Part 2

Chapter 23,026 wordsPublic domain

Westhard kavahti pystyyn ja riensi linnanpäällikön seuraamana pihalle ja siitä muurille. Taivaan reuna yläpuolella korpea punoitti todella. Hohde oli vahva ja leimuava kuin suuren tulipalon heijastus. Westhardin kasvojen ilme oli käynyt jänteväksi ja punnitsevaksi.

Hän kääntyi linnanpäällikön puoleen:

-- On hyvin mahdollista että pakanat pelkäävät uutta hyökkäystä meidän puoleltamme ja että siirtyvät kauemmaksi, ennen lähtöään polttaen majansa. Mutta on yhtä mahdollista, että tämä on pelkkä juoni, jonka tarkoitus on pettää meitä ja houkutella meitä vähin joukoin ja asein ulos linnasta.

-- Meidän tulee olla varuillamme.

-- Niin tulee. Ja lisäksi on meidän käyttäminen hyväksemme tätä yötä niittääksemme pakanain viljaa. Pian ehkä vakavammat toimet meidät siitä estävät. Toisten niittäessä, toiset tähystelevät korpeen päin, aseet kädessä, ja torjuvat, jos tarpeellista on, vihollisten hyökkäyksen.

-- Epäilemättä olette oikeassa siinä, ettei enää sovi lykätä tuonnemmaksi elonleikkuuta. Tänä iltana se on alkuun pantava, ja jos pakanat pysyvät korvessa, huomisiltana jatkettava. Kuu valaisee vainiota ja helpoittaa niittäjien työtä.

He antoivat paikalle saapuneille vartijoille ja sotureille käskyjään. Hetken kuluttua alkoi kappelin kello soida. Westhard ja linnanpäällikkö olivat asettuneet ylös päällikön asuntoon johtaville leveille kiviportaille, heitä ympäröi loimuavia soihtuja kantava palvelijajoukko, ja he odottivat kunnes piha oli täynnä sotureja ja kalparitareja.

Nyt kuulutti Westhard kaikuvalla äänellä:

-- Herran palvelijat, ritarit ja soturit! Äsken olette voitokkaasti taistelleet pakanoita vastaan ja olette näin hankkineet itsellenne lisäansion kirkon suhteen ja lievennyksen kiirastulen paahtavasta kuumuudesta. Mutta meidän viheliäisten ja syntisten ihmisten ei koskaan pidä ajatella, että olemme liiaksi taikka edes tarpeeksi tehneet pyhän kirkon hyväksi ja sen vallan levittämiseksi. Kun luulemme ylen paljon tehneemme ja suuriakin ansioita koonneemme, on tämä vaan mitättömän vähän, on se vaan pisara valtameressä. Niin paljon on meillä vielä tekemättä. Kohta vaaditaan meiltä uutta tarmoa, uutta uskonintoa, kun teemme ensi hyökkäyksemme liiviläisiä vastaan. Nämä paatuneet pakanat ovat näet joko kirkon uskoon taivutettavat tai Herran miekalla sukupuuttoon kukistettavat. -- Tänä iltana vaaditaan teiltä rauhantyötä. Aittamme ovat elosta melkein tyhjät, eivätkä omat vainiomme riitä niitä täyttämään. Ensi syksy ja talvi voi olla meille kova taistelujen ja piirityksen aika. Silloin on runsas viljamäärä meille tarpeen. Rientäkää siis pakanain avaroille vainioille ja niittäkää täyteläitä lyhteitä. Muistakaa että täten palvelette kirkkoa, että kokoatte leipää Herran sotureille. Älköön siis intonne olko laimea, älköönkä uutteruutenne väsykö...

Joukosta huomautettiin että linnassa oli ainoastaan rajoitettu määrä sirppejä, niistäkin monet tylsiä ja ruostuneita.

-- Niitettäköön siis miekkojen terillä, neuvoi Westhard. -- Samat miekat, jotka raivaavat uutta alaa Herran sanalle, taittakoot myös meille täyteläitä tähkäpäitä.

Vanha Herman, joka seisoi pihan laidalla toverinsa Friedolfin vieressä, tuuppasi tätä kylkeen ja virkkoi:

-- Tuo paukuttelee yhtä pontevasti pihalla kuin kirkon puutynnyrissä. Pian kai siitä tehdään linnanpäällikkö, ja tämä nykyinen pannaan viralta.

-- Kyllä se pääsee, minne vaan pyrkii, huomautti Friedolf. Piispanhiippaa se kai kuitenkin kaikkein halukkaimmin tavoittelee. --

Kappelin ovet aukenevat. Urut pauhaavat, ja papit tuovat esiin vihkivesimaljoja ja pirskoittavat vettä soturijoukkoon. Toiset papit kantavat pyhäinkuvia ja kulkuelippuja ja asettuvat portille jonoa johtamaan. Odotetaan ainoastaan linnanpäällikköä, joka on pukeutumassa sota-asuunsa. Kun hän ilmestyy kiviportaille ja nousee ratsunsa selkään, alkavat papit ja kuoripojat kirkon ovella veisata, kuvainkantajat kulkevat hitaasti ulos portista, ja heidän jälkeensä alkaa solua alas pitkin linnakummun rinnettä kalparitarien pitkä, valkeaviittainen jono.

Westhardin kiiluvat silmät tähystelevät hetken korven yläpuolella punoittavaa taivaanrantaa ja poistuvaa ritarien jonoa. Sitten hän kääntyy ja katoaa linnan päärakennukseen.

Gertrud oli ikkunasta katsellut elonleikkaajien lähtöä. Yhteen kotvaan oli hän tuntenut halua ratsain lähteä niittäjien mukaan. Mutta sitten oli yksinäisyyden kaipuu vienyt häneltä tämän halun, ja hän jäi kotia omien tunteidensa seuraan.

Linnanpäällikön avarat huoneet olivat nyt aivan hiljaiset. Seuraneiti oli Gertrudin pyynnöstä poistunut. Gertrud katseli himmeän lampun valaisemassa salissa äitivainajansa öljykuvaa. Jos hän vielä olisi voinut painaa päänsä äidin povelle ja siinä itkeä kaiken kaihonsa! Äiti olisi ehkä häntä ymmärtänyt, olisi häntä neuvonut ja tukenut.

Mutta äidin silmät katsoivat häneen liikkumattomina ja avuttomina, ja pian muut öljykuvat tuntuivat Gertrudista vaikenevalta joukolta, joka kylmänä tuijoitti häneen linnansalin synkiltä seiniltä.

Olo salissa kävi Gertrudista kolkoksi. Kevein askelin hän sieltä poistui, mutta hänen askeltensa kaiku kumisi vahvana ja vastasi moninkertaisena avaran huoneen muureista. Hän meni omaan huoneeseensa ja asettui paksujen muurien muodostamaan ikkunakammioon, mistä näköala aukeni liiviläiskorven vastakkaiselle puolelle. Siinä hän usein ennenkin oli vaipunut katselemaan avaraa maisemaa: Väinäjoen viljavaa laaksoa ja syvien metsien reunustamaa taivaanrantaa. Joen vesi kiilsi kuutamossa, puiden varjot olivat mustat, ja etäisyys näytti läpitunkemattoman pimeältä ja salaperäiseltä.

Gertrudin ohimot vavahtelivat kuumina, ja hän painoi otsaansa kylmää kiviseinää vastaan. Jo kauan oli hän mielessään kantanut tuota suurta ja voimakasta tunnetta, kantanut sitä salaa ja lohduttomasti. Ensin, kun se oli herännyt, hän ei sitä ollut ymmärtänyt; hän oli sitä pelännyt ja karttanut. Hän oli pitänyt sitä mielettömänä ja oli itsekseen sitä hävennytkin. Mutta se oli juurtunut yhä syvemmälle, se oli kasvamistaan kasvanut, ja nyt se jo täytti koko tunne- ja ajatuselämän. Yksinäisyys isänkodissa oli sitä ravinnut ja mielikuvitus oli sille antanut väkevät lentimet. Ja nyt se oli hänen edessään entistään selvempänä tuo oudon kietova ja hurmaava kuva: Solakan pitkä ja jäntevä vartalo, vaalea tukka ja uskolliset sinisilmät, kirkkaat kuin lapsella. Ne silmät -- mikä runo, mikä luonnontenho! -- Gertrud oli kerran ratsuretkellään korvessa nähnyt purovettä juovan metsäkauriin, sirojäsenisen, hohtosilmäisen. Huomattuaan oudon vieraan se oli siihen katsahtanut puoleksi pelokkaana, puoleksi ihmetellen, ja sitten se oli rientänyt pois korven syvyyteen. -- Atson katseessa oli tuota samaa ihmettelevää, tuota suuren korven salaperäistä raikkautta, joka oli heijastunut Gertrudin sieluun, sitä suloisesti vilvoittaen, mutta jäljestäpäin polttaen.

Kappelissa oli Gertrud Atsoa katsellut; hän oli unhoittanut messun ja rukoukset. Usein oli hänen jumalanpalveluksen loputtua tehnyt mieli puhua Atson kanssa, sanoa hänelle että hän soi hänelle hyvää ja että paheksui sitä pakkotilaa, jossa häntä pidettiin. Mutta kainous ja huomionherättämisen pelko oli hänet tästä aikeesta pidättänyt. Nyt hän ei enää kauempaa voinut olla Atsoa kohtaamatta ja puhuttelematta. Nyt hän oli voittava ylpeytensä ja kaikki arvelunsa ja oli lähtevä Atson vankimajalle hänen kanssaan puhumaan, näkemään hänen silmiänsä ja kuulemaan hänen äänensä pehmeätä, mutta miehekästä kaikua. Ja hän oli sanova että aikoi rukoilla isäänsä päästämään Atson tyrmäpakosta ja omantunnon kahleista. Näin hän oli ilmaiseva, etteivät kaikki linnassa olleet välinpitämättömät Atson kohtalosta.

Mutta miten ensin puhutella liiviläistä, miten asettaa sanansa ja peittää äänensä värähtävää liikutusta? Miten selittää että hän näin iltahetkenä hiipi yläpuutarhan vankilamajalle, yksin, hän, linnanneiti, päällikön tytär? -- Selitykset saisivat jäädä antamatta, ääni saisi värähdellä. Eihän silmä kuitenkaan voisi valehdella, se ei voisi peittää, että Gertrud rakasti -- hehkuvasti ja mielettömästi, niin sokean luottavasti, että olisi voinut hylätä isänkodin ja seurata Atsoa ulos maailmaan, liiviläiskorpeen ja keskelle hurjia pakanalaumoja.

Ulos maailmaan! Mitähän, jos hän nyt iltavarjojen levitessä ja linnan ollessa melkein autiona, olisi päästänyt Atson vapauteen! Mitähän, jos olisi seurannut häntä minne hän tahtoi hänet viedä! Mitähän, jos hän olisi hylännyt isänkodin, vakautuneet olot, ja paennut liiviläisten pariin viettämään luonnonkansan rauhatonta elämää!

Ei, ei. Sitä hän ei ainakaan nyt voinut tehdä. Saattoihan Atso työntää hänet luotaan, kammoten paeta voittajansa ja vihollisensa tytärtä.

Nyt heräsi hänessä jalomielinen ajatus avata Atson vankila ja alapuutarhan muurissa olevasta salaportista päästää hänet vapauteen. Kuinka kiitollinen Atso siitä olisi, kuinka selvästi hän silloin huomaisi, että Gertrud häntä suosi, lahjoittaessa hänelle arvokkaimman lahjan: vapauden! Mutta sitten Gertrud taas tunsi itsensä liian heikoksi täten luopumaan hänestä ja ehkä ainaiseksi menettämään hänet silmistään.

Atson luo siis nyt! Nyt oli sopiva hetki. Toiste ehkei tilaisuutta tarjoutuisikaan. Ja kuitenkin, miten löytää käynnilleen luonnollinen aihe?

Hän mietti hetken, nousi nopeasti ja näytti saaneen sopivan tuuman. Hän otti pitkäkaulaisen polttosaviastian ja riensi kellariin. Siellä hän täytti saviastian simalla siitä suuresta simatynnyristä, joka viime taislelussa oli liiviläisiltä ryöstetty. Sehän oli Atson oman heimon juomaa ja oli siis oleva hänelle kuin kotitervehdys. Ruokakammiosta Gertrud otti pari nisukakkua. Nyt hän oli keksinyt luontevan tekosyyn: Muiden lähdettyä elonkorjuuseen, he luultavasti olivat unhoittaneet viedä Atsolle iltaruokaa, ja sentähden hän, Gertrud, tuli sitä tuomaan. Nyt oli hänellä aihetta kolkuttaa ovelle ja puhutella Atsoa oven ruokalävestä.

VI.

Gertrudin rientäessä ruokakammiosta yläpuutarhaan, hänen sydämensä sykki rajusti ja hän oli kovin hengästynyt. Ohimot polttivat entistään kuumempina. Yläpuutarhaan saavuttuaan hän teki polven puutarhan ympäri mutkailevaa polkua pitkin. Kun hän epäröivin askelin lähestyi Atson majaa, näki hän hämmästyen, että sen ovi oli auki. Ja kuun valossa saattoi hän selvästi huomata että majan asukas oli poissa. Miten selittää tämä? Illalla ei ollut lupa päästää Atsoa ulos majasta. -- Oliko siis Westhard käyttänyt tilaisuutta hyväkseen linnaväen poissaollessa kiduttaakseen Atsoa ja pakoittaakseen häntä sakramentteja nauttimaan, ja oliko hän sitten sulkenut hänet kosteaan kellarivankilaan?

Kauhea levottomuus ja samalla inhonsekainen viha valtasi hänet. Hänen täytyi, maksoi mitä maksoi, ehkäistä tuo katala teko. Mutta kenen puoleen kääntyä, nyt kun isäkin oli poissa, kenet saada auttajaksi?

Hädässään hän muisti nähneensä että vanha Herman oli jäänyt kotia, ja hän alkoi juosta pihalle päin voidakseen edes Hermanin kanssa asiasta neuvoitella. Mutta hän ei ollut ehtinyt monta askelta, kun hänen eteensä pensaston takaa ilmaantui mustan kaapun peittämä olento. Se oli Westhard. Gertrud piiloitti vaistomaisesti vaippansa laskoksiin vehnäleivät, ja hänen teki mieli heittää mesiruukku kädestään, niin hän pelästyi tätä yllätystä.

Westhard huomasi hänen hämmästyksensä ja näki hänen piiloittavan liikkeensä. Nopeasti älyten hän arvasi millä toimilla Gertrud liikkui puutarhassa, mutta hän muutti äänensä makeaksi, kuitenkaan voimatta peittää ivaansa ja kiukkuansa:

-- Hoitelet liiviläisvankia, lapseni; ihmisystävällistä tekoasi kiittäisin, ellei tuo liiviläinen olisi paatumisestaan ankaran rangaistuksen ja katumustilan alainen.

Silloin Gertrud tunsi kaiken katkeruutensa, kaihonsa ja tyydyttämättömän rakkautensa samalla kertaa niin voimakkaasti täyttävän mielensä, ettei hän voinut hillitä itseään, eikä tunteitaan peittää. Hän huudahti mielenliikutuksesta ja paheksumisesta vavahtavalla äänellä:

-- Teette väärin näin pakoittamalla ja kiduttamalla toista ihmistä. Jumala on teitä siitä rankaiseva. Linnanpäällikön tyttärenä vaadin teitä päästämään hänet vapaaksi tyrmästä.

-- Rauhoitu, rauhoitu, lapseni -- kuiskasi Westhard. -- Istukaamme ja jutelkaamme tyynesti.

Hän tarttui Gertrudin käteen ja veti hänet vieressä olevaan seljapensas-majaan. Siellä hän pakoitti hänet istumaan viereensä. Hän oli vähällä panna käsivartensa Gertrudin vyötäryksen ympäri, mutta kun Gertrud teki epätoivoisen väistävän liikkeen, hän tyytyi puristamaan hänen rannettaan ja toisella kädellään taputtamaan häntä olalle. Silmät kiiluen rajusta intohimosta hän sanoi:

-- Sinulta, armas lapsi, en kuitenkaan voi kieltää mitään. Mutta et saa olla niin ujo ja kylmä, ymmärrätkö, sinulla pitää olla minua kohtaan enemmän luottamusta....

Hän lähensi päänsä melkein kiinni Gertrudin päähän ja näytti tahtovan suudella Gertrudin hienohipiäistä poskea, joka kuolonkalpeana kuun hohteessa oli vastustamattoman houkutteleva.

Mutta Gertrud kokosi kaikki voimansa ja sai sanotuksi kähisevällä äänellä:

-- Jos ette päästä minua irti, huudan linnaväelle, että minua rääkkäätte, kuuletteko?

Ja kun Westhard hänen epätoivoisesta äänenpainostaan ja vääntelevistä liikkeistään huomasi että hän todella aikoi panna uhkauksensa täytäntöön, hän hellitti hänen kätensä, virkkaen:

-- Teet väärin, lapseni, kun olet noin ujo rippi-isällesi... tahdoinhan vaan puhua kanssasi sielunasioista...

Gertrud ei häntä kuunnellut, vaan pakeni lehtimajasta niin rajusti, että hänen vieressään penkillä oleva simaruukku kaatui ja läikytti melkoisen osan sisällystään Westhardin kauhtanalle. Ylipappi mutisi itsekseen kirouksen ja rupesi kuivaamaan makean liiviläisjuoman kastelemia kaapunhelmojaan.

Linnanpäällikön tytär oli sillävälin juosten kiiruhtanut pois puutarhasta. Pihalla hän kohtasi vanhan Hermanin, joka tuli hänen luokseen, vallan kuin olisi häntä odottanut. Hän pisti salaa Gertrudin käteen kirjeen, kuiskaten:

-- Alobrand lähetti teille terveisensä ja käski minun antaa teille tämän kirjeen.

Gertrud piiloitti kirjeen ja sanoi:

-- Satuloikaa hevoseni, Herman. Aion lähteä isäni luo vainiolle.

Odottaessaan hevosta hän meni sisälle, aukaisi kirjeen ja luki:

Alobrand Gertrud von Meindorfille.

Olen kirjoittanut tämän jäähyväiseni sinulle, rakas lapsi, sen varalta, ettei minulla ennen lähtöäni olisi tilaisuutta sinua tavata. Sinä olet ainoa ihminen, joka saattaa minua kaihoamaan pakenemaani olopaikkaa. Sinua olen aina kaihomielin muisteleva. Lähden nyt uutta vaikutusalaa etsimään. Atson otan toverikseni. Hänen vankeutensa ja pakotilansa on luonnoton ja järjetön. Se ei voi kantaa hyviä hedelmiä. Omin lupineni vapauttamalla hänet en tee mitään väärää tekoa, vaan estän muita vääryyttä harjoittamasta. Luulen hänestä saavani paljon apua työssäni liiviläisten parissa. Hän on minulle uskollinen ja avunantoon altis. Onhan hän heidän heimoaan ja voi siis hyvin olla välittäjänämme. Mieleni on täynnä toiveita tulevan tehtäväni onnistumisesta, vaikka kylläkin saatan erehtyä ja uneksia liian kaunista, mikä ei koskaan toteudu. Mutta koska todellisuus on niin ruma, tahdon nähdä kaunista unta, unissa samoilla kaukaisille tuoksuville kukkakentille ja nousta huimaavan korkeille ylängöille, joskin keskellä unikulkuani korkeuksilla voin herätä ja syöksyä alas.

Saanko koskaan jälleen nähdä sinut -- siihen voi ainoastaan tulevaisuus vastata. Sanon sinulle hyvästi ja toivon sinulle sydämen rauhaa ja kaikkea hyvää.

Luettuaan tämän kirjeen Gertrud tunsi mielensä oudon raskaaksi ja samalla tyyneeksi. Linna tuntui tyhjältä, yhtä tyhjältä kuin silloin, kun äiti oli kannettu kappelin holviin. Rauhoittava oli kuitenkin se ajatus, että Atso oli vapaa, oli päässyt Westhardin käsistä ja että hän oli hyvässä seurassa.

Gertrud hillitsi esille pyrkivät kyynelensä, nousi ratsun selkään ja läksi vainiolle, missä elonleikkaajat jo olivat täydessä työssä. He niittivät ruista uutteran joutuisasti, mitkä sirpeillä, mitkä taas miekanterillä. Toiset sitoivat niitetyt korret lyhteiksi, joita selässä kantaen tai pitkiin seipäihin kiinnitettyinä kuljettivat rattaille ja ratsujen selkiin. Linnanpäällikön tytär katseli kuutamossa välkkyviä lyhteitä ja miekanteriä, mutta hänen mielensä samoili toisaalla. Yksinäisyyden ja turvattomuuden tunne hiipi häneen, ja hän antoi yhden niittäjistä opastaa itsensä isänsä luo.

Huomattuaan Gertrudin paenneen, Westhard tunsi raivokkaan vihan kuohahtavan sisällään ja nostavan veren päähän. Gertrud oli selvää inhoa osottaen työntänyt luotaan hänen hyväilynsä. Hyvä. Hän oli osaava kostaa. Atso oli ruoskittava nyt heti, linnanpihalla, ja Gertrudin aikoi Westhard kutsua katsojaksi. Atso oli ruoskittava verille ja pyörryksiin ja sitten oli hän suljettava kosteaan kellarityrmään ja siellä herättyään uudelleen kidutettava.

Westhard meni vahtitupaan rääkkääjiä noutamaan. Ja kun hän heidän seurassaan saapui Atson vankilamajan ovelle ja huomasi sen olevan auki sekä vangin poissa, selvisi hänelle mikä oli tapahtunut. Hän kirosi varomattomuuttaan jättää tuo ovi lukitsematta ja riensi alapuutarhan muurissa olevalle salaovelle. Sen lukko oli rauta-aseella murrettu rikki. Tätä ei kukaan muu kuin Alobrand ollut voinut tehdä.

Kaksi lintua oli siis päässyt lehahtamaan ulos häkistään. Ken olisi ollut niin mieletön, että yöllä olisi lähtenyt niitä jälleen kiinni pyytämään!

VII.

Suljettuaan jälkeensä linnan sala-oven ja kiivettyään varovasti alas, nojaten muurin halkeamiin ja esiin törröttäviin kiviin, riensivät Alobrand ja Atso linnakummun rinnettä alaspäin ja pyrkivät mitä joutuisimmin lähellä olevaan metsikköön. Nyt oli pahin vaara ohi. Linnasta päin ei näkynyt takaa-ajajia. Heidän pakoaan ei siis vielä oltu huomattu. Ja oltuaan suuren jännityksen alaisina ja juostuaan nopeasti he tunsivat tarvetta hetken aikaa levähtää, ennenkuin jatkoivat pakoretkeään.

Atso tahtoi riisua päältään munkkikaapun, jonka Alobrand oli hänelle antanut valepuvuksi, ennenkuin hän oli poistunut puutarhamajasta. Mutta Alobrand sanoi:

-- Älä vielä riisu kaapua. Sillä valkea takkisi loistaa kuutamossa ja voisi opastaa takaa-ajajia luoksemme, jos pakomme linnassa huomataan.

Kauan he eivät malttaneet viipyä metsikössä, vaan kun pahin hengästys oli ohi, he läksivät pakoretkeään jatkamaan. He kulkivat kumarassa ja pysähtyivät joskus puun juurelle tai kiven taa kuuntelemaan. Ei mitään askeleita kuulunut. He rupesivat jo hengittämään tyynemmin.

Kaukaa kuului sirpin hiontaa. Niittäjät eivät siis voineet olla aivan etäällä. Sentähden oli varovaisinta tehdä polvi Väinäjoen rannalle ja sitä tietä kiertää liiviläiskorpeen.

Saavuttuaan joenrannalle saattoivat he jo hiljentää kiireensä. Ja nyt vasta oli heillä molemmilla aikaa ajatella vapautuksen iloa. Näkörajalla haamoitti Ykskylän linnan tumma möhkälekuva -- nuo synkät muurit, jotka niin kauan olivat vanginneet heitä molempia. Vieressä juoksi Väinäjoen viileä vesi, ja edessä kohosi syvä korpi, joka huokui yön rauhaa ja kuiski tulevaisuuden lupauksia.

Oli jo puoliyö kun he saapuivat liiviläiskorpeen. He eivät kuitenkaan heti pysähtyneet korven laidalle, vaan seurasivat joen rantaa kauemmaksi synkeikköön. Viimein aukeni heidän eteensä rantanurmikko, jota tiheät pensaat ja korkeat hongat ympäröivät. Korpi kohosi ympärillä pimeänä seinänä, estäen kuun valaisemasta. Ainoastaan aukealle nurmikolle lankesi sen hohde, ja tämä valaistu paikka tuntui ikäänkuin kehoittavan pakolaisia lepäämään vihreille ruohopatjoille. Siihen he laskeutuivatkin istumaan. Paikka tuntui olevan sopiva ja turvallinen yönviettoa varten.

-- Tässä lepäämme yömme -- sanoi Alobrand. Vasta päiväsaikaan lähdemme heimosi asuinsijoja etsimään.

-- Tähän aikaan ovat suuret kuunrukoilujuhlat -- huomautti Atso. Tapaamme heimoni jumalankuvien luona vanhojen tammien juurella. Mutta sinne on melkein päivä astumista.

Atso oli jo hetken aikaa katsellut kirkasta jokiveden virtausta. Äkkiä hän riisui vaatteensa ja syöksyi uimaan. Hän ui siihen joen kohtaan, missä virta oli vuolain ja missä pyörteet kiehuivat, tansittaen kimaltelevia kehiään. Näytti siltä kuin nämä pyörteet olisivat tahtoneet temmata Atson syvyyteen; toiste taas virta uhkasi viedä hänet mukaansa. Mutta voimakkaan nuoren miehen jäntevät käsivarret mursivat itselleen varman vaon pyörrepintoihin, ja tuossa hän jo pitkin uimaottein palasi rantaan. Rannalla hän vielä moneen kertaan valeli itseään vedellä. Terveyttä uhkuen hänen pitkän solakka vartalonsa kohosi nurmelle. Pukeutuessaan hän virkkoi:

-- Sainpa viimein huuhdelluksi pois linnan taiat.

Alobrand oli huomannut kuinka suuri sisäinen tarve oli pakoittanut Atson tähän puhdistuskylpyyn, miten virkistävä se hänelle oli ja kuinka tyytyväiseltä hän nyt näytti. Hän ei ruvennut selittämään hänen harhaluuloaan, vaan sanoi:

-- Olet huuhdellut pois menneisyyden synkeyden. Nyt olet vapaa ja virkeä tulevaisuuden työhön.

Atso oli jo monasti ennen kuullut Alobrandin puhuvan siitä, että hänen heimonsa hyväksi oli tehtävä paljon työtä, että liiviläiset oli saatava luopumaan jumalankuvistaan ja verisistä uhreistaan.

Hän kysyi:

-- Aiotko hävittää tammikon jumalat?

-- Toivon heimolaistesi lopulta niin valistuvan, että itse hävittävät ne.

-- Rakennatko sitten niiden sijaan hyvyyden hengen kuvan?

-- Hyvyyden henki ei kaipaa mitään puukuvia. Sen kuva ilmenee ihmisten kauneissa teoissa ja luonnon jaloissa antimissa.

-- Tuota en tajua niin tarkoin kuin sinä. Mutta sinä olet Atsoa viisaampi. Sinä sen ymmärrät. Atso näkee silmistäsi että puhut totta.

-- Sitä kuvaa en minäkään aina näe, enkä täysin tajua. Luonnon riudutusvoimat sen usein upottavat elämän hyökyaaltoihin. Ja sydänten pahat voimat ja ihmismielen järjettömyys sitä himmentävät.

He asettuivat nyt lepäämään pehmeälle nurmikolle. Kiireisen paon jälkeen he olivatkin levon tarpeessa.

Virta keinutti vitkaan kaislikkoa ja valkeita lummekukkia. Metsä huokui rauhallista yöhengitystään, ja sitä kuunnellessaan Alobrand tunsi itsessään häiritsemätöntä sopusointua, tunsi syvää rakkautta suureen, vapaaseen ja puhdistavaan luontoon.

VIII.

Täysikuun juhla oli koonnut liiviläisheimon korven syvyydessä olevaan vanhaan tammikkoon. Keskellä tammikkoa oli avoin paikka, joka ulottui aina Väinäjoen rantaan asti. Kookkaimman tammen juurella oleva sammakonkasvoinen puujumala, jonka paksua kaulaa koristivat kalliit kultavitjat, tuijoitti suurine lasista tehtyine silmineen kirjavaan liiviläisjoukkoon. Se näytti yliluonnollisen mahtavalta tammien väliin viritettyjen tulien valossa.

Jumalankuvan jalkojen juuressa istui punaisen huopamaton peittämällä pölkyllä Nunnus, liiviläisten noita ja uhrimenojen ohjaaja. Hänellä oli laihoissa suonikkaissa käsissään käyräpäinen johtajasauva. Hänen päänsä oli melkein kokonaan kalju, ainoastaan niskasta ja ohimoilta riippui valkeita hiustöyhtöjä. Avara valkea viitta verhosi hänen luisevia jäseniään.

Vastapäätä häntä, suuren tammen juurella, niinikään punaisen verhon peittämällä pölkyllä istui heimon vanha päällikkö, Vietso. Hänen hopeanharmaa tukkansa valui pitkänä hartioille. Hänellä oli yllä tummansininen kultaheloilla koristettu viitta. Suuren lautakilpensä hän oli laskenut jalkojensa juureen. Vallan hänen vieressään istui hänen kaunis tyttärensä Ervi. Noidan ja heimopäällikön ympärille olivat muut liiviläiset ryhmittyneet, ja heidän moniin satoihin nouseva kirjavan juhlapukuinen joukkonsa levisi kauas yltympäri korven avaraan pilarimajaan. Soturien lautakilvet lepäsivät tammien juurella osoitteeksi, että tässä vallitsi rauhanhetki.

Mutta täysikuun juhlasta huolimatta vaati ankara sota-aika yhteistä neuvoittelua.

Dabrel, heimon vaikutusvaltaisimpia miehiä, puhui:

-- Sotaonni on kääntynyt; tuho uhkaa heimoamme, ellei voitto meitä pian suosi. Mihin tuumaan on ryhtyminen, heimon miehet?

-- Tuumaan on jo ryhdytty -- huomautti Vietso. -- Eilisiltana sytytimme korvessa leimuavan rovion muka lähdön merkiksi. Nyt on meidän odottaminen kunnes vihollinen lähtee linnasta ja etenee kauemmaksi tasangolle tai korpeen asti. Silloin vasta on sopiva hetki karata hänen kimppuunsa.