Part 5

Alobrandista taas oli yhdentekevää, esiintyikö hän sankarillisena vai ei. Hän tunsi jo ruumiissaan kuolonväristyksiä, eikä hän huolehtinut siitä, tukiko luonto häntä tuolla viimeisellä raskaalla kululla kohti luonnotonta loppua. Läheiseltä uhrimäeltä kuului ryskettä ja kirveeniskuja: epäilemättä rovionvalmistuksia.

Tämä ryske palautti Alobrandin todellisuuteen, ja vähäinen toivonvälke pilkoitti hetkeksi hänen pimeään mieleensä: uhri oli tapahtuva ennen aamuruskon hohtoa, siihen oli vielä paljon aikaa. Kenties oli Ervi mennyt linnaan, kenties oli siellä se ihme tapahtunut, että linnanpäällikkö lähetti väkeä uhria estämään. Tämä ajatus pani hänen verensä hieman nopeammin virtaamaan, ja hän joi saviruukusta virkistävää simajuomaa.

Vartijat, joilta Alobrandin herääminen ei ollut jäänyt huomaamatta, olivat lähestyneet ja tähystelivät häntä tarkasti, ollen valmiina häntä vangitsemaan, jos hän osoitti vähintäkin pakenemisen halua. Mutta Alobrand lepäsi liikkumattomana sammalilla tammen juurella, ja hänen syvät silmänsä tuijoittivat kauas olevaisuuden usviin. Omituinen raukea tyyneys laskeusi hänen mieleensä. Linnasta päin ei kuulunut ääntä, ei askelta. Turhaa olikin sieltä odottaa pelastusta. Eihän maailmassa ollut ainoatakaan sydäntä, joka häntä olisi rakastanut, kuka siis olisi tahtonut uhrautua hänen edestään! Ei Gertrudin kunnioitus voinut ihmeitä tehdä. Entä Ervin rakkaus Atsoon? Suuri rakkaus voi paljon aikaansaada, mutta sekään ei jaksa vierittää ennakkoluulojen pilviä piirtäviä vuoria, sekään ei voi pehmentää ihmismielten jäykkyyttä. Hyvästi siis elämä! Miksi hän, Alobrand, muuten siitä niin suuresti pitikään kiinni? Saattoiko se hänelle tarjota sellaista tyydytystä, mitä hänen syväpyyteinen sydämensä halasi! Ne ihmiset, joiden seurassa hän oli tahtonut kulkea lyhyttä elämänpolkua, jakaen täyteläitä elintunteita, ne häntä eivät käsittäneet, vaan häntä vainosivat. Olihan hän jo nuoresta tottunut kulkemaan omia polkujaan. Nyt ne olivat johtaneet hänet tämän usvan peittämän kuilun partaalle. Siinä oli edessä loppu, mutta myöskin lepo ja unhoitus.

Ja näin selvitettyään ja loppuun ajateltuaan oman tilansa, hänen katseensa ja ajatuksensa siirtyivät Atsoon. Tämän nuoren, raikkaan luonnonlapsen ennenaikainen kuolo häntä syvästi suretti. Hänellä vielä olisi ollut elämä elettävänä. Häntä ei olisi vaivannut elämänarvoitusten kalvava ratkaisuhalu, hän olisi ammentanut onnensa hetken antimista, olisi elänyt luonnonihmisen vaistomaista elämää, olisi menestynyt kuin päivänpaisteen ja riittävän kosteuden suosimassa maaperässä versova vesa, joka aikanansa kasvaa, varttuu, kohoaa puuksi, sitten vanhenee, lahoaa ja kaatuu...

Kuu ei sinä iltana vielä ollut kumoittanut, vaan piili pilvissä. Tammikko alkoi nyt kuitenkin valaistua: liiviläiset lähestyivät soihtuineen. He tulivat noutamaan vankeja viedäkseen heidät Väinäjoen veteen uhria varten puhdistumaan.

Nunnus kulki jonon etunenässä, kantaen rautakärki-sauvaansa ja pientä noitarumpua. Häntä seurasi kaksi orjaa, jotka kantoivat puhtaita uhripaitoja ja pitkiä valkoisia viittoja.

Atson kahleet irroitettiin ja hänelle ja hänen onnettomuudenkumppanilleen viitattiin asettumaan orjien taakse. Heidän takanaan astuivat heimon johtavat henkilöt ja muu kansa. Jono liikkui hitaasti rantaa kohti.

Viimeisinä kulkivat Gerveder ja hänen sukunsa. Yksitellen he katosivat pimeään korpeen ja hiipivät suuren rantakallion taakse, jonka läheisyydessä uhrivangit ammoisista ajoista olivat toimittaneet puhdistuskylpynsä. Lähelle tätä kalliota, kaislikkoon, olivat he kätkeneet veneensä. Gerveder, jota liiviläiset parjasivat kristittyjen ystäväksi, oli jo kauan huomannut miten häntä ja hänen sukuansa katsottiin karsain silmin. Ja nyt varsinkin, kun hän oli puolustanut Vietsoa ja uhrivankeja, hän tiesi että raskas vaino oli kohtaava häntä ja hänen sukuaan, että uhriarpakin oli heidän osakseen lankeava. Uhrijuhlallisuuksien aikana hän siis oli päättänyt sukunsa kanssa paeta ja mahdollisesti liittyä kaukaisempiin liiviläisheimoihin. Alobrandin ja Atson hän kernaasti olisi pelastanut, mutta oli huomannut kaikki pelastusyrityksensä turhiksi. Viimeinen hänellä vielä oli jäljellä: Hän aikoi uhrivankien astuttua veteen, kallion takaa antaa heille merkin, että he sukeltaisivat joen pyörteeseen ja antaisivat virran viedä itsensä mukanaan. Alempana hän itse oli auttava heidät veneeseensä. Jos yritys ei onnistuisi, jos he hukkuisivat tai jos heidät nuoli tappaisi, se olisi sentään monta vertaa helpompi kuolema kuin roviolla palaminen.

Tällävälin jono lähestyi rantaa. Rumpujen kalvoja pärisytettiin, ja kimakat huiluäänet viilsivät korvia. Miehet ja naiset lauloivat yksitoikkoisella äänellä:

Kuolon liekin, uhriliekin Sytytämme, synnytämme Jumalille tuonelan.

Sotaonnen, heimo-onnen Enennämme, elvytämme Taikavoimin tuonelan.

Jonon alkupää ei vielä ollut ehtinyt joen rannalle, kun tammikosta päin rupesi kuulumaan kumeita huutoja. Seuraavassa tuokiossa saattoi selvästi eroittaa huudot:

-- Linnaväki tulee! Vihollinen on täällä!

Kauhea sekasorto syntyi. Soturit olivat jättäneet lautakilpensä tammikkoon. Miekat heillä oli vyöllä, mutta heillä ei ollut jousia, eikä heittokeihäitä.

Kauhu valtasi Nunnuksen. Hän viskasi pois noitarumpunsa ja rupesi pakenemaan metsään. Hänen aikomuksensa oli pyrkiä piiloon korpikallioiden rotkoihin, sillä hän tiesi, että hän kaikista liiviläisistä oli kristityille vihatuin mies. Mutta Dabrel ja Ylo, huomaten hetken uhkaavan vaaran, kokosivat soturit joukkoon ja asettuivat puiden suojaan vastarintaa tekemään. Jonossa olevat naiset hajaantuivat huutaen ja vaikeroiden korpeen.

Tämän mellakan aikana Gerveder lähestyi Alobrandia ja Atsoa ja kuiskasi heille:

-- Seuratkaa minua suuren rantakallion taa. Sukuni odottaa teitä siellä venheissä. Olimme aikoneet pelastaa teidät puhdistuskylvystänne, joutukaa! Rientäkää!

Hyväkseen käyttäen taistelun hyörinää, pakenivat Alobrand ja Atso hänen jälkeensä. Rantakallion takana oli kymmenkunta venettä piilossa kaislikossa.

-- Joutukaa! muuten hukka meidät perii, Gerveder huusi.

Tuossa tuokiossa istuivat Alobrand ja Atso Gervederin veneessä, joka vahvojen käsivarsien soutamana nopeasti solui myötävirtaa. Muut pakolaisvenheet heitä seurasivat. Nuolia suhisi pakenevien jälkeen -- olivatko ne liiviläisten vai kristittyjen ampumia, sitä he eivät voineet ratkaista. Mutta huimaa vauhtia kiitivät venheet alas joen pintaa myöten, ja taistelun tuoksina häipyi hetki hetkeltä yhä etäisemmäksi.

Kristittyjen äkillinen tulo oli saattanut liiviläiset suuren sekasorron alaisiksi, ja heidän tappionsa ja tuhonsa oli suuri. Ylo taisteli kuin karhu, mutta kaatui viimein usean nuolen lävistämänä. Vanha Vietso vangittiin, ja Nunnuksen laahasivat kalparitarit haavoitettuna esiin metsästä. Vihan vimma vallitsi kummallakin puolella. Mutta äkillinen yllätys ja aseiden puute vaikuttivat sen, että liiviläiset huomasivat olevan turhaa tässä taistella ylivoimaa vastaan. Dabrel sai heidät kootuiksi, ja hänen johtaminaan he alkoivat vetäytyä korven syvyyteen.

-- Missä ovat uhrivangit? kuului linnanpäällikön sointuva ääni kysyvän. -- Pelastakaa vangit!

Piesko silloin lähestyi linnanpäällikköä. Häntä oli Ervi kehoittanut pitämään uhrivankeja silmällä, ja hän oli selvästi nähnyt Alobrandin ja Atson astuvan Gervederin veneeseen ja hänen kanssaan pakenevan. Hän kertoi linnanpäällikölle mitä oli nähnyt, ja sanoi uhrivankien olevan hyvässä turvassa, Gerveder kun oli heidän ja kristittyjen ystävä.

Tämän rauhoittavan tiedon saatuaan ja saavutettuaan yllättämistään liiviläisistä loistavan voiton, Konrad von Meindorf ei katsonut soveliaaksi pimeässä korvessa ruveta ajamaan takaa pakenevia, vaan antoi palaamiskäskyn.

Suoraan, niitettyjen viljakenttien poikki, suunnattiin paluumatka linnaan.

Vangittu heimopäällikkö, joka ennen, rauhallisempien olojen vallitessa, halukkaasti oli kuunnellut Alobrandin oppia, sanoi alistuvansa ja antavansa itsensä kastaa.

Kuultuaan, että hänen tyttärensä Ervi oli linnassa ja että hän oli linnanneiden turvissa ja hyvän kohtelun alaisena, hän itki ilosta.

Pieskolle luvattiin hänen uskollisuudestaan vapaus. Mutta hän päätti tulla linnaan sieltä työtä saamaan.

Nunnusta kannettiin kiireessä puista kyhätyillä paareilla. Hän valitti koko ajan haavaansa ja rukoili kurjalla, murtuneella äänellä:

-- Säästäkää henkeni, säästäkää henkeni. Suostun kasteeseen, suostun jumalianne palvelemaan... säästäkää henkeni...

Mutta ennenkuin aamun sarastaessa oltiin saavuttu linnanportille, oli hän heittänyt henkensä.

Sotajoukon paluu oli jo kaukaa huomattu linnan muureilta. Gertrud ja Ervi olivat järkähtämättä istuneet muurilla odottamassa. Kun linnan suuri portti aukeni ja voitokas päällikkö ratsasti linnanpihalle, vastaanottivat papit ja kuoripojat hänet veisulla ja vihkiveden pirskoituksella. Ja kun hän oli astunut alas ratsunsa selästä, vaipui Gertrud hänen povelleen. Gertrud ei mielenliikutukselta saanut sanaakaan sanotuksi, mutta hänen kyynelten verhoamat silmänsä kuvastivat levotonta, toivovaa ja epätoivoista kysymystä.

Hänen isänsä virkkoi:

-- He ovat molemmat pelastuneet, he ovat elossa ja ovat paenneet ystävien seurassa. --

Itäiselle taivaanrannalle alkoi aamurusko levitä. Se ei punoittanut verisenä yöllisen tuhon ja surmamelskeen heijastuksena, vaan hohti vaalein ruusuvärein, ikäänkuin ennustaen aselevon sopuisampaa aikaa.

XV.

Westhard oli vallan masentunut Konrad von Meindorfin saavuttamasta voitosta. Kuuluisa noita, Nunnus, surmattu, heimopäällikkö, Vietso, vangittu ja hänen jälkeläisekseen aiottu Ylo kaatunut taistelussa! -- Nämä urotyöt vallan himmensivät kaikki hänen neuvonsa ja saavuttamansa menestykset.

Turhaan oli hän odottanut Alobrandin kirkonkirouskirjettä. Olisihan ollut sangen muhkeata julistaa se linnakappelissa, vaikka Alobrand olikin poissa. Albert piispa tuntui olevan varovainen mies. Hän ehkä ensin vaati lähempiä selityksiä, asian tutkistelua. Pannajulistuksesta ei Westhard siis näyttänyt saavan terävää ja tehoisaa asetta käsiinsä, peloittaakseen ja hallitakseen linnan asujamia. Lisäksi tuntui siltä kuin nyt olisi seuraava tavallista pitempi aselepo, sillä epäilemättä lyöty liiviläisheimo vetäytyi kauas korpeen liittyäkseen muihin heimoihin. Saattoi odottaa verileikin jälleen alkavan vasta silloin, kun nämä yhdistyneet liiviläisjoukot olivat sotasuunnitelmistaan sopineet. Westhard katsoi siis soveliaimmaksi vetäytyä pois koko linnasta ja lähteä Riikaan, missä hänellä piispan läheisyydessä oli toivottavissa uutta vaikutusvaltaa. Jonkun aikaa linnanpäällikön saavuttaman voiton jälkeen hän siis läksi linnasta, ja kaikki, lukuunottamatta muutamia hänen kätyrejään, päästivät helpoituksen huokauksen.

Vietso, Ervi ja Piesko antoivat kastaa itsensä; linnan uusi, lempeä ylipappi, Bertold, opetti heille kristinuskon pääkappaleita. Oudoksuen ja pelokkaina he alussa ottivat osaa jumalanpalvelukseen. Mutta kun heitä hyvin kohdeltiin, he pian tottuivat uusiin oloihin ja näyttivät tyytyväisinä nauttivan järjestetyn yhteiskuntaelämän etuja. Ervi synnytti pojan, joka kastettiin, ja jonka Gertrud neiti lupasi kasvattaa. Oliko hän saava äitinsä lempeän luonteen, vai isänsä Ylon hurjan mielen? Sitä oli mahdoton vielä ratkaista.

Kirkkaana syyskuun aamuna saapui linnaan kauppiaita, jotka olivat kulkeneet Riiasta Väinäjoen vasenta rantaa pitkin johtavaa turvallista valtatietä. Yksi kauppiaista toi Gertrudille kirjeen, jonka meren rannalla sanoi saaneensa liiviläisjoukkion seurassa olleelta munkilta.

Gertrud avasi kirjeen ja luki:

Alobrand Gertrud von Meindorfille.

Alobrand ja Atso lähettävät sinulle ja Erville sydämelliset terveisensä. Kaunis tekonne on lämmittävä ja kirkastava mieltämme kuolinpäivään saakka. Suloinen on pelastus ja vapaus suurten kärsimysten ja synkän toivottomuuden jälkeen. Olemme liittyneet Gervederiin ja hänen jaloon sukuunsa ja aiomme heidän kanssaan matkata kauas meren takaisille maille. Toivomme, että siellä saamme elää vapaina vainosta. Eläkää terveinä ja saavuttakaa paras mahdollinen maallinen onni! Jääkää hyvästi, muistoanne siunaamme.

Gertrud piiloitti kirjeen aarrelippaaseensa. Kyyneleet puhkesivat esiin, ja hän itki kauan, itki kunnes kyyneleet helpoittivat hänen suurta ja auttamatonta kaihoansa.

Sitten hän kulki yläpuutarhaan ja poimi sieltä kukkia, viedäkseen ne tapansa mukaan äitivainajansa hautakappeliin. Mutta hän tunsi, että hänen suuri kaihonsa nyt kokonaan täytti hänen mielensä, ettei hän voinut muuta harrastaa eikä muuta ajatella, ja hän nousi kukkineen muurin reunalle. Näkörajalla kohosi liiviläiskorpi ja sen yläpuolella siinti vaaleansininen syyshohteinen taivas. Gertrudin mielessä välkkyivät Atson lapsellisen kirkkaat, ihmettelevät sinisilmät, ja hän tunsi, ettei hän niiden ilmettä koskaan voisi unhoittaa, vaikka hänen rakkausunelmansa oli haihtunut kuin elämän pettävä hymylupaus ja vaikka hänen salaperäinen korpi-ihanteensa notkean metsäkauriin tavoin ainaiseksi olikin kadonnut metsän pohjattomaan syvyyteen.

Hän siroitti poimimansa kukat alas muurin laidalle, kuihtumaan kellastuvassa luonnossa, samoin kuin hänen sydänilonsa kukat olivat kuihtuneet ja kuolleet.

XVI.

Alobrand ja Atso olivat Gervederin ja hänen sukunsa kanssa -- kaikkiaan kolmattakymmentä henkeä -- veneessä kulkeneet ison matkaa Väinäjokea pitkin merta kohti. Sitten he olivat soutaneet maihin joen vasemmalle rannalle, kätkeneet veneensä metsään, ottaneet työaseensa ja tavaransa ja lähteneet astumaan meren rannalle. He olivat välttäneet menemästä Riian kaupunkiin, jossa olisivat voineet joutua vaaroihin ja selkkauksiin, ja olivat korvessa tehneet pitkän kaarron eteläpuolitse kaupunkia. Viimein olivat he onnellisesti saapuneet laakealle hietaiselle merenrannikolle. Siellä he olivat tavanneet Ykskylään matkustavat kauppiaat, joita myöten Alobrand oli lähettänyt Gertrudille kirjeensä.

Siinä Gervederin miehet ja Atso alkoivat uutterasti rakentaa lautta-alusta, jolla aikoivat purjehtia meressä sijaitsevaan Kurjensaareen. Miesten rakentaessa alusta, naiset valmistivat ruokaa.

Ennen syyskuun loppua oli alus valmis, ja etelätuulen puhaltaessa lähti joukkio purjehtimaan Kurjensaarta kohti. He kiersivät sen pitkän eteläisen niemen ja laskivat maihin länsirannalle, missä korkeat kalkkikivikalliot kohottavat vankat muurinsa suojaksi Itämeren aaltoja vastaan.

Liiviläissukuiset saaren asukkaat ottivat heidät hyvin vastaan, myönsivät heille asumasijoiksi vähäisen ranta-alueen, ja antoivat heille luvan kalastaa -- tästä tosin vaatien melkoista kalaveroa. Ja ennenkuin talvi tuli, olivat he rakentaneet itselleen yksinkertaiset majat rantametsän suojaan.

* * * * *

Talven he olivat eläneet ahkerassa työssä ja ponnistuksissa. Kevät oli tullut, myrskyt olivat lakanneet, aurinko hymyili, ja koko tämä meren ympäröimä ja suojaama pieni maailma henki rauhaa, uuden elämän toivoa ja iloa.

Oli herttainen iltahetki. Meren pinta oli sileän tyyni, se heijasti ihmehohteitaan ja soitteli sulavan pehmeitä vaalean punasinerviä värisoinnoksiaan.

Koko Gervederin kyläkunta oli ollut nuottaa vetämässä -- Alobrandkin oli ollut mukana. Hän ei karttanut työtä, vaan oli usein raatamassa vähäisen kyläkunnan mukana. Runsas kalasaalis oli juuri vedetty rannalle tyynestä vedestä, ja suunnattoman suuri nuotta oli pantu kuivamaan rantahiedan patsaille. Tyytyväisinä ryhmittyivät kalamiehet lepäämään rantakiville.

Alobrand katseli hurmaantuneena ääretöntä ulappaa. Hän tunsi nyt, kuten monasti ennenkin, halua puhua liiviläisille. Hartaina he häntä aina kuuntelivat, pitäen häntä johtajanaan ja opettajanaan. Ja varsinkin Atso seurasi tarkaten hänen jokaista sanaansa, pelokkaana, ettei hän ainoatakaan niistä menettäisi.

Alobrand, joka oli hylännyt munkkikaapun ja pukeutunut pitkään siniseen liiviläisviittaan, osoitti kädellään ulapalle ja puhui:

-- Rauhaa meille henkii meri, kevätlupauksia se meille antaa. Tämä uusi kotimme on meille jo rakas, sillä olemme sen itsellemme hankkineet omalla työllämme ja ponnistuksillamme. Lohduttakoon tämä uusi koti mieliänne, kun synnyinseudun kaiho sydämenne valtaa. Meidän ei tarvitse pelätä, että, väistyttyämme pois sodan melskeistä ja julmasta työstä, käsivartemme ja jäntereemme veltostuisivat, sillä terästyväthän ne taistelussa karua luontoa ja syysmyrskyjä vastaan. Käyttäkäämme uljuuttamme tästälähin taistellaksemme luonnon vastustavia voimia vastaan, teroittakaamme älyämme poistamalla sitä mikä luonnossa on järjetöntä, järjestämällä, mikä on hajanaista. Ja avatkaamme mielemme katsomaan ja ihailemaan luonnon nuorteata ihanuutta, joka paraikaa katseitamme hurmaa, ja heltykäämme sen pehmeistä käsistä, jotka paraikaa hellämielisesti poskiamme hyväilevät...

Hän tunsi sydämessään sellaista lepoa ja tyydytystä, jota ei muistanut ennen kokeneensa. Hän, joka nuorena oli uneksinut laajaa vaikutusalaa, maailman voittoretkeä, tunsi nyt itsensä onnelliseksi tässä pienessä vaikutuspiirissä. Sillä hän tiesi, että he kaikki häntä rakastivat ja häneen luottivat. Ja tämä tieto herätti hänessä hehkuvan innon heidän henkiänsä avartamaan ja jalostamaan.