Chapter 6

Ei tuntunut Annastakaan olo helpommalta. Keskustelu Eksköldin kanssa oli vaikuttanut häneen niin masentavasti, että hänestä tuntui kuin hän ei ikinä enää voisi mitään ehyttä elämästään rakentaa. Kaikki nuo pitkät, kuluneet vuodet hän oli kulkenut hautautuneena itseensä ja omiin huoliinsa ja ollenkaan hakematta selitystä siihen, mikä salainen vetovoima häntä aina veti Eksköldiin enemmän kuin muihin. Ja jos hän olisikin aavistanut sitä mitä hän nyt tiesi -- ei se olisi asioita paremmaksi tehnyt. Ei, päinvastoin pahemmaksi. Tuon kaiken Eksköld oli heti ymmärtänyt ja siksi hän ei koskaan ollut mitään ilmaissut. He olivat todellakin liian paljon hengenheimolaisia. He olivat liian tasaväkiset voidakseen liittää elämänsä yhteen. Ja sitten oli Hart ilmaantunut hänen tielleen ja Anna oli melkein väkisin anastanut hänet elämäänsä. Oliko se petosta tuo kaikki, oman itsensä pettämistä? Ei, ei, se oli täyttä totta. Hart oli tullut hänen onnelleen välttämättömäksi. Ilman Hartia ei ollut elämääkään hänellä. Ja kumminkin kuluneet viikot olivat hänelle opettaneet, että Hartilla oli paljoa laajempi maailma kuin hän oli aavistanut, ja että heidän, hänen ja Hartin, suhde ei ikinä enää tulisi olemaan sama kuin ennen. Kuinka murhaavan selvästi kohtalo oli hänelle näyttänyt, millainen huojuva tuulentupa se oli se hänen ihannemaailmansa, jossa hän komeasti vaelteli ympäri kuningattarena rakentaen ylipääsemättömän aidan itsensä ja Hartin ympärille. Niin -- se oli totta, että Jumalalla oli syvä huumorin tunne.

Eksköld ja professori olivat ainoat, jotka täysin tyyninä ja levollisina tekivät töitään. Viime aikoina rouva Huovisen ja Elsan ollessa Haapasaaressa Eksköld teki aamusta iltaan työtä professorin kanssa laboratoriossa ja laiminlöi Elsan siinä määrin, että rouva Huovinen sangen paljon rupesi epäilemään hänenkin periaatteittensa vakavuutta. Ei auttaneet sokerileivokset eikä mitkään.

Päivät vierivät kumminkin ja Annaa rauhoitti enin se seikka, että hän koetti käyttää kaiken aikansa asettaakseen professorin elämän niin mukavaksi kuin suinkin. Kaikki pienet huolet isän tähden lähensivät häntä tällä ajalla vanhaan isään enemmän kuin koskaan. "Niin kauan kuin minulla on isä, on minulla paljon työtä vielä maailmassa", puheli hän itselleen ja kaikki huolet tuntuivat keveämmiltä kantaa. Eikä professorikaan enää näyttänyt tulevan toimeen ilman häntä. Annan piti ottaa osaa kaikkiin hänen toimiinsa ja olla aina lähellä, kun ukko kutsui.

Elokuu oli käsissä ja illat kävivät kolkoiksi.

"Jo alkaa väsyttää", sanoi professori, kun he kaikki neljä istuivat yhdessä professorin laboratoriossa.

Anna katsahti levottomasti isään, joka todellakin näytti hyvin huonolta ja väsyneeltä.

"Isä, eikö ole paras, että lähdemme jo kaupunkiin tai haetamme lääkärin tänne. Sinä et ole terve", sanoi hän.

"Ei, lapseni, ei. Kohtahan lähdemme. Ole nyt vain levollinen." Ja kääntyen Eksköldiin ja Hartiin hän lisäsi: "Minä tahtoisin vielä tänä iltana hiukan puhella kanssanne luentojen järjestämisestä ensi vuonna. Lähde sinä Anna lapseni nyt levolle."

Anna poistui omaan huoneeseensa jättäen isänsä Eksköldin ja Hartin kanssa laboratorioon. Mutta levolle hän ei voinut mennä. Isä, isä, kuinka huonolta hän näytti. Jo huomispäivänä oli lääkäri haettava tänne, vaikka isä vastustaisikin.

Hän kulki rauhattomasti huoneessaan ajatellen kuinka hän syksyllä voisi järjestää elämän sillä lailla, että isällä oli täydellisesti levollista ja mukavaa, vaikka täti nyt oli Helsingissä ja tulisi tietysti paljon olemaan heidän kanssaan. Samassa kuului nopeita askeleita portaissa ja hetken perästä joku koputti hänen oveaan:

"Anna, oletko valveilla vielä?" kuului Hartin hätäinen ääni.

Anna kiirehti ovelle ja sydän melkein lakkasi tykyttämästä, sillä kauhea aavistus valtasi hänet.

"Mikä on tapahtunut?"

"Setä on sairastunut. Mutta rauhoitu, Anna, ehkä kaikki käy hyvin."

Hartin ääni ilmaisi, ettei hän ollenkaan uskonut että kaikki "käy hyvin", mutta Anna ei vastannut sanaakaan, vaan kiirehti hänen ohitsensa alas portaita.

Professori makasi tyynenä sohvalla laboratoriossa, mihin Hart ja Eksköld olivat hänet nostaneet, kun hän oli tuolissa istuessaan vaipunut alas. Eksköld ja vanha palvelija olivat hänen vuoteensa ääressä, kun Anna ja Hart saapuivat.

Yksi ainoa silmäys häneen ilmaisi Annalle, että nyt oli kysymys hetkisiä eikä päivistä.

Eksköld tahtoi lähteä kaupunkiin lääkäriä hakemaan, mutta professori, joka oli täydessä tajussaan ja jaksoi vielä puhua, esti sen.

"Elkää jättäkö minua te kolme", sanoi hän heikosti, "tahtoisin pitää teidät luonani. -- -- Menköön kalastaja -- -- jos se teitä tyynnyttää -- -- Muutoin en tarvitse enää lääkäriä."

Hänen silmänsä menivät umpeen ja hän hengitti raskaasti. Anna oli kalpeana ja vapisevana istunut vuoteen ääreen. Tuo kaikki oli tullut niin äkkiä, ettei hän vielä voinut käsittää kuoleman läsnäoloa. Hetken perästä professori avasi taas silmänsä ja katsoi Annaa sekä Hartia ja Eksköldiä, jotka äänetönnä istuivat vuoteen ääressä.

"Minulla on kaksi lasta", virkkoi hän sitten entiseen leikilliseen tapaansa, "sinä Annaseni ja tieteeni. Pojat -- -- -- pitäkää huolta -- molemmista -- -- -- kun lähden."

"Isä -- isä!" Annan kyyneleet valuivat vapaasti.

"Koetan tehdä minkä voin", sanoi Eksköld hiljaa ja kalpeana.

Hart oli liian liikutettu voidakseen puhua. Hän tarttui Annan käteen ja puristi sitä ääneti.

Professori katsoi heidän yhtyneitä käsiään ja hymyili rauhallisesti.

"Hyvästi -- -- lapset -- --"

Muutamia raskaita huokauksia kuului vielä ja sitten oli kaikki lopussa.

XI.

Anna oli muuttanut takaisin kaupunkiin ja asui rouva Huovisen luona. Rouva Huovinen oli sanonut, että miltä se näyttäisi, jos hän jättäisi rakkaan Fredrikin ainoan lapsen yksin suruunsa, kun kerran hänellä oli koti tarjottavana. Anna oli ensin vastustanut ja tahtonut omaan tuttuun pesäänsä, mutta täti sanoi että se ei käy laatuun, suorastaan ei käy laatuun. Ja Anna oli niin väsynyt, niin loppuun asti väsynyt, ettei hän jaksanut paljoa vastustaa. Sama kai se oli, missä hän asui. Ja ehkä oli parempikin olla vieraassa ympäristössä, jossa ei mikään muistuttanut isää. Mutta siinä kohdassa hän oli erehtynyt. Jos kohta ympäristö olikin vieras, piti täti huolta siitä, että isää muistettiin puheella niin paljon kuin mahdollista. Hän piti suorastaan periaatteelliselta kannalta oikeana, että rakkaalle vainajalle suotiin kuoleman jälkeen kaikki se tunnustus ja kunnioitus, mikä hänelle oikeudella oli tuleva. Professorin suruharsolla verhottuja kuvia oli pöydillä ja uuninreunustoilla ja aina kun tuli joku vieras -- ja tuttavat tietysti pitivät velvollisuutenaan käydä lohduttamassa -- kertoi hän heille veljensä elämästä ja kuolemasta. Hän ei ikinä sanonut voivansa antaa anteeksi itselleen sitä, että hän ei ollut viipynyt Haapasaaressa kunnes kaikki oli ohi. Mutta kuka sitä saattoi aavistaa! Ei hän sillä tietysti ollenkaan tahtonut sanoa, ettei Anna olisi tehnyt kaikkea mitä tehdä saattoi. Mutta Anna oli luonteeltaan niin epäkäytännöllinen ja paitsi sitä vanhan ihmisen läsnäolo, vanhan ihmisen, joka itse äskettäin oli saanut kokea millaista parhaimman tukensa menettäminen on (silloin hän aina kohotti nenäliinan silmilleen) olisi ollut kaikille lohdutukseksi.

Anna oli kuullut kaiken tuon niin usein, että hän oli jo aivan lakannut tuntemasta mitään. Jos hän jotain tunsi, oli se vain hiljaista riemua siitä, että hän oli saanut olla isän ja Eksköldin ja Hartin kanssa omassa pienessä piirissään isän, tuon rakkaan vanhan isän viimeisinä hetkinä.

Mutta yksi asia alkoi tuntua Annasta yhä peloittavammalta, se että muutamien päivien perästä piti koulun taas alkaa. Täti sanoi Annan puolesta iloitsevansa siitä, sillä säännöllinen työ oli paras lääke surulle. Niin olihan se totta, vallan totta. Mutta kun hän oli niin väsynyt, niin toivottoman väsynyt. Ja eihän se ollut vain suru isän kuoleman tähden, joka hänestä teki lopun. Ei, ei, vaan kaikki se muu.

Eksköld ja Hart olivat tämän ajan kuluessa olleet hänen apunaan kaikessa. Ei hän ymmärtänyt, kuinka hän muutoin olisi kaikkia kestänytkään. Hän ei ollenkaan siis nyt hämmästynyt kun palvelija tuli sanomaan että tohtori Hart tahtoi häntä tavata.

"Elä pahastu, Anna, että niin paljon sekaannun sinun asioihisi", aloitti Hart ja Annaan koski kipeästi tuokin anteeksipyyntö. "Mutta", lisäsi Hart, "sinä et mitenkään nyt saa alottaa kouluasi, vaan sinun täytyy ottaa virkavapaus ja lähteä muille maille."

Se tuntui niin hyvälle tuo Hartin huolenpito, mutta miksi hän tahtoi karkoittaa hänet muille maille? Oh, hän oli sairaaloisen epäluuloinen. Kun hän katsoi Hartin uskollisiin, osaaottaviin silmiin, haihtui epäilys.

"Se olisi suloista, olen niin väsynyt, mutta -- --"

"Muuta ei sinun tarvitse sanoa. Sinun täytyy nyt antaa ystäviesi hiukan auttaa sinua. Minä otan kokonaan huolekseni puhutella johtajaa, sopia sijaisesta j. n. e." lisäsi Hart vilkkaasti.

Anna ei vastustanut. Jo tuo ajatus, että hän pääsisi pois rauhaan ja yksinäisyyteen, tuotti hänelle lepoa. Koulussa olivat asiat pian järjestetyt. Anna kävi lääkärin puheilla, sai todistuksen sekä seikkaperäisiä neuvoja, kuinka hänen piti hoitaa itseään. Hart piti täydellisesti lupauksensa ja hankki yhdessä koulun johtajan kanssa sijaisen Annalle syyslukukaudeksi. Täti oli myöskin aivan heti taipuvainen Annan lähtöön ja ryhtyi puuhiin, jotta Anna pääsisi niin pian kuin mahdollista menemään.

Ja syyskuun alkuviikolla toteutuikin se tuuma. Rouva Huovinen oli kutsunut Hartin ja Eksköldin illalliselle eräänä perjantai-iltana, ja sitten piti yhdessä mentämän saattamaan Annaa laivaan, joka yöllä vasten lauvantaita läksi Köpenhaminaan.

Huolimatta kaikista ponnistuksista vallitsi raskas mieliala useimmissa tuon pienen seuran jäsenissä. Elsa kyllä puuhaili tavallista sievempänä, valkoinen esiliina edessä, illallispöydässä ja rouva Huovinen tuon tuostakin huomautti, että tuon ja tuon herkun oli Elsa itse paistanut ja nuo leivokset leiponut, mutta eivät ne maittaneet sittenkään.

Anna tunsi koko ajan, että kaikki oli niin vierasta ja hän tahtoi pois, pois kaikesta. Eksköld ja Hart kyllä ylläpitivät keskustelua, mutta heilläkin oli selvä tunne siitä, että entiset ajat olivat olleet ja menneet ja jotain uutta ja tuntematonta oli tulossa.

Mutta ilta kului loppuun vihdoinkin ja kaikki läksivät laivalle. Täti tahtoi ettei viivyttäisi laivalla kauan, jotta Anna pääsisi levolle ja Anna oli hänelle siitä erityisen kiitollinen. Hän kaipasi nyt yksinäisyyttä melkein sairaaloisesti. Kun hyvästit oli sanottu, vetäytyi Anna heti hyttiinsä odottamaan laivan lähtöä.

Mutta hetken kuluttua kuului heikko koputus ovelle ja kun Anna meni katsomaan kuka siellä oli, seisoi Hart hänen edessään.

"Anna, en voinut erota sinusta noin", sanoi hän ja taas kuuli Anna hänen äänessään tuon entisen tutun ja hellän värähdyksen.

"Kiitos, kiitos, että tulit", vastasi Anna, "niin saan viedä kauniin muiston mukanani."

"Anna, sano, eihän se ole lopussa, kaikki se kesäinen? Jotain tuli meidän väliimme, mutta selviäähän se, eikö niin? Enhän ole sinua pahoittanut niin, ettet voisi sitä unohtaa? Anna, sano, tuleehan kaikki taas entiselleen?"

Hart puhui nopeasti ja liikutuksella, joka tarttui Annaankin.

"Voi, selviää, selviää kaikki vielä. Sitä tuli vain niin paljon uutta yht'aikaa, etten kestänyt sitä. Mutta kaikki tulee hyväksi vielä. Ja kiitos sinulle vielä kerran, että tulit nuo sanat sanomaan ennen lähtöäni."

Anna ojensi molemmat kätensä Hartille, joka puristi niitä lujasti.

"Anna, kohta saan kirjoittaa sinulle enemmän, eikö niin?"

Hänen äänessään oli jotain outoa, joka herätti Annassa aavistuksen siitä mitä Hart ajatteli.

"Ei, ei vielä", sanoi hän hätäisesti, mutta lisäsi sitten tyynesti: "Elä kirjoita minulle, Olli, ennenkuin pyydän. Lähetän tietoja itsestäni tädille, jolta saat kuulla kuinka voin. Ja sitten -- sitten -- kun olen terve taas -- sitten kaikki selviää."

"En kirjoita ennen, Anna", virkkoi Hart painavasti, "mutta sitten -- --"

"Niin -- sitten. Ja nyt jää hyvästi sinä hyvä, rakas ystävä", virkkoi Anna lämpimästi.

"Hyvästi, Anna. Näkemiin asti!" Hart puristi hänen kättään ja riensi sitten pois.

Anna jäi yksin hyttiin. Hän ei mennyt kannelle katsomaan kuinka laiva syysyönä eteni Helsingin rannasta. Ulkona oli pimeä ja vettä vihmoi hiljaa, mutta Annasta tuntui kuin hän nyt taas olisi matkalla kevättä kohti.

XII.

Anna oli kirjoittanut rouva Huoviselle melkein joka viikko aivan lyhyitä ilmoituksia olostaan ja voinnistaan. Hän oli asettunut pieneen italialaiseen kaupunkiin ja tuntui viihtyvän siellä erittäin hyvin. Alussa hän vain kirjoitti olevansa hyvin väsynyt, mutta toivovansa virkistymistä.

Hart ja Eksköld kävivät usein herrasväki Huovisen luona kuulemassa uutisia Annasta, ja rouva Huovinen huomasi ilolla, että Eksköld taas rupesi yhä paremmin ja paremmin viihtymään heidän kodissaan. Elsa olikin tilaisuudessa näyttämään kaikki hyvät ominaisuutensa, jotka alati suurenevassa määrässä vetivät Eksköldin huomion puoleensa. Tyttö oli verraten hiljainen ja hyvin taloudellinen. Ja vaikka hän joskus sanoikin pieniä typeryyksiä, joita äiti nähtävästi oli hänen päähänsä pannut, ei se ollut niin vaarallista. Aika oli kyllä tasoittava semmoiset pikku epätasaisuudet. Hänestä tulisi varmaan malliemäntä. Eksköld alkoi taas täydellä todella miettiä kaikenlaisia mahdollisuuksia. Ja hän viihtyi hyvin tuossa mukavassa kodissa, jossa häntä pidettiin kuin ruhtinasta.

Vilma Aarnio oli tietysti aina mukana illanvietoissa ja joskus vielä muitakin nuoria.

Mutta ei Vilman vilkkaus eikä mikään voinut poistaa pilviä Hartin otsalta. Hän oli ainoa tuossa seurassa, jota näkyi huoli painavan. Vilma Aarnio luopuikin pian kaikista yrityksistä elähyttää Hartia, sillä hän oli nyt vakuutettu löytäneensä syyn Hartin alakuloisuuteen. Häntä nähtävästi vaivasi epätietoisuus, kumpiko, Vilmako vai Anna, saisi hänen sydämessään etusian. Vilma kyllä tiesi kokemuksesta, kuinka kiusallista tuommoinen epätietoisuus oli. Mutta Vilma oli hyväsydäminen tyttö, ja silloin yhden kerran Haapasaaressa Anna oli täydellisesti voittanut hänen sydämensä. Hän päätti siis olla jalomielinen ja luopua kokonaan kilpailusta. Paitsi sitä hänellä oli jo vallan selvillä, että hän kaikissa tapauksissa kirjoittaisi sen romaaninsa itsestään ja ylioppilas Miettisestä. Juoni oli jo valmis: kaksi kansanlasta, toinen rikas, toinen köyhä, jotka lukemattomia esteitä voitettuaan kohoavat yhteiskunnan ylimmille huipuille ja löytävät toisensa, Hart oli siihen vallan tarpeeton.

Tavallisesti Hart poistui hyvin aikaisin heidän seurastaan syyttäen työtä. Ei kukaan kumminkaan käsittänyt, mitä kiireellisiä töitä hänellä mahtoi olla nyt, kun hänen perhoskirjansakin jo oli valmis. Se oli herättänyt suurta huomiota ja alituiseen näkyi lehdissä otteita ulkomaalaisten aikakauskirjain kiittävistä arvosteluista. Mutta ei tuo yleinen tunnustuskaan näyttänyt voivan antaa iloa hänelle.

Syyslukukausi kului loppuun ja joulu oli käsissä, mutta Annalta ei ollut vieläkään tullut mitään tietoja Hartille, jotka olisivat oikeuttaneet hänet kirjoittamaan ja sanomaan sanottavansa. Tämä epätietoisuus oli saattaa hänet sairaaksi levottomuudesta. Hän ei uskaltanut, ei tahtonut ajatella tulevaisuutta. Eikä työkään nyt antanut hänelle viihdykettä. Eksköld oli määrätty väliaikaisesti hoitamaan professorinvirkaa ja Hartilla oli yhä vieläkin Yksityislyseon tunnit. Sen lisäksi hän kyllä koetti ahkerasti jatkaa tieteellisiä töitään, mutta eipä se ottanut onnistuakseen.

Eksköldin kanssa hän ei aikonut kilpailla professorin virasta, se oli hänellä selvillä. Ja se kyllä hiukan rauhoitti ja tyynnytti häntä, mutta eihän se tietysti voinut poistaa hänen tärkeimpiä huoliaan.

Se oli myöskin hänellä selvillä, että hänen kohtalonsa oli Annan käsissä. Jos Anna häntä rakasti, oli hänen velvollisuutensa selvä. Mutta miksi tuo ei tuottanut iloa hänelle, vaan kalvavaa levottomuutta? Olihan Anna sama kuin ennen, jonka vertaista ei ollut toista. Eihän kukaan muu nainen ollut herättänyt hänessä tuota vakavaa kunnioitusta, tuota tyyntä, voimakasta lämpöä.

Tietysti se oli tuo ainainen, vanha ristiriita, joka taas oli vallannut hänet, tuo ristiriita, joka ei koskaan sallinut hänen täydellisesti antautua mihinkään, vaan paloitteli hänet pieniksi pirstaleiksi. Mutta Annahan oli aina ennenkin voinut luoda sopusointua ristiriitaan, miks'ei nytkin? Kun hän vain saisi varmuutta, varmuutta!

Hart käveli levottomana huoneessaan, kun palvelija koputti ovelle ja ojensi hänelle kirjeen. Se oli Annalta. Hart säpsähti oudosti ja hetken verran välähti hänessä toivomus, ettei tuo kauan odotettu tieto olisi tullutkaan. Epätietoisuus oli ehkä parempi.

Mutta hän poisti levottomat ajatuksensa ja avasi kirjeen. Se oli vallan lyhyt ja sisälsi vain seuraavaa:

"Rakas ystävä! -- Lupasinhan kirjoittaa sinulle, kun tuntisin olevani terve. Ja nyt olen terve, terveempi kuin koskaan ennen. Jos tietäisit kuinka nämä siunatut kuukaudet täällä yksinäisyydessä ovat antaneet minulle voimia. Kaikki on selvinnyt taas, Olli, niinkuin toivoit ja sinulle myöskin varmaan kaikki selviää, vaikka sinulla vielä ehkä onkin jotain epäilyksiä.

En voi enkä tahdo nyt kirjoittaa sinulle enempää, koska muutamien viikkojen perästä taas toivon saavani sinut tavata siellä kotimaassa. Kuinka odotan sitä hetkeä, jolloin taas istut vieressäni ja minä saan sinulle tyhjentää suruni ja iloni, ennen kaikkia suuren rauhallisen iloni. Hyvästi siksi sinä ystävistä paras!

Anna."

Hart luki kirjeen uudestaan. Mitä se ilmaisi hänelle? Se oli levollinen ja iloinenkin, mutta Hart ei vähimmässäkään määrässä löytänyt siinä vastausta niille kysymyksille, jotka painoivat hänen mieltään.

Mutta sehän olikin luonnollista. Annahan oli vain luvannut ilmoittaa hänelle, milloin hän saisi kirjoittaa. Ja nyt oli tuo lupa tullut. Muutaman viikon perästä Anna aikoi palata kotiin, mutta sitä ennen täytyi kaikki olla selvillä. Kirjeessä oli paitsi sitä helpompi puhua kaikki.

Mutta mikä raskas, kuolettava paino taas laskeutui hänen mielelleen.

Hart keräsi kaikki voimansa. Hänen täytyi nyt päättää ja nopeasti. Sitten oli helpompi.

Hän istui kirjoituspöytänsä ääreen ja nuo sanat, joita hän niin usein oli ajatellut, olivat nyt kirjoitettavat. Ei hän tahtonut olla monisanainen. Annahan tiesi jo kaikki. Mitä hänellä oikeastaan enää olikaan sanottavaa? --

Hän kirjoitti nopeasti:

"Anna rakas! -- Kirjeesi, tuo tyynnyttävä, iloinen kirjeesi saapui vihdoinkin, ja se on minulle merkkinä, että nyt saan kirjoittaa sinulle, mitä erotessamme en saanut sanoa. Anna, sinä tunnet minut paremmin kuin itse tunnen itseni. Sano minulle tahdotko, uskallatko ruveta vaimokseni? Tiedäthän, Anna, että sitä sinulta olen tahtonut kysyä ja että olen odottanut kaikki nämä pitkät kuukaudet lupaustasi, joka sallisi minun puhua sinulle suoraan. En voi odottaa kunnes palaat. Minun täytyy tietää, saanko morsiamenani tervehtiä sinua. Anna, tahtoisin sinulle sanoa, kuinka rakas olet minulle, mutta senkin sinä tiedät. Sinä tiedät mitä olet minulle ja mitä elämäni on ilman sinua. Elä anna minun kauan olla epätietoisena kohtalostani.

Olli."

Nyt se oli tehty. Hänen oli helpompi olla, kun kirje oli kirjelaatikossa ja hän vihdoinkin oli astunut ratkaisevan askeleen.

Mutta kohta alkoi levottomuus taas ja kiihtyi kuumeentapaiseksi seuraavan viikon kuluessa, jolloin hän odotti vastausta. Ajatella hän ei uskaltanut. Kyllä kaikki selviää, niin oli Anna kirjoittanut ja hän riippui kiinni noissa sanoissa sairaaloisella kiihkolla. Kaikki selviää, kaikki selviää, Anna selvittää kaikki.

Hän kulki rauhattomana pitkin katuja ja milloin missäkin. Kaikki ihmiset häntä taas vaivasivat. Kuinka elävästi hän muisti viime Vapunpäivän, jolloin hän samoin oli kulkenut ja harmitellut, että muitakin ihmisiä oli maailmassa kuin hän. Ja kuinka hän sitten oli mennyt Annan luo -- -- --

Silloinhan se alkoi hänelle tämä uusi elämä, joka antoi niin paljon onnea ja lupasi vielä enemmän. Siitä ei ollut vielä vuottakaan kulunut ja kumminkin tuo aika tuntui ijankaikkisuudelta.

Oliko mahdollista, että kaikki tuo hyvä ja kaunis voisi särkyä pirstaleiksi? Ei, ei, kaikki selviää, kaikki selviää -- --

Hän astui kotiinsa ja siellä oli vihdoinkin hänen kirjoituspöydällään kirje, se kauan odotettu kirje Annalta. Hän tempasi sen käteensä. Se oli raskas ja paksu. Jännitys pani hänen kätensä vapisemaan, kun hän sen avasi. Ja sitten hän luki nuo tiheään kirjoitetut sivut.

"Rakkain ystävä! -- Niin se on, että sinä olet minun rakkain ystäväni, ja nyt minä sen tiedän. Oli aika, jolloin minä mieletön tahdoin väkisin riistää sen tunteen sydämestäni enkä ymmärtänyt, että silloin olisin kadottanut rakkaimman, parhaimman omaisuuteni. Mutta nyt minä tiedän, etten koskaan voi sitä menettää, vaan se on lämmittävä koko elämäni tästälähin.

Olin aikonut sinulle sanoa kaiken sen, minkä nyt kirjoitan, mutta kirjeesi käskee minua sanomaan sen jo ennenkuin tapaamme toisemme. Ja tämä onkin parempi. Ei mitään varjoa, ei mitään väärinkäsitystä eikä epäselvyyttä saa olla välillämme, kun taas näemme toisemme. Mutta ole kärsivällinen, Olli. Minun täytyy selittää paljon asioita, ennenkuin voin suoraan vastata kysymykseesi.

Eksköldin mielilauseita on se, että muutamat ihmiset ovat luotuja yksin olemaan. En tiedä muutamatko vain ovat. Tekisi mieleni luulla, että kaikki oikeastaan ovat aiotut olemaan yksin, olivatpa ne naimisissa tai naimattomia ja ymmärtämään yksinäisyyttä, vaikka he eivät tahdo sitä ymmärtää. En minäkään tahtonut sitä ymmärtää. Voi, kuinka hartaasti koetin olla sitä ymmärtämättä. Mutta koko elämäni on ollut tuon ainoan asian opettamista: yksin, yksin, yksin. Ja koko elämäni olen taistellut sen oppimista vastaan, siten turmellen oman onneni.

Äiti minulta otettiin jo syntyessäni, enkä lapsena isästänikään tiennyt. Se vain opetti minua pelkäämään yksinäisyyttä. En tahtonut, en voinut olla yksin. Sitten tuli nuoruus ja sen kanssa rakkaus. Sinä tunnet tuon surullisen tarinani, kuinka tahdoin antaa itseni toiselle ja saada hänet omakseni, liittää hänen olentonsa omaan olentooni, jotta en olisi yksin. Sitä en saanut. Mutta en sittenkään ymmärtänyt yksinäisyyden salaisuutta. Hakemalla hain ihmistä, joka antaisi itsensä minulle ja jolle minä saisin antaa itseni, etten olisi yksin. Minä kadehdin äitejä, joilla oli lapsia. Miksi minulla ei ollut lasta, jonka olisin saanut omistaa ja jolle minä olisin ollut tärkein maailmassa? Isällä oli tieteensä ensi sijassa, minä toisessa. Mutta juuri ensi sijassa minä tahdoin olla jollekin ihmiselle.

Sitten tulit sinä tielleni. Kohta huomasin minkä vallan voitin sinussa. Ja minä tahdoin sinut itselleni. Ei kellään muulla saanut olla osaa sinussa. Minä tahdoin unohtaa nuo kymmenen katkeraa opetusvuotta, niinkuin niitä ei olisi ollutkaan ja aloittaa nuoruuteni uudestaan, ikäänkuin se ei koskaan olisi katkennut. Uuden maailman tahdoin luoda, joka oli sisältävä kaikki kauneimmat unelmani, kaikki hartaimmat toivoni, ja se oli kehän tavoin ympäröivä sinua ja minua, eroittaen meidät kaikesta muusta maailmasta. Sinussa oli yhdistyvä kaikki entisyys ja tulevaisuus, muuta ei saanut olla olemassakaan.

Siinä se oli suuri erehdykseni, että tahdoin yhdistää entisyyden ja tulevaisuuden sinussa herättämällä eloon nuoruuteni sortuneen rakkauden ja pyyhkimällä pois sen pitkän väliajan, jota en tahtonut ymmärtää enkä muistaa. Mutta se oli onneksi mahdotonta. Ei katkennut kieli solmiamalla ehyeksi tule. Jos voitkin uskotella itsellesi, että se on ehyt taas, ei sinun tarvitse muuta kuin kerran koskettaa sitä, niin kuulet, että sen sointu on ijäksi mennyt.

Mutta kaunis on katkennutkin kieli, kun et siihen koske. Anna sen olla hiljaa, sillä soida se ei enää voi. Katsele sitä ääneti ja hellästi ja muista, että se kerran soi sydämesi syvimmän säveleen. Silloin se muistossasi synnyttää soinnun, vienoista vienoimman.

Sen sain oppia ja tulisella tuskalla maksoin sen opin. Lähellä oli se mahdollisuus, että elämäni menisi pirstaleiksi, mutta vaaran ollessa suurin on apu lähinnä.