Part 4
Ervi hengitti jo vapaammin, kun Nunnuksen kamala asunto oli matkan päässä.
Pieskon mieli tuntui tavattoman kevyeltä. Jo monasti hän oli aikonut paeta Nunnuksen luota ruoskaa ja nälkää kärsimästä. Mutta uuden toimeentulon puute -- ken olisi huolinut Noidan orjasta -- ja epävarmuus minne suunnata kulkunsa olivat yhä lykänneet tuonnemmaksi tämän aikeen toteuttamisen. Jos orjanolo kerran oli hänen kohtalonsa, niin saattoipa hän muualla maailmassa löytää parempaakin orjantyötä kuin kyykäärmeiden syöttäminen ja vartioiminen ja Nunnuksen saastaisten paitojen huuhtominen -- moinen toimi soveltui korkeintaan ikäkululle akalle, eikä nuorelle miehelle!
Ja ehkeivät kristityt häntä vangitseisikaan, kun hän tuli heidän luokseen heimopäällikön tyttären oppaana ja suojelijana.
Näin iloinen ei Piesko muistanut lapsuudesta saakka olleensa. Hänen teki mielensä leikata itselleen pajupilli ja soitella ilonsa ilmoille. Mutta hän muisti ettei nyt sopinut soittaen kulkea. Hän lykkäsi siis ilonpurkauksensa toistaiseksi ja riensi vaieten Ervin kanssa eteenpäin.
Aamu alkoi jo valjeta, ja kiiltomatojen hohde himmeni.
XII.
Ryöstöretkeltään vieraan heimon alueella olivat liiviläiset tuoneet mukaansa suuren tynnyrin väkevää olutta. Juhla-aterian loputtua olivat heimon etevimmät kokoontuneet Dabrelin taloon, missä tuota juoma-aarretta säilytettiin, ja siellä oli toimeenpantu juhlajuomingit. Tätä voimakasta juomaa maisteli varsinkin Ylo runsain määrin, ja hän oli ensimäisiä, jotka juopuivat. Häntä imarreltiin, ylistettiin jo edeltäpäin hänen tulevaa päällikkyyttään ja sanottiin että vanha Vietso jo oli tuiki kykenemätön päälliköksi ja että hän kai pian olikin muuttava manalle. Nunnuskin maisteli halukkaasti ryöstö-olutta. Tosin hän ei rohjennut juoda itseään juovuksiin, hänellä kun seuraavana päivänä oli tärkeä tehtävä: uhrimenojen ohjaaminen ja vaikutusvaltansa yhä suurempi vahvistaminen. Mutta kun hän aamun koittaessa alkoi astua majaansa kohti, hän kuitenkin tunsi iäkkäät säärensä tavallista epävarmemmiksi. Siitä huolimatta hän oli riidanhaluinen ja kosto-mielinen ja aikoi tapansa mukaan ruoskia Pieskoa, jos tämä oli nukkunut tai jos muuten vähintäkin antoi aihetta tyytymättömyyteen. Nunnus suuntasikin heti askeleensa kyykäärmeiden luo, nähdäkseen vartioiko Piesko niitä uskollisesti. Suuri oli hänen hämmästyksensä ja kauhunsa, kun näki edessään ainoastaan kaksi kyykäärme-häkkiä, joiden ovet olivat auki. Hän lähestyi häkkejä, sulkeakseen niiden ovet ja huomasi silloin, että toinen niistä jo oli vallan tyhjä käärmeistä, ja että toisesta viimeinen juuri sähisten luikerteli ulos ja katosi kiven koloon. Nyt rupesi Nunnus katselemaan missä Piesko oli. Lopulta hän häntä huusikin. Mutta ei mitään vastausta kuulunut, eikä Piesko myöskään ilmestynyt. Nunnus aavisti jo pahaa. Piesko oli varmaankin kostoksi tämän tehnyt ja sitten paennut. Vavisten Nunnus aukaisi majansa oven peläten sinne jonkun vihamielisen olennon kätkeytyneen. Keskellä permantoa hän näki kolmannen käärmehäkin ja koko permannon täynnä luikertelevia kyitä. Hänen kauhistuksensa yltyi nyt ylimmilleen. Eihän hän enää tietänyt mihin mennä, minne paeta. Kaikkialla väijyi noita myrkyllisiä matelijoita, jotka kenties nyt tahtoivat nekin kostaa pitkällisen vankeutensa. Nunnus riensi siis pois koko paikasta. -- Pitikö hänen nyt palata pääkylään ja kertoa mitä oli tapahtunut? Pitikö hänen käskeä ajamaan takaa pakolaista? Pitikö koota väkeä kyitä jälleen häkkeihin pyytämään?
Päästyään yli pienestä koivusillasta ja ollen puron turvaamana hän jäi tätä kaikkea tuumimaan. Pian hän kuitenkin älysi, ettei hänen sopinut mennä käärmeiden päästöä kylään kuuluttamaan. Tapaus oli päinvastoin pidettävä salassa. Mitä sanoisivatkaan liiviläiset, kun kuulisivat että Nunnuksen orja oli päästänyt pyhät enne-käärmeet pois! -- Epäilemättä heidän luottamuksensa Nunnukseen tämän kautta rupeaisi horjumaan. Pieskon pakoa tosin ei voisi kauan salata, mutta se olisikin vähemmin merkitsevä seikka. Saattoihan suorastaan sanoa, että hän oli laiminlyönyt tehtäväänsä ja että hornan henget olivat elävänä raastaneet hänet kynsiinsä ja vieneet hänet mukaansa. -- Ei se mies kuitenkaan enää rohjennut näille maille palata. Harmittipa Nunnusta suuresti, ettei hän nyt, väsynyt kun oli, voinut mennä majaansa vuoteelleen lepäämään. Eihän sinne kukaan ihminen uskaltanut mennä matelijain pariin. Vasta päiväsaikaan hän aikoi pihdeillä pyytää ne kiinni. Hän kiipesi sentähden korkealle sammalpeitteiselle metsäkivelle, kääri itsensä avaraan viittaansa ja nukkui.
Aurinko paistoi jo korkealta taivaalta, kun Nunnus heräsi kylästä kuuluvaan meluun. Mistä tämä melu johtuikaan? Nunnus ojensi jäseniään, haukoitteli ja yski. Kylmä siinä sentään oli ollut kivellä nukkua, hän kun oli tottunut lämminpeitteiseen vuoteeseensa. Leini tuntui kalvavan sääriä. Ei auttanut muu kuin kömpiä alas kiveltä. Mutta tuo kumea melu? Oliko vihollinen yllättänyt liiviläiset heidän ollessa uupuneina juhlajuominkien jälkeen? Nunnuksessa heräsi kauhea levottomuus. Siinä hänkin oli vallan yksin keskellä metsää, vanha, aseeton mies. Jos vihollinen todella oli tunkenut tänne, se epäilemättä pian oli hakeva Nunnusta, liiviläisten kuulua noitaa ja tietäjää. Oliko siis parasta paeta, niin kauan kuin vielä oli aikaa, ja piiloittautua korpikallioiden rotkoihin?
Nunnuksen tuumiessa, melu kuitenkin hiljeni ja lopulta vallan lakkasi. Kauan aikaa odotettuaan ja jännitettynä kuunneltuaan ja tarkattuaan joka risahdusta metsässä, Nunnus alkoi hiipiä majaansa kohti. Tietysti täytyi kulkea varovasti, pysähtyä kuusen juurelle kuuntelemaan, väistyä suuren kiven taa odottamaan. Mitään epäiltävää kohtaamatta hän viimein saapui puron koivusillalle. Uusi pelon ja varovaisuuden aihe oli edessä. Irtipäästetyt kyyt epäilemättä luikertelivat ympäristössä, ja tietysti ne kaikki vihasivat Nunnusta myrkyllisen sydämensä kiukkuisimmalla vihalla. Ne epäilemättä nyt väijyivät joka kannon juurella, joka kiven kolossa. Jos ne vaan yksitellen hyökkäisivät hänen kimppuunsa, niin kyllä hän rautakärkisellä sauvallaan, josta ei koskaan luopunut, oli puolustautuva ja tappava ne. Mutta jos ne koko liutana eri taholta karkasivat hänen kimppuunsa, silloin hän oli hukassa. Ja kuitenkin hänen täytyi mennä majalleen ainakin peittämään käärmeiden häviämisen. Silmät mulkoillen joka taholle ja astuen varovasti hän saapui pihamaalle. Siellä hän peitti tyhjät käärmehäkit suurella niinipeitteellä, ettei kukaan voisi huomata käärmeiden kadonneen. Sitten hän nouti varastomökistään syvän korin ja rautapihdit, joiden avulla aikoi vangita majaansa suljetut käärmeet. Hän aikoi avata oven raolleen ja kynnykselle panna syötin ja sitte pihdeillä tarttua kiinni esiin pilkistävän käärmeen niskaan.
Mutta hän ei ehtinyt ryhtyä tähän temppuun, samassa kun kylästä saapui juosten paikalle miehiä, jotka hengästyneinä kertoivat että heimopäällikön tytär yöllä, miesten ollessa juhlajuomingeissa, oli kadonnut.
Nunnus asetti heti tapauksen yhteyteen Pieskon paon kanssa, joskohta oli liian viekas siitä sanaakaan hiiskumaan.
-- Mitä neuvot? kysyi Ylon orja? Ylo itse on väsynyt eilisestä, eikä jaksa lähteä naisensa ryöstäjää takaa-ajamaan. Sinulta pyysi neuvoja ja osviittoja, minne päin on aseellisia miehiä lähetettävä.
Nunnus vajosi syvään punniskeluun. Hetken kuluttua hän nouti vajasta vakkasen ja jyviä, asetteli jyviä vakkaan ja vakan ympäri ja mutisi itsekseen loitsusanoja, huiskutti vakkaa, katseli jyvien asentoa ja virkkoi:
-- Taiat vastaavat, että karkulaiset ovat lähteneet pakoon joko veneessä Väinäjokea alaspäin tai syventyneet luodetta kohti korpeen.
Itse teossa eivät hänen taikatemppunsa mitään ilmaisseet, mutta hän arvasi, että pakenijat eivät olleet lähteneet linnan suuntaan, eivätkä myöskään pääkylää kohti. Mukavimmat pakotiet olivat hänen mainitsemansa. Orjat poistuivat kuultuansa Nunnuksen neuvon, ja Nunnus riensi puhdistamaan majaansa kyistä.
Dabrel oli ollut kohtuullisin juomingeissa. Joskohta hän itse oli olutvaraston vartija, ei hän siitä maistellut muuta kuin sen verran, että tuli hyvälle tuulelle. Täytyihän jonkun pysyä valppaana ja säilyttää neuvokkaisuutensa, jos jotakin tärkeätä sattuisi -- näin hän oli arvellut. Pidättäytyväisyytensä vuoksi hän oli levännyt hyvin aamuyönsä ja jaksoi nousta ennen muita. Hän päätti lähteä vankeja kuulustelemaan, otti pari vankkaa orjaa mukaansa ja käski heidän leikata itselleen metsästä raippoja, joilla saattoi ruoskia vankeja, elleivät he muuten tahtoneet tunnustaa linnaväen hyökkäystuumia.
Atso oli nojaten tammen runkoon nukkunut huolimatta pystyasennostaan ja epämukavista kahleista. Alobrand ei ollut voinut saada unta, joskohta väsymys oli pitänyt häntä unen kaltaisessa horrostilassa. Hän kuuli miten linnut herättyään alkoivat viserrellä, hän kuuli metsän huminan ja myöhemmin kumeat äänet kylästä. Täydelleen hereille hän kavahti kun Dabrel ruoskijaorjineen saapui tammikkoon.
Dabrel sanoi Alobrandille:
-- Jos ilmaiset linnaväen sotatuumat, lievennämme uhrikuoloanne. Voitte valita tahdotteko, että teidät miekalla surmataan tai nuolella ammutaan ennen roviolla polttamista.
Atso, joka hänen puheeseensa oli herännyt ja kuullut hänen ehdoituksensa, sanoi:
-- Tuon varsin valehtelet; tiedän että manalan jumalille on uhrattava mies elävänä.
-- Jos ette sovinnolla tunnusta, huusi Dabrel, jonka silmät vihaisina alkoivat pyöriä päässä, -- on muita keinoja saada kielenne ketteräksi.
Tämän sanottuaan hän viittasi toiselle orjista, joka otti maasta nuoran ja nivoi sen, itse juosten tammen ympäri, niin kireälle Alobrandin ja tammen rungon ympärille, että vangitun kasvot kävivät sinerviksi. Kun hän taas kiersi nuoran irti, retkahti Alobrandin pää rinnalle ja hänen jäsenensä riippuivat velttoina. Hän oli joko pyörtynyt tai kuollut: niin rajusti oli nuora häntä kuristanut.
-- Teit konnantyön! huusi Atso, ponnistellen rajusti, mutta turhaan, päästäkseen irti kahleistaan ja kostaakseen kiduttajille.
-- Nyt on sinun vuorosi, luopio! ärjäsi Dabrel ja käski toista orjaa ruoskimaan Atsoa.
-- Riisunko häneltä ensin vaatteet? kysyi orja.
-- Et, tolvana! Etkö tiedä että mies on eheänä ja vapaana tuoreista haavoista uhrattava manalan jumalille? Luuletko että muuten säästäisin heidät kuumennetun raudan kidutuksesta!
Orja heilutti nyt raippojaan, ruoskien Atsoa rajusti ympäri ruumista. Mutta raatelevan kipeistä lyönneistä huolimatta Atso ei päästänyt valituksen sanaa, hän puri vaan hampaansa yhteen.
Ja kun orja Dabrelin käskystä hetken kuluttua taukosi, ja Dabrel kysyi:
-- Tunnustatko nyt, missä vakoilijakumppanisi piilevät ja milloin kristityt aikovat korpeen hyökätä?
Atso vastasi tyynesti:
-- Kumppaneita ei meillä ole. Kristittyjen hyökkäystuumia en tunne, ja jos tuntisinkin, en niitä ilmaisisi. Hyväntekijäni ei myöskään ilmaisisi, jos tietäisi, ja hän tekee aina oikein.
Uudet ruoskaniskut vastasivat tähän Atson puheeseen, ja vasta silloin, kun Dabrel huomasi, että hän jo oli vallan uuvuksissa ja ettei hän aikonut mitään tunnustaa, hän käski orjan herjetä.
Alobrand ei yhä vaan antanut mitään elonmerkkiä. Ruoskijat kuitenkin häntä lähemmin tarkastettuaan huomasivat että hän hiljaa hengitti. Hän oli siis vaan pyörtynyt rajuun kuristukseen.
Dabrel käsitti nyt ettei hänen sopinut jatkaa kiduttamista, sillä muuten saattoivat vangitut niin uupua, ettei katsottaisi voitavan heitä illalla uhrata. Hän avasi nyt Alobrandin kahleet ja antoi orjien laskea hänet sammalille lepäämään, käskipä lisäksi valella hänen ohimoitaan vedellä ja kidutettujen toinnuttua antaa heille ruokaakin. Täytyihän heidän illalla ennen uhrausta jaksaa omin voimin kulkea Väinäjoen rannalle puhdistuskylpyyn ja roviolle.
Alobrandia käski hän orjien tarkoin pitää silmällä ja uudelleen vangita jos hän yritti paeta.
Sitten Dabrel poistui, ollen hyvin pahalla tuulella epäonnistuneen kidutusyrityksensä johdosta. Olisipa hänestä tullut vielä huomatumpi mies heimon keskuudessa, jos hänen olisi onnistunut kiristää vangeista esiin tärkeitä tietoja.
Omituista muuten, ajatteli hän, ettei Nunnus, tuo vanha kettu, jo ollut hereillä ja ettei hän ollut saapunut tammikkoon samoissa tarkoituksissa kuin Dabrel. Mutta ukko oli yöllä ahkerasti maistellut olutta ja nukkui kai vielä pohmeloaan.
Kun Dabrel palasi kylään, valmistautui paraillaan kaksi melkoisen mieslukuista soturijoukkoa lähtemään Ervin ryöstäjää takaa-ajamaan. He päättivät Nunnuksen neuvon mukaan mennä kahteen eri suuntaan.
Dabrel ravisti päätään ja ajatteli:
-- Paha on sotakuntoisen väen poistua, jos vihollinen on korvessa väijyksissä.
XIII.
Kuten Piesko oli arvannut, kallistui aurinko lounaaseen, kun hän Ervin seurassa saapui Ykskylän linnan portille. Jo heidän lähestyessään kaukaa vainioiden rajalla, olivat muurilla tähystelevät vartijat heidät huomanneet ja uteliain katsein seuranneet heidän tuloaan. Saavuttuaan suurelle linnanportille, he pysähtyivät ja rupesivat käsillään viittaamaan muurilla oleville sotureille. Nämä tunsivat tulijat liiviläisiksi, näkivät että he olivat aseettomia, mutta eivät kuitenkaan tietäneet mitä piti tehdä. Heidän epäröidessään, Ervi otti esiin valkean huivin ja rupesi sitä heiluttamaan. Nyt poistui yksi vartijoista linnanpäällikön luo asiata ilmoittamaan. Tämä käski soturin mennä kysymään mitä liiviläiset tahtoivat. Tuokion kulutti soturi palasi linnanpäällikön luo ja kertoi että portilla odottava nainen oli liiviläisten heimopäällikön tytär, joka tahtoi puhua linnanneiden kanssa.
Konrad von Meindorf käski tuoda vieraat huoneesensa. Tyttärensä Gertrudin hän niinikään kutsui luokseen.
Oudoksuen ympäristöään ja pelokkaan näköisenä Ervi astui Pieskon seurassa linnanpäällikön huoneeseen.
-- Sanot olevasi liiviläispäällikön tytär, virkkoi von Meindorf. -- Mikä on asiasi?
-- Seuralaiseni Piesko voi todistaa että olen heimopäällikön, Vietson tytär. -- Tulin täältä apua saamaan Alobrandille ja omalle heimolaiselleni, Atsolle. Heidät on vangittu korvessa ja heidät uhrataan tänä iltana elävinä manalan jumalille.
-- He ovat salaa paenneet linnasta, sanoi von Meindorf. -- He kärsikööt nyt tekonsa seuraukset!
Linnanpäällikkö oli vielä täynnä paheksumista Alobrandin ja Atson paon johdosta, varsinkin kun Westhard oli tätä hänen paheksumistaan yllyttänyt.
Mutta Gertrud, jonka sydämen tämä odottamaton onnettomuudensanoma oli täyttänyt ennen kokemattomalla kauhulla, kääntyi kyynelsilmin isänsä puoleen ja virkkoi rukoilevasti:
-- Isä, ole armollinen ja lempeä. Ajattele, että heidän oli vaikea, melkein mahdoton elää täällä linnassa Westhardin hirmuvallan alaisina.
Mutta isä ei häntä kuunnellut, vaan kysyi ankarana Erviltä:
-- Miten rohkenet sinä tulla tänne vihollisesi linnaan? Etkö ole ajatellut, että me voimme sinut vangita, niin ettet koskaan pääse palaamaan heimosi luo?
-- Vangitkaa minut, sanoi Ervi. -- Kunhan vaan pelastatte Atson.
Liiviläisnaisen uhrautuvaisuus ja järkähtämätön rohkeus näytti lauhduttavan linnanpäällikön ankaruutta. Eihän hän pohjaltaan ollutkaan mikään ankara mies.
Hän kysyi:
-- Miksi uhraudut heimolaisesi edestä?
-- Atso oli sulhoni, mutta hänen vangiksi jouduttuaan, heimoni pakoitti minut menemään Ylon vaimoksi.
Konrad von Meindorf kuiskasi nyt tyttärelleen:
-- Minun täytyy ensin neuvoitella Westhardin kanssa, ennenkuin voin päättää mitä on tehtävä.
Mutta tätä neuvoittelua Gertrud pelästyi. Hän tiesi Westhardin leppymättä vihaavan Alobrandia ja jyrkästi vastustavan kaikkia pelastushankkeita. Hän pyysi siis isänsä tulemaan viereiseen huoneeseen, saadakseen kahden kesken puhua hänen kanssaan ja kyynelillään taivuttaakseen häntä vapautusretkeä toimeenpanemaan.
Kun Ervi huomasi että linnanpäällikkö ja hänen tyttärensä alkoivat poistua, luuli hän heidän hylkäävän koko asian, heittäytyi maahan päällikön eteen, kietoi käsivarsillaan hänen säärensä ja rukoili:
-- Älä poistu, mahtava päällikkö. Ole lempeä ja kuule rukoukseni. Oman heimolaisesi ja uskosi palvelijan vapautat, vapauttamalla Atson. Jos kauan vitkastelet eivät soturisi ajoissa ehdi perille.
Linnanpäällikkö käski hänen nousta ja sanoi:
-- Rauhoitu. Asiata ei voi silmänräpäyksessä ratkaista. Odota täällä kunnes olen väkeni kanssa neuvoitellut.
Viereisessä huoneessa Gertrud heittäytyi itkien isänsä povelle ja huokasi:
-- Rakas isä, pelasta heidät, niin teet suuren ja jalon teon. Alobrand oli rakas opettajani. Jos hän onkin paennut linnasta, on hän kristitty ja lähimäisesi. On luonnotonta antaa pakanoiden panna täytäntöön kauhea tekonsa. Siitä he paisuvat entistä ylpeämmiksi ja rohkeammiksi. -- Tee minulle tämä rakkaudentyö, sitten en sinulta enää mitään pyydä.
-- Yritys on uhkarohkea. Tässä voi piillä joku ansa. Kuka takaa että tuo nainen todella on päällikön tytär ja että hän muuten puhuu totta.
-- Hänen silmänsä kuvastavat syvää surua ja tuskaa, koko hänen olemuksensa todistaa että hän puhuu totta.
-- Villikansojen viekkaus on tunnettu.
-- Luonnonlapset eivät osaa siihen määrin teeskennellä.
-- Välttämätöntä on kuitenkin ensin neuvoitella Westhardin kanssa.
-- Sinä olet sotajoukon päällikkö, isä. Hänen pitäisi olla rauhan mies, mutta hän sekaantuu sotatoimiin, joiden tulisi olla vieraat hänen pyhälle ammatilleen.
-- Hänen neuvonsa ovat perin viisaat ja tehoisat.
Gertrud huomasi että hänen isänsä nyt taas oli alistuva Westhardin voimakkaan tahdon alle. Se oli estettävä. Posket punoittaen närkästystä ja syvää tuskaa hän virkkoi:
-- Hetki pakoittaa minut sinulle, isä, Westhardista kertomaan seikkoja, joista muuten ainaiseksi olisin vaiennut. Hän on arvoton nauttimaan luottamustasi ja olemaan ystäväsi ja neuvonantajasi, sillä hän on arvottomasti kohdellut omaa tytärtäsi, hän on koettanut käyttää väkivaltaa minua kohtaan, silloin kun yksin ja turvattomana olin kotona, muiden ollessa elonleikkuussa.
Hämmästyen oli Konrad von Meindorf kuullut tyttärensä tunnustuksen, ja viha alkoi kuohua hänen sisällään. Hän oli jo ennenkin tuntenut Westhardin johdon ikeen raskautta, vaikka hänen mukautuva ja pehmeä luonteensa oli sitä kantanut kärsivällisesti. Mutta tuon pehmeän luonteen alla piili innostumistaipumusta, paheksumiskiivautta. Hän oli niitä ihmisiä, jotka kernaasti tahtovat luottaa muihin ihmisiin, jotka eivät hevin usko heistä pahaa, mutta jotka saatuaan heistä yhden selvän ilkeyden ja epäluotettavuuden todisteen, heille kylmenevät ja kääntävä selkänsä. Hänen ainoata lastaan, rakkainta mitä hänellä oli maailmassa, oli Westhard noin katalasti kohdellut, unhoittaen rippi-isänvelvollisuutensa ja säätynsä vaatimukset. Oli aika vapautua sellaisen miehen vaikutusvallasta. Gertrud oli oikeassa, hän, Konrad von Meindorf oli linnanpäällikkö, eikä tuo pappi, joka oli tuppautunut sotatoimia ohjaamaan.
-- Westhard on ulkokullattu konna! huudahti hän. Saatanpa tästälähin itse päättää milloin on hyökättävä, milloin ei. Tämä hyökkäys on ehkä varomaton, mutta koska sinä mitä hartaimmin toivot Alobrandin pelastamista, en voi sitä sinulta kieltää.
Gertrud kavahti taas isänsä kaulaan ja peitti hänen poskensa suudelmillaan.
Sitten hän riensi viereiseen huoneeseen liiviläisille isänsä ilahuttavaa päätöstä ilmoittamaan.
Ervi, joka oli ponnistanut viimeiset voimansa päästäkseen linnaan asti ja perille tultuaan ilmaistaksensa asiansa, oli nyt vallan uupunut suuresta jännityksestä ja rasituksesta, ja hervottomana ja kalpeana hän oli vaipunut patjaistuimelle. Piesko seisoi hänen vieressään huolestuneen näköisenä, eikä tietänyt mitä tehdä, miten virkistää ja lohduttaa häntä.
Kun Gertrud oli ilmaissut isänsä päätöksen, Ervi nosti väsyneen päänsä ja hänen silmänsä hymyilivät kyynelten takaa. Hän kokosi viimeiset voimansa, laahasi itsensä Gertrudin luo ja syleili hänen jalkojaan. Sitten hän taas hervottomana vaipui patjaistuimelle.
-- Kuinka äärettömästi tuo liiviläisnainen rakastikaan Atsoa -- ajatteli Gertrud -- kun hän pani alttiiksi näin paljon hänet pelastaakseen, vaikka jo olikin toisen miehen oma.
Mutta Gertrudissa ei tällä hetkellä herännyt mitään kateuden ja mustasukkaisuuden tunteita. Se kauhea vaara, joka uhkasi Atsoa, yhdisti nämä molemmat naiset, saaden heidät kokonaan unhoittamaan itsensä ja kaiken muun.
Linnanpäällikkö tuli juuri ulos huoneestaan ja oli aikeissa mennä lähtömääräyksiä antamaan, kun Westhard samassa kiireisin askelin syöksyi sisälle.
Hän oli kuullut että jonkunmoinen liiviläinen lähetystö oli saapunut linnanpäällikön luo ja oli hyvin utelias tietämään mitä sillä oli asiaa.
Westhardin astuttua sisään, Gertrud ojensi vartalonsa suoraksi ja ylpeäksi, ja hänen katseensa saivat jäykän ja kylmän loisteen. Hän lähestyi isäänsä, vaistomaisesti vetäytyen kauemmaksi Westhardin luota. Kohtauksen jälkeen seljapensas-majassa hän oli välttänyt Westhardia eikä ollut häntä tavannut.
Konrad von Meindorf huomasi tyttärensä väistymisen, kiersi suojelevasti käsivartensa hänen vyötäistensä ympäri ja sanoi lyhyesti ja kuivasti Westhardille:
-- Heti paikalla aion tehdä hyökkäyksen liiviläiskorpeen. Te jäätte kotia linnaan ja toimeenpanette kirkossa messun rukoillen kahakan onnellista päättymistä.
Westhard oli ensin sanaton hämmästyksestä. Mutta hän ei ollut mies, joka menetti koskaan pitkäksi aikaa malttinsa. Hän huudahti:
-- Hyökkäys keskellä päivää, valmistuksitta, neuvoitteluitta!
-- Neuvoittelut on jo pidetty, huomautti Konrad von Meindorf, jonka sisällä viha ja kärsimättömyys alkoivat kiehua.
Hänen kasvoissaan ja äänessään oli jotakin tavatonta, joka hämmästytti Westhardia. Hän ajatteli, että tuon hiljaisen ja taipuvaisen luonteen oli voinut saada kuohuksiin ainoastaan tavaton seikka, ja arvasi Gertrudin hänelle ilmaisseen mitä pari päivää sitten yläpuutarhassa oli tapahtunut. Nyt oli siis varovaisinta olla vaiti ja antaa linnanpäällikön toimia omin päin. Sittemmin piti tuumia mikä menettelytapa oli sopivin.
-- En neuvojani tyrkytä, mutta ystävänä...
-- Ystävyydestänne ei nyt ole aika puhua, huusi von Meindorf. -- Toimittakaa messu ja rukoilkaa omien ja muiden syntien edestä.
Westhard poistui, ja linnanpäällikkö asetti ovelle kunniavartijoita Gertrudia suojelemaan. Hän oli ankarasti kieltänyt heitä Gertrudin luvatta päästämästä ketään sisälle.
Tuntia myöhemmin lähti linnasta melkoinen sotilasparvi vainioiden laitaa pitkin metsän suojassa rientämään liiviläiskorpea kohti. Piesko oli oppaana, ja hänelle oli sanottu, että hän heti keihäällä lävistettäisiin, jos osoitti vähintäkin vilppiä. Kivenheittäjäkoneet ja suojuskatoksetkin oli pantu liikkeelle.
Pieskoa oli Gertrud kehoittanut tarkoin pitämään silmällä Atsoa ja Alobrandia ja kertomaan mikä kohtalo tuli heidän osakseen.
Hartaasti oli Gertrud koettanut taivuttaa isäänsä jäämään pois retkeltä, mutta hän ei ollut hillittävissä, vaan tahtoi itse johtaa hyökkäystä.
Soturijoukon lähdettyä liikkeelle Gertrud ei malttanut jäädä sisään, vaan istuutui muurille heidän poistumistaan seuraamaan. Ervi, joka nauttimastaan ruuasta ja lyhyestä levosta oli hieman virkistynyt, ei viihtynyt yksin linnahuoneessa. Vieras ympäristö ja vieraat ihmiset häntä peloittivat. Ainoa, joka ei hänessä herättänyt tuota outoa ja epämääräistä pelkoa, oli Gertrud. Ja hän pyysi päästä Gertrudin luo. Seuraneiti vei hänet muurille, missä hän nöyrän ja kiitollisen näköisenä laskeusi istumaan Gertrudin jalkojen juureen.
Ja siinä nämä molemmat naiset järkähtämättömin katsein seurasivat sotaparven kiertoliikkeitä. Kummankin sielussa liikkui se levoton kysymys: oliko linnaväki ajoissa ehtivä perille kauheata vaaraa torjumaan...?
XIV.
Vasta illan suussa Alobrand tointui kidutuksen matkaansaamasta hervostilasta. Mutta sydänalaa kivisti, ja voimat tuntuivat raukeilta.
Kun hän nosti päätään ja katseli ympärilleen, sanoi hänelle Atso:
-- Vieressäsi on ruokaa ja juomaa. Syö ja juo, ettet olisi heikko tänä iltana.
Atso piti kunnianasianaan kulkea omin voimin ja horjumatta puhdistuskylpyyn ja roviolle.