Chapter 5

Oliko se todellakin Olli Hart, hänen, hänen, yksinomaa hänen Olli Hartinsa tuo nuori salonkiherra, joka iloisesti ja kevyesti laski leikkiä ja oli kuin kotonaan Elsan ja Vilman parissa? Anna muisti kuinka hän oli silloin ensimäisenä iltana nauranut sille ajatukselle, että Olli Hart laskeutuisi hänen korkeista ilmapiireistään syvälle alas Vilma Aarnion matalille maille. Nyt hän ei nauranut enää.

Mitä hänellä oli tarjottavaa Vilma Aarnion rinnalla? Hän oli köyhä, rakkautta janoova, särkynyt raukka, jonka luo Olli Hart kerran surumielisen tunnelman vallassa oli tullut. Ja hän oli tarttunut kiinni tuohon tilaisuuteen ja hakenut tyydytystä janolleen suhteestaan Hartiin. Eikä sillä hyvä. Hän oli itsekkäästi otaksunut, että Hart nyt myöskin luopuisi koko muusta maailmasta elääkseen vain hänelle.

Oh, sehän oli suurinta hulluutta. Hart oli nuori ja elämänhaluinen. Samoin Vilma Aarnio. Nuo kaksi olivat samalla tasalla. Hän, Anna, oli alempana, ei ylempänä.

Mutta voi sitä tuskaa, sitä polttavaa tuskaa, jonka tuo tieto synnytti! Yksin, yksin, se oli hänen kohtalonsa aina oleva.

He saapuivat kohta verannalle, jossa rouva Huovinen hymyillen heitä tervehti. Anna läksi omaan huoneeseensa jättäen toiset istumaan verannalle, ja rouva Huovinen huomasi mielihyvällä, että Eksköld heti istuutui puhelemaan Elsan kanssa.

Hart katsahti Annan jälkeen. Mitä se taas merkitsi, että Anna noin äkkiä poistui? Ei hän käsittänyt ollenkaan Annan käytöstä tällä viikolla. Hän, Hart, oli todellakin koettanut parastaan auttaakseen Annaa emäntävelvollisuuksissa, mutta siitä huolimatta hän tunsi, että Anna oli häneen tyytymätön. Hartia hiukan harmitti. Pitihän hän Annasta sanomattoman paljon, mutta sittenkin Annan seura alkoi häntä hiukan kahlehtia. Kun hän oli väsynyt ja masennuksissa, ei kukaan ihminen maailmassa osannut häntä saattaa tasapainoon niin taitavasti ja varmasti kuin Anna, mutta kun hän tunsi itsensä terveeksi ja voimakkaaksi, kävi Annan seura joskus liian raskaaksi. Hänellä oli se tunne että Anna huomasi joka sanan, jonka hän lausui, jopa tunsi jokaisen hänen ajatuksensakin. Ja silloin hän kaipasi semmoista seuraa, jossa hänen ei noin tarvinnut paljastaa sisäistä itseään, vaan jossa hän sai näyttäytyä semmoisena kuin hän _tahtoi_, eikä välttämättömästi semmoisena kuin hän _oli_.

Mutta Hart aikoi nyt kumminkin loppuun saakka täyttää velvollisuutensa. Sitten kun vieraat olivat lähteneet, asiat kyllä Annan kanssa selviäisivät.

Ja hän istautui Vilman viereen verannan portaille ja alkoi vilkkaan keskustelun viimeisistä suurista arpajaisista, missä Vilma oli luvannut tanssia vengerkaa hänen kanssaan, vaan oli juuri ennen tanssia kadonnut.

Eksköld istui Elsan ja rouva Huovisen vastapäätä ja rouva Huovinen käänsi taitavasti puheen Elsan toimiin ja tehtäviin. Tohtori kuunteli kohteliaasti. Väsynyt ilme hänen kasvoiltaan alkoi vähitellen kadota ja silmissä välähti hieno hymy, kun hän huomasi rouvan selvästi näkyvän tarkoituksen. No, miksikä ei tuokin tuuma kävisi mukiin! Elsa oli nähtävästi hyvin terve, hyvin taloudellinen ja omisti 200,000 sekä kaupungintalon! Ja hän ei luultavasti koskaan tulisi mieheltään pyytämään enempää kuin Eksköld saattoi tarjota. Hyvä yhteiskunnallinen asema ja vanha, sointuva nimi! Olihan sekin jotain. Kauppa kuin kauppa!

Eksköldin kasvoissa värähti kuin äkillinen tuska ja ajatukset tahtoivat väkisinkin kiitää muuanne, mutta hän oli tottunut hallitsemaan mieltään ja pysyttämään ajatuksia poissa siitä ainoasta asiasta, joka oli hänelle niin arka, ettei hän uskaltanut sitä itselleenkään tunnustaa.

Hän puuttui taas innolla puheeseen sanoen täysin käsittävänsä, kuinka tärkeätä on että nuori tyttö paitsi kotikasvatusta myöskin saa tilaisuuden käydä hyvässä talouskoulussa.

Ikkuna Annan huoneeseen oli auki ja hän kuuli Vilma Aarnion äänen, joka iloisesti huudahti:

"Minä lupaan ensi syksyn ensimäisissä tanssiaisissa tanssia teidän kanssanne kaikki vengerkat, jos te unohdatte tuon ainoan tapauksen, johon minä paitsi sitä en ollut syypää."

"Se oli jalomielistä", kuului Hartin ääni, "Elsa neiti on todistajana lupauksestanne, ja minä aion käyttää sitä hyväkseni."

Kyyneleet nousivat Annan silmiin. Kuinka kaukana hän oli tuosta kaikesta. Ja niin väsynyt. Niin väsynyt.

Mutta olihan hänellä vielä pieni hiukkanen ylpeyttä jälellä, ja siitä täytyi nyt pitää kiinni. Niin syvälle hän vielä ei ollut laskeutunut, että hän antaisi Vilman ja Elsan ja tädin aavistaa, mitä hän kärsi. Hän otti hatun päähänsä ja läksi verannalle.

Vilma oli lopettanut keskustelunsa vengerkasta ja kääntyi rouva Huoviseen ja Elsaan päin kysyen:

"Emmekö lähde tänä iltana katsomaan hiidenpatoja Hanhisaaressa? Sehän on melkein tiellä Koivuniemeen."

"Se olisi varsin hauskaa", vastasi Eksköld, "vai mitä rouva Huovinen ja neiti Elsa arvelevat?"

"Voi, se olisi hirveän lystiä!" huudahti Elsa, ja rouva Huovinen hymyili.

"Elsa on niin lapsellinen vielä. Mutta jos lähdemme sinne illalla, pitää meidän keittää teetä siellä ja siksi sinä Elsa voisit taas leipoa hiukan niitä sinun hyviä sokerileipiäsi, joista tohtori Eksköld toissa päivänä piti niin paljon."

Rouva Huovinen huokasi helpoituksesta. Vihdoinkin oli hänelle ilmaantunut tilaisuus ilmoittaa Eksköldille, että ne leivokset, joita Eksköld toissapäivänä oli kiitellyt, olivat Elsan leipomia. Hän oli odottanut, että Annalla olisi senverran hienotuntoisuutta, että hän sen ilmaisisi, varsinkin koska Eksköld juuri oli kääntynyt Annan puoleen niitä kiitellessään, mutta se oli turha toivo. Anna ei näyttänyt huomaavan koko asiata.

"Vai olivat ne Elsa neidin leipomia", hymyili Eksköld. "Minä luulin että Anna oli yht'äkkiä ruvennut meitä hämmästyttämään leipomataidollaan."

"Ei Annalla koskaan ole ollut taipumusta sellaiseen -- valitettavasti", huokasi täti.

Eksköld nousi äkkiä ylös hermostuneesti. Huh, kuinka häntä inhotti tuo kaikki! Mitä hänellä oli tekemistä noiden ihmisten ja heidän sokerileivostensa kanssa!

Lyhyesti anteeksi pyytäen hän poistui professorin luo laboratorioon.

Anna tuli samassa alas verannalle. Hänen silmissään loisti melkein kuumeentapainen vilkkaus ja posket punottivat. Heti hän oli valmis yhtymään huviretkituumaan. Oh, ei tarvinnut kenenkään hänen tähtensä tulla alakuloiseksi.

Päätettiin että lähdettäisi kello 6 iltapäivällä Haapasaaresta Hanhisaareen ja sitten saatettaisi Vilma Aarnio kotiin Koivuniemeen.

Elsa läksi sokerileivospuuhiinsa ja Hart poistui professorin ja Eksköldin luo laboratorioon. Anna jäi rouva Huovisen ja Vilma Aarnion kanssa verannalle.

Omituista kyllä Annaa ei enää ollenkaan naurattanut, kun hän muisti tädin otaksumisen, että Vilmasta kerran tulisi rouva Hart. Ei, ei naurattanut.

Hän katsoi kuin tutkien Vilmaa. Kuka se oli tuo, joka uhkasi viedä hänen ainoan onnensa? Ja millainen hän oli? Hän oli ylioppilas. Se ei todistanut mitään. Sanottiin että hän oli kirjailija. Se ei myöskään todistanut mitään. Meidän maassa saattoi kuka tahansa tulla ylioppilaaksi. Meidän maassa saattoi kuka tahansa tulla kirjailijaksi. Mutta sievä hän oli, pehmeä ja sievä. Mutta ei se yksin voinut Olli Hartia viehättää -- --

Vilma Aarnio keskeytti Annan ajatukset alkamalla hätäisesti kertoa jotain. Hän ei pitänyt Annan levottomasta, tutkivasta katseesta.

Rouva Huovinen ei pitänyt tuollaisesta lavertelemisesta, mutta hän ajatteli itsekseen että tyttö raukka vain sillä koetti peittää suruaan, kun Anna oli tullut hänen onnensa tielle.

Rouva Huovinen piti velvollisuutenaan niin pian kuin mahdollista puhua asiasta Annalle. Mutta hänen prinsiippeihinsä kuului, että ihmisen aina tulee olla hienotuntoinen ja kohtelias, olipa asia mikä tahansa. Siitä syystä hänen oli aivan mahdoton suoraan sanoa sanottavansa Annalle, vaan hänen täytyi odottaa sopivaa tilaisuutta. Kohtalo palkitsikin hänen hienotuntoisuuttansa, sillä tilaisuus tarjoutui aivan heti.

Vilma Aarnio kertoi juuri pitkää juttua. Neiti X, se punatukkainen, joka jo oli ainakin 35 vuotta ja joka ennen oli ollut kihloissa sen pastori Y:n kanssa, oli äskettäin mennyt naimisiin maisteri Ö:n kanssa, joka oli häntä paljoa nuorempi.

Rouva Huovinen yskähti, sillä nyt oli hetki tullut. Hän katsoi tutkivasti ja ankarasti Annaan ja sanoi:

"Se on vallan omituista, kuinka keski-ikäisillä naisilla on vähän vakavuutta meidän päivinämme."

"Niin", sanoi Anna hajamielisesti, sillä hän ajatteli juuri sitä, että Hart varmaankaan ei moneen päivään ollut tehnyt työtänsä, eikä kuullut ollenkaan mistä oli kysymys.

Täti kävi hiukan noloksi, kun Anna ei vastustanut, mutta piti velvollisuutenaan jatkaa kumminkin.

"Todellinen nainen, joka kerran on syvästi rakastanut, ei voi enää rakastaa toista kertaa."

Vilma lensi tulipunaiseksi. Hän näki hengessä nuorukaisrivin edessään. Siinä oli tohtori Hart, siinä oli ylioppilas Miettinen, maisteri A., tohtori B. j. n. e. Mutta hän kohotti sitten tyynesti pienen pyöreän nenänsä pystyyn, näytti arvokkaalta ja ajatteli, että tuommoiset vanhat rouvat ovat aina niin ahdasmielisiä. Kuinka he voisivatkaan ymmärtää taiteilijaluonteita.

Kun Anna ei vieläkään mitään vastannut, täytyi tädin kääntyä suorastaan häneen ja kysyä:

"Etkö arvele niin, Anna?"

"Mitä sitten täti?" kysyi Anna.

Tuo oli jo liikaa! Anna ei edes kuunnellut häntä enää! Täti punastui ja hänen äänensä hiukan vapisi, kun hän toisti:

"Että todellinen nainen ei voi rakastaa kahta kertaa?"

"Se riippuu kai naisesta", sanoi Anna iloisesti.

"Ei, se riippuu siitä löyhyydestä ja periaatteettomuudesta, joka nykyjään on vallalla. Nainen, jossa on vakavuutta ja oman arvonsa tuntoa ei ikinä mene rakastumaan kahta kertaa, ja kaikkein vähimmin hän koettaa keikailulla ja sopimattomalla tuttavallisuudella syrjäyttää nuorempaa ja viehättävämpää kilpailijaa."

Tuo viimeksi mainittu seikka ei tosin ollut missään yhteydessä neiti X:n lemmentarinan kanssa, mutta se oli sanottava, ja nyt oli tädin omatunto rauhoitettu. Hän nousi ylös tyytyväisenä ja läksi kyökkiin auttamaan Elsaa sokerileivosten teossa.

Anna ei virkkanut mitään. Siis täti jo tiesi hänen salaisuutensa. Ja tietysti kaikki muut myöskin. Tuskin lienee täti aavistanut, kuinka syvään hänen iskunsa sattui.

Mutta rouva Huovisen sanat olivat sattuneet toiseenkin, jolle ne eivät olleet aiotut. Vilma Aarnio oli käynyt vallan punaiseksi ja hän oli vähällä purskahtaa itkuun. Tuo loukkaus Annaa kohtaan hänen tähtensä oli vallan kuulumatonta. Ja Anna saattoi vielä luulla häntä niin halpamaiseksi että -- -- --

Vilman ääni vapisi pidätetystä itkusta, kun hän riensi Annan luo sanoen:

"Neiti Hemmer -- rakas neiti Hemmer -- ettehän uskone -- että minä -- että minä -- -- --"

Ja sitten hän sekaantui vallan ja kyyneleet alkoivat vieriä pitkin pyöreitä, punoittavia poskia.

Muuta ei tarvittu Annan tyynnyttämiseksi täydellisesti. Hän oli taas entinen arvokas, rauhallinen Anna Hemmer, kun hän otti hiljaa Vilmaa kädestä koettaen häntä tyynnyttää:

"Lapsi raukka -- rauhoittukaa toki -- eihän tuo ollut niin vaarallista. Täti on vanha ja hänellä on oma käsityksensä tavoista -- -- tyyntykää nyt, lapsi kulta, etteivät muut huomaa tätä pientä ikävää kohtausta."

Ja Vilma rauhoittui täydellisesti. Tietysti se ei ollut vaarallista, koska neiti Hemmer niin sanoi. Eihän se tietysti ollut mitään, koko asia. Ja ei suinkaan täti liene mitään tarkoittanutkaan.

Ja hän hymyili kiitollisesti kesken kyyneleitään Annalle, joka ystävällisesti taputti häntä olalle, ja oli taas täysin tyytyväinen elämään.

IX.

Kello kuusi lähdettiin Haapasaareen. Anna olisi mieluummin jäänyt kotiin isänsä luo, joka ei jaksanut tulla mukaan, mutta professori ei tahtonut kuulla puhuttavankaan siitä.

"Tietysti Anna lähtee mukaan. Enkö minä muka isänä saisi määrätä tyttäreni toimia?" Ja leikillisesti ukko otti Annan hatun ja asetti sen hänen päähänsä.

"Mutta isä -- itsenäinen, moderni nainen ei -- --" koetti Anna puolustautua, mutta ukko veti Eksköldiä kädestä sanoen:

"Minä uskon nyt tyttäreni sinun, vakavan zoologin huostaan. Hart tietysti ajaa perhosia eikä jouda kiinnittämään mieltänsä tällaisiin pikku asioihin."

"Tietysti", hymyili Eksköld, "vaikkei minusta Anna tosin ole niin aivan pikkunen -- perhosiin verraten."

Anna ojentihe suoraksi hymyillen iloisesti, vaikka Eksköldin ääni tuntui hänestä sanovan enemmän kuin sanat.

Rouva Huovinen katsoi moittivasti tuota ryhmää. Joko nyt Eksköldkin rupesi Annaa liiaksi huomaamaan? Ei, se oli sula mahdottomuus.

Mutta siltä nyt todellakin näytti. Eksköld näkyi aikovan täyttää professorilta saaman toimensa perusteellisesti. Hän oli iloinen ja laski leikkiä enemmän kuin koskaan, mutta pysytteli koko ajan Annan läheisyydessä, välittämättä rouva Huovisesta ja Elsasta ollenkaan.

Ja tuskin koskaan oli Anna ollut hänelle niin kiitollinen kuin nyt. Hänestä tuntui olo niin helpolta, kun Eksköld piti koko seuraa vireillä, peittäen hänen huolensa leikkipuheillaan.

Vene kolahti kohta Haapasaaren rantaan. Teekupit ja leivokset kannettiin maihin ja Hart kiirehti Vilman ja Elsan kanssa tekemään tulta kivien väliin, missä teevesi oli keitettävä.

"Rouva Huovinen", kuului äkkiä Eksköldin iloinen ääni, "tässä on erittäin mukava kivi istuimeksi, jos suvaitsette."

Ja rouva Huovinen suli heti lempeäksi sekä asettui kivelle.

"Minun täytyy", lisäsi Eksköld yhtä iloisesti, "viedä Anna hiukan kävelemään. Hän näyttää vähän vilustuneelta, ja koska setä uskoi minulle kokonaan Annan tällä retkellä, täytyy minun pitää huolta isällisistä velvollisuuksistani."

Kuinka kiitollinen Anna oli siitäkin, että hän nyt pääsi hiukan pois tästä seurasta. Oli niitä sentään eliitti-ihmisiä olemassa, jotka sanaakaan selittämättä tunsivat, mitä oli tehtävä. Arvid Eksköld kuului niihin. -- Entä Hart, hänen ystävänsä, hänen rakkain -- --

"Jaa, jaa", keskeytti rouva Huovisen ääni Annan ajatuksia, "mene sinä vain Anna hiukan levähtämään. Kyllä nuoret täällä pitävät huolta teestä. Ja sitten huhuilemme teille kun tee on valmis."

Anna astui Eksköldin kanssa ylös mäen törmää, jonka huipulta oli laaja näköala yli aavan meren.

"Tämä suuri ja tavaton vierastulva nähtävästi väsyttää sinua liiaksi, Anna", alkoi Eksköld ystävällisesti. "Eiköhän meidän kaikkien jo pitäisi siirtyä pois Haapasaaresta?"

"Ei, ei, Arvid. Tiedäthän että sinä ja Olli Hart kuulutte meihin erakkoihin. Minä olen vain vielä niin tottumaton -- nuoriin, käyttääkseni tädin lempisanaa."

Eksköld naurahti. "Niin, kaikkeen pitää tottua tässä maailmassa. Mutta tietysti täytyy myöskin maksaa oppirahoja."

Anna tahtoi mielellään siirtää puheen pois itsestään ja hänen mieleensä johtui tädin silminnähtävä suosio Eksköldiä kohtaan, johon syy oli helposti arvattavissa. Eiköhän Eksköld itse ollut mitään huomannut? Siinä tapauksessa oli ehkä pieni varoittava sana ystävän suusta paikallaan nyt.

"Kuule Arvid", alotti hän, "oletko huomannut tädin tuumia sinun suhteesi?"

"Olen, tietysti."

"Mutta eikö ole hiukan varomatonta, että olet niin kovin kohtelias Elsalle?"

"Miksi niin?"

"Miksikö? Hyvänen aika, olisihan sääli, jos herättäisit turhia toiveita tyttö raukassa, joka vielä on vallan lapsi."

"Miksi niin varmasti otaksut, että ne toiveet -- jos niitä syntyisi -- olisivat turhat?" kysyi Eksköld hymyillen salaperäisesti.

"Arvid! Ethän koettane uskotella, että sinä -- -- -- Kuule, sinä et luultavasti ymmärrä, että nyt puhun vallan vakavasti ja laskematta leikkiä."

"Oh, ymmärrän varsin hyvin", vastasi Eksköld yhä vielä suu hymyssä ja samalla katsoen niin läpitunkevasti Annaan, että Anna äkkiä käänsi katseensa pois. Ja sitten hän jatkoi äänellä, joka kaikui aivan vieraalta Annan korvissa:

"Katso Anna, luulen että meillä, sinulla ja minulla, on aivan eri käsitykset avioliitosta. Minä en pidä välttämättömänä -- hm -- tuskin suotavanakaan tuota n. s. hengenheimolaisuutta ja sielujen sopusointua ja tiesi mitä kaikkea. Tosin tuo kaikki useimmiten rajoittuu pelkkiin fraaseihin vain ja on siis vallan viatonta laatua, mutta kaikissa tapauksissa on hyvä olla edeltäkäsin vallan selvillä kannastaan, jotta kaikenmoiset turhat pettymykset säästyisivät."

"Fraaseja! Väitätkö todellakin, ettei löydy syvempää hengenheimolaisuutta muutamien ihmisten välillä?"

"En toki mitään semmoista väitä, mutta sellaisten henkilöiden ei herran tähden pidä mennä naimisiin keskenään."

"Miksikä ei?"

"Siksi että he ovat liian tasaväkiset ja taipuvaisia pitämään kaikkia asioita liian täytenä totena -- ja tulevat onnettomiksi. Etkö ymmärrä sitä, Anna?"

"En, en, enkä tahdo mitään semmoista ymmärtää. Sinä et käsitä kuinka kipeältä tuntuu kuulla tuommoista sinun suustasi." Anna puhui kiivaasti.

"No niin", sanoi Eksköld tyynesti. "Oli aika, jolloin minäkään en sitä ymmärtänyt, mutta sitten opin."

"En soisi, että olisit sen koskaan oppinut", sanoi Anna hermostuneesti.

Eksköld naurahti. "Johtuu mieleeni eräs kirjailija, joka sanoo, että Jumalalla on hyvin syvä huumorin tunne -- ja tällä hetkellä olen todellakin tilaisuudessa tuntemaan noiden sanojen totuuden. Kohtalo tekee kieltämättä pientä, myrkyllistä pilaa minusta, kun se panee sinun -- juuri sinun Anna -- moittimaan minua siitä, etten vaadi Onnettarelta omakseni sitä naista, joka minulle on ollut ainoa maailmassa ja jota pidän -- hengenheimolaisena."

Annasta tuntui kuin ukkosen nuoli olisi häneen iskenyt. Hän ei voinut sanoa sanaakaan. Oliko hän ollut sokea? Sokea, sokea! Jumala kaikki asiat selvittäköön. Kuinka hänen surunsa äkkiä tuntuivat vähäpätöisiltä ja mitättömiltä.

Eksköld, joka äsken oli käynyt tavallista kalpeammaksi, muuttui pian entiselleen ja sanoi tyynesti:

"Ehkä annoin sinun aavistaa enemmän kuin olisin tahtonut, Anna, mutta elä anna sen painaa mieltäsi. Minä olen terve nyt, aivan terve. Tieteeni antaa minulle kaiken sen tyydytyksen, jota elämältä pyydän. -- Jos sen lisäksi vielä satun saamaan mukavan, rauhallisen kodin ja kiltin pikku emännän, olen täysin tyytyväinen kohtalooni. Minulla ei todellakaan ole mitään syytä käydä silmät ummessa ja uskotella itselleni että maailma on toisenlainen kuin se on."

Mutta Anna oli saanut kuulla jo aivan liian paljon, aivan liian paljon. Oli kuin maa hänen allansa oli vajonnut. Kaikki se perustus, jolle hän oli rakentanut, horjui sinne tänne. Hän oli todellakin kulkenut silmät ummessa, ymmärtämättä elämää ympärillään, tosi elämää riehuvine tunteineen ja intohimoineen. Ja kuka se oli tuo mies, joka aina ennen oli tuntunut niin läheiseltä ystävältä? Tuo mies, joka järjellään aina hallitsi tunteensa eikä sortunut? Annan valtasi outo, pelon sekainen tunne, jommoista ihminen tuntee suuren salaisuuden edessä. Kuka se oli tuo mies, joka oli häntä rakastanut, mutta omalla voimallaan sen tunteen masentanut siksi että se muutoin olisi murtanut hänen elämänsä? Eksköld oli arvoitus, joka ei milloinkaan hänelle selviäisi.

"Arvid -- --", aloitti Anna, mutta sitten hän vaikeni. Jos hän lausui sanaakaan enemmän, oli hänen tyyneytensä ja mielenmalttinsa lopussa.

Eksköld katsoi Annaan ikäänkuin odottaen, mutta Anna oli ääneti ja kalpeana voimatta sanoa enempää.

"Jopa minä nyt kömpelyydelläni taisin pahoittaa mielesi", alkoi Eksköld tyynesti, "mutta vielä kerran, Anna, usko vakuutustani, kun sanon, että nyt olen terve. Soisin että sinäkin olisit terve -- -- niin, eihän se aina ole niin helppoa -- -- mutta sinulla on paljon voimia, Anna. Ja paitsi sitä -- -- olethan niitä yksinäisiä olentoja -- -- se antaa voimaa."

"Halloo--oo--oo!" kuului samassa Hartin ja Vilman ääni metsässä. Tee oli valmista ja Annaa sekä Eksköldiä odotettiin.

"Tullaan kohta!" huusi Eksköld vastaan, ja sitten kääntyen Annaan hän kysyi tyynesti:

"Tuletko Anna jo, vai lähdenkö minä edellä?"

"Minä tulen kanssasi", vastasi Anna, johon Eksköldin täydellinen tyyneys vaikutti niin sanomattoman rauhoittavasti.

"Ja nyt sinun pitää ottaa minun käsivarteni ja sallia minun täyttää holhoojavelvollisuuksiani", virkkoi Eksköld, tarjoten käsivartensa Annalle.

Anna nojasi Eksköldin käsivarteen ja varmasti ja vakavasti Eksköld talutti häntä kivikkopolkua, työntäen toisella kädellään oksat pois hänen tieltään.

"Katso, Anna, tuonne", huudahti Eksköld äkkiä.

He olivat tulleet avonaiselle paikalle mäen rinteellä ja heidän edessään levisi meri äärettömänä, aukeana, mahtavana. Ei ollut saarta rajoittamassa taivaanrantaa eikä ainoata purjettakaan meren yksinäisyyttä häiritsemässä. Aurinko oli lähellä laskuaan ja kultasi pilven, joka hiljalleen purjehti taivaankannella.

Anna seisahtui lumottuna. Noin voimakkaana vaikka tyynenä, noin yksinäisenä ja salaperäisenä hän ei luullut ennen merta nähneensä. Häntä pelotti hänen oma pienuutensa. -- Hän jatkoi omia ajatuksiaan ääneensä:

"Mutta tuo kultainen pilvi antaa eloa ja lämpöä tuohon voimaan ja äärettömyyteen."

Eksköld hymyili hiukan. "Niin -- hetkeksi ja näennäisesti. Mutta kyllä se niin on kumminkin että 'pilvet on pilviä, vaikka ne kuinka kullassa ruskotelkoot'."

"Arvid -- sinä muistat tuon aina", sanoi Anna hiljaa.

"Täytyy muistaa", virkkoi Eksköld. "Onneton se, joka pilviä kullaksi uskottelee."

"Niin, niin -- en tiedä liekö onneton vai onnellinen", sanoi Anna.

"Se täytyy oppia", sanoi Eksköld tyynesti.

"Niin kai. -- Mutta nyt se pilvi jo katosikin." Anna värisi kuin kylmästä.

"Nyt meidän täytyy kulkea nopeasti, ettet vallan kylmety, Anna", virkkoi Eksköld reippaasti ja alkoi astua Annan kanssa alas mäen rinnettä.

Hart astui jo tuolla heidän vastaansa katsoen Annaan kysyvästi. Anna nyökäytti ystävällisesti päätään, mutta hänen katseensa oli väsynyt ja surullinen. Voi, kuinka mielellään Hart olisi tahtonut puhua hänen kanssaan ja saada kaikki selvitetyksi, mutta eihän tällaisessa touhussa voinut tulla kysymystäkään siitä.

Vilma ja Elsa olivat järjestäneet kupit sekä leivokset ja kaatoivat juuri höyryävää teetä kuppeihin. Rouva Huovinen kehoitti kaikkia kiirehtimään, jotta tee ei jäähtyisi.

X.

Rouva Huovinen ja Elsa olivat lähteneet Haapasaaresta oltuaan siellä noin kaksi viikkoa, ja Vilma Aarnio oli muuttanut heidän kanssaan kaupunkiin auttamaan Elsaa kodin sisustamisessa. Anna oli taas isänsä ja Hartin sekä Eksköldin parissa Haapasaaressa.

Mutta ei tahtonut heidän suhteensa enää tulla entiselleen. Oli kuin jotain olisi särkynyt siinä.

Hart oli päättänyt puhua suoraan Annalle ja kysyä, mikä oli syynä siihen, että heidän välinsä kaikesta huolimatta oli muuttunut, mutta osittain Eksköldin läsnäolo, osittain outo pelko pidätti häntä siitä. Oliko se muutos todellakin sitä laatua, jota hän aavisti? Ajatteliko Anna häntä toisilla tunteilla kuin ystävän? Annan melkein jäykkyyteen vivahtava tyyneys oli aina ennen estänyt häntä semmoista epäilemästäkään, mutta heidän keskustelunsa silloin rannalla ennen rouva Huovisen ja Elsan tuloa oli avannut hänen silmänsä näkemään, mitä tuon kylmän kuoren alla kuohui.

Jos asia nyt oli niinkuin hän aavisti -- oliko hänellä muuta kuin yksi tie valittavissa? -- Mutta miksi hän pelkäsi tuota? Ei löytynyt maan päällä toista naista, jota hän niin paljon kunnioitti, joka tuntui hänestä niin hyvältä, niin läheiseltä kuin Anna. Voisiko mies toivoa parempaa vaimoa itselleen, jos todellakin Anna oli hänelle, arvottomalle olennolle, rakkautensa antanut? Ja kumminkin -- kumminkin -- -- --

Mutta hän tahtoi ajaa pois kaikki epäilykset. Jos Anna rakasti häntä, oli hänen velvollisuutensa selvä kaiken sen jälkeen, mikä oli tapahtunut. Anna ei saanut sanoa hänestä, että hän pakeni huomattuaan asian laidan. Heti kun vain tilaisuus tarjoutuisi, aikoi Hart saada asian selville.