Part 1

YKSKYLÄN UNEKSIJA

Kertoelma

Kirj.

JALMARI HAHL

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1904.

Sensuurin hyväksymä, 2 p. Marraskuuta 1904, Helsingissä.

_Kertoelman aika_. Kalparitarien ja liiviläisten välisien taistelujen alkuvaiheet (13:nnen vuosisadan alku).

I.

Elokuun kuutamo hopeoi vitkaan polveilevan, leveän Väinäjoen pintaa ja pani sen varsilla tuleentuneiden viljavainioiden avarat keltakentät salaperäisesti hohtamaan. Kaukana vainioiden rajalla kohoitti suuri liiviläiskorpi mustaa sahareunaansa ilmoille, ja keltahohteisen peltoalan vastakkaisella puolella piirsi tumma Ykskylän linna vankkoja ääriviivojaan himmeävaloiselle yötaivaalle.

Linnan asujamet olivat jo kaikki menneet levolle, paitsi vahdit, jotka unisina ja hitaasti kulkivat edestakaisin muureilla, silloin tällöin luoden katseen ympäristöön ja varsinkin liiviläiskorpeen päin, nähdäkseen hiipivätkö pakanat sen synkistä varjoista esille yölliselle hyökkäysretkelle.

-- Voisimme hyvin panna maata ja nukkua yhtä makeasti kuin kalparitarit, sanoi vanha linnasoturi Herman nuoremmalle vartijatoverilleen.

-- Hukka meidät perisi, jos pakanat maatessamme hyökkäisivät esille, huomautti nuorempi vartija Friedolf.

-- Siitä ei ole vaaraa, väitti Herman, turvallisen näköisenä. Hän lisäsi:

-- Onhan nyt pian elonleikkuun aika käsissä, ja liiviläiset varmaankin pysyvät levollisina, voidakseen rauhassa korjata elonsa.

Tämän sanottuaan hän haki itselleen istumapaikan muurin komerosta, johon asettui mukavasti torkkumaan.

Friedolf sitävastoin päätti rohkeasti taistella unta vastaan ja odottaa seuraavaan vahdinvaihetukseen. Sanoi vanha Herman mitä sanoi, niin ei koskaan voinut olla aivan turvissa kostonhimoisilta liiviläisiltä.

Ja Friedolf alkoi taas astua edestakaisin pitkin leveän muurin yläreunaa. Hänen säännöllisten askeleidensa vahva kaiku levisi yli avaran linnapihan ja aina yläpuutarhan perimpään sopukkaan. Siinä oli osaksi muuriin rakennettuna, osaksi ulkonevana puutarhaan päin maja, johon nuori liiviläinen Atso oli teljettynä sisään.

Hän kuuli selvästi muurinvartijan Friedolfin kaikuvat askeleet, itsekin hän kulki edestakaisin kopissaan, kun ei saanut rauhaa eikä unta. Hän oli siis taas vangittu; ja mitä pahaa hän oli tehnyt! Ei muuta kuin kieltäytynyt linnakappelissa syömästä noita pieniä leipiä ja juomasta viiniä. Miksi hän ei muuten olisi voinut siihen suostua, ellei niin syvästi olisi kammonnut tuota uutta taikaa, varsinkin kun linnan voimakas ja ilkeännäköinen ylipappi Westhard tuota salaperäistä ateriaa tarjosi. Tunsihan hän, Atso, jo tarpeeksi taikaa ruumiissaan, aina siitäperin kuin olivat hänet kastaneet. Tuo kristittyjen taika tuntui monasti vallan kuin polttavan hänen ruumistaan ja suoniaan, ja öisin, kun hän oli yksin, tuo poltto tuntui kahta vaikeammalta. Kunhan hän vaan olisi saanut sen verran vapautta, että olisi Väinäjoen viileissä aalloissa voinut huuhdella pois taian ruumiistaan! Silloin olisi ollut helpompi kestää vankinaolon raskasta taakkaa.

Pienestä muurin ristikkoikkunasta kuu siivilöitsi sisään vaalean leveän juovan, joka laskeutui poikittain suuriliuskaiselle permannolle ja olkivuoteelle. Atso katsoi ulos ikkunasta, ja kun hän näki edessään tutun ja rakkaan maiseman: Väinäjoen hopeapinnan, vainiot ja liiviläiskorven, alkoi kumean ja katkeran kaihon oas kalvaa hänen sisimpäänsä.

Vuoden hän jo siis oli ollut poissa kotimetsistään, mutta hänestä tuntui kuin hänen kahteenkymmeneen kesäänsä olisi karttunut toiset kaksikymmentä lisää. Sillä paljon outoa oli maailma hänelle täällä ulkopuolella kotikorpea näyttänyt, ja ylen kipeästi oli ikävä mieltä kalvanut.

Oliko isä sortunut siihen taisteluun, missä hän itse vangiksi joutui? Vai oliko hän ainoastaan haavoittunut ja haavoistaan tointunut?

Kaukaa Väinäjoen rannalta kuului kahlaajalinnun huiluääni.

Atso muisti silloin selvästi miten ennen tuhoavaa taistelua oli Ervin kanssa istunut joen rannalla, korven turvallisessa lymypaikassa, miten oli silittänyt Ervin pehmeätä ruskeata tukkaa, katsonut hänen tummiin yönsyviin silmiinsä ja sanonut: Yhtä pysyvästi kuin Väinäjoen vesi mereen virtaa, yhtä hellästi kuin pyhä kuu öisin meille kumoittaa, tahdon sinua rakastaa. Ja jos jumalat suovat minun taistelusta palata, tarjoan isällesi kihlat.

Vieläkö Ervi Atsoa muisteli, oliko hänenkin lempensä vahva, vai oliko hän lahjoittanut lempensä toiselle, luullen Atson sotaan suistuneen?

Ja hänet valtasi äkkiä raju tarve päästä vapaaksi, syöksyä alas linnanmuurilta ja rientää kotimetsän synkeikköön. Levottomana hän mitteli kivipermantoa kuin jalo metsänotus, joka on ylipääsemättömään aitaukseen suljettu, ja joka kuitenkin lakkaamatta harhailee aitamasta toiseen löytääkseen läven, mistä voisi pujahtaa ulos vapauteen.

Viimein Atso väsyneenä istui olkivuoteen laidalle. Kuu loi ristikkoikkunasta valoaan hänen vaaleille hiuksilleen ja alakuloisille kasvoilleen. Hänen uskolliset sinisilmänsä tähystelivät kirkkaina yön hiljaista valaisijaa, hän ojensi voimakkaat käsivartensa sitä kohti ja rukoili:

-- Armas, pyhä kuu, kumoita hänelle, hyväile hänen hiuksiansa ja kuiskaa hänelle terveiseni.

Vasta kun iltaruskon vaalennut juova yhtyi itäisen taivaan punoittavaan hohteeseen, Atso uupui olkivuoteelleen.

II.

Alobrand istui pienessä munkkikopissaan, jonka toinen ikkuna aukeni Väinäjoelle, viljavainioille ja liiviläiskorvelle päin, toinen linnan avaralle pihalle. Aamuauringon varhainen hohde oli tervehtinyt häntä hänen työpöytänsä ääressä, missä hän vuoteeltaan noustuaan pärmälle piirsi mietteitään. Aina kun hän näin häiritsemättä sai koota ajatuksensa ja panna kirjaan mitä syvimmässä sydämessään tunsi, silloin hän löysi viihdytystä yksinäiselle mielelleen. Ja soveliain aika tällaiseen mielen kokoamiseen oli varhainen aamuhetki, jolloin linnan elämä vielä lepäsi, jolloin eivät mitkään askeleet ja äänet keskeyttäneet ajatusten tasaista solumista.

Katseltuaan hetken päivänpaistetta, joka hymyillen kultasi hänen yksinkertaista huonettaan ja joka kimmelteli pihan pehmeässä, kasteen virkistämässä nurmikossa, hän tarttui jälleen piirtimeen ja kirjoitti edessään leviävälle pärmälle:

"Tätä mietin ja punnitsen, miten ihmissydän voitaisiin tehdä paremmaksi ja jalommaksi ja miten maailman hyvät sydämet voisivat liittyä viisaaksi ja vahvaksi liitoksi. Riemuisa on se ajatus, kuinka tuo hyvien viisas liitto levittäisi elämään yhtä elvyttävän valon kuin aurinko avaruuksista luo maan päälle..."

Sen pitemmälle hän ei ehtinyt, kun kuuli pihalta keveitä askelia. Katsottuaan ulos hän näki linnanpäällikön tyttären, Gertrud neiden, astuvan pihan poikki yläpuutarhaa kohti.

Sinitaivas kaareutui iloisena linnan yli, ja tuuheat vaahterat levittivät tummanvihreitä oksiaan muurille.

Puutarhaportille pysähtyi Gertrud, ja hänen notkea vartalonsa kuvastui, uhkuen nuoruutta ja aamunraikkautta, sineä ja auringonpaistetta hohtavaan taustaan. Hän seisoi siinä ikäänkuin odotellen ja noukki muurin juurelta kukkia.

Alobrand oli huomannut entisen rippilapsensa odottavan katseen. Hän lähestyi piha-ikkunaa, kuitenkaan katsomatta ulos; hän näet pelkäsi näyttävänsä uteliaalta. Mielensä olisi kuitenkin tehnyt tervehtää Gertrudia, jota hän erotettuna rippi-isäntoimestaan nyt enää harvoin tapasi.

Mutta Gertrud oli jo huomannut hänen harmahtavan päänsä, nyökäytti hänelle aamutervehdyksen ja viittasi hänelle kädellään tulemaan puutarhaan. Samassa Gertrud katosi portista.

Alobrand pani kääröön pöydällä olevan käsikirjoituksensa ja sulki sen kirstuun, missä säilytti kopioita muinaisajattelijain teoksista. Hän lukitsi tämän aarreaittansa ja läksi huoneesta. Pihalla hän katseli ympärilleen, oliko joku muu jo hereillä ja liikkeellä. Omasta puolestaan hän ei pelännyt vieraitamiehiä. Olihan hänen epäsuosionsa varma. Mutta Gertrudilta hän tahtoi säästää ikävyyksiä.

Pihamaa oli ihmisistä tyhjä, uutimet olivat ikkunoissa, joten hän katseiden häiritsemättä saattoi pujahtaa puutarhaan. Gertrud oli istuutunut seljapensasmajaan, jossa levottomana odotti entistä rippi-isäänsä. Alobrand näki linnaneiden vaalean aamupuvun pilkoittavan seljapensaiden lomitse, riensi sinne, kätteli häntä ja istuutui vastapäätä olevalle rahille.

-- Häiritsin teitä keskellä työtänne, sanoi Gertrud. -- Mutta en ole saanut rauhaa viime yönä enkä enää kestä kauempaa, ellen voi puhua kanssanne, isä.

-- Minulla on paljo aikaa, lapseni. Liian paljo aikaa. Sinun kohtaamisesi on minulle mieluinen pysähdys päiväni pitkällä ja yksinäisellä taipaleella. Ja jos voin sinua neuvoa, olen iloinen.

-- Omatuntoni on ahdistuksessa eikä se kevennyt eilisestä ripistä Westhardin luona. Miksi riistivät minulta teidät? Teille tunnustettuani sydämeni salaiset ajatukset sain aina suurta huojennusta.

-- He pitävät minua vääräuskoisena. He eivät enää katso minua senarvoiseksi, että sinä minulle sisäistä elämääsi tunnustaisit. Mutta jos sydämesi vaatii, olen edelleen valmis sinua kuulemaan.

-- He ovat tehneet pahoin teitä kohtaan; he ovat väärin tuominneet hyvän sydämenne.

-- Lapsi, älkäämme puhuko minusta, vaan puhukaamme sinusta. Hetket kuluvat, aurinko kohoaa ylemmäksi ja yhdessäolomme aika on pian ohitse.

-- Sanokaa siis minulle, onko suuri ja anteeksiantamaton synti, jos ei rippi-isälleen tunnusta kaikkea, mitä on sydämellä.

-- Minun käsitykseni tästä on toinen kuin Rooman kirkolla. Tiedät ehkä, että sisimmät vakaumukseni jo aikoja sitten ovat eronneet sen ahtaasta opinjärjestelmästä. Lienenkö siis sovelias tässä suhteessa mielipidettäni lausumaan?

-- Ei ole minun ratkaistavanani erehdyttekö siinä, että poikkeatte kirkosta. Minä turvaan ainoastaan hyvään sydämeenne ja viisauteenne. Minun on mahdoton luulla, että te tahtoisitte minua pettää.

-- Se uskosi olkoon järkähtämätön. Petos on mielestäni ihmisten pahimpia rikoksia. Kun luonto jo sokeudessaan tuottaa meille niin paljon kärsimystä ja tuskaa, kun hämärässä hapuilemme totuudenjanoisina eteenpäin, lopulta hoiperrellaksemme hautaan, miksi tämän hämäräisen vaelluksemme aikana vielä toisiamme sorramme ja petämme? Se on järjetöntä! Minussa voit löytää inhimillistä heikkoutta ja puutteellisuutta; tahallista vilppiä minussa ei ole.

Gertrud katsoi Alobrandiin lapsellisen nöyränä ja täynnä sitä ihailua, jota hänen sanansa hänessä aina herättivät.

-- Westhardiin en voi luottaa, isä. Hänen katseissaan on jotakin, jota pelkään ja joka tuottaa minulle ahdistusta. Minusta tuntuu kuin ne tunkisivat sieluni pohjaan ja lukisivat siitä senkin, jonka tahdon niiltä salata. Ja silloin pelkään että taivas minulle vihastuu, kun rippini ei ole täydellinen.

-- Tunnusta siis salaisuutesi suoraan taivaalle, lapsi! Usko huolesi taivaan voimille. En huomaa miksi tuollainen tunnustus vaatisi välittäjää.

Tämän sanottuaan Alobrand loi Gertrudiin syvän katseensa. Se oli niin vilpitön ja hehkuvan vakuuttava, ettei Gertrud tuntenut vähintäkään epäilystä. Täynnä varmuutta hän huudahti:

-- Kun te sen sanotte, sen uskon. Ja minusta tuntuu, kuin mieleni jo kevenisi taakastaan. -- Saanko toistekin tulla luoksenne mieltäni keventämään?

-- Saat kernaasti, niin kauan kuin viivyn täällä.

-- Aiotteko hylätä meidät, aiotteko lähteä Ykskylästä?

-- Westhardin tilaama kirkonkirous voi saapua milloin tahansa, ja kun se on minulle julistettu, olen täällä kaikkien halveksima, eikä minulla enää ole mitään toiminta-alaa.

-- Mutta täytyyhän kalparitarien kuitenkin kunnioittaa viisauttanne ja hyviä aikeitanne.

-- Maailma pitää kiinni puustavi-opista, lapseni. Ja ihmiset arvostelevat yleensä sen puheen mukaan, joka koreana pulppuilee huulilta. Harvat katsovat tekoja ja sydäntä.

-- Minne aiotte lähteä?

-- Minua on sanottu "liiviläisapostoliksi". Westhard käyttää sitä pilkkanimenä. Minä pidän sitä kunnianimenäni. Aion lähteä liiviläiskorpeen.

-- Mutta monet vaarat teitä siellä uhkaavat.

-- Minulla on siellä jo muutamia hyviä ystäviä. Ja ehkä saavutan uusia. Heidän sydämensä ovat monasti raa'at. Mutta ne ovat luonnon raikkauden ravitsemia, ja jos niissä hyvyyden ja järkevyyden sanat pääsevät itämään, voivat ne kantaa kauniita hedelmiä.

Gertrud olisi vielä tahtonut paljon puhua, hän olisi tahtonut kehoittaa Alobrandia jäämään. Mutta hän tunsi samalla, että tuollainen kehoitus olisi ollut itsekäs. Hän nousi rahilta, poistui seljapensas-majasta ja taittoi läheisestä ruusupensaasta vaaleanpunaisen ruusun, jonka pisti Alobrandin kaapun napinläpeen.

-- Kiitos, isä, jospa pian taas saisin teidät tavata!

-- Hyvästi lapsi! Elä rauhassa omantuntosi kanssa, äläkä anna ihmisten järjettömyydellään tuota rauhaa häiritä.

Hän tarttui molemmin käsin Gertrudin oikeaan käteen ja painoi sitä isällisesti. Gertrudin silmässä välkkyi kyynel. Se tunnustus, jonka hän oli aikonut Alobrandille tehdä, oli kuollut hänen huulilleen.

Seuraavassa tuokiossa hän joustavin askelin riensi pois puutarhasta.

III.

Alobrand jäi siihen yksin ajatuksiinsa. Hänen äskeinen keskustelunsa palautti taas selvästi lähtötuumat hänen mieleensä. Mitä toimitti täällä kauempaa viipyä! Sitäkö varten, että ylipappi Westhard voitonriemuisena linnankappelissa juhlallisesti oli julistava hänen kirkonkirouksensa? Alobrand kuvitteli elävästi kuinka tuo yhä suurempaa mahtivaltaa tavoitteleva mies oli ivallisesti hymyilevä, miten hän oli käyttävä tilaisuutta hyväkseen puhuakseen suuresta tehtävästään puhdistaa kirkko vääräuskoisista. Ja hän kuvitteli lisäksi läsnäolijain pyhän paheksumisen ja kammon katseita. Turhaa oli kaikkea tuota odottaa. Niin pian kuin suinkin oli hän ottava matkasauvansa ja hiipivä pois.

Atson hän aikoi ottaa mukaansa. Jo tarpeeksi kauan oli tämä liiviläisnuorukainen saanut kantaa vangin kovaa taakkaa. Tämä pakollinen taivuttaminen kristinuskoon ei voinut tuottaa hyviä hedelmiä, sen oli vuoden kokemus osoittanut! Mitä ankarammin Atsoa oli koetettu totuttaa kirkon menoihin ja sakramentteihin, sitä kauemmas hänet niistä oli vieroitettu. Ja Alobrand saattoi itselleen tunnustaa olleensa ainoa, joka lempeällä kohtelulla ja järkevällä ohjauksellaan oli valistanut ja rauhoittanut nuoren liiviläisen mieltä. Hän tiesi että Atso häntä ymmärsi -- ymmärsi, kun hän puhui suuresta hyvyyden hengestä, joka hymyilee meille riemuisassa ja elvyttävässä auringonpaisteessa, joka puhuu meille hellää, rohkaisevaa kieltänsä hyvien ihmisten teoista, ja joka panee mielemme kauneudesta haaveilemaan, kun luonto luo meihin ihanan suvikatseensa. -- Silloin kun Atso oli sotavankina tuotu linnaan, kun häntä oli kovuudella kohdeltu ja ruoskittu, oli Alobrand puhunut hänelle lempeästi, oli hoitanut hänen haavojaan ja lieventänyt hänen vankeuttaan. Ja hän oli vähitellen avannut hänen luonnonraikkaan sydämensä tiedoille ja hyvän tuntemukselle. Näin oli hän täydelleen voittanut Atson nuoren mielen, sen hän tiesi. Kun muut Atsoa lähestyivät, hän pysyi vaiteliaana, ja Westhardin puhuessa hänelle uskonasioista, hän vallan mykistyi. Alobrandin puhuessa taas hänen uskolliset siniset silmänsä loistivat ilosta. Silloin hän oli haastelijas, jopa joskus rupesi laulelemaan heimonsa lauluja. Ja Alobrand tiesi että hänen kiintymyksensä oli yhtä pettämätön kuin uskollisen, jalorotuisen koiran, jota ei mikään saa luopumaan isännästään.

Alobrand arvasi että tämä luonnonlapsi, huolimatta varhaisesta aamuhetkestä jo oli hereillä, ja kulki hänen vankikopilleen. Ovi oli ulkoa teljetty salvalla. Alobrand poisti salvan, aukaisi oven ja näki edessään Atson, joka istui vuoteensa laidalla ja katsoi ulos ristikkoikkunasta. Hän ei hämmästynyt Alobrandin aikaista tuloa, sillä myöhään illoin ja varhain aamuin oli hänellä tapana tulla turvattinsa luo. Mutta ilonvälke hohti liiviläisnuorukaisen silmissä, kun hän nousi hyväntekijäänsä tervehtimään.

-- Aamu on selkeä ja kaunis, sanoi Alobrand. Unhoittaa vallan elävänsä keskellä sodan synkeyttä, kun aamun valoa katselee.

Hän astui sisälle ja istui kuluneelle matalalle rahille.

-- Aamu on kirkas ja hyvä, yhtä hyvä kuin sinun tulosi, opettaja!

Atso oli harvasanainen, mutta hänen kasvonsa olivat täynnä ilmettä ja hänen lapsellisen rehelliset silmänsä tuntuivat lisäävän sen, minkä niukat sanat jättivät lausumatta.

-- Tulen luoksesi tällä kertaa puhumaan asiasta, joka sinulle lie yhtä mieluinen kuin minulle. Minussa liikkuvat pakoajatukset. Aion paeta täältä ja toverikseni ottaa sinut.

Nämä sanat iskivät Atsoon kuin salama. Hän kavahti seisoalleen ja osoitti mitä vilkkaimpia ilonmerkkejä. Vähällä hän oli ääneensä huudahtaa riemusta. Mutta Alobrand teki varoittavan kädenliikkeen.

Atso istui tottelevaisena takaisin vuoteensa laidalle. Hän kysyi hiljaa:

-- Milloin aiot minut vapauttaa?

-- Kun sopiva hetki tarjoutuu. Siihen asti ole kärsivällinen ja odota. Ja lohduta itseäsi sillä toivolla, että ehkä piankin saat jälleen nähdä kotikorpesi ja heimosi.

Oli luonnollista, että Atso tyyntyi ja alistui kärsivällisesti odottamaan sitä vapautuksen hetkeä, jota Alobrand hänelle ennusti. Olihan hän heti linnaan tultuaan tottunut pitämään Alobrandia jonakin yliluonnollisena olentona, jonakin suojelushenkenä, jonka katseista, sanoista ja olennosta virtasi selittämätön, lämmittävä taikatenho. Ensin hän oli tuota salaperäistä vaikutusta pelännyt, kuten melkein kaikkea, minkä linnassa näki, mutta sitten hän pian oli tullut huomaamaan että, oli tuo mies henki tai taikuri, hän oli suopea ja hyvä.

Hetken vaiettuaan Atso virkkoi:

-- Jos minut täältä pelastat, palvelen sinua nöyrästi koko ikäni.

-- Olet ystäväni, enkä sinulta vaadi mitään palkkaa ja palvelusta. Mutta heimoasi palvellos, kun sen luo palaat. Opeta sitä tuntemaan hyvyyden henkeä ja luopumaan epäjumalanpalveluksesta ja kauheista ihmisuhreista.

-- Luulen että se suuri ja hyvä henki, jota palvelet, on kaikista voimakkain, kun se on minua näin kauan suojellut täällä vihollisteni vallassa.

Alobrand huomasi nyt, kuten ennenkin, että Atsossa vielä piili pakanallista katsantokantaa, eikä hän tahtonut häneltä äkkiä riistää kaikkia hänen entisiä käsitteitään, vaan aikoi vähitellen kasvattaa hänen ajatusmaailmaansa vapaaksi ja sopusuhtaiseksi.

Hän virkkoi siis vaan:

-- Se suosii ja suojelee kaikkia, jotka eivät sorra ihmisveljiään ja jotka tekevät hyvää.

Nyt Alobrand poistui Atson luota, välttääkseen kohtaamasta ruokaa tuovaa vartijaa. Mennessään hän vielä kehoitti Atsoa olemaan toivokas. Suljettuaan oven salvalla hän palasi puutarhan kautta linnan pihalle. Aamu oli jo niin edistynyt, että linnakappelin kello alkoi kutsua aamumessuun. Linnapihalla kohtasi Alobrand ylipapin Westhardin, jonka puhtaaksi ajettu päälaen kalju täplä päivänpaisteessa loisti kuin norsunluu. Westhard kulki halveksivasti Alobrandin ohi, pitäen häntä miehenä, joka ei tervehdystä ansaitse. Huomatessaan Alobrandin napinlävessä ruusun, hän väänsi leveän, aistillisen suunsa ivalliseen hymyyn.

Väkeä alkoi linnan eri rakennuksista virrata kappeliin. Esiin tuli joukottain kalparitareita, hartioilla valkeat viitat punaisine risti- ja miekkakuvineen. Siinä tuli linnan päällikkö, Konrad von Meindorf, tyttärensä Gertrudin kera. Puutarhasta toi vartija Atsonkin aamumessuun. Westhard oli määrännyt että hänen joka jumalanpalveluksessa piti olla läsnä, jotta hän lopulta tottuisi rakastamaan ja omistamaan kirkon pyhiä menoja.

Atso seisoi lähellä oven suuta olevaa pilaria ja tuijoitti alttarilla palavia ohuita ja pitkiä vahakynttilöitä ja alttaripöydän yläpuolella riippuvaa ristiinnaulitunkuvaa. Ja kun hän sakastista päin kuuli kellojen kilinää ja näki miten Westhard, puettuna komeaan kullalla kirjailtuun valkeaan kaapuun, kulki ylös ja alas alttarin portaita, tuon tuostakin polvistuen ja taas nopeasti nousten ylös -- kun päälle päätteeksi vihkiveden pirskoittajat rupesivat kiertämään ympäri kirkkoa -- silloin Atsosta tämä kaikki tuntui kammottavalta taialta, jota hän olisi tahtonut paeta, rientääkseen Väinäjoen aalloissa huuhtelemaan pois kaiken saastan, mikä täällä oli hänen ruumiiseensa tartutettu.

Alobrand oli niinikään liittynyt muuhun kirkkoseuraan ja istuutunut hämäräiseen soppeen. Joskohta nämä ulkonaiset menot hänelle jo aikoja sitten olivat käyneet vastenmielisiksi, tuli hän messuun laulun ja soiton vuoksi. Ja kun hän nyt kuuli parvelta pienten urkujen värähtelevät äänet, muisti hän kevättä, kukkivaa tuomea ja sen ympärillä hyörivien mehiläisten urkuhuminaa. Hänen mielensä muuttui keväiseksi ja toivorikkaaksi. Hän ajatteli miten hän tuomien kukkiessa ensi suvena oli kulkeva liiviläiskorvessa, hengittäen vapaata ilmaa ja kylväen valistusta luonnonvirkeisiin ja vastaanottaviin mieliin.

IV.

Illan suussa istuivat linnanpäällikkö Konrad von Meindorf ja ylipappi Westhard linnan alapuutarhassa. Westhard oli ollut päällikön päivällisvieraana, ja päivällisen jälkeen olivat isäntä ja vieras siirtyneet puutarhaan juomaan.

-- Viini on sentään jaloa juomaa! Syödessä se kotitekoinen olut vielä menettää, mutta juomingeissa viini on välttämätön. Maljanne, Westhard!

Linnanpäällikkö tarttui korkeaan hopeapikariinsa ja kilisytti sitä vieraansa pikariin.

-- En moiti oluttannekaan. Onpa se voimakasta ja hyvänmakuista, ja kun tyttärenne Gertrudin valkeat ja kauniit kädet sitä haarikkaan kaatavat, se maistuu kahta paremmalta.

-- Kas vaan, olette monipuolinen. Olen huomannut teidät lujaksi Herran mieheksi ja taitavaksi sotajuonten keksijäksi. Tänään näin että mestarillisesti osaatte seurustella kauniimman sukupuolen kanssa.

-- Munkkikaapu ei sulkene pois kohteliaisuutta, ritari von Meindorf. Minä varsinkin koetan teidän kodissanne seurustella rippilapseni kanssa tuttavallisesti, jotta hän vapautuisi ujoudestaan ja pelokkaisuudestaan.

-- Ei ole kumma, että hän on hieman ujo, onhan hän vielä niin nuori ja niin vähän aikaa käynyt luonanne rippitunnustuksella.

-- Olette oikeassa, ritari. Mutta tuntuu siltä kuin hän ei olisi aivan avomielinen rippi-isälleen. Ja ymmärrätte ettei mitään peitteleväisyyttä ja jäykkyyttä saa olla meidän välillämme.

Juomatoverukset ottivat taas pikareistaan aimo siemauksen, ja heidän punoittavat kasvonsa todistivat että he jo olivat ahkerasti niiden sisällystä viljelleet.

-- Voitte muuten olla varma siitä, että tyttärenne ajoissa joutui pois Alobrandin käsistä. Sillä tuo mies on täynnä vääräoppisuutta ja harhaan vieviä haaveiluja, ja villitsee kaikki, joita pääsee opettamaan.

-- Luulen että häntä liian ankarasti tuomitsette. Hänellä tosin kuuluu olevan omituiset mielipiteensä, mutta mies on muuten lempeä ja sävyisä.

Westhard kiivastui:

-- Tuon näennäisen sävyisyyden alla piilee kavala piru. Silloin kun vielä puhuin hänen kanssaan uskonasioista, huomasin että hän on vaarallinen kirkon vihollinen. Päällepäätteeksi hän puolustaa liiviläisiä, kehoittaa lempeyteen heitä kohtaan. Ja kuitenkin on päivänselvää, että ainoastaan verinen ankaruus voi pehmittää nuo paatuneet pakanat. Ei, uskokaa minua ritari, emme edisty suurissa valloitus- ja käännytyspuuhissamme, ellemme syrjäytä kaikki eri lailla ajattelevat.

Konrad von Meindorf oli tottunut taipumaan Westhardin voimakkaan tahdon alle. Taistelussa hän oli häikäilemätön, mutta ennen hyökkäystä hän aina kuunteli viekkaan Westhardin neuvoa. Sitäpaitsi hän häntä pelkäsi, Westhard kun oli varsin hyvissä kirjoissa piispan tykönä, jonka kautta oli yhteydessä paavinkin kanssa. Välejä tällaiseen mieheen ei sopinut hevin rikkoa. Päällikkö peräytyi siis ja virkkoi:

-- Olette oikeassa. Tehtävämme vaatii yksimielisyyttä ja ankaruutta.

Hän katsoi tätä sanoessaan arasti Westhardiin, tietäen kuka oli ankaruuden oikea edustaja.

Tällävälin oli ilta ruvennut hämärtämään, ja kuu nosti punertavan kehänsä linnanmuurin laidalle. Palvelijat toivat soihtuja ja istuttivat ne isäntänsä läheisyyteen. Tämä täytti pikarit viinillä, Westhard tarttui pikariinsa ja huudahti:

-- Juokaamme tulevan hyökkäyksemme malja!

Heidän juotuaan hän jatkoi:

-- Odotan jännityksellä piispan vastausta seikkaperäiseen selontekooni viime kahakasta. Epäilemättä kirkon johtavien henkilöiden huomio on kääntyvä meihin tämän suuren voittomme johdosta...

Hänen puheensa keskeytyi siitä, että puutarhaan syöksyi muurinvartija; tämä kertoi, että liiviläiskorven yläpuolelta näkyi punainen hohde.