipyessäsi."

Hän näytti siinä määrin suopuneen siihen järjestelyyn, jonka Hamish oli saanut toimeen hänen hyväkseen, että salli tämän puhella hänen siirtymisestään Ripsaan Colinin tiluksille -- se oli Barcaldine-heimon päämiehen pojan tutunomaisena nimityksenä, miehen, jonka maalta hänelle oli turvapaikka varattu.

Mutta toden teolla ei mikään ollut etäämpänä Elspatin ajatuksista. Hamishin sanoista heidän ensimäisessä kiivaassa väittelyssään oli hän saanut selville, että jos nuori soturi ei palajaisi lomansa päättyessä, uhkasi häntä ruumiillinen kuritus. Elspat tajusi hyvin, että jos Hamish joutuisi sellaisen häpeän vaaraan, ei hän milloinkaan antautuisi sille alttiiksi menemällä takaisin rykmenttiin, missä se saatettiin hänelle tuomita.

Ottiko leski lukuun mitään muita todennäköisiä seuraamuksia onnettomasta suunnitelmastaan, sitä ei voi tietää. Mutta MacTavish Mhorin kaikkien vaarojen ja vaellusten kumppani oli tutustunut satoihin vastarinnan tai paon muotoihin, joilla yksi urhea mies saattoi kallioiden, järvien ja vuorten, vaarallisten solien ja sankkain metsäin maassa tehdä tyhjäksi suhdattoman ylivoiman ahdistelun. Tulevaisuuden suhteen hän ei senvuoksi peljännyt mitään, hänen ainoana kaikkivoipana päämääränään oli poikansa estäminen pitämästä päällikölleen antamaansa sanaa.

Tässä salaisessa tarkotuksessa hän väitteli Hamishin usein uudistamaa ehdotusta, että he lähtisivät yhdessä ottamaan haltuunsa hänen uuden asuntonsa, ja hän vastusti sitä näköjään niin luonteenomaisilla perusteilla, että hänen poikansa ei huolestunut eikä pahastunut.

"Älä pyydä minua saman lyhyen viikon kuluessa jättämään hyvästi ainoalle pojalleni ja ahorinteelle, jolla olen niin kauvan asunut", hän sanoi, "Kun silmäni ovat sumentuneet itkusta sinun tähtesi, anna niiden vielä ainakin tuokion aikaa katsella Loch Awea ja Ben Cruachania."

Hamish taipui sitäkin mieluummin äitinsä mielialaan tässä kohden, kun parille muullekin henkilölle, jotka asuivat viereisellä aukiolla ja olivat niinikään antaneet poikansa Barcaldinen väkeen, oli toimeentulo varattava päällikön maalta. Sovittiin senvuoksi, että Elspat matkustaisi naapuriensa kanssa, näiden siirtyessä uuteen asuntoonsa.

Siten uskoi Hamish sekä tyydyttäneensä äidin oikun että taanneensa hänelle turvan ja huolettomuuden. Mutta tämä hautoi mielessään ihan toisenlaisia ajatuksia ja hankkeita.

Hamishin vapauden raja läheni nopeasti, ja useaankin kertaan hän jo esitti lähtöänsä sellaiseksi ajaksi, että hän arveluitta ehtisi helposti ja varhain Dunbartoniin, kaupunkiin, jossa hänen rykmenttinsä päämaja sijaitsi. Mutta äidin pyytelyt ja hänen oma luonnollinen halunsa viivyskellä lapsuudesta asti rakkaaksi käyneellä seudulla sekä ennen kaikkea luja luottamuksensa joutuisuuteensa ja rivakkuuteensa saivat hänet kuitenkin lykkäämään lähtönsä kuudenteen päivään, kaikkein viimeiseen, joka hänen oli mahdollinen viettää äidin seurassa, jos tosiaan aikoi noudattaa lomallepäästönsä ehtoja.

Aiotun lähtönsä aattona Hamish käveli alas jokivarteen ongenvapoineen, viimeistä kertaa harjottaakseen Awessa urheilua, jossa hän oli varsin etevä, ja samalla saadakseen ainekset hiukan parempaan aterioimiseen äitinsä kanssa kuin heidän tavallisena ravintonaan oli. Hänellä oli menestystä kuten yleensä; pian sai hän pyydetyksi komean lohen.

Kotimatkalla sattui hänelle tapaus, jota hän jälkeenpäin kertoi ennusmerkkinä, vaikka luultavasti hänen kiihtynyt mielikuvituksensa, jota elvytti tunturilaisten yleinen ihmeusko, liioitteli taikauskoiseen merkitykseen jonkun varsin tavallisen sattuman.

Kotipolkua noustessaan hän kummakseen huomasi henkilön, joka oli puettu ja aseistettu vanhaan ylämaalaiseen kuosiin kuten hänkin. Hänen ensimäisenä aatoksenaan oli, että matkalainen kuului hänen omaan osastoonsa, joka hallituksen pestauttamana ja kuninkaallisella valtuutuksella aseitaan kantaen ei ollut vastuunalainen ylämaalaisen asun tai vaateparren käyttöä koskevan kiellon laiminlyömisestä. Mutta kun hän joudutti askeliaan, saavuttaakseen oletetun kumppaninsa, jota aikoi pyytää mukaansa seuraavan päivän matkalle, hämmästytti häntä se havainto, että vieraalla oli lakissaan valkoinen kokardi, kohtalokas tunnus, joka oli henkipaton merkkinä Ylämaassa.

Mies oli varreltaan vankka, ja hänen hahmopiirteissään oli jotain häämyistä, mikä lisäsi hänen kokoaan; ja hänen liikuntansa, joka pikemmin muistutti luisumista kuin kävelyä, herätti Hamishissa taikauskoista pelkäilyä sen olennon laadusta, joka siten kulki hänen edellään hämärässä. Hän ei enää pyrkinyt tavottamaan vierasta, vaan tyytyi pitämään hänet näkyvissään siinä ylämaalaisille yleisessä käsityksessä, ettei sovi tunkeutua esiintyvien yliluonnollisten ilmestysten luo eikä karttaa niiden läsnäoloa; on muka jätettävä niiden asiaksi pidätellä tai ilmaista ilmotustansa, mikäli niillä on valtaa tai niiden tehtävän toteuttaminen vaatii.

Ylävällä kummulla tiepuolessa, juuri missä polku kääntyi alas Elspatin mökille, vieras seisahtui ja näkyi odottavan Hamishin tuloa. Tämä puolestansa huomattuaan välttämättömäksi sivuuttaa epäilemänsä muukalaisen keräsi miehuutensa ja lähestyi paikkaa, johon toinen oli asettunut. Tällöin ilmestys ensin viittasi Elspatin mökkiin päin ja teki käsivarrellaan ja päällänsä torjuvan liikkeen, mutta osotti sitte kädellään tietä, joka johti etelään, ja hänen liikkeensä näytti kehottavan Hamishia viipymättä lähtemään sille suunnalle.

Seuraavassa silmänräpäyksessä oli vyöviittainen olento kadonnut. Hamish ei suorastaan väittänyt hänen huvenneen, syystä että ympärillä oli louhikkoa ja viitaa hänen kätkökseen; mutta hänen omana mielipiteenään oli, että hän oli nähnyt MacTavish Mhorin haamun, joka kehotti häntä siekailematta lähtemään Dunbartonin taipaleelle, varottaen odottamasta aamuun tai enää poikkeamasta äidin mökkiin.

Saattoikin todella sattua niin monia aavistamattomia viivytyksiä hänen matkallaan, olletikin kun sen varrella oli useasti käytettävä lauttaa, ettei hän voinut eikä tahtonut jäädä enää pitempään. Aamunkoiton piti nähdä hänet jo usean penikulman päässä täältä.

Hän laskeusi siis polkua myöten ja astui mökkiin. Hätäinen ja rasittunut ääni ilmaisi mielen järkkymystä, kun hän ilmotti päättäneensäkin lähteä matkalle heti.

Häntä ihmetytti hiukan, että Elspat ei näkynyt vastustavan aietta, vaan ainoastaan pyyteli häntä haukkaamaan hiukan virkistyksekseen ennenkuin jätti äitinsä ainiaaksi. Nuori soturi suoriutui illallisestaan pikaisesti ja vaiteliaana, ajatellen lähenevää eroa ja tuskin vielä uskoen sen tapahtuvan ilman lopullista ponnistelua äidin hellyyttä vastaan.

Hänen ihmeekseen Elspat vain täytti pikarin kotitekoisellaan eromaljaksi.

"Mene, poikani", hän sanoi, "koska se on vakaa päätöksesi. Mutta ensin ota vielä kerran siemaus äitisi lieden äärellä, jossa tuli on aikaa sammunut ennen kuin jälleen seisot siinä."

"Terveydeksesi, äiti!" toivotti Hamish, "ja tavatkaamme toisemme jälleen onnellisina, synkistä sanoistasi huolimatta."

"Parempi olisi olla eriämättä", virkkoi äiti tarkaten häntä, kun hän kulautti nesteen, josta ei tällaisessa tilanteessa sopinut jättää pisaraakaan, sillä sitä olisi pidetty pahana enteenä. "Ja nyt", jupisi hän itsekseen, "mene -- jos kykenet".

"Hyvältä maistuukin juomasi, äiti", sanoi Hamish laskiessaan tyhjän pikarin pöydälle, "mutta se vie voiman, jota sen pitäisi lisätä".

"Niin se ensimmältä vaikuttaa", selitti Elspat. "Mutta oikaisehan tuolle pehmoiselle kanerva-aluselle pitkäksesi, sulje silmäsi vain toviksi, ja tunnin unesta sinä saat enemmän virkistystä kuin kolmen kokonaisen yön tavallisesta levosta, jos ne voitaisiin panna yhteen."

"Anna lakkini, äiti", sopersi Hamish, jonka aivoissa juoma alkoi nyt rutosti tuntua. "Minun on suudeltava sinua ja lähdettävä. Mutta jalkani ovat ihan kuin naulitut permantoon."

"Kas vain", sanoi äiti, "kyllä heti toinnut, jos istahdat puoleksi tunniksi -- vain puoleksi tunniksi. Aamusarastukseen on kahdeksan tuntia, ja se olisikin riittävän varhainen hetki isäsi pojalle sellaisen matkan alottamiseen."

"Minun täytyy totella sinua, äiti -- tunnen sen pakolliseksi", änkkäsi Hamish. "Mutta havahduta minut kuun noustessa."

Hän istuutui vuoteelle -- nojautui taaksepäin ja vaipui melkein samassa sikeään uneen.

Sykähdyttelevän riemun vallassa kuten ainakin ihminen, joka on saattanut loppuun vaikean ja jännittävän yrityksen, Elspat kävi hellävaroin järjestämään viittaa tajuttoman uinailijan ylle, jota vastaan hänen ylenpalttinen kiintymyksensä oli keksinyt turmiollisen juonen. Siinä puuhassa purkausi hänen ilonsa sekä hellyyden että voitonriemun ilmauksina.

"Niin", hän puheli itsekseen, "sydämeni vasa, -- kuu nousee ja laskee sinulle, ja samaten aurinko, mutta ei valaistakseen sinua pois isäisi maalta tai houkutellakseen sinua vieraan ruhtinaan taikka heimovihollisen palvelukseen! Kellekään Derinidin pojalle älköön minua luovutettako ruokittavaksi maaorjana; sen, joka on iloni ja ylpeyteni, pitää olla vartijani ja suojelijani. Sanovat Ylämaan muuttuneen, mutta minä näen Ben Cruachanin kohottavan lakeansa iltataivaalle yhtä korkeana kuin konsanaan -- yksikään ei vielä ole paimentanut elikoitaan Loch Awen pohjalla -- ja tuo tammi ei vielä taivu pajun lailla. Tunturien lapset pysyvät isäinsä kaltaisina, kunnes itse tunturit tasautuvat alanteiksi. Näillä sankoilla saloilla, jotka soivat tuhansille urhoille toimeentulon, on toki vielä elantoa ja turvaa jäljellä iälliselle vaimolle ja uljaalle nuorukaiselle, jotka kuuluvat vanhaan sukuun ja pitävät sen tavat."

Siten riemuitsi erehtyvä äiti menestyneestä vehkeestään, joka perustui siihen kokemukseen, minkä Elspat kaikissa retkeilevän elämän tarpeissa taitavana oli harvinaisessa määrässä saanut rohdoista ja luonnonparanteista, käyttäen tietojaan eri tarkotuksiin. Yrteillä, joita hän osasi valikoida ja muuttaa väkinesteeksi, kykeni hän keventämään useampia tauteja kuin oikea lääkäri olisi hevillä uskonut. Toisia kasveja hän käytti _tartanin_ heleiden värien valmistamiseen -- toisista keitteli eritehoisia juomia, ja valitettavasti tunsi hän erään, jolla oli voimakkaasti unettava vaikutus.

Tämän keitoksen tehoon hän nyt varmana luotti, viivyttääkseen Hamishia yli sen ajan, joka oli määrätty hänen paluulleen; ja Elspat oli vakuutettu siitä, että pojan kauhu sen rangaistuksen johdosta, jonka alaiseksi hän siten joutui, pidättäisi hänet ollenkaan palaamasta.

Luonnollista lepoa sikeämpi oli Hamish MacTavishin uni tänä kohtalokkaana iltana; mutta rauhattomasti uinaili hänen äitinsä. Hän oli hädin ummistanut silmänsä tuon tuostakin, kun jälleen havahtui hätkähtäen siinä pelossa, että hänen poikansa oli noussut ja lähtenyt; ja vasta lähestyessään hänen leposijaansa ja kuullessaan hänen syvän ja säännöllisen hengityksensä, pääsi hän varmuuteen horrostilan häiriintymättömyydestä.

Kuitenkin pelkäsi hän aamukoitteen saattavan herättää nukkujan, niin tavattoman väkevällä juomalla kuin hän olikin höystänyt lähtöpikarillisen. Jos oli mitään toivoa kuolevaisen tehdä se matka, tiesi hän Hamishin yrittävän sitä, vaikka hän taipaleella menehtyisi uupumukseen. Tämän uuden huolen kannustamana hän kävi sulkemaan pois valoa, tukkien kaikki reiät ja raot, joista aamun säteet olisivat voineet tunkeutua hänen viheliäiseen asuntoonsa pikemminkin kuin mistään varsinaisesta pääsyaukosta. Ja tämän hän teki pysyttääkseen puutteellisessa mökissä olennon, jolle hän olisi ilomielin luovuttanut koko maailman, jos se olisi ollut hänen käytettävissään.

Hänen vaivannäkönsä oli tarpeeton. Aurinko nousi korkealle, ja Breadalbanen vikkelinkään kauris ei olisi koirien hätyyttämänä kyennyt henkensä pelastamiseksi vilistämään niin joutuisasti kuin Hamishin olisi ollut taivallettava sopimuksensa täyttämiseksi.

Hänen tarkotuksensa oli täydellisesti saavutettu -- hänen poikansa paluu määräaikana oli mahdoton. Yhtä mahdottomana piti hän, että Hamish hetkeksikään ajattelisi lähteä häpeällisen rangaistuksen vaaraan. Vähin erin oli hän poikansa puheista päässyt perinpohjin selville siitä, mihin pulaan tämä joutuisi myöhästymällä määrähetkestään ja kuinka tuiki vähän toivoa hänellä olisi armahtavasta kohtelusta.

On hyvin tunnettua, että suuri ja viisas Chathamin jaarli ylpeili suunnitelmasta, jolla hän keräsi siirtomaiden puolustukseen väkeä -- niitä sitkeitä ylämaalaisia, jotka siihen asti olivat kunkin peräkkäisen hallituksen taholta olleet epäiltyjä ja peljättyjä.

Mutta hänen isänmaallisen hankkeensa toteuttaminen kohtasi muutamia vastuksia tämän kansan erikoisten tapojen ja luonnonlaadun johdosta.

Jokainen ylämaalainen oli tottunut aseiden käyttöön, mutta samalla tyyten tottumaton ja maltiton pidäkkeisiin, joita sotakuri määräsi säännöllisille joukoille. He olivat eräänlaista ruotuväkeä, jolla ei ollut käsitystäkään siitä, että leirin piti olla heidän ainoana kotinaan. Jos taistelu hävittiin, niin he hajaantuivat pelastautumaan ja pitämään huolta perheittensä turvallisuudesta; jos voitettiin, niin he palasivat notkoihinsa tallettamaan saalistansa sekä hoitamaan karjaansa ja viljelyksiään.

Tätä mielivaltaisen liikuskelun oikeutta eivät he tahtoneet antaa päällikköjensäkään riistää, joiden käskyvalta oli useimmissa muissa suhteissa ehdoton. Luonnollisena seurauksena oli, että vastapestattuja ylämaalaisia tarjokkaita saattoi vaivoin opettaa ymmärtämään sotilaallisen sopimuksen laatua, joka pakotti miehen palvelemaan armeijassa pitempään kuin hänen mielensä teki; ja kenties ei useinkaan riittävästi selitetty pestatessa heidän uuden sopimuksensa vääjäämättömyyttä, jottei sellainen paljastus olisi saanut heitä muuttamaan mieltänsä.

Karkaamiset vastamuodostetusta rykmentistä olivat senvuoksi käyneet lukuisiksi, ja vanha kenraali, joka oli sen ylipäällikkönä Dunbartonissa, ei nähnyt parempaa keinoa niiden ehkäisemiseksi kuin harvinaisen ankaran esimerkin toimittamisen eräästä englantilaisen osaston karkurista. Nuoren ylämaalaisrykmentin oli pakko olla saapuvilla rangaistustilaisuudessa, joka herätti omakohtaisesta kunniastaan erityisen arkatuntoisessa väessä kauhua ja inhoa, luonnollisesti tehden moniaille heistä koko palveluksen vastenmieliseksi.

Vanha kenraali oli saanut kasvatuksensa Saksan sodissa ja pysyi mielipiteessään, antaen määräyksen, että ensimäinen ylämaalainen, joka joko karkaisi tai jäisi esittäytymättä lomansa päättyessä, oli tuotava raippapaaluun suomittavaksi niinkuin se onneton, jonka he olivat nähneet siinä tilassa. Kukaan ei epäillyt, että kenraali pitäisi järkähtämättömästi sanansa, kun tarvittiin ankaruutta. Elspat tiesi senvuoksi, että kun hänen poikansa huomaisi määräysten noudattamisen mahdottomaksi, hän samalla ottaisi lukuun alentavan rangaistuksensa välttämättömyyden, jos alistuisi kenraalin valtaan.

Päivän käännyttyä ehtoopuolelle tunkeusi yksinäisen vaimon mieleen uusia huolia.

Hänen poikansa nukkui yhä juoman vaikutuksesta; mutta entä jos se tuottaisikin vauriota hänen terveydelleen tai järjelleen, ollen väkevämpää kuin sitä koskaan hänen tietääkseen käytettiin? Ensi kertaa hän myös, niin suuret käsitykset kuin hänellä olikin vanhempain käskyvallasta, alkoi peljätä poikansa vimmastusta, sydämessään tietäen tehneensä tälle vääryyttä.

Hän oli hiljattain huomannut, että Hamishin luonnonlaatu oli vähemmän säyseä kuin oli olettanut ja että hänen päätöksensä -- etenkin tässä pestautumisasiassa -- olivat itsenäisesti tehtyjä ja sitte rivakasti toteutettuja. Hän muisti miehensä ankaran omapäisyyden, milloin tämä katsoi saaneensa huonoa kohtelua osakseen, ja alkoi arkailla, että Hamish äitinsä vehkeen ilmitullessa voisi suorastaan hyljätä hänet raivostuksissaan ja yksinään seurata omaa uraansa maailmalla.

Tuollaiset säikyttävät ja kuitenkin järjelliset aavistukset alkoivat ahdistaa onnetonta vaimoa hänen ajattelemattoman juonensa näennäisen onnistumisen jälkeen.

VI.

Toivottomuuden vallassa.

Ilta läheni, kun Hamish ensin heräsi, mutta silloin ei hän ollut laisinkaan täydellisesti tointunut sielullisesta ja ruumiillisesta herpaannuksestaan. Hänen katkonaisista lauseistaan ja rauhattomasta valtimostaan hätääntyi Elspat aluksi, mutta hän käytti lääkintätaitonsa mukaisia apukeinoja ja näki tyytyväisenä hänen iltayöstä taas vaipuvan syvään uneen. Tämä luultavasti häivytti unijuoman vaikutukset enimmältä osalta, sillä auringon noustessa hän kuuli nuoren soturin huutavan häntä ja kaipaavan lakkiansa. Sen oli äiti vasiten kätkenyt, jottei nukkuja kenties havahtuisi yöllä ja lähtisi liikkeelle hänen tietämättänsä.

"Lakkini -- lakkini", huusi Hamish; "on aika lähteä. Juomasi oli liian voimallista, äiti -- aurinko on ylhäällä -- mutta huomisaamuna silti näen vanhan Dunin kaksoishuipun. Lakkini -- lakkini, äiti! Minun on heti riennettävä taipaleelle."

Hamish-parka ei voinut aavistaa, että tuon onnettoman pikarillisen tyhjentämisestä oli kulunut kaksi yötä ja päivä, ja Elspatin oli nyt uskaltauduttava kiusalliseen tehtävään, joka hänestä tuntui melkein vaaralliselta -- selittämään salajuontansa.

"Anna minulle anteeksi, poikani", hän alotti lähestyen Hamishia ja tarttuen häntä käteen pelonsekaisen nöyrästi, jollaista sävyä hän ei kenties ollut aina omaksunut hänen isäänsä kohtaan tämän ollessa kiivaallakin päällä.

"Anteeksiko, äiti -- mistä syystä?" sanoi Hamish nauraen. "Siitäkö, että tarjosit minulle liian voimakkaan kulauksen, joka tuntuu päässäni vielä nyt aamullakin, vai lakkini kätkemisestäkö minun viipyäkseni hiukan kauvemmin? Ei, suo _sinä_ anteeksi _minulle_. Annahan lakki ja salli sen tapahtua, minkä täytyy. Anna lakkini, tahi lähden ilman; enhän toki rupea viivästymään niin mitättömästä puutteesta -- minä joka olen vuosikausia kulkenut vain hirvennahkahihna niskatukan siteenä. Älähän suottaile, vaan anna se tänne, taikka minun pitää lähteä avopäin, koska jäädä on mahdoton."

"Poikani", haastoi Elspat, pitäen lujasti kiinni hänen kädestään, "mikä on tehty, sitä ei käy peruuttaminen; jos voisit lainata tuon kotkan siivet, niin saapuisit Dunbartoniin myöhästyneenä määrähetkeltäsi. Luulet näkeväsi auringon nousevan ensi kertaa sen jälkeen kun katselit sen laskua, mutta eilispäivä näki sen kohoavan Ben Cruachanin yli, vaikka sinun silmäsi olivat ummistetut sen valolta."

Hamish loi äitiinsä hurjaa säikkyä ilmaisevan katseen, mutta tointui heti ja virkahti:

"En ole lapsi, antaakseni tuollaisten kujeiden viekotella itseäni aikeeni toteuttamisesta. Hyvästi, äiti, jokainen hetki on nyt elinajan arvoinen."

"Seis", huudahti äiti, "hyvä Hamish -- eksytetty poikani! Älä ryntää häpeään ja häviöön. Tuolla maantiellä näen papin kulkevan valkealla hevosellaan -- kysy häneltä kuukauden ja viikon päivää -- anna hänen ratkaista meidän välillämme."

Nopeana kuin kotka säntäsi Hamish ylös rinnettä ja seisahtui Glenorquhyn pastorin luo, joka noin varhain ratsasti toimittamaan lohdutusta eräälle hädänalaiselle perheelle Bunawen lähistölle.

Kelpo mies hiukan hätkähti havaitessaan aseellisen ylämaalaisen -- silloin harvinaisen ilmiön -- nähtävästi hyvin kiihdyksissään pysäyttävän suitsista hevosen. Sopertaen kysyi mies häneltä viikon ja kuukauden päivää.

"Jos olisit eilen ollut siellä missä sinun piti olla, nuori mies", vastasi pappi, "niin olisit tiennyt, että se oli Herran sapatti ja että tämä on maanantai, viikon toinen päivä ja kuukauden yhdeskolmatta."

"Onko se totta?" kysyi Hamish.

"Niin totta kuin että minä eilen saarnasin Jumalan sanaa tälle seurakunnalle", vastasi kummastunut hengenmies. "Mikä sinua vaivaa, nuori mies? Oletko sairas -- oletko järjiltäsi?"

Hamish ei vastannut, vaan toisti itsekseen pastorin ensimäisen lauseen: "Jos olisit eilen ollut siellä missä sinun piti olla." Niin sanoessaan hän hellitti suitsista, kääntyi pois maantieltä ja laskeutui polkua myöten mökille päin, katsannoltaan ja käynniltään kuin mestaukseensa menevä.

Pappi katsoi hänen jälkeensä ihmeissään, mutta vaikka hän tunsi hökkelin asukkaan, ei Elspatin luonne ollut kehottanut häntä ryhtymään mihinkään suoranaisiin väleihin tämän kanssa, sillä sissipäällikön leskeä väitettiin yleiseen paavilaiseksi taikka oikeastaan kaikesta uskonnosta välinpitämättömäksi henkilöksi, joitakuita taikauskoisia menoja lukuunottamatta, jotka olivat periytyneet vaimon vanhemmilta. Hamishille oli pastori Tyrie kyllä antanut ohjausta tuolloin tällöin tavatessaan hänet, ja jos siemen lankesikin huiman ja kehittymättömän mielenlaadun pensastoon ja kivikkoon, ei se ollut vielä kokonaan menettänyt kasvukykyään tai tuhoutunut. Nuorukaisen kasvonpiirteiden ilmeessä oli nyt jotakin niin kaameata, että kelpo mies tunsi kiusausta poiketa alas mökkiin kysymään, oliko sen asukkaita kohdannut joku vaurio, jossa hänen läsnäolonsa saattoi lohduttaa ja papillinen asemansa auttaa.