Chapter 3

"Mikä on tuon ihmeellisen nuoren neidin nimi, joka tulee tänne muuttamaan?" kysyi Hart, jota ei miellyttänyt tuo keskustelu neiti Hemmeristä.

"Elsa Huovinen, painakaa muistiinne se nimi, Elsa Huovinen."

"Koetan muistaa. Mutta kertokaa nyt hiukan kirjallisista toimistanne, neiti Aarnio. En ole pitkiin aikoihin nähnyt riviäkään sanomalehtiemme alakerroissa teidän nimellänne."

"Ettekä tule näkemäänkään", sanoi Vilma nopeasti ja kävi sitten hetkiseksi aivan äänettömäksi. Se harmitti häntä, että Hart luuli hänen ijankaiken tyytyvän kyhäilemään pikku pätkiä sanomalehtien alakertoihin. Siksikö hän olisi nimensä muuttanut Vilma Aarnioksi, joka oli kuin luotu tosi kirjailijalle, että hän sitä kuluttaisi sanomalehtien alakerroissa? Harvat täällä Helsingissä tiesivätkään, että hänen nimensä siellä pikkukaupungissa oli ollut Vilhelmiina Möttönen. Se oli mahdoton nimi kirjailijalle, kerrassa mahdoton. Jos hän olisi kirjoittanut vaikka kuinka sieluntärisyttäviä, hymistysreunaisia väräjöimisiä ei kukaan ihminen olisi niistä välittänyt, kun niiden tekijä oli Vilhelmiina Möttönen. Siitä syystä hän heti huomattuaan kirjailijalahjansa päätti muuttaa nimensä. Vilhelmiinasta tuli Vilma. Se oli päivän selvää. Mimmi ja Miina olivat kirjailijalle yhtä mahdottomia kuin Vilhelmiina. Sukunimiä oli kolme, jotka hänestä olivat yhtä sopivia: Aarnio, Saarnio ja Vaurio. Arpa ratkaisi sen asian. Ja niin sai Suomi Vilma Aarnion. Ja nyt hän aikoi kirjoittaa suuren, kaksiosaisen romanin joko itsestään ja tohtori Hartista tai itsestään ja ylioppilas Miettisestä. Se riippui asianhaaroista.

"No, neiti Aarnio, miksi noin totinen?" keskeytti Hart hänen ajatusjuoksuaan.

Mutta Vilman mieliala oli aivan muuttunut äskeisestä. Tuo tieto että kohta koittaisi se aika, jolloin Vilma Aarnion nimi kaikuisi kaikkien huulilla, antoi pyöreille ruskeille silmille sanomattoman itsetietoisen ilmeen, joka huvitti Hartia.

"Onko mahdollista, että todellakin olin rakastunut tuohon pieneen harakkaan?" kysyi hän itseltään. Se oli hiukan nöyryyttävää vakavalle tiedemiehelle, että pari ruskeata silmää oli noin vallannut hänet, vaikka noiden silmien takana ei piillyt muuta kuin sangen jokapäiväinen, ontto ja turhamainen pikku sielu. Mutta toiselta puolen, mikä oikeus hänellä oli vaatia mitään enkelin ominaisuuksia tulevalta vaimoltaan? Oh, Vilma Aarniossa oli yllin kyllä hänelle, sillä mitä hän itse saattoi tarjota vaimolleen?

Hartin silmät harhailivat kaukana ja suun ympäri ilmestyi taas tuo katkera piirre, jota Vilma ei ymmärtänyt ja josta hän ei pitänyt.

"Neiti Aarnion vakavuus on nähtävästi tarttunut tohtoriinkin", sanoi yksi neitosista, mutta Hart pääsi vastaamasta mitään, sillä juuri silloin laulajat alkoivat "Porilaisten marssia". Sen voimakkaat säveleet vaikuttivat elähyttävästi kaikkiin ja Vilma toipui äkkiä totisuudestaan.

Nyt hän vihdoinkin luuli löytäneensä selityksen tuohon Hartin oikulliseen surumielisyyteen. "Hän on nähtävästi vieläkin rakastunut minuun", välähti salaman tavoin Vilman pikku aivoissa ja yht'äkkiä hänellä oli selvillä että tohtori Hart kumminkin oli sangen järkevä ja miellyttävä mies. Mutta häntä piti kohdella niin, että hän tajuaisi minkä aarteen hän saattoi voittaa nuoressa kirjailijassa.

Pikku Vilma Aarnio saattoi olla sanomattoman miellyttävä, kun hän vilkkaasti ja luonnollisesti laverteli kaiken maailman asioita, mutta niin pian kun hän rupesi "esiintymään", kävi hän suorastaan tympeyttäväksi. Sen huomasi Hart nyt hyvin selvästi.

Vilma oli hyvin pieni ja hyvin pyöreä, mutta hän kuvitteli nyt olevansa pitkä ja majesteettinen ja antoi kasvoilleen vastaavan arvokkaan ilmeen. Hänen äänensä, joka äsken oli ollut lapsellisen kimeä ja jota naurun puuskat olivat tuon tuostakin katkaisseet, kävi nyt pari ääniaskelta matalammaksi ja koko hänen olentoonsa tuli suuremmoinen varmuus. Hän oli jotain. Sehän nyt oli ihme ellei tuo imponeeraisi Hartia.

"Koska tässä tuli kirjallisuudesta puhe", sanoi hän vakavasti, "niin tahtoisin kysyä kuinka pitkälle te, tohtori, olette joutunut uudessa tieteellisessä teoksessanne."

Tuo meni jo liian pitkälle. Hart sieti paljon, mutta sitä hän ei sietänyt, että kaikenlaiset pikku tytöt sekaantuivat hänen vakaviin töihinsä. Ja tuossa käveli Eksköldkin ohi, hymy huulilla ja vilkasi sinne päin.

Hart veti hermostuneesti esiin kellonsa ja katsoi siihen tajuamatta kumminkaan mitä se oli. Se antoi hänelle kumminkin aiheen näyttää huolestuneelta, ikäänkuin hän olisi unohtanut kovin tärkeän tehtävän.

"Anteeksi että poistun hauskasta seurasta, mutta huomaan että aika ei salli minun viipyä kauemmin", sanoi hän niin vakavasti, että Vilma Aarnio varmasti uskoi, että perhoskirja, jonka hän onnettomuudeksi oli maininnut, nyt veti nuoren tiedemiehen pois hänen seurastaan.

Hartia itseään ensin huvitti ja sitten harmitti. Eikös pitänyt hänen nytkin valehdella! Millainen kurja pelkuri hän oli! Eikä hän edes uskaltanut rehellisesti valehdellakaan. Hän ei koskaan olisi ryhtynyt suorastaan keksimään valheellista juttua esim. odottavasta korehtuurista tai käsikirjoituksesta, jonka hän varmasti oli luvannut painoon silloin ja silloin, tai muuta sellaista. Ei, se olisi ollut liian rehellistä valetta. Nyt hän koetti uskotella omalletunnolleen, ettei hän ollut valehdellut ollenkaan, ei kerrassa mitään. Hän oli vain katsonut kelloaan -- herranen aika, mitä pahaa siinä oli? Jos Vilma Aarnio siitä sai sen käsityksen että häntä, Hartia, odotti tärkeä työ, niin oliko se hänen syynsä? --

Kuinka häntä suorastaan inhotti hänen oma itsensä! Ja millaisena hän oli aikaisemmin koettanut näyttäytyä neiti Hemmerille ja Eksköldille? Pelkuri hän oli ja tuli olemaan. Koska hän saisi kyllin rohkeutta ollakseen se mikä oli, käydäkseen pää pystyssä teeskentelemättä muille ja -- mikä oli tuhat kertaa pahempi -- omalle itselleen?

Vaikka mikä se oli oikeastaan se hänen oma itsensä, se tohtori Olli Hart? Eihän sitä ollut olemassakaan. Se oli vain kokoelma pieniä pirstaleita jos jotakin romua.

Jos olisi olemassa joku ihminen, jolle saisi puhua ja joka ei ilkkuen nauraisi! Olihan hänellä ystäviä -- paljonkin -- liian paljon -- mutta eihän tuollaista voi puhua miesten kesken. Sehän on tietysti lapsellista sentimentalisuutta ja sairautta. Olisipa se kaunista, jos hän menisi esim. Eksköldin luo valittamaan kuinka kurja hän ja koko maailma oli. "Hyvä veli Eksköld, ota osaa huoliini! Minä olen valheellinen pelkuri. En voi tehdä järkevää työtä, sillä ajatukset harhailevat milloin missäkin ja minä kaipaan, kaipaan, kaipaan, kuin sentimentali koulutyttö!"

Hart näki hengessä Eksköldin hämmästyksestä sanattomat kasvot, joista ivallinenkin piirre oli hävinnyt ja kuuli kuinka hän vastasi: "Hyvä veli, minä lähden heti sinua saattamaan Lapviikkiin. Tämä näyttää todellakin hiukan vaaralliselta."

Hart naurahti itsekseen. Niin, kyllä Lapviikki saattoi olla varsin sopiva paikka hänelle, ellei hän ikinä päässyt vapautumaan noista kaiken maailman pikkuasioista. Milloinka se päivä oli koittava, jolloin hän osasi eroittaa suuren pienestä?

Mutta oliko mitään semmoista eroitusta olemassakaan? Mikä oli suuri asia, mikä pieni? Eihän hän koskaan elämässä ollut kohdannut muuta kuin pieniä asioita -- eikä tulisi kohtaamaankaan. Kaikki oli niin pienen pientä ja vähäpätöistä.

Ja olkoon! Vaikka olisi vielä mitättömämpää kaikki! Mitä se häntä liikutti? Hän oli kumminkin jo edeltäkäsin määrätty masentumaan. Ei maksanut vaivaa ponnistella vastaan.

Hän astui eteenpäin, tuskin tietäen minne. Kaisaniemessä oli laulua ja hälinää, joka kiusasi häntä niin, että hänen olisi tehnyt mieli kostaa koko maailman onnettomuudesta tuolle iloiselle laulajaparvelle. Vihdoin hän saapui asuntonsa ovelle ja astui sisään. Hänen huoneensa, jossa hän muutoin viihtyi sangen hyvin, tuntui nyt aivan sietämättömältä. Suurella kirjoituspöydällä ikkunan edessä oli hujan hajan perhoskirjan käsikirjoituksia, perhosten kuvia, kirjoja, kyniä, y. m. Kaikkia noita esineitä hän aina oli pidellyt erityisellä hellyydellä. Kirjoituspöytä oli ollut hänen pyhättönsä. Mutta nyt tuntui kaikki vastenmieliseltä.

Palvelija koputti ovea ja kysyi oliko tohtori syönyt päivällistä.

Hart käski hänen tuomaan tarjottimella jotain ruokaa, mitä tahansa, ei sanonut voivansa tulla päivällispöytään.

Palvelija ei tuota sen enempää ihmetellyt, sillä tuollaista oli tuon tuosta ennenkin tapahtunut. Hän kantoi sisään ruuan ja Hart söi muutamia suupaloja, mutta luopui sitten koko yrityksestä.

Ulos hänen piti päästä. Tämä huone vallan tukahdutti häntä. Kaiken lisäksi saattaisi vielä joku toverikin tulla häntä tapaamaan. Nyt hän ei todellakaan ollut sillä päällä että jaksaisi teeskennellä.

Hän otti hattunsa ja läksi taas katuja mittailemaan. Kukkarintaisia, kevätpukuisia ihmisiä vilisi kaikkialla. Se oli sietämätöntä. Kuinka häntä harmitti noiden ihmisten iloiset naamat. Miksei hän saanut rauhaa missään.

Sitten johtui hänen mieleensä taas Anna Hemmerin tyyni, ystävällinen ääni. Kuinka omituisen tyynnyttävä sointu siinä äänessä oli. Ja hänessä heräsi polttava halu kuulla se uudelleen. Ei muuta kuin kuulla sen sointu vain.

Hän käänsi askeleensa professori Hemmerin asunnolle päin ja seisoi kohta ovella.

Mutta mitä asiaa hänellä oli? -- Oh, kyllä hän aina jonkun asian keksisi. Ei hän nyt jaksanut ajatella.

Hän soitti ovea ja hetken perästä hän kuuli Anna Hemmerin äänen, joka sanoi:

"Tervetuloa, tohtori Hart."

V.

Anna Hemmer oli kuullessaan ovikellon soivan, mennyt avaamaan. Ja tuossa seisoi tohtori Hart niin väsyneen ja kalpean näköisenä, että syvä sääli täytti hänen mielensä. Poika raukka! Mikä hänenkin elämäänsä pimensi?

"Onko professori kotona?" sopersi Hart jotain sanoakseen.

"Ei ole, mutta astukaa sisään, tohtori. Näytätte väsyneeltä."

Sanaakaan sanomatta Hart astui sisään. Eihän hän professoria tahtonutkaan tavata. Eihän hän muuta pyytänyt kuin hiukan levähtää ja kuunnella Anna Hemmerin tyynnyttävää ääntä.

Anna oli vienyt hänet omaan huoneeseensa ja pyytänyt häntä matalaan, mukavaan kiikkutuoliin istumaan.

Kuinka tässä oli hyvä olla. Hän istui ääneti, ajattelematta että hänen käytöksensä mahtoi tuntua omituiselta Anna Hemmeristä.

"Ikävä ettei isä sattunut olemaan kotona. Mutta kai hän kohta tulee", virkkoi Anna.

"Niin -- ei minulla ollut mitään asiaa hänelle. -- Mutta saanko olla täällä vähän aikaa?"

"Niin mielellänne. Minulla käy niin harvoin vieraita, että olen hyvin kiitollinen kun joku tulee."

"Niin -- puhukaa vielä, neiti Hemmer."

Anna katsoi Hartiin. Mitä hän nyt tarkoitti? Silloin Hartkin huomasi sanoneensa jotain typerää.

"Anteeksi -- en oikein tiedä mitä puhun", ja hän naurahti hermostuneesti.

Samassa hän punastui tulipunaiseksi, sillä yht'äkkiä hänelle selvisi, kuinka merkilliseen asemaan hän oli antautunut. Hän koetti antaa kasvoilleen virallisen ilmeen ja hät'hätää keksiä sopivan selityksen käytökseensä. Mutta samassa hänelle myöskin selvisi että tällä kertaa oli todellakin paras olla aivan rehellinen, tuli mitä tuli. Hiukan häpeissään ja silmissä anteeksipyytävä katse hän siis alotti:

"Suoraan sanoen, neiti Hemmer -- olin niin väsynyt ja alakuloinen -- ja rupesin kaipaamaan teidän tyynnyttävää läsnäoloanne. Siksi olin niin rohkea että tulin tänne."

Samassa loi iltapäiväaurinko heloittavimmat säteensä huoneeseen, ja sekö lie ollut syynä siihen, että Annasta ja Hartista kaikki näytti kirkkaammalta kuin äsken. Päiväpaistetta, päiväpaistetta kaikkialla.

"Kiitos että tulitte", sanoi Anna ja ojensi kätensä Hartille, joka puristi sitä.

Ja sitten ne tulivat sanat vallan itsestään. Kaikki kävi yht'äkkiä niin luonnolliseksi. Hart kertoi olostaan Alppilassa ja kaikista raskaista mietteistä sen jälkeen. Ja Anna kertoi kuinka hän niin mielellään jo aikoja sitten olisi tahtonut sanoa jotain lämmittävää ja osanottavaa, mutta eihän hän, ihmisarka, kömpelö olento ollut osannut. Ja sitten he puhuivat Hartin töistä, perhoskirjasta ja tunneista. Omituista kyllä Hartista nyt tuntui vallan luonnolliselta puhua töistään naiselle, vaikka hän muutama tunti sitten oli harmistunut, kun Vilma Aarnio niistä mainitsi.

Kuinka kauan he lienevätkään istuneet siinä ja puhelleet. Ei kumpikaan huomannut ajan lentoa. Siinä oli heidän hyvä olla. Nyt oli heillä pyhäpäivä, jolloin arkihuolet tyyntyvät ja rauha ja lepo on mielissä.

Heidät herätti taas arkielämään professori, joka palasi laboratorioltaan ja tuli Annan huoneeseen.

"Kas, Hart, oletko minua odottanut?" kysyi professori.

"En, setä, tällä kertaa. Olen ollut Anna neidin luona", sanoi Hart iloisesti.

"Se on hyvä, se on hyvä. Anna on aina niin yksin", virkkoi professori ja istautui sohvan nurkkaan.

"Lienenköhän enää yksin?" virkkoi Anna puoleksi ajatuksissaan. Hänen katseensa kohtasi samassa Hartin ja Hartista tuntui kuin hän nyt olisi saanut Anna Hemmeriltä enemmän kuin hän koskaan olisi uskaltanut pyytääkään. Sanoitta ja selityksittä kaksi yksinäistä ihmissielua oli lähestynyt toisiaan.

Hart nousi ylös lähteäkseen pois, mutta professori ja Anna kehoittivat häntä jäämään illalliselle ja hän jäi. Niin mielellään hän jäi.

Kun he istuivat siinä kolmenkesken, tuntui Hartista kuin kaikki tämä olisi vanhaa tuttua hänelle. Anna oli aina ollut hänen elämässään, tietysti, vaikka hän nyt vasta oli hänet löytänyt.

"Eksköldin pitäisi nyt olla täällä meidän kanssamme", sanoi vanha professori, ja sekä Anna että Hart hymyilivät, sillä kummallakin oli ollut sama ajatus, vaikka se ei ollut päässyt sanoiksi puhkeamaan. Eksköld kuului tähän seuraan.

Kun Hart iltamyöhällä läksi, ei hän voinut olla sanomatta Annalle:

"Kuinka hyvä te olette ollut minulle, Anna neiti."

Anna hymyili. "Tulettehan kohta takaisin, eikö niin?"

"Tietysti. Pelkään ettette enää pääse minusta. Minä olen hirveä takkiainen. Eksköld on kyllä saanut kokea sitä."

Anna nauroi iloisesti ja vakuutti kestävänsä.

"Hyvästi Anna neiti! Ja kiitos kaikesta", kuului Hartin jäähyväiset ovella.

Hart kulki kotiinsa iloisempana ja tyynempänä kuin moneen kuukauteen. Oli vallan omituista kuinka tyyni hän oli. Mikä siunattu ajatus tuo oli, joka oli vienyt hänet Anna Hemmerin luo. Ja kuinka kaikki oli tapahtunut odottamatta ja kumminkin luonnollisesti. Vai mitä oikeastaan oli tapahtunut? Ei oikeastaan mitään muuta kuin että hän oli puhellut joukon lapsellisia ja vakavia asioita Anna Hemmerin kanssa, jota hän ennen ei ollut tuntenut juuri ollenkaan.

Mutta olihan hän tuntenut Anna Hemmerin. Nyt hänestä tuntui kuin Anna aina olisi ollut jossakin lähellä häntä. Jo pienenä poikana Anna oli ollut hänen luonaan -- ja sitten nuorukaisena -- ja nyt. Anna oli vain pysytellyt jossakin kauempana ja vasta tänään ottanut itselleen sen paikan, joka aina oli häntä odottanut. Sehän oli Anna, jolle hän saattoi olla oma itsensä, Anna, joka yhdisti ristiriidan hänessä sopusoinnuksi, Anna, jota hän oli kaivannut.

Hart veti henkeään syvään. Kuinka suloista elämä on kumminkin!

Nyt tulivat työtkin sujumaan. Anna oli auttava häntä, kun mieli masentui.

Hart astui omaan huoneeseensa, joka taas oli muuttunut kodikkaaksi työpesäksi. Hän istautui päättävästi kirjoituspöytänsä ääreen ja pani järjestykseen muutamia kirjoituksia. Nyt alkoi uusi aika hänelle ja nyt oli työkin sujuva.

-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --

Anna vetäytyi omaan huoneeseensa sanottuaan hyvää yötä professorille. Hänen täytyi saada olla yksin nyt. Hän riisuutui nopeasti ja heittäytyi vuoteelleen. Ajatukset ajelivat toisiaan hänen aivoissaan, ja hän puhkesi hillittömään itkuun. Kaikki katkeruus ja jää suli kyyneliin. Uusiko onnen elämä hänelle oli alkanut? Entiset ajat olivat lopussa. Se synkkä kokemus, joka oli uhannut hävittää koko hänen elämänsä -- sekin suli nyt kauniiksi muistoksi, josta katkeruus oli poissa. Sanaton, suuri riemu täytti hänen olentonsa. Hän oli kuin äiti, joka ensi kerran puristaa lasta rintaansa. Ennen hän oli aina kadehtinut jokaista naista, jolla oli lapsi, ja janoamalla janonnut itselleen samanlaista hellittävää olentoa, joka tarvitsi häntä. Ja nyt hänelle oli se annettu. Eihän siihen tarvittu mitään lupauksia, mitään selityksiä. Hän tunsi että oli olemassa yksi, joka tarvitsi hänen apuaan, jolle hän merkitsi jotain, joka antaisi, antaisi hänelle edes pienen hiukkasen ystävyyttä. Hänelläkin oli lapsi nyt, jonka onnesta hän saisi huolehtia.

Ja oli kuin hän nyt olisi saanut uudestaan isänkin. Tuo vanha, rakas isä, jonka hän tähän asti oli laiminlyönyt. Mutta nyt oli kaikki muuttuva. -- -- -- Kyyneleet vierivät yhä vielä hänen poskilleen, mutta ruumis herposi hiljaa vuoteelle ja ajatukset himmenivät verkalleen, hiipien kauas unelmien maihin. Nyyhkytykset lakkasivat ja yö oli tullut.

VI.

Seuraavana aamuna, kun Anna heräsi, tunsi hän sydämessään omituisen ilon tunteen, jota hän ei ennen koskaan ollut tuntenut. Mitä oli tapahtunut? Miksi hänen oli noin hyvä olla?

Vähitellen palautuivat eilispäivän tapahtumat hänen mieleensä ja riemu paisui suuremmaksi. Mutta samalla alkoi sydänpohjassa muodostua toinenkin tunne, joka hiljaa, mutta varmasti alkoi työntää riemua pois ja anastaa vallan itselleen.

Se ei voinut olla totta tuo kaikki. Se oli hetken tunnelma vain, joka oli hänet vallannut, ja tänään tietysti oli kaikki lopussa. Mitähän Hart sanoisi tänään koulussa?

Annassa taisteli pelko ja toivo hänen astuessaan tuttua tietä kouluun.

Tuolla kadun kulmassa tuli Hart häntä vastaan. Anna ei vielä voinut nähdä hänen kasvojaan, mutta ryhdissä oli jotain reipasta, varmaa, joka pani ilon taas paisumaan Annan mielessä.

Nyt hän oli jo aivan lähellä. Hartin silmissä säteili semmoinen suora, vilpitön, lämmin ilo, että kaikki epäilys Annassa haihtui kuin taikaiskulla. Se oli hänen ystävänsä tuo.

Anna ojensi kätensä hänelle hymyillen ja "kiitos eilisestä" puhkesi yht'aikaa molempien huulilta.

Hartista kaikki oli niin luonnollista. Hän ei ollut hetkeäkään epäillyt, että hänen ja Annan eilisessä suhteessa olisi tapahtunut mitään muutosta, ja siksi se tuntui nyt Annastakin luonnolliselta.

Koulussa meni kaikki vanhaan tapaan, vaikka Annasta tuntui kuin kaikki oppilaat olisivat muuttuneet toisiksi. Vai miksi hän ei koskaan ennen ollut huomannut, että hekin olivat eläviä ihmislapsia eikä vain sieluttomia auttomaatteja?

Ja toukokuu kului kuin lyhyt unelma. Toukokuu, jolloin kaupungissa ei keväästä tiedä mitään, jolloin kouluissa on rasittavin aika ja kaikkialla kiirettä ja touhua. Mutta Annalla oli kevät.

"Sinä näytät rupeavan elpymään näin lukukauden lopussa, kun me muut olemme väsymyksestä nääntyä", sanoivat Yksityislyseon opettajat Annalle, mutta sen enempää ei kellään ollut aikaa ottaa osaa hänen oloonsa. Hän sai rauhassa ja hiljaa nauttia onnestaan.

Vasta kun kaikki ihmiset alkoivat puhua maalle menostaan, ymmärsi Anna, että kohta piti hänenkin lähteä isänsä kanssa pois Helsingistä Haapasaareen läheisessä saaristossa, missä professori aina vietti kesäkuukaudet. Ja se merkitsi, että hänen piti erota Hartista.

Tuo ajatus koski niin peloittavan kipeästi. Erota, erota juuri nyt, kun hän oli löytänyt hänet. Vaikkei hän osannut selittää mitä hän kaipasi ja miksi Hart oli tullut hänelle niin välttämättömäksi. Joka päivä he olivat tavanneet toisensa, puhuneet jokapäiväisistä töistään ja toimistaan -- ei muuta. Ja kumminkin he molemmat tunsivat, kuinka joka hetki vei heidät lähemmäksi toisiaan. Mutta nytkö heidän piti erota? Anna Hemmer ei voinut kestää tuota ajatusta. Hän ei tahtonut, ei voinut enää olla yksin -- oh, koko hänen elämänsä tähän saakka oli kulunut yksin. Nyt hän vihdoinkin tahtoi pitää kiinni tuosta ainoasta ystävästä, jonka hän oli löytänyt.

Kun Hart kerran saattoi häntä kotiin, kysyi Anna melkein pelokkaasti:

"Minne lähdette kesäksi, tohtori Hart?"

"Saaristoon tapani mukaan" vastasi Hart, ja sitten hän hymyillen lisäsi: "Tietysti niin lähelle Haapasaarta kuin mahdollista."

"Miksei itse Haapasaareen?" juolahti Annan mieleen ja samassa olivat nuo sanat jo sanotutkin.

"Saisinko?" Hartin silmät välähtivät ilosta.

Anna tuskin tiesi mitä hän vastasi. Hän tunsi vain, että heidän ei tarvinnut erota ja se tuotti iloa, niin ääretöntä iloa.

Haapasaari oli ollut professorin kesäasuntona jo toistakymmentä vuotta. Se oli pieni, rauhallinen saari kaukana meressä ja siellä ei ollut muita asukkaita kuin yksi ainoa kalastajaperhe, joka jolloin kulloin entisyydessä oli rakentanut huvilantapaisen rakennuksen vuokrattavaksi kesävieraille. Koska saari oli jokseenkin kaukana laivareitistä, eikä kannattanut omaa laivasiltaa rakentaa, oli pääsy sinne hankala, eikä kesävieraitten tehnyt mieli muuttaa sinne. Sitä suurempi paratiisi se oli professori Hemmerin mielestä, joka sai koko kesän hallita saarta vallan omavaltaisesti. Siellä hänellä oli pitkin rantakallioita suurilla, mustilla numeroilla merkittyjä lätäköitä, joissa hän kasvatti jos jonkinlaisia alkueläimiä, ja joita hän aamusta iltaan vartioi kuin suurimpia aarteitaan. Kalastajaperheen jäsenet katsoivat etäältä kauhunsekaisella kunnioituksella professorin lätäköitä eivätkä yrittäneetkään niihin koskea, sillä he tiesivät, että professorin viihtyminen Haapasaaressa oli kokonaan niistä riippuvainen.

Suuri sali huvilassa oli professorin laboratoriona, jossa pöydät olivat täynnä mikroskopeja ja kaikenlaisia pulloja ja lasipalasia. Annan huone oli yläkerrassa, josta oli näköala kauas yli aavan meren.

Haapasaaressa ei koskaan käynyt satunnaisia vieraita, muuta kuin tärkeissä asioissa, mutta melkein joka kesä oli Eksköld, taikka joku muu yliopiston taitavimmista nuorista eläintieteen tutkijoista jonkun viikon professorin vieraana, ja silloin oli työaika aina ylimmillään Haapasaaressa. Hart ei koskaan ollut viipynyt siellä päivää enempää, sillä vaikka hän pitikin paljon vanhasta professorista, oli hän ennen aina otaksunut että Haapasaaressa, jossa Anna oli emäntänä, kävisi olo kovin ikäväksi. Mutta nyt olivat ajat muuttuneet.

Kun Anna rupesi professorille puhumaan Hartin tulosta, oli professori heti hyvin iloissaan ja sanoi itse samaa asiaa jo miettineensä, vaikka ei ollut tahtonut sitä Hartille esittää.

Hart oli tyytyväinen ja onnellinen, kun tätä rauhallista työaikaa Annan lähellä yhä tuli jatkumaan. Touhussa ja hyörinässä kului koko toukokuu, ja kesäkuun ensi päivinä Hart muutti professorin ja Annan kanssa Haapasaareen.

VII.

Oli kirkas heinäkuun aamu Haapasaaressa. Anna astui juuri ylös uimarannasta, jossa hänen oli tapa joka aamu heti noustuaan käydä kylpemässä. Hän ojensi molemmat käsivartensa ja sanomaton hyvinvoinnin tunne täytti hänen mielensä. Kuinka nuori hän oli ja voimakas! Ja hän oli vielä viime vuonna pitänyt itseään vanhana ja väsyneenä. -- Hänen huulensa vetäytyivät hymyyn. -- Kymmenen vuotta hän oli nukkunut ja nähnyt pahaa unta -- nähnyt unta, että nuoruus oli mennyt ja äärettömän pitkä, harmaa, väritön vanhuus oli alkanut. Mutta vihdoinkin hän oli herännyt ymmärtämään että hän oli nuori, nuori ja voimakas.

Hän seisahtui ja katsoi ympärilleen aivan kuin tutkien. Oliko kaikki kunnossa, oliko polku puhdas, oliko pihamaa siivottu, tuoksuivatko kukkaset, oliko luonto juhlapuvussa, kun hänen lapsensa, hänen iso poikansa heräisi? Anna nauroi. Kuinka hullu hän oli! Ei hän voinut enää mitään järjellisesti ajatella. Kaikki esiintyi hänelle vain siinä suhteessa kuin se oli Olli Hartiin. Mutta ei hän tahtonutkaan mitään järkevästi ja kylmästi ajatella. Olihan hän nuori, nuori, niin äärettömän nuori ja onnellinen. Hän hyräili itsekseen:

"Sinä herätit laulun mun rinnassain Ja nostatit sieluuni soiton -- -- --"

Mutta tuollahan se astui jo Hart häntä vastaan mahdottoman suuri kirjakasa kainalossa. Hän huomasi Annan ja sanottuaan hyvää huomenta heittäytyi onnettoman näköisenä kirjoineen mättäälle polun viereen.

"Nyt ne peijakkaan -- anteeksi -- ne siunatut coelenteratit eivät ota menestyäkseen lätäkössä nro 23 -- mitä tehdä?"

"Ohhoh raukat!" huokasi Anna leikillisellä osanotolla.

"Kuule Anna, sinä et ollenkaan ymmärrä, mikä viehätys lätäköissä on, ja erityisesti lätäkössä n:o 23. Mitähän jos minä nyt pitäisin sinulle pienen esitelmän coelenteratien kehityshistoriasta."