Part 3

Elspat-paralle pysyi sinetittynä kirjana ja ummistettuna lähteenä se siveellinen periaate, joka luonnollisesti ja oikeudenmukaisesti johtuu ihmisten mieleen, kun nämä ovat saaneet kasvatuksensa lakien vakiintuneen hallinnan alaisina, jotka suojelevat heikkojen omaisuutta väkevien tunkeutumiselta.

Hänet oli opetettu ajattelemaan niin sanottuja saksilaisia roduksi, joita vastaan geeliläiset olivat ainiaan sotajalalla, ja hän piti jokaista heikäläistä asutusta laillisena hyökkäyksen ja riistämisen määränä, mikäli tämä oli ylämaalaisen retkeilyn ulottuvissa.

Hänen tunteitaan ei ollut tässä kohden lujittanut ja vahvistanut ainoastaan miehensä kuoleman kostamisen halu, vaan myöskin se yleinen katkeruus, jota oli täydellä syyllä herättänyt Skotlannin koko tunturiseudulla voittajien raakamainen ja verenhimoinen käytös Cullodenin taistelun[11] jälkeen. Piti hän kunniakkaasti rosvottavina muita ylämaalaisiakin heimoja, milloin kävi laatuun, -- vanhojen vihollisuuksien ja leppymättömien sukukiistain johdosta.

Yksinäisellä naisella, jonka aatokset yhä pysyivät hänen varhaisemmissa vuosissaan, ei ollut ymmärtäväisyyttä, joka olisi punninnut, kuinka heikkoja keinoja ajat myönsivät Englannin ja Skotlannin yhdistyneen hallituksen ponnistusten vastustamiseen, joskaan se hallitus hajallisempana ja käskyvaltansa ollessa vähemmin vakiintunut ei ollut kyennyt ehkäisemään MacTavish Mhorin kaltaisten laittomien sissien hävityksiä. Hän kuvitteli, että hänen poikansa tarvitsi vain julistautua isänsä seuraajaksi seikkailuissa ja urheassa yritteliäisyydessä ja että joukko yhtä uljaita miehiä kuin oli ollut hänen isänsä lippua seuraamassa keräytyisi sitä kannattamaan, kun se uudestaan nostettaisiin liehumaan. Hänelle oli Hamish kotka, jonka oli vain liideltävä ylös ja otettava synnynnäinen sijansa yläilmoissa, hänen kykenemättänsä käsittämään, kuinka monet silmäparit lisää olisivat tarkanneet sen lentoa, kuinka monikertaisesti karttunut määrä luoteja olisi tähdätty siihen.

Elspat oli sanalla sanoen niitä ihmisiä, jotka ajattelevat yhteiskunnan nykyoloista samoin tuntein kuin ovat kokeneet menneitä aikoja. Hän oli ollut puutteenalainen, hyljitty, sorrettu siitä saakka kun hänen miehensä ei enää ollut peljätty ja voimallinen, ja hän arveli nousuaikansa palaavan pojan päätettyä esittää isänsä osaa.

Jos hän salli katseensa vilkaista pitemmälle tulevaisuuteen, niin hän vain päätteli varmastikin makaavansa kauvan kylmänä haudassaan, heimonsa itkuvirren kaiuttua asianmukaisesti hänen muistokseen, ennen kuin hänen vaaleatukkainen Hamishinsa saattoi hänen laskelmiensa mukaan kuolla käsi punaisen lyömämiekan kopsakahvassa. Isän tukka oli harmaa, ennen kuin hän satojen vaarojen jälkeen oli kaatunut ase kädessä. Ja parempi oli -- ajatteli Elspat ylpeästi -- että hän oli nähnyt miehensä kuolevan sillä tavoin, parempi kuin olisi ollut katsella hänen erkanemistaan elämästä savuisessa hökkelissä, laholla olkivuoteella, niinkuin raihnaantunut koira taikka taudin menehdyttämä mulli.

Mutta hänen nuoren, urhean Hamishinsa hetki oli vielä kaukana. Hänen täytyi menestyä -- voittaa isänsä tavoin. Ja hänen vihdoin kaatuessaan -- sillä Elspat ei odottanut hänelle mitään veretöntä kuolemaa -- olisi äiti jo ammoin maannut turpeen alla, joutumatta näkemään hänen kuolinkamppailuaan tai murehtimaan hänen hautakummullaan.

Sellaisten hurjien aatosten pyöriessä hänen aivoissaan Elspatin mieli elpyi tavalliselle tasolleen tai oikeastaan näköjään ylemmällekin. Raamatun ytimekkäällä kielellä puhuen hän nousi, peseytyi ja vaihtoi vaatetuksensa, söi leipää ja tuli virvoitetuksi.

Hän ikävöitsi kiihkeästi poikansa paluuta, mutta kaipuuta ei nyt tuskastuttanut epäilyksen ja pelkäilyn karvaus. Hän sanoi itselleen, että oli tehtävä paljon ennen kuin Hamish kykeni näinä aikoina kohoamaan eteväksi ja peljätyksi johtajaksi. Kuitenkin hän melkein odotti näkevänsä nuoren miehen palaavan uskaliaan joukkueen etunenässä, raikuvin säkkipillein ja liehuvin lipuin, uhkeat _tartanit_ vapaasti hulmuamassa niiden lakien uhalla, jotka olivat ankarilla rangaistuksilla kieltäneet käyttämästä kansallista vaatetusta tai muita ylämaalaisen ritaruuden tamineita. Kaikkea tätä varten tyytyi hänen kiihkeä mielikuvituksensa suomaan ainoastaan muutamien päivien ajan.

Tämän käsityksen juurruttua hänen mieleensä kohdistuivat hänen kaikki ajatuksensa siihen, että kumppaneitansa johtava Hamish oli otettava vastaan samalla tavalla kuin hänellä oli ollut tapana koristaa mökkinsä hänen isänsä paluuksi.

Runsaita ruokavaroja hän ei kyennyt hankkimaan, eikä hän sitä pitänyt tärkeänäkään. Menestystä saaneet _cateranit_ tuovat mukanaan karjaa ja lammaslaumoja. Mutta mökin sisäpuoli järjestettiin heidän vastaanotokseen -- whiskyä poltettiin eli tislattiin suurempi määrä kuin olisi voinut luulla yksinäisen naisen saavan valmistetuksikaan.

Mökki siistittiin sellaiseen kuntoon, että se jossain määrin soveltui riemupäivän tunnelmaan. Se lakaistiin ja koristeltiin monenlaisilla lehvillä niinkuin juutalaisnaisen maja tabernakeli-juhlaksi. Hänen pikku laumansa maitotuotanto valmistettiin niin monin tavoin kuin hänen taitonsa salli pojan ja niiden puoluelaisten kestitykseksi, joita hän odotti vieraikseen samalla kertaa.

Mutta pääkoristuksena, jota hän haki uutterimmin, oli tulipunainen hilla, jota kasvoi ainoastaan korkeilla tuntureilla ja niukasti sielläkin. Hänen miehensä -- tai kenties joku tämän esi-isistä -- oli sen valinnut sukunsa tunnukseksi, koska se tuntui harvinaisuudellaan ilmaisevan hänen heimonsa pienuutta ja kasvupaikoillaan osottavan heidän pyrkimystensä korkealentoisuutta. Näissä yksinkertaisissa tervehdysvalmistuksissa puuhatessaan oli Elspat rauhattoman onnekkuuden vallassa. Hänen ainoana huolenaan oli ehtiä valmiiksi ennen vieraitten tuloa, jotta he eivät tapaisi häntä varustautumattomana.

Mutta hänen suoriuduttuaan kaikista oloissaan mahdollisista varustuksista ei hänellä taaskaan ollut muuta toimiteltavaa kuin vuohiensa vähäpätöinen hoitaminen. Välipäikseen hän saattoi sitte vain tarkastella pikku valmistuksiaan, uudistaa sellaisia, jotka olivat tilapäistä laatua, ja istuskella mökin ovella tähystelemässä tielle, tämän noustessa toisella puolen Awen äyräiltä ja toisella kiertäessä vuoren ylänteitä, mikäli sotilasinsinöörin suunnitelma mukautui sovittautumaan maiseman kumpuisuuteen.

Menneisyyden muistojen mukaan haaveillen tulevaisuutta muodosteli hänen mielikuvituksensa aamu-usvasta tai iltahattarasta lähestyviä rivakoita urhoja, joilla siihen aikaan oli nimenä _sidier dhu_ -- tummat soturit -- koska heidän kansallinen _tartaninsa_ erotti heidät brittiläisen armeijan tulipunaisista riveistä. Tässä ajanvietossa hän kulutti monta tuntia joka aamu ja ilta.

Mutta turhaan tarkastelivat Elspatin silmät etäistä polkua varhaisimmassa aamusarastuksessa ja hämyn viimeisessä häiveessä.

Mikään kohoava tomupilvi ei herättänyt nuokkuvien töyhtöjen tai välkkyvien aseiden odotusta. Yksinäinen matkalainen vain tuolloin tällöin tallusti haluttomasti tietä pitkin ruskeassa alamaalaisessa pitkässä takissaan, _tartan_ värjättynä mustaksi tai punaiseksi, jolla tavoin noudatettiin tai kierrettiin lakia, kun sitä vaatekappaletta ei saanut käyttää monivärisenä. Hänen kumarainen vartalonsa ja alakuloinen katsantonsa ilmaisi geeliläisen hengen murtumista niiden ankarien, vaikka kenties välttämättömien lakien painamana, jotka kielsivät hänen synnynnäiseksi oikeudekseen katsomansa puvun ja asevarustuksen käytännön.

Ei tuntenut Elspat tällaisilla masentuneilla vaeltajilla poikansa kepeätä ja vapaata astuntaa, tämän nyt hänen arvelunsa mukaan irtauduttua kaikista saksilaisen ikeen merkeistä. Iltana toisensa jälkeen hän pimeän tullen poistui avoimelta oveltaan ja heittäytyi levottomalle makuulavalleen, ei nukkuakseen, vaan vartioidakseen.

Urheat ja pelottavat, hän sanoi itsekseen, kävelevät öisin -- heidän askeleensa kuuluvat pimeässä, kun kaikki muu vaikenee paitsi tuuli ja koski. Arka hirvi ilmestyy esiin ainoastaan auringon kullatessa vuoren huippuja, mutta rohkea susi kulkee kuutamon hopeisessa loimussa.

Hän järkeili turhaan. Pojan odotettu kutsu ei huhunnut häntä vuoteeltaan, jolla hän makasi uneksien urhon tulosta. Hamishia ei kuulunut.

IV.

Suuri pettymys.

Vitkastuva toivo -- sanoo kuninkaallinen viisas -- tekee sydämen sairaaksi. Niin luja kuin Elspatin ruumiinrakenne olikin, alkoi hän jo huomata sen riutuvan siinä rasituksessa, jota hänelle tuotti tuskitteleva ja ylenpalttinen hellyytensä.

Mutta eräänä aamuna varhain elvytti etäisen matkamiehen ilmestyminen yksinäiselle vuoristotielle ne toiveet, jotka olivat alkaneet hiipua ankeaksi epätoivoksi.

Muukalaisessa ei näkynyt jälkeäkään saksilaisesta ikeestä. Kaukaa havaitsi Elspat vyötetyn viitan valuvan soreina laskoksina hartioilta ja töyhdön, joka lakkiin pistettynä ilmaisi arvoasemaa ja suurta sukua. Tulija kantoi pyssyä olallaan, lyömämiekka heilui hänen kupeellaan, tavanmukaisina lisinään väkipuukko, pistooli ja _sporran mollach_, pukinnahkainen massi, jota ylämaalaiset pitävät vyössänsä.

Ennen kuin Elspatin katse oli kaikkia näitä yksityiskohtia tarkannutkaan joudutti vaeltaja joustavia askeliaan ja heilutti käsivarttaan tuntemuksen merkiksi. Lyhyen tovin kuluttua syleili äiti poikaansa, joka oli pukeutunut esi-isiensä asuun ja näytti hänen silmissään komeimmalta kymmenentuhannen seassa.

Ensimäistä hellyyden purkausta olisi mahdoton kuvata. Siunaukset sekaantuivat armastelevimpiin sanoihin, mitä voimakas kieli varasi Elspatin riemastuksen hurjan hurmion katkonaiseen tulkintaan. Hänen pöydälleen ilmestyi pikaisesti kaikkea, mitä hänellä oli tarjottavaa, ja nuoren soturin nauttiessa virkistyksiä katseli äiti häntä tuntein, jotka paljossa poiketenkin sentään suuresti muistuttivat aikaa, jolloin hän oli nähnyt Hamishin saavan ensimäisen ravintonsa rinnoillaan.

Ilon ailahdusten tyynnyttyä kävi Elspat jännittyneeksi tietämään poikansa seikkailut heidän eroamisensa jälkeen eikä voinut olla moittimatta hänen uhkarohkeuttaan, joka oli saanut hänet samoamaan vuoristossa asultaan ylämaalaisena ilmi päivällä, kun siitä oli säädetty kova rangaistus ja maassa runsaasti liikkui punatakkeja.

"Älä ole minun tähteni peloissasi, äiti", sanoi Hamish, ja hänen sävynsä oli tarkotettu huojentamaan toisen huolta, vaikka siinä ilmeni hämiäkin. "Minä voin pitää ylläni _tartania_ Augustus-linnotuksen edustalla, jos haluan."

"Voi, älä ole liian uskalias, Hamish kulta, vaikka se vika parhaiten soveltuukin taattosi pojalle -- älä toki ole liian uskalias! Ei taistella nykyään niinkuin entiseen aikaan, rehellisin asein ja tasaväkisesti, vaan käytetään lukumäärän ja aseiden ylivoimaa, niin että pojan laukaus kaataa yhtä hyvin väkevän kuin heikon. Äläkä ajattele minua arvottomaksi esiintymään isäsi leskenä ja sinun äitinäsi, jos puhunkin näin, sillä Jumala tietää, että mies miestä vastaan uskaltaisin asettaa sinut kiistasille Breadalbanen ja Lorninkin parhaimpien kanssa."

"Vakuutan sinulle, äiti hyvä", vastasi Hamish, "etten ole missään vaarassa. Mutta oletko nähnyt MacPhadraickia, äiti, ja mitä on hän sanonut sinulle puolestani?"

"Rahaa hän jätti minulle kyllälti, Hamish, mutta hänen parhaana lohdutuksenaan oli, että sinä jaksoit hyvin ja aioit tulla piakkoin tapaamaan minua. Mutta varo MacPhadraickia, poikani, sillä sanoessaan itseään isäsi ystäväksi piti hän huonointakin karjansa nupoa enemmän arvoisena kuin MacTavish Mhorin sydänverta. Käytä siis hänen palveluksiaan ja maksa niistä -- sillä siten pitää meidän menetellä arvottomien suhteen, mutta noudata neuvoani: älä luota häneen."

Hamish ei kyennyt pidättämään huokausta, joka tuntui Elspatista ilmaisevan, että varotus tuli liian myöhään.

"Mitä olet hänen kanssaan asioinut?" jatkoi hän kiihkeänä ja hädissään. "Minä sain häneltä rahaa, ja hän ei anna sitä vastikkeetta -- hän ei ole niitä, jotka vaihtavat viljaa akanoihin. Voi, jos kadut kauppojasi ja jos sinun sopii ne purkaa häpeättä, niin vie takaisin hänen hopeansa äläkä usko hänen kauniita sanojaan."

"Ei käy päinsä, äiti", vastasi Hamish. "Enkä minä sopimustani surekaan; pahottelen vain, että se pakottaa minut piammiten lähtemään taas luotasi."

"Lähtemään luotani! mitenkä lähtemään luotani? Sinua hupsua, etkö luule minun tietävän, mikä on urhean miehen vaimon tai äidin velvollisuutena? Sinä olet vasta poika, mutta vielä kun isäsi oli jo kaksikymmentä vuotta ollut maan pelotuksena, ei hän halveksunut minun seuraani ja apuani, vaan sanoi usein, että tukeni vastasi kahta vantteraa renkiä."

"En siltä kannalta tarkottanut, äiti; mutta koska minun täytyy lähteä maakunnasta. --"

"Lähteä maakunnastako!" keskeytti äiti. "Ja olenko minä kuin pensas, joka on juurtunut kasvupaikkaansa ja kuoleutuu, jos se viedään muuanne? Olen minä hengittänyt muitakin tuulia kuin näitä Ben Cruachanin -- olen saattanut isääsi Rossin saloille ja Y Mac Y Mhorin pahakulkuiseen erämaahan. Joutavia, Hamish -- niin vanhat kuin raajani ovatkin, kyllä ne kantavat minut yhtä pitkälle kuin sinun nuoret jalkasi jaksavat näyttää tietä."

"Voi, äiti", sopersi nuori mies, "mutta matkustaa meren yli --."

"Merenkö! Miksi minä merta pelkäisin? Enkö ole kuuna päivänä istunut venheessä -- kertaakaan nähnyt Mull-salmea, Treshornishin saaria ja Harrisin riuttoja?"

"Äiti kulta, minä joudun kauvas, kauvas noista kaikista. Olen pestautunut erääseen uuteen rykmenttiin, ja me lähdemme ranskalaisia vastaan Amerikaan!"

"Pestautunut!" äännähti hämmästynyt äiti. "Vastoin _minun_ tahtoani, ilman _minun_ suostumustani -- sinä et voisi -- sinä et hentoisi" -- hän nousi seisaalle ja suoristausi käskevästi: -- "Hamish, sinä et _uskaltaisi!"_

"Epätoivo uskaltaa kaikkea, äiti", vastasi Hamish surumielisen lujasti. "Mitä tekisin täällä, missä tuskin saan irti leipää itselleni ja sinulle, ja ajat yhä huononevat? Jos vain istahtaisit kuuntelemaan, niin saisin sinulle selväksi, että olen toiminut parhaaksemme."

Katkerasti hymyillen istuutui Elspat, ja sama ankara, ivallinen ilme pysyi hänen kasvonpiirteillään, kun hän tiukkaan puristunein huulin kuunteli pojan puhdistautumista.

Hamish jatkoi, hämmentymättä hänen odotettavasta pahastuksestaan:

"Kun läksin täältä, äitiseni, menin suoraa päätä MacPhadraickin taloon, sillä vaikka tiesin hänet ovelaksi ja maailmalliseksi, saksilaisten[12] tapaan, on hän kuitenkin järkimies, ja minä arvelin saavani häneltä ohjausta, koska se ei maksaisi hänelle mitään, kuinka voisin parantaa toimeentuloamme."

"Toimeentuloamme!" huudahti Elspat, menettäen siitä sanasta kärsivällisyytensä. "Ja sinä menit kehnon moukan luo, jolla ei ole parempaa sielua kuin lehmipaimenella, kysymään neuvoa menettelystäsi? Isäsi ei luottanut muuhun kuin urheuteensa ja miekkaansa."

"Äiti hyvä", vastasi Hamish, "miten saisin sinut käsittämään, että sinä elät tässä isiemme maassa niinkuin olisivat isämmekin vielä elossa? Sinä ikäänkuin kävelet unissasi, ympärilläsi ammoin vainajiksi joutuneiden haamuja. Kun isäni eli ja taisteli, pitivät suuret voimakasta miestä arvossa ja rikkaat pelkäsivät häntä. Hän sai suojelusta MacAllan Mhorilta ja Caberfaelta sekä avustusta halvemmilta miehiltä. Tuo on lopussa, ja hänen poikansa hankkisi vain häpeällisen ja sääliä herättämättömän kuoleman niillä teoilla, jotka tuottivat taatolle kunniaa ja valtaa _tartanin_ käyttäjien joukossa. Maa on voitettu -- sen johtotähdet ovat sammuneet -- Glengary, Lochiel, Perth, loordi Lewis, kaikki korkeat päälliköt ovat manalla tai maanpaossa. Saatamme murehtia sitä, muttemme mahda sille mitään. Lakki, miekka ja massi -- - valta, voima ja varallisuus menetettiin Drummossien nummella."

"Se on lorua!" kivahti Elspat. "Sinä ja muut sellaiset raukat masennutte oman heikon sydämenne sortamina, vaan ette vihollisen voiman nujertamina. Sinä olet kuin pelokas vesilintu, josta vähäisinkin pilvenhattara taivaalla näyttää kotkan varjolta."

"Äiti", sanoi Hamish ylpeästi, "älä moiti minua heikosta sydämestä. Menen sinne, missä tarvitaan miehiä, joilla on voimakkaat käsivarret ja rohkea mieli. Erämaasta lähden, päästäkseni keräämään mainetta."

"Ja äitisi jätät menehtymään puutteeseen, vanhuuteen ja yksinäisyyteen", muistutti Elspat, yrittäen perätysten jokaista keinoa, järkyttääkseen päätöstä, jonka hän alkoi havaita olevan syvemmälle juurtunut kuin hän oli ensimältä luullut.

"Enpä niinkään", vastasi toinen. "Jätän sinut mukavuuteen ja varmuuteen, jollaista et ole vielä koskaan kokenut. Barcaldinen pojasta on tullut päällikkö, ja hänen väkeensä olen pestautunut. MacPhadraick toimii hänen puolestaan, hankkii miehiä ja saa siitä hyvityksensä."

"Se on tarinassa tosi sana, vaikka kaikki muu olisikin väärää kuin paholaisen juoni", virkkoi vanha vaimo katkerasti.

"Mutta hyvää koituu siitä meillekin", jatkoi Hamish, "sillä Barcaldine luovuttaa sinulle lampurimajan omistamastaan Letterfindreightin metsästä. Yhteislaitumelta saavat vuohesi rehunsa, ja lehmääkin sopii sinun pitää. Oma palkkani, äitiseni, -- vaikka minä olen kaukana, -- riittää yltäkyllin sinulle jauhoihin ja kaikkiin muihin tarpeisiisi. Älä pelkää minun puolestani. Menen yksityisenä urhona, mutta jos sitkeä taisteleminen ja säännöllinen palvelus voivat sen ansaita, niin palaan upseerina, jolla on palkkaa puoli taaleria päivässä."

"Lapsi-parka!" vastasi Elspat, ja hänen äänensä ilmaisi sekä surkuttelua että halveksimista; "ja sinä luotat MacPhadraickiin?"

"Minun sietää, äiti", sanoi Hamish, jonka otsalle ja poskille sävähti suvun tumma puna, "sillä MacPhadraick tuntee, mitä verta virtaa suonissani, ja tajuaa, että jos hän rettelöitsisi sinun suhteesi, saisi hän lukea päivät Hamishin paluuseen asti Breadalbaneen ja lisätä elämänsä päiviin vielä kolme. Minä surmaisin hänet oman lietensä ääressä, jos hän söisi minulle antamansa sanan -- sen tekisin kautta meidän molempien Luojan!"

Nuoren soturin katse ja ryhti pitivät Elspatia tovin pelossa; hän ei ollut tottunut näkemään poikansa ilmaisevan syvällistä kiivautta, joka voimakkaasti muistutti hänen isästään. Mutta kuitenkin antausi äiti jälleen moitiskeluunsa, pysyen äskeisessä ärsyttävässä sävyssään.

"Poika-raiska!" hän päivitteli; "ja sinä luulet puolen maailman takaa uhkaustesi kuuluvan tai muistuvan! Mutta mene -- mene -- ojenna niskasi hannoverilaisen ikeen alle, jota vastaan jokainen oikea geeliläinen taisteli kuolemaan asti. Mene, hylkää kuninkaallinen Stuart, jonka puolesta isäsi ja hänen isänsä ja äitisi isät ovat punanneet monia kenttiä hurmeellaan. Mene, ota hoivasi Dermidin heimosta, jonka lapset murhasivat -- niin", hän lisäsi kirkaisten, "murhasivat äitisi isät heidän rauhallisissa asunnoissaan Glencoessa! Niin", huudahti hän yhä hurjemmin ja kimakammin, "minä olin silloin syntymätön, mutta äitini on kertonut minulle -- ja _minä_ kuuntelin äitini ääntä -- hyvin muistan hänen sanansa! Ne tulivat rauhan miehinä, ne otettiin vastaan ystävyydessä, ja tulella ja veren vuodatuksella tuhottiin viaton heimo!"[13]

"Äiti", vastasi Hamish murheellisesti, mutta lujasti, "kaikkea tuota olen harkinnut. Barcaldinen uljasta kättä ei tahraa pisarakaan Glencoen verta; kirous kohtaa Glenlyonin onnetonta sukua, ja sitä onkin Jumala rangaissut."

"Jo sinä puhut kuin saksilainen pappi", ivasi äiti. "Eikö olekin parempi jäädäksesi ja pyytääksesi MacAllan Mhorilta kirkkoa, jotta saarnaat anteeksiantamusta Dermidin heimolle?"

"Eilispäivä oli eilinen", vastasi Hamish, "ja tänään on päivä toinen. Kun heimot on rusennettu ja survottu yhteen, on oikeaa ja viisasta, että niiden vihat ja kiistat eivät säily pitempään kuin niiden itsenäisyys ja valta. Ken ei kykene miehen tavoin toimeenpanemaan kostoa, hän ei saisi raukan lailla hautoa hyödytöntä vihamielisyyttä. Äitiseni, nuori Barcaldine on rehellinen ja urhoollinen. Tiedän MacPhadraickin neuvoneen häntä olemaan sallimatta minun hyvästellä sinua, jottet sinä käännyttäisi minua tolaltani. Mutta hän sanoi: 'Hamish MacTavish on urhon poika, ja hän ei riko lupaustaan.' Äiti hyvä, Barcaldine johtaa sataa geeliläisten uljainta poikaa heidän kansallisessa asussaan ja heidän isiensä aseissa -- sama sykkii sydän kaikilla -- saman asian hyväksi omistaa kukin kuntonsa. Olen vannonut lähteväni hänen kanssaan. Hän on luottanut minuun, ja minä tahdon luottaa häneen."

Kuullessaan tämän niin lujasti ja päättävästi lausutun vastauksen jäi Elspat tyrmistyksiin ja epätoivoon. Todisteet, joita hän oli pitänyt vastustamattoman pätevinä, olivat tuntuneet yhtä vähän kuin aalto kallioon. Pitkällisen vaitiolon jälkeen hän täytti poikansa pikarin ja ojensi sen hänelle alakuloisen kunnioittavana ja nöyränä sävyltään.

"Juo", hän sanoi, "isäsi kurkihirren muistoksi, ennen kuin jätät sen ainiaaksi. Ja sano minulle, -- koska isäsi poika on kytketty uuden kuninkaan ja uuden päällikön kahleisiin, miesten, joita sinun isäsi pitivät pelkkinä verivihollisinaan, -- sano minulle, kuinka moneksi päivää minun sallii sinua katsella niiden tahto, jotka olet ottanut isänniksesi? Montako siis on minulla vielä elämän päivää -- sillä lähdettyäsi ei minulle jää maailmaan mitään elämisen arvoista?"

"Kuusi vuorokautta saan viipyä luonasi, äiti", vastasi Hamish MacTavish, "ja jos tulet liikkeelle minun kanssani viidentenä päivänä, niin vien sinut turvallisesti uuteen asuntoosi. Mutta jos jäät tänne, niin lähden seitsemäntenä aamun koittaessa -- se on viimeinen hetki, jolloin minun _täytyy_ lähteä taivaltamaan, Dunbartonia kohti, sillä jollen kahdeksantena päivänä ole paikalla, joudun karkurin rangaistuksen alaiseksi ja tahraan kunniani soturina ja urhona."

"Isäsi jalka", sanoi Elspat, "oli vapaa kuin nummen tuuli. Olisi ollut yhtä turha kysyä häneltä lähtönsä määrää kuin tiedustaa tuolta pilvien ajelijalta, minkätähden se puhaltaa. Sanohan minulle, minkä rangaistuksen uhalla sinun täytyy -- koska kerran olet käsketty ja halukas lähtemään -- palata orjuuteesi?"

"Orjuudeksi älä sitä sano, äiti; se on kunniallisen soturin palvelusta -- ainoa ura, joka on nyt avoinna MacTavish Mhorin pojalle."

"Sano kuitenkin, mikä on uhkana, jollet palajaisi?" tivasi Elspat.

"Sotilaallinen karkurin rangaistus", vastasi Hamish; mutta hänen äitinsä huomasi nuoren soturin vääntelehtivän sisäisten tunteiden vallassa ja päätti niitä seuloa sisintä myöten.

"Ja se on tottelemattoman koiran kuritus, eikö niin?" sanoi hän teennäisen tyynenä, mutta silmien välähdys puhui toista.

"Älä kysy minulta enempää, äiti", pyysi Hamish. "Se rangaistus ei ole mitään sille, joka ei sitä joudu koskaan ansaitsemaan."

"Minulle se on jotakin", väitti Elspat, "koska tiedän paremmin kuin sinä, että missä on valta koveta, siinä on usein tahtoa siihen ilman aihetta. Tahtoisin rukoilla puolestasi, Hamish, ja minun on tiedettävä, miltä vaurioilta minun pitäisi anoa suojelusta nuoruudellesi ja yksinkertaisuudellesi Häneltä, joka ei jätä ketään turvattomaksi."

"Äiti", haastoi Hamish, "vähätpä on väliä sillä, mitä rikollinen voi joutua kokemaan, jos mies on päättänyt pysyä velvollisuuden polulla. Ylämaalaisilla päälliköillämmekin oli tapana rangaista vasallejaan, ja kuulemani mukaan ankarasti. Muistaakseni juuri Lachlan Maclanilta, jota paljon mainitaan, lyötiin hänen päällikkönsä käskystä pää poikki, kun Lachlan ampui uroshirveä hänen edellään?"

"Niin kyllä", myönsi Elspat, "ja oikein olikin, koska hän häpäisi väen isää ihan koollaolevan heimon nähden. Mutta päälliköt olivat ylväitä vihassaan -- he rankaisivat terävällä säilällä eivätkä patukalla. Heidän tuomionsa vuodattivat verta, mutta ne eivät tuottaneet häpeätä. Voitko sanoa samaa niistä laeista, joiden ikeeseen olet alistanut vapaasyntyisen kaulasi?"

"En voi, äiti, en kylläkään", vastasi Hamish murheellisesti. "Näin niiden rankaisevan erästä saksilaista, joka heidän puheentapansa mukaan oli karannut lippunsa alta. Hänet suomittiin -- sen tunnustan -- suomittiin kuin hurtta, joka on loukannut käskeväistä herraansa. Minua tympäisi se näky -- myönnän sen. Mutta koirien rangaistus on varattu ainoastaan koiria kehnommille, jotka eivät osaa pysyä uskollisina."