Part 3

Samassa saapui paikalle Ylo, huima ja voimakas mies, jota yleisesti katsottiin tulevaksi heimonpäälliköksi. Hän oli muutamien asekumppanien seurassa ollut metsällä juhla-ateriaksi otusta kaatamassa.

Hän huudahti, heittäen jousensa tammen juurelle:

-- Jalo saalis on kaadettuna: suuri haarasarvinen hirvi loikoo tuolla metsässä. Siinä päällikön pöytäkunnalle juhlaruokaa!

Joukosta huudettiin:

-- Terve saaliinkaatajamme, terve Ylo sankarimme!

Ylo jatkoi:

-- Kuulkaa mitä näin kiertäessäni korven laitaa kotia päin!

-- Kerro, kerro! kehoittivat kaikki.

-- Suurella ruispellollamme niittävät kristityt viljaa. Sirppien asemesta käyttävät miekkojaan.

Kansa murisi ja huusi:

-- Manalan jumalat heidät kirotkoot!

Tähän virkkoi Ylo:

-- Nuo koirat hätyyttävät meitä omilla asuinsijoillamme ja tahtovat pakoittaa meitä jumalistamme luopumaan. Nyt he pimeän tultua hiipivät vainioillemme ja varastavat viljamme.

-- He varastavat hikemme ja vaivamme hedelmät, sanoi Dabrel.

-- Jo viime yönä he varmaankin ovat niittämisensä alkaneet, sillä avara peltoala on jo sänkenä. Ylös siis koko heimon väki, aseet käteen ja taistelemaan tätä hornan väkeä vastaan, huusi Ylo.

Nuoret soturit, jotka ihailivat Yloa ja jotka jo melkein pitivät häntä päällikkönä, tempasivat lautakilpensä ja aseensa ja kokoontuivat Ylon ympärille.

Mutta vanha Vietso nousi silloin arvokkaana istuimeltaan:

-- Kenellä täällä on sodan ja rauhan johto? Aseet pois, sanon minä. Varomatonta ja mieletöntä olisi näin valmistamatta antautua taisteluun voimakkaan vihollisen kanssa.

-- Odottaessamme he ryöstävät meiltä viljamme, huomautti äkäisenä Dabrel.

-- Otamme heiltä viljamme takaisin, kun annamme heidän pahaa aavistamatta lähestyä korpea ja sitten äkkiä karkaamme heidän kimppuunsa.

Gerveder, sävyisän näköinen soturi, virkkoi:

-- Heimopäällikkö on oikeassa; nyt ei ole sopiva hyökkäyshetki. Täysikuunjuhla on rauhanjuhla.

Ylo oli puoliääneen keskustellut nuorten soturien kanssa. Nämä rupesivat murisemaan ja nostamaan melua.

Silloin Nunnus karkasi pystyyn ja ärjäisi:

-- Vaiti! Ken rohkenee nostaa riitaa jumalankuvan edessä? Heretkäätte mylläkästänne, kautta manalan jumalien!

Taikauskoinen pelko ja kunnioitus kuvastui liiviläisten silmissä noidan puhuttua. Melu taukosi, ja soturit hellittivät aseensa.

Joen rannalta kuului torventoitotus, joka kutsui pilven takaa kohonnutta täysikuuta rukoilemaan. Nunnus löi sauvallaan kolmasti noitarumpuun, ja koko koollaoleva heimo kumartui maahan asti tammien lomitse pilkoittavaa kuuta rukoilemaan.

Kun kuuta oli tervehditty, asettuivat liiviläiset entisille paikoilleen. Simanlaskija Ontroppi, makean juoman lihoittama vanhus, rupesi suuresta tynnyristä kaatamaan simaa haarikkoihin. Ensimäinen haarikka ojennettiin Vietsolle, ja sitten alkoivat haarikat kulkea kädestä käteen. Nuoret lauloivat:

Mettiäisen karvasäären Kukkakentiltä kokoomat Makeaiset tuoksuavat Simatulvat läikkyväiset Suonissamme syöksähtävät, Joka jänteen jännittävät Mielet intoihin ylentäin, Kehoittaen karkelohon, Limoitellen lemmenleikkiin.

Laulun tauottua Dabrel kääntyi Nunnuksen puoleen kysyen:

-- Mikä on sinun ajatuksesi sotahankkeistamme? Mitä sinä neuvot, tietäjä?

-- Neuvon vasta sitten, kun olen tiedustellut enne-eläinten viittauksia.

Syvä hiljaisuus vallitsi nyt. Täynnä pyhää pelkoa katselivat kaikki noitaa.

-- Mene siis ennekäärmeiltä merkkejä saamaan, kehoitti Dabrel.

Nunnus löi taas kolmasti noitarumpuunsa ja lähti juhlallisen näköisenä astumaan asunnolleen synkeikköön.

Hänen lähdettyään alkoivat nuoret miehet nylkeä hirveä ja leikellä sen lihoja vartaaseen pantaviksi. Simahaarikat kiertelivät vielä, mutta niitä ei maisteltu yhtä ahkerasti kuin äsken. Jännityksellä kaikki odottivat Nunnuksen paluuta.

IX.

Astuttuaan koko päivän korpimaita saapuivat Alobrand ja Atso täysikuun juhlan iltana liiviläisten pääkylään. Atso riensi heti joen rannalle katsomaan oliko hänen isänsä maja vielä paikoillaan. -- Se oli autiona ja asumattomana.

Atso sanoi surullisena:

-- Isä on muuttanut manalle.

Hänen yksitoikkoisesti ilmaisemansa suru teki Alobrandiin syvän vaikutuksen. Hänellekin oli suuri pettymys, että Atson isä oli kuollut. Hänen avullaan hän oli toivonut helpommin saavuttavansa vaikutusvaltaa liiviläisten keskuudessa.

-- Menkäämme Gervederin majalle, sanoi Alobrand. -- Hän ja hänen sukunsa olivat uskollisimpia ystäviäni viime oloni aikana täällä.

Mutta Gervederin talo oli tyhjänä.

-- He ovat jo lähteneet tammikkoon täysikuun juhlaan, huomautti Atso.

He neuvoittelivat nyt mitä oli tekeminen. Oliko heidän ehkä varminta jäädä Gervederin taloon odottamaan hänen paluutaan juhlasta, hänelle kertoakseen asiansa ja häneltä saadakseen tukea?

Atsolla oli kuitenkin vastustamaton halu nähdä heimonsa ihmisiä ja Erviä.

Hän virkkoi:

-- Mieleni halajaa suuresti juhlaan ja heimolaisteni luo.

Alobrand ymmärsi hyvin hänen kaihonsa päästä heimolaistensa pariin, hän kun oli ollut vuoden ajan heitä näkemättä.

-- Jos lähdet tammikkoon liiviläisten luo, minä lähden mukaasi. Siellä on heimon väki koolla. Ehkä voin jo siellä heille puhua.

Ja niin he molemmat alkoivat astua tammikkoa kohti. Tultuaan tähän pyhään lehtoon johtavalle leveälle tielle, he kohtasivat kumarassa kulkevan Nunnuksen, joka palasi enne-eläinten luota. Noita säpsähti ensin ja aikoi paeta, huomattuaan munkkikaapuun puetun miehen. Levottomana hän katseli ympärilleen oliko linnaväkeä enemmänkin.

Alobrand näki hänen pelkonsa ja puhutteli häntä ystävällisesti.

-- Terve, vanhus! Älä meitä oudoksu äläkä pelkää. Olemme ystäviä, ja tarkoituksemme ovat rauhalliset.

Ääni vielä värähdellen mielenliikutuksesta Nunnus kysyi:

-- Onko teitä useampia täällä?

-- Me kaksi vaan, sanoi Atso.

Silloin Nunnus tunsi Atson, näytti ihmettelevän hänen tuloaan ja samalla hieman rauhoittuvan. Hän liittyi nyt heidän seuraansa, astuen yhdessä tammikkoon päin.

-- Mitä etsitte, mitä tahdotte? kysyi Nunnus, joka jo oli saanut takaisin mielenmalttinsa.

-- Olemme paenneet linnasta, vastasi Alobrand. -- Aiomme asettua liiviläisten pariin asumaan.

Alobrand ei ruvennut sen pitemmältä selittelemään tarkoituksiaan ja valistamis-pyrintöjään, hyvin tietäen että hänen suurin vastustajansa juuri tuli olemaan Nunnus, taikauskon ylipappi ja peloittavan yliluonnollisuuden tulkitsija ja vartija.

Nunnus hymähti tähän mitään sanomatta.

Siinä jo alkoi pilkoittaa puiden lomitse liiviläisten kirjavapukuinen joukko. Kun Nunnus Alobrandin ja Atson seurassa oli astunut avoimelle paikalle jumalankuvan eteen, hän kiljaisi:

-- Tässä on vakoilijoita linnasta, liiviläiset, vangitkaa heidät!

Koolla olevien hämmästys oli niin suuri, ettei aluksi kukaan liikahtanut. Kaikki tuijoittivat Alobrandiin ja Atsoon, voimatta uskoa mitä edessään näkivät.

Alobrand sanoi silloin sointuvalla, kauas kaikuvalla äänellä:

-- Emme ole vakoilijoita, vaan ystäviä. Toverini on heimolaisenne Atso.

-- Älkää häntä uskoko! ärjyi Nunnus. Salaa he hiipivät tännepäin juhlamenojamme ja tekojamme urkkimaan. Sitokaa heidät tammeen, liiviläiset!

Vietso kohoitti ääneensä;

-- Vieraita älköön pahoin kohdeltako. Aseettomina he ovat tulleet luoksemme. Kuulkaamme mitä heillä on kerrottavaa ja mitä heidän tulonsa tarkoittaa.

Dabrel silloin huusi:

-- Sanokoot ensin, ovatko hekin olleet niittämässä heimomme viljaa!

Nämä Dabrelin sanat nostivat kansan mielet kuohuksiin, ja nuoret soturit lähestyivät uhkaavina Alobrandia ja Atsoa.

Atso huomasi Ervin ja tahtoi rientää hänen luokseen häntä tervehtimään. Mutta Ylo kavahti pystyyn, astui heidän väliinsä ja huusi ilkkuen:

-- Seis, sinä heimon hylky, sinä kristittyjen orja. Erviin et saa kajota, hän on minun vaimoni.

-- Olet ryöstänyt morsiameni, sanoi Atso.

-- Ryöstänyt! sinä viheliäinen karkuri. Sen varsin valehtelet. Olen hänestä runsaat kihlat maksanut ja hänet upeasti kotia majaani tuonut. Kas vaan, uneksitko vielä heimopäällikkyyttä, sinä parraton nulikka?

-- Solvaiset minua, kun näet minun olevan aseetonna. Ken lainaa Atsolle miekkansa, että saan kostaa hänen herjauksensa?

-- Vaiti, vaiti! riehui Nunnus. -- Ken miekkaan tarttuu jumalankuvan ääressä, on saapa kuolemanrangaistuksen. Joko nyt heidät sidotte, liiviläiset?

Antaakseen enemmän pontta käskylleen hän löi sauvallaan noitarumpuun.

Nyt irroittivat nuoret miehet vyönsä, ja toiset toivat metsästä ne veriset nuorat, joilla kaadettua hirveä oli kannettu.

Gerveder tunkeutui esiin joukosta ja meni heimopäällikön luo.

-- Heimolaiset! hän huusi. -- Alobrand on jo elänyt meidän parissamme. Hän on viisas ja hyvä. Hän ei voi olla vakoilija, vaan on ystävä. Malttakaa mielenne, liiviläiset, ja antakaa hänen selittää tulonsa syy.

Melu ja huudot tästä vaan kiihtyivät. Mutta melusta huolimatta Alobrand sai äänensä kuulumaan:

-- Kuulkaa minua, liiviläiset! Olen vapauttanut linnavankilasta heimolaisenne Atson, joka kaihosi luoksenne, olen hänen kanssaan niittoväen ollessa vainiolla linnan salaovesta paennut, tullakseni asumaan pariinne, hyödyttääkseni ja opettaakseni teitä.

Viekas Dabrel lähestyi silloin Alobrandia:

-- Jos olet ystävämme, niin opasta meitä tuolle salaovelle. Hevosilla kulkien voimme saapua linnaan ennen aamun valkenemista. Ylo kertoi kristittyjen yhä jatkavan niittotyötään. Väen ollessa vainiolla, valtaamme helposti linnan.

-- Se olisi huono teko, sitä en voi tehdä, vastasi Alobrand.

-- Näette nyt: hän on vakoilija ja vihollinen. Hän ei tahdo meitä auttaa, selitti Nunnus. Sitokaa hänet puuhun!

Vietso tahtoi puhua, Gerveder tahtoi puolustaa, mutta heitä ei kuunneltu. Melu kiihtyi nyt kahta suuremmaksi. Muutamat nuoret soturit riuhtaisivat luokseen Alobrandin ja sitoivat hänet vahvasti kiinni paksuun tammeen.

Dabrel kääntyi silloin Atsoon päin ja virkkoi:

-- Sinä olet heimoamme. Tahdotko sinä opastaa meidät linnan salaovelle?

Alobrand, joka tällävälin oli sidottu tammeen, ei sanonut mitään, mutta hän loi syvän ja lempeän katseensa Atsoon. Se katse oli samalla kysyvä ja odottava.

Atso sen huomasi, ja nyt, kuten aina ennenkin, se hänet tenhosi. Hänen epäröimisensä katosi samassa ja hän sanoi:

-- En voi tehdä toisin kuin hyväntekijäni. Sillä hän tekee aina niin kuin oikein on.

-- Atsokin on petturi, huusi Nunnus. -- Sitokaa hänetkin.

Atso sidottiin Alobrandin tammen viereiseen tammeen.

Dabrel huomautti:

-- Köydet ja vyöt ovat liian heikkoja siteitä näin tärkeille vangeille. Heillä saattaa olla vakoilijakumppaneita tai ystäviä, jotka yön aikana voivat leikata poikki heidän siteensä ja päästää heidät irti. Tuotakoon siis kylästä rautakahleet.

Yleinen hyväksyvä murina nousi tästä, ja pari orjaa lähetettiin kahleita noutamaan.

Silloin Nunnus taas löi noitarumpuun ja rupesi puhumaan:

-- Olen käynyt tarkastamassa ennekäärmeiden merkkejä. Merkit ovat pahat ja ankarat.

-- Mitä merkit ilmaisevat? kysyi Dabrel.

Jännityksellä ja vaieten kuuntelivat kaikki.

-- Manalan jumalat ovat närkästyneet. Siitä huono onnemme, siitä heimoamme uhkaava tuho.

-- Miten on heitä lepytettävä? kysyi Dabrel.

Vietso huomautti:

-- Olemme koettaneet heitä lepyttää runsailla uhreilla. Viisi lihavaa härkää uhrasimme heille äsken polttouhrina pyhällä mäellä. Olisi luullut siitä heidän vihansa hieman lauhtuvan. Luulen että jotkut muut henget meille ovat epäsuopeat. Olisi otettava selville mitkä nämä henget ovat.

-- Härkäuhreja! ilkkui Nunnus. -- Ne ovat liian halpoja manalan jumalille. He vaativat parempaa ja jalompaa. He vaativat ihmisuhria.

Väristys kulki läpi soturien. Tuo kauhea sana oli lausuttu. Kenen olivat Nunnuksen arpanopat uhriksi määräävät?

-- Viime tappion jälkeen uhrattiin Varidote manalan jumalille, selitti Gerveder.

-- Varidote! tiuskasi Nunnus. -- Kutistunut ukkorahjus! Manalan jumalat tahtovat parempaa, he vaativat uhrikseen sotakelpoista nuorta miestä.

Nunnus näytti voitonriemuiselta. Nyt hän taas tunsi voimaansa, nyt hän huomasi miten nuo poloiset vapisivat hänen mahtinsa edessä. Ei kukaan rohjennut sanoa vastustavaa sanaa, ei kukaan ehdoittanut uhrin lykkäystä. Nunnus piti heidät vangittuina kuin rautakahleissa enneselityksillään ja uhrimääräyksillään. Hän nautti suuresti tästä vallantietoisuudestaan.

-- Vielä tänään, juhla-aterian jälkeen heitän uhriarpaa, hän lisäsi.

Nyt palasivat orjat kylästä kantaen paksuja rautavitjaisia kahleita. Nuorat ja vyöt, joilla vangit oli sidottu puihin, irroitettiin, ja heidät vangittiin rautakahleilla, joiden taidokkaat lukot heimon kuuluisin seppä, Ahro, oli tehnyt. Dabrel tarkasti että nämä lukot huolellisesti suljettiin ja otti sitten avaimet talteensa.

X.

Liiviläiset olivat siirtyneet lähemmäksi kylää juhla-ateriaa syömään. Kaikki olivat poistuneet, niin ettei Alobrandille ja Atsolle edes oltu jätetty vartijaa. Se olisikin ollut turhaa, sillä olivathan he rautavitjoin kiinnikahlehditut tammen runkoihin.

Atso tunsi nyt vasta täydesti kipeän haikeutensa. Tänne heimonsa luo hän oli vuoden ajan halannut, ja nyt kun hän viimein oli päässyt kotitienoille, hänet otettiin tylysti vastaan ja vangittiin puuhun. Isä oli kuollut... Ervi toisen omana... ehkä hän oli Atson unhoittanut... ehkei ollut Atsoa koskaan rakastanut...

Kumean kalvava suru painoi hänen mieltänsä ja hän tunsi saaneensa poveen syvän haavan. Mutta hän ei vaikeroinut eikä valittanut. Hänen päänsä vaipui rinnalle ja hän oli raukea ja masentunut.

Alobrand huomasi hänen masennuksensa ja puhutteli häntä:

-- Teimme varomattomasti kun tulimme juhlaan. Parempi olisi ollut jäädä Gervederin taloon ja siellä pysyä jonkun aikaa piiloittuneena.

-- Emme olisi kuitenkaan voineet kauan pysyä piilossa. Meidät olisi huomattu ja meitä olisi ehkä epäilty vielä enemmän.

Alobrand ihmetteli Atson tyytyvää ja alistuvaa mieltä. Hän oli odottanut että hänen tunteensa olisivat olleet kapinalliset ja että hän ehkä pakollisesti olisi kieltäytynyt opastamasta liiviläisiä linnan salaovelle. Mutta nyt hän huomasikin miten maltillinen, miten tyyni Atso oli. Hän sanoi:

-- Äskeinen uskollisuutesi minua liikuttaa. Teit hyvän teon.

-- Sinua en voi pettää. Hoidit haavojani ja puolustit minua vankilassani. Vapautit minut tyrmästä. Olisin huono mies, jos olisin sinulle uskoton. Ennemmin annan henkeni, kuin sinut petän.

Hänen järkähtämätön kiitollisuutensa ja uskollisuutensa sai Alobrandin heltymään. Hän tuli avomieliseksi ja tunsi tarvetta puhua itsestään ja menneisyydestään:

-- Kun onnettomuus minua kohtaa, ajattelen aina mikä voi kiinnittää minua elämään ja antaa sille arvoa silloinkin, kun kaikki tuntuu raukeavan. Ja huomaan että se on luonnon ihanuus ja elämässä kohtaamani hyvät sydämet.

-- Oletko kohdannut monta hyvää sydäntä elämän polulla?

-- En varsin monta. Useat ovat olleet laimeita, toiset häijyjä. -- Kuule mitä kerron. -- Nuorena rakastin naista. Hänellä oli herttaisen hyvä sydän. Hän lahjoitti minulle pojan, jonka syntymä riisti häneltä itseltään hengen. Tämä poika kasvoi ja kukoisti. Hän oli nuori ja kaunis kuin sinä. Hänkin oli nuorukaisena hyvä, mutta myöhemmin hän joutui maailmalle, vajosi sen turmelukseen ja hylkäsi isänsä. Surin häntä kauan, kaihosin häntä kauan, kunnes elämä lopulta puudutti suruni. Nyt on elämä lahjoittanut minulle toisen pojan, hyvän ja uskollisen. Siitä tunnen puhdasta iloa.

-- Atso on alhaisarvoinen sinun rinnallasi.

-- Sydämesi hyvyys ja uskollisuus on minulle kultaa kalliimpi. Uskollisuutta en ennen ole maailmassa kohdannut. Sinun luonnonraikas sydämesi on saanut minut siihen uskomaan.

Sinervä hohde verhosi tammikon. Etäällä välkkyi joenpinta. Heinäsirkat soittivat syyssoittoaan, ja rannalta kuului kahlaajalinnun hieno huiluääni.

Yö oli jo myöhäiseen kulunut, juhlaräyhinä oli vaiennut. Äkkiä kuului metsästä hiljaista risahdusta. Ervi tuli vankeja tervehtimään. Hän toi heille virkistävää simajuomaa ja leipää.

-- Olette uupuneet ja iltaruuatta. Ei kukaan ole teitä ajatellut.

-- Syöksyt vaaraan tulemalla luoksemme ja tuomalla meille ruokaa, virkkoi Alobrand.

-- Tahdon auttaa teitä ja koetan teidät pelastaa. Ylo on juhlajuomingeissa. Hän ei ole poistumistani huomannut. Teitä uhkaa paljon suurempi vaara. He ovat päättäneet uhrata teidät manalan jumalille. Nunnus heitti arpaa ja Ylo kiihoitti mieliä.

Ervi oli hengästynyt ja hän vallan pelästyi, että oli näin pian saanut tämän kauhean sanotuksi. Mutta hänen suuri tuskansa ja kiireensä oli hänet siihen pakoittanut.

Alobrand oli aavistanut etteivät liiviläiset hyvää tarkoittaneet sitomalla heidät puihin. Mutta näin pitkälle hän ei ollut odottanut heidän raivonsa menevän. Hän ei voinut sitä oikein uskoa:

-- He ehkä meitä vaan peloittavat toivoen pakoittavansa meitä ilmaisemaan linnan salaisuuksia.

-- He tarkoittavat täyttä totta. Jo huomisiltana he aikovat teidät roviolla polttaa. He iloitsevat siitä, ettei tarvitse uhrata ketään heimon nuorista sotureista, ja luulevat uhria kahta tehoisammaksi, kun kristitty pappi samalla uhrataan. Näin he luulevat manalan jumalien täydelleen leppyvän. -- Mutta minä en lepää, koetan teidät pelastaa. Annan Nunnukselle lahjoja, jotta hän muuttaisi uhrimääräyksen. Annan hänelle vaikka kaikki kultakoristeeni ja helmeni, jos hän suostuu.

-- Nunnukselta ei ole suuria toivomista, virkkoi Alobrand. Hän on armoton, eikä oman maineensa vuoksi ole peruuttava uhrimääräystä. Ainoa, jolta voisi saada apua, olisi Gertrud, linnanneiti. Hän ehkä voisi taivuttaa isänsä, linnanpäällikön, tuomaan sotajoukkonsa tänne meitä vapauttamaan. Mutta sekin on turha toivo. Olemmehan paenneet linnasta, eikä linnanpäällikkö pidä meitä sen arvoisina, että tahtoisi meitä pelastaa.

-- Hyvin teet, kun koetat meitä auttaa... sanoi Atso. Hän olisi tahtonut sanoa vielä enemmän, mutta sanat takertuivat kulkkuun.

-- Nyt jääkää hyvästi, joka hetki on kallis, minun täytyy rientää...

-- Hyvästi Ervi, siunatkoot sinua elämän hyvät voimat... lausui Alobrand hänen jälkeensä.

Ervi oli jo vetänyt huntunsa kasvoille ja aikoi poistua, mutta palasi vielä Atson luo ja kuiskasi:

-- Mieleni ja sydämeni ovat pysyneet sinulle uskollisina. Mutta heimo pakoitti minut menemään vaimoksi Ylolle. Hänet aiotaan valita heimopäälliköksi isän jälkeen. Sanottiin että sinä olit sortunut sotaan, mutta minä en sitä uskonut, kun en löytänyt ruumistasi taistotantereelta. Isäsi ruumis löydettiin, ja hänen hautansa täytin kukkasilla. -- Sinun muistoasi olen säilyttänyt pyhänä. Juhlina olen sinua ajatellen koristanut majani kauneimmilla kukilla. -- Mutta nyt kannan Ylon lasta sydämeni alla. Maailma pakoitti minut lemmettömään avioon ja kylmän uskollisuuden pauloihin.

Itku tukahutti hänen äänensä, hän verhosi kasvonsa ja poistui.

Atso oli saanut lieventävää voidetta kirvelevään sydänhaavaansa. Rauhallisempi tunne laskeusi hänen mieleensä. Ervi oli häntä uskollisesti rakastanut...

Oudot tunteet kuohuivat Alobrandin sisällä. Huomisiltana heidät siis roviolla poltettaisiin. Selittämätön heikkous valtasi hänet ensin, hänen tätä ajatellessaan. Odottava suunnaton ruumiillinen tuska tuntui hänestä luonnottomalta ja järjettömältä. Miten saattoikaan ihminen toista näin kiduttaa? Kuinka luonto, kätkien niin paljon vienoa ja kaunista, saattoi ajattelevassa ja tuntevassa olennossa kasvattaa näin petomaista julmuutta ja säälimättömyyttä ihmisveljeä kohtaan ja oman sydämensä julmuuden siirtää tuntemattomiin jumaliinsakin?

Ja hänen mielessään sukelsi taas esiin kysymys, kuinka ihmissydämestä voisi poistaa tuon yliluonnollisuuden kummittelevan ja harhaan vievän taikauskon, joka vääristää ja rääkkää elämää... Miten ihmismieliä voisi valistaa ja miten sydämet saada paremmiksi?

Lopulta hän tunsi voimiensa uupuvan ja ajatuksensa väsyvän. Hänet valtasi avuttomuuden ja kaikkien ponnistusten turhuuden tieto. Hän tunsi välttämättömyyden rautakouran, hän luopui selittämästä selittämätöntä. Hän ei enää ajatellut huomisillan kauheata kidutuksen hetkeä. Eihän sitä voinut kestää kauan. Ja sitten oli selviävä elämän häälyvä ja houkutteleva arvoitus, tai oli sen selvitys vajoava ijäiseen yöhön. Silloin loppuivat turhat pyrkimykset, silloin oli raukeava järjetön kärsimys...

Alobrand katsahti Atsoon. Väsymys ja uni olivat hänet vallanneet. Aamuyön tähdet kirkastivat hänen kasvonsa, jotka säteilivät rauhaa.

Tämän luonnonlapsen hiljainen, valitukseton mukautuminen kohtaloonsa ylensi Alobrandin mieltä, ja hän tunsi itse olevansa tyyni ja päätti koettaa horjumatta alistua välttämättömyyteen.

XI.

Ervi kiirehti hengästyneenä Nunnuksen majalle. Hän ei koskaan ollut kulkenut tämän paikan ohi tuntematta selittämätöntä kauhua. Varsinkin yöllä noidan asunto hänestä oli kammoittava. Mutta hänellä ei ollut hetkeäkään menetettävissä, ja hän polki hirvittävän pelkonsa, rientäen eteenpäin. Hänen edessään hohti jo puron yli johtava valkoisista koivupuista tehty silta. Purossa luuli hän pahojen henkien asuvan, ja siitä ilmaan kohoavat sumuaaveet liitelivät uhkaavina hänen ympärillään. Astuessaan sillan yli hänestä tuntui kuin olisi hän ainaiseksi syöksynyt hornan kitaan. Tuossa törrötti Nunnuksen puoleksi maahan rakennettu turvekattoinen maja, tuo pelättävä asunto, johon ani harva liiviläinen koskaan oli astunut. Mitkä salaiset taikaesineet siellä piilivätkään -- sitä ei kukaan tietänyt. Majan edessä Ervi näki suurelle laakealle kivelle asetetut ennekäärmeiden ristikkohäkit.

Ervi pysähtyi matkan päähän majasta ja epäröi pitikö hänen mennä kolkuttamaan ovelle, vai ei. Hänen sydämensä tykytti niin rajusti, ettei tietänyt saisiko sanaakaan sanotuksi. Hän astui kuitenkin muutaman askeleen lähemmäksi ja huomasi silloin että joku istui torkkuen oven vieressä olevalla turvepenkillä. Ken oli tuo torkkuja? Se ei näyttänyt Nunnukselta. Nunnus oli pitempi ja laihempi. Ervin lähestyvien askelten risahduksesta kavahti istuja pystyyn. Se oli Piesko, Nunnuksen nuori orja.

Tunnettuaan Ervin hän virkkoi:

-- Terve, heimopäällikön tytär!

Piesko oli lyhytvartinen ja tanakka. Hänen äänensä oli pehmeä ja ystävällinen, ja hänen pienet pirteät silmänsä kiiluivat luottamusta herättäen.

Ervi uskoi hänelle asiansa, pyysi häneltä apua ja neuvoa ja sanoi tuoneensa koristeensa lunnaiksi Nunnukselle.

-- Nunnuksen mieltä et taivuta millään, sanoi Piesko. -- Hänen sydämensä on musta ja häijy, häijympi kuin hornan hengillä. Nämä vielä voivat leppyä uhrista ja antimista, mutta Nunnus antimista vaan yltyy entistään ahneemmaksi. Eikä hän vielä ole tullut kotia. Tiesi häntä, tuleeko ollenkaan tänä yönä.

-- Auta siis sinä minua. Lähde minua opastamaan linnaan. Linnanneideltä aion anoa apua sorretuille.

Ervi otti poveltaan paksut kultavitjat ja antoi ne Pieskolle:

-- Tässä saat palkinnon vaivastasi, kun autat minua.

Piesko katseli kuutamossa hohtavia vitjoja. Ei hän koskaan ollut uneksinutkaan saavansa tällaista aarretta.

Hän huudahti riemastuneena:

-- Kovin kalliin aarteen olet minulle lahjoittanut, heimopäällikön tytär! Jo tästä sinua kannattaa ikänsä palvella. Varsin mielelläni pakenen Nunnuksen luota, vaikka sitten joutuisinkin kristittyjen orjaksi. Eivät he minua toki niin kovasti ruoskine kuin häijy Nunnus.

Ervi ihmetteli hänen alttiuttaan ja sanoi epäröiden:

-- Etkö pelkää Nunnuksen taioillaan sinua vainoavan, jos hänen luotaan pakenet?

-- Enpä hänen taikojaan pahasti pelkää. Luulenpa häntä taioissa tuiki taitamattomaksi. Eivät ne koskaan ole tepsineet, eivät hänen ennustuksensa toteutuneet. Ilkeys ja peloitus ovat hänen ainoat taikansa.

-- Rientäkäämme siis linnaan!

-- Heti sinua seuraan. Mutta ensin tahdon kostaa kokemani monet ruoskaniskut ja nälänhetket, tahdon kostaa heimoni kidutukset.

Tämän sanottuaan Piesko kantoi yhden kyykäärme-häkeistä Nunnuksen majaan, avasi häkin oven ja riensi ulos majasta, sulkien sen oven jälkeensä. Laakealla kivellä olevan kahden käärme-häkin ovet hän niinikään avasi.

-- Matakoon nyt kyidensä seassa kun palaa kotia, hän virkkoi mennessään.

Sitten he alkoivat astua metsää päästäkseen huomaamatta vainioiden ulkolaidalle, sieltä jatkaakseen kulkuansa linnaan.

-- Milloin luulet meidän saapuvan perille? kysyi Ervi.

-- Aurinko kallistunee lounaaseen, kun saavumme linnaan. Emme voi kulkea suorinta tietä.