Chapter 2

Huovisen perheessä hän ei ollut tietänyt mitään rahahuolista, mutta isänsä kodissa hän sai kokea yhtä ja toista siinä suhteessa. Professorilla oli hyvin hämärä käsitys tulojen ja menojen yhteensovittamisesta, varsinkin nyt, kun Annan olo Helsingissä tuotti kaikenlaisia lisämenoja. Anna tunsi, että hän kaikesta huolimatta tuotti huolta ja rasitusta isälleen.

Kauppaneuvos Huovinen kyllä tuon tuostakin lähetti satamarkkasen Anna tytölleen, jonka poislähtöä isän luo hän suri eikä voinut ymmärtää. "Mitä se lanko nyt yht'äkkiä rupesi tytärtään kaipaamaan", valitteli ukko, "juuri kun minä olin ennättänyt kiintyä häneen kuin omaan lapseen". Ja sitten hän lähetti Annalle setelin, "jotta lapsella edes olisi matkarahaa, jos hän tahtoisi palata pois sedän luo".

Mutta ei tahtonut Anna palata.

Ulkonaisista huolista oli Annalle se hyöty, että ne haihduttivat polttavia ajatuksia. Hänen täytyi ryhtyä toimiin päästäkseen riippumattomaan asemaan.

Etupäässä siitä syystä hän rupesi lukemaan ylioppilastutkintoa, suoritti sen sekä sitten myöskin kandidaattitutkinnon. Kohta sen jälkeen hänelle tarjottiin historian tunnit Yksityislyseossa, ja silloin se päämäärä oli saavutettu.

Ja sittenhän piti levonkin tulla, kun vuodet hiljaa vierivät ilman tapahtumia, ilman taisteluita. Anna oli käynyt omituisen tyyneksi. Harvoin hän nauroi ja vielä harvemmin itki. Ei hän tuntenut iloa, mutta eihän se ollut suruakaan tuo puristus rinnassa, joka teki kipeätä. Ei, ei se ollut muuta kuin kaipauksen kaipausta, joka syntyy silloin kun ei ole enää mitään kaivattavaa.

Vuosien kuluessa tuo tyhjyys, jota työ ei koskaan voinut täyttää, kasvamistaan kasvoi. Ja mikäpä sen olisikaan voinut täyttää? Työ oli niin aivan ulkopuolella häntä, mitään persoonallista mielenkiintoa hänellä ei ollut. Kaikilla muilla oli jotain hellittävää, hänellä ei.

Mutta ei hän ainakaan muita tahtonut rasittaa omilla huolillaan! Kuinka arka, kuinka värisevän arka hän oli lähestyessään muita ihmisiä. Ja siinä arkuudessa oli katkeruutta.

Oliko se kumma, että ihmiset pitivät häntä jäykkänä ja kylmänä ja pysyttelivät vissin matkan päässä? Heidän ja hänen välillään oli näkymätön juopa, jonka yli ei kukaan yrittänytkään.

Kohtalo tahtoi pakoittaa hänet olemaan yksin. Mutta miksi hän sitä pelkäsi? Toiselta puolen hän hakemalla haki yksinäisyyttä, toiselta puolen hän sitä kammoksui. Eikä lepo tullut koskaan, ei koskaan. Usein tuntui hänestä, kuin jotain olisi itkenyt syvällä, hyvin syvällä hänen sielussaan, itkenyt kauan ja katkerasti. Mutta se itku ei päässyt koskaan puhkeamaan ilmi. Eikä hän tiennyt mikä se itkijä olikaan, hän itsekö vai vento vieras olento.

Miksi kaipauksen kaipaus kasvoi yhä kipeämmäksi?

-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --

Rouva Huovisen kirje oli äkkiä häirinnyt Annan rauhan ja saattanut hänen mielensä pois tasapainosta.

Hän ei ollut nähnyt tätiään moneen vuoteen, Elsaa ei ollenkaan sen jälkeen kun hän kymmenen vuotta sitten läksi tätinsä kotoa. Ja nyt he aikoivat muuttaa tänne ja heidän läsnäolonsa tulisi aina muistuttamaan niitä aikoja, jotka hän tahtoi unohtaa.

Eikä hänellä ollut ketään, joka auttoi häntä unohtamaan. Ei ollut ketään, jolle hän olisi voinut huojentaa mieltään.

Hän muisti äkkiä Eksköldin. Miksi hänkin juuri nyt oli eronnut koulusta? Kaikista Annan tuttavista -- tuskinhan hänellä muita tuttuja olikaan kuin Yksityislyseon opettajisto -- oli Eksköld aina ollut häntä lähinnä. Ei hän voinut selittää syytä siihen. Eksköld kohteli häntä niinkuin muitakin -- ylpeästi, usein purevastikin, mutta siitä huolimatta oli heidän välillään aina ollut joku salainen side. He viihtyivät toistensa seurassa. Se oli tuo huomaamaton, itsetiedoton tunne, joka usein vetää kahta yksinäistä toisiinsa.

Mutta nyt oli Eksköld poissa, juuri kun Anna olisi tarvinnut hänen apuaan. Hart oli tullut sijaan, Hart, jonka omituisen puhuva, surumielinen katse herätti Annassa salaista sääliä, mutta jota hän pelkäsi yhtä suurella arkuudella kuin muitakin ihmisiä. Ei Hart häntä tarvinnut enemmän kuin muutkaan -- --

Samassa joku koputti ovelle herättäen Annan unelmista. Se oli vanha palvelija, joka tuli ilmoittamaan että aamiainen oli katettu.

Anna nousi ja meni ruokasaliin, jossa professori jo odotti. Aamiaispöydässä Anna kertoi tädin kirjeestä ja muuttoaikeista.

"Se on hyvä että he muuttavat tänne. Sinun tähtesi, Anna, olen iloinen siitä", virkkoi professori mietteissään.

"Minunko tähteni, isä?"

"Niin. Olet ollut niin yksin. Nyt saat vähän seuraa -- ja ehkä turvaa, jos tarvitset."

"Mitä nyt tarkoitat, isä? En kaipaa seuraelämää enemmän kuin sinäkään, ja tietääkseni en ole minkään turvan tarpeessa myöskään."

"Hm -- se on totta -- se on totta -- eikä sinulla turvaa ole ollutkaan -- ei ainakaan isästäsi, tyttö raukka. Me olemme olleet kaksi erakkoa, joilla kummallakin on ollut oma maailmansa. Mutta muutos tulee kohta."

"Isä, mitä sinä nyt mietit? Olemmehan olleet niin tyytyväisiä tähän oloomme. En soisi mitään muutoksia siihen."

"Mutta muutos tulee suomattasikin. Olen jo ennenkin aikonut ottaa tämän asian puheeksi, vaikka se on aina jäänyt. Katsoppas Anna, minulle on käynyt yhä selvemmäksi että päiväni ovat luetut. On paras, että ajoissa valmistaudut niihin muutoksiin, jotka välttämättä seuraavat, kun minä olen poissa. Eivät ne tule tosin olemaan suuria, mutta minua peloittaa se ajatus, että jättäydyt sitten vielä enemmän yksin kuin nyt. Sinä olet perinyt isäsi erakkoluonteen liian suuressa määrässä. Ja siksi olen iloinen, että tätisi, joka on sinulle ollut toisena äitinä, muuttaa tänne."

"Miksi sinä nyt juuri tuota tulit ajatelleeksi? Oletko sairas, isä?"

"En, en, lapsi. Ei ollut minulla muuta syytä puheeseeni kuin se, että kerroit sisareni tulosta tänne. Mutta onhan se luonnollinen asia, että minulla ei ole pitkää aikaa jälellä. Voimani alkavat loppua."

Anna katsoi ääneti isäänsä. Se oli totta että isä näytti niin vanhalta ja heikolta. Hän tunsi kipeän piston rinnassaan. Oliko jotain jäänyt tekemättä? Oliko hän omia huoliaan muistellessa unohtanut isänsä? Mutta isähän itse oli selvästi näyttänyt, että juuri näin hän tahtoi heidän elämänsä järjestettäväksi. Ei, ei, ei isä häntä tarvinnut enemmän kuin muutkaan.

Aamiainen oli lopussa ja professori sekä Anna menivät kukin omalle taholleen.

III.

Vapunpäivän aamu oli heloittavan päiväpaisteinen. Mutta se ei kyennyt luomaan valoa Olli Hartin mieleen, joka oli tavallista mustempi ja raskaampi. Eikä ollut syytä minkäänlaista. Kaikenlaisia pikkuasioita tosin, mutta nehän olivat vain vähäpätöisyyksiä. Mutta ehkäpä se olikin niin, että jos olisi tullut tosihuoli, olisi se helpompi kantaa. Se ehkä vaikuttaisi kuin puhdistava ukkosilma kaikkeen tuohon vähäpätöisyyteen.

Hän painoi ylioppilaslakin päähänsä ja alkoi astua ylioppilastaloa kohti.

Henrikin esplanaadi oli täpösen täynnä väkeä. Ylioppilastalon portaita astui juuri alas pitkä, ryhdikäs ylioppilas kantaen sinistä lippua. Hänen jälessään seurasi koko parvi ruusurintaisia, valkolakkisia laulajia ja kohta kajahti ilmoille: "Kaikukohon laulu maamme!"

Tuossa seisoi Vilma Aarniokin ylioppilaslakki päässä ja hänen seurassaan pari muuta naisylioppilasta. Hart ei millään ehdolla tahtonut tavata häntä nyt. Katsomatta sinne päin hän astui nopeasti ylös ylioppilastalon portaita. Talon sisässä oli melua ja hälinää, kun juuri oltiin lähdössä Alppilaan ja Kaisaniemeen. Muiden seassa Hart huomasi Eksköldin, jota hän ei ollut nähnyt moneen viikkoon, koska Eksköld oli muuttanut asumaan jonnekin Helsingin lähelle saadakseen olla rauhassa. Hart tervehti häntä etäältä ja Eksköld jätti heti puhetoverinsa ja tunki ylioppilasparven läpi vestibyylissä Hartin luo.

"Olipa hyvä että tapasin sinut, niin saan kuulla kuinka menestyt minun monissa viroissani", virkkoi hän.

"Miksikä en menestyisi. Kaikki käy hyvin, kunhan vain saisin perhoskirjani edistymään, mutta se näyttää harmaalta."

"Etkö nyt voisi edes Vapunpäivänä unohtaa -- tai ainakin sallia toisten hetkeksi unohtaa -- nuo sinun siunatut perhosesi? Luo silmäsi muihin perhosiin tänään ja anna harmaiden ajatustesi selitä", virkkoi Eksköld nauraen, mutta Hart tunsi että tuossa leikissä oli totta toinen puoli.

Oh, tuota ei Eksköldin tarvitseisi sanoa toista kertaa. Kyllä hän, Hart, itsekin osasi pitää huolta töistään. Eihän hän ollut niistä puhunutkaan apua pyytääkseen, vaan pakoittaakseen ajatuksiaan toiseen suuntaan.

"Lähdemmekö Alppilaan?" virkkoi Hart äkkiä, muuttaakseen puheainetta, ja yhdessä läksivät molemmat dosentit alas ylioppilastalon portaita.

Talon ohi Alppilaan päin kulki juuri silloin Anna Hemmer samassa sinisessä kävelypuvussa, jossa Hart oli tottunut hänet näkemään. Anna Hemmer oli lähtenyt kaupungille muille asioille, mutta nähdessään laulajien marssivan ylioppilastalolta, oli hän kääntynyt seuratakseen heitä vähän matkaa.

Samalla häntä ikäänkuin hiukan hävetti. Hän ei kuulunut tuohon iloiseen, meluavaan seuraan. Tietämättään hän ojentautui suoremmaksi ja hänen kasvonsa saivat jäykän, ylpeän ilmeen.

"Salliiko neiti Hemmer meitä seuralaisikseen matkalla Alppilaan?" kuului samassa Hartin ääni hänen vieressään, ja hän kääntyi tervehtimään Hartia ja Eksköldiä.

Hartin mieli oli kirkastunut, kun hän huomasi Anna Hemmerin, sillä hän oli huhtikuun ajalla, jolloin he joka päivä olivat toisensa tavanneet koulussa, vähitellen mieltynyt tuohon tyyneen, vakavaan neiti Hemmeriin, jolla oli niin sointuisa ääni. Se oli jonkunmoista uutuuden viehätystä kaiketi. Hart oli aina jakanut naissuvun kahteen luokkaan: sellaisiin jotka olivat alle 20 vuotta ja sellaisiin jotka olivat yli 60 vuotta. Edelliset pitivät häntä sankarina, jälkimäiset lapsena ja molempien parissa hän aina saattoi olla edeltäkäsin varma saavuttavansa suosiota. Välillä olevaa ikäluokkaa kohtaan hän aina oli tuntenut jonkunmoista vastenmielisyyttä. Tai oikeammin sanoen epävarmuutta, joka ei tuntunut miellyttävältä. Anna Hemmeriä hän oli melkein pelännyt. Siitä syystä tuolla vähitellen tapahtuvalla kesyyntymisellä oli omituinen viehätyksensä.

"Sallitteko, neiti Hemmer?" kysyi Hart uudestaan, ja samassa välähti hänessä hämärä tunne, että hän nyt kosti Eksköldille äskeisen epäystävällisyyden.

"Tehkää hyvin", vastasi Anna Hemmer tyynesti ja jatkoi sitten kääntyen Eksköldiin: "Kuinka jaksat nyt Arvid? Näytät mielestäni paljoa virkeämmältä kuin kuukausi sitten."

Se oli totta. Eksköld oli tavattoman virkeän näköinen tänä aamuna ja hän oli mitä parhaimmalla tuulella, joka näyttäytyi siten, että hän jakeli pikku pistoksia kaikkialle.

Keskustelu sujui kevyesti aineesta aineeseen, ja Anna Hemmeriin, jonka aikomus ei ollut ensin lähteä Alppilaan saakka, tarttui myöskin Eksköldin virkeys, niin että hän suostui menemään perille saakka laulua kuuntelemaan. Enimmäkseen Eksköld ja Anna hoitivat keskustelua. Hart, jonka valoisampi mieliala äkkiä taas oli masentunut, kuunteli heitä, ajatukset puoleksi muualla. Hän kuuli kuinka Eksköld terävällä, huvittavalla tavallaan laski leikkiä tieteellisistä töistään, tieteitten vaikutuksista ylioppilaisiin, tieteitten kansantajuisesta esittämisestä j. n. e. Tiede, tiede, tiede -- kuinka tuo kaikki harmitti Hartia, niin että otsa vetäytyi syvään ryppyyn.

Anna tahtoi vetää Hartin keskusteluun. Historian professori ajoi juuri heidän ohitsensa ja kohotti hattuaan.

"Kuuntelitteko koskaan ylioppilaana ollessanne hänen luentojaan, tohtori Hart, vai eikö historia teitä huvita ollenkaan?"

"Kuuntelin joskus. Ja muistan erittäin erään luennon, jolloin hän puhui henkilöstä, jota suunnattomasti ihaelen."

"Todellako? Saanko kysyä kuka se on?"

"Omar."

"Omar? -- Anteeksi, mutta en oikein ymmärrä mitä tarkoitatte."

"Ettekö? Omar, joka poltatti Aleksandrian kirjastot. Se oli suuremmoinen henkilö. Toista Omaria ei valitettavasti synny enää."

Hart puhui kiihkeästi ja hermostuneesti. Voi tiedemies parkaa! Lapsellinen pikku poika yritti anastaa koko vallan itselleen.

"Sitten kai ihaelette Neroakin, joka pisti koko Roman tuleen?" sanoi Anna hymyillen.

"En vähääkään. Hän oli nautinnonhimoinen vetelys, eikä hänessä ollut ollenkaan sitä luonteen johdonmukaisuutta ja niitä voimakkaita ääriviivoja kuin Omarissa."

Eksköld naurahti hiukan ilkkuvasti lausuessaan:

"Minä tapasin veli Hartin joku aika sitten vajoutuneena Nietzscheen kesken perhospuuhiaan. Nähtävästi kaikki tämä on vaikutuksia tuosta lapsille sopimattomasta ravinnosta. Nyt hän tietysti kuvittelee olevansa Übermensch, joka subliimilla ylenkatseella ajattelee kaikkia meitä pikku olentoja, jotka tongimme kirjastoissa ja kunnioitamme tiedettä."

"Tietysti", vastasi Hart kuivasti, ja se ei suinkaan parantanut hänen mielialaansa, että hän nyt kuvitteli joutuneensa naurunalaiseksi Annan silmissä.

Anna tunsi vaistomaisesti, että Hart oli aivan poissa tasapainosta ja että ärsyttäminen nyt oli vaarallista. Ylipäänsä Annaan aina vaikutti vastenmielisesti, kun hän tapasi ihmisiä, jotka eivät voineet itseään hillitä, vaan antoivat valtaa suruilleen ja iloilleen. Se ikäänkuin häiritsi hänen omaa lepoaan. Mutta omituista kyllä hän ei nyt tuntenut mitään vastenmielisyyttä Hartia kohtaan, vaan päinvastoin osanottoa. Noina muutamina viikkoina, jolloin he olivat yhdessä työskennelleet, hänessä oli herännyt yhä suurempi ja suurempi myötätuntoisuus Hartia kohtaan, jonka lahjakkaisuus, miehekäs reippaus ja samalla usein ilmaantuva lapsellinen avuttomuus olivat synnyttäneet Annassa jonkunmoista arkaa ystävyyttä. Hart erosi tuosta tavallisesta ympäristöstä yhtä paljon kuin Eksköldkin, vaikka toisella tavalla. Kun Eksköldin itsetietoinen ylemmyys työnsi kaikki vissin matkan päähän, oli Hartissa jotain tietämättä, tarkoittamatta puoleensa vetävää. Oliko se tuo katse vai mikä, joka pyysi luokseen? Poika raukka! Olikohan maailma häntäkin kovasti pidellyt?

Eksköld ei ollut huomaavinaan mitään. Hän oli vakuutettu, että ihmiselle on erinomaisen hyödyllistä saada pieniä neulanpistoja, silloin kun mieli oli masennuksissa. Niin häntäkin oli pidelty. Ja se karkasi luontoa.

"Luoppas silmäsi tuonnepäin, sinä perhosspesialisti", sanoi hän, kun Kaisaniemestä päin tuli joukko tyttöjä Eläintarhaan. Siellä oli Vilma Aarniokin ja hänen äskeiset toverinsa. Tytöt kulkivat vallattoman huolimattomasti ja puhelivat sekä nauroivat ääneen. Olihan siinä paljonkin nuoruutta ja tuoreutta, mutta kumminkin tuo parvi harmitti Hartia. Hän tunsi punastuvansa -- sekin kiusa hänellä piti olla, että hän punastui yhtä helposti kuin koulutyttö. Ja taas häntä hävetti tuo tieto että hän todellakin kerran oli ollut rakastunut Vilma Aarnioon ja että Eksköld arvattavasti tiesi siitä. Huh! minkälainen raukka hän oli, vaikka oli olevinaan aika mies! Ja mikä kirottu sentimentaalisuus hänet oli houkutellut nyt ottamaan ylioppilaslakinkin päähänsä? Tietysti kohtalo sen oli niin määrännyt, jotta hän näyttäisi vielä lapsellisemmalta silinterihattuisen Eksköldin vieressä.

Anna käänsi äkkiä puheen kouluasioihin, joista opettajille aina, luojan kiitos, kestää puhetta aivan loppumattomiin. Tuossa ilmaantui jo Alppilakin heidän eteensä ja huolimatta tungoksesta onnistui Eksköldin hankkia heille pieni pöytä, jonka ympäri kaikki kolme asettui istumaan.

Siitä oli hyvin monta vuotta kun Anna viimeksi oli ollut Vapunpäivänä Alppilassa. Sekö lie ollut syynä siihen, että kaikki nyt oli hänestä niin vierasta. Läheisimmässä pöydässä istuivat äskeiset tytöt sekä muutamia miesylioppilaita. Vilma Aarnion ääni kuului ylinnä muita. Hän tahtoi nähtävästi vetää Hartin huomion puoleensa, sillä tuon tuostakin harhailivat hänen vilkkaat, ruskeat silmänsä sinnepäin, missä Anna istui. Anna huomasi sen ja häntä huvitti tuo aika paljon, vaikka sydämen pohjassa piili jotain joka aina esti ilon tuntumasta ilolle.

Yht'äkkiä puhelu taukosi, sillä ylioppilaat lauloivat: "Tuonne taakse metsämaan".

"Voi, jos osaisi laulaa!" puhkesi Hart sanomaan melkein vasten tahtoaan.

"Kiitä kohtaloa, joka on sinulta sen kiusauksen säästänyt", nauroi Eksköld, mutta Anna katsoi Hartiin ystävällisesti sanoessaan:

"Te, tohtori, ette varmaankaan ole ainoa, joka niin on huokaillut."

Annan ääni oli todellakin harvinaisen sointuva, sen huomasi Hart taas.

Sitten seurasi jälleen tuo tavallinen Vapunpäivänäytäntö: puhetta, naurua, simaa, hälinätä, tungosta, ylioppilaslaulua, lämmitettyä viiniä, j. n. e.

Yht'äkkiä laulu alkoi taas: "Ah, pois sä mielit, kulta!"

Voi, luoja! Miksi he valitsivat tuon vanhan laulun? Sehän oli laulu niiltä ajoilta, jolloin Anna vielä oli nuori, jolloin hän eli.

Anna istui kuin lumottuna. Aika oli vierinyt kymmenen vuotta taaksepäin. -- -- Mutta sitten hän heräsi. Huh, kuinka hänen oli kylmä! Ja kuinka vanhaksi hän yht'äkkiä tunsi itsensä. Mitä ihmettä hän teki täällä vieraiden, meluavien ihmisten parissa? Miksi hän oli tänne tullutkaan?

Hän nousi ylös aivan kalpeana. "Anteeksi, pelkään hiukan vilustuneeni. Parasta on että kiirehdin kotiin", sanoi hän ojentaen kätensä hyvästiksi.

Eksköld tarjoutui hankkimaan hänelle hevosta ja yhdessä he astuivat alas Alppilan mäkeä.

Anna istui ajurin vaunuun ja ajoi kotiin.

Kotona oli sittenkin paras. Hän söi päivällistä kahden kesken isänsä kanssa ja puheli yhtä ja toista tädin muutosta, y. m. Professori vastasi tuon tuostakin: "jaa, jaha", mutta Anna huomasi ettei hän paljoa tiennyt mistä oli kysymys. Professori oli viime aikoina ollut vielä tavallista hajamielisempi. Missä lienevät hänen ajatuksensa olleet.

Annan piti mennä huoneeseensa, kun professori äkkiä tuli hänen luokseen ja taputti häntä olkapäälle.

"Anna lapseni, minä lähden nyt zootomiselle laboratoriolle yhtä ja toista järjestelemään."

Isän arka hyväily liikutti Annaa niin että kyyneleet nousivat hänen silmiinsä. Tuo oli niin tavatonta. Annasta tuntui kuin isä olisi tahtonut antaa hellyyttä, mutta ei oikein kehdannut eikä uskaltanut.

"Rakas isä", sai Anna sanotuksi ja kevyesti hän suuteli isäänsä poskelle. Professori läksi aivan kuin hiukan häpeissään pois ja Anna meni omaan huoneeseensa.

Sitten tuli pitkä, valoisa iltapäivä. Anna koetti väkisinkin palauttaa mielensä häirityn rauhan. Eihän hänellä ollut mitään hätää. Eikä elämä ollut kohdellut häntä pahemmin kuin muitakaan. Mikä oikeus hänellä oli vaatia enempää kuin oli saanut?

Mutta mieli ei tahtonut tyyntyä. Tuo kaipaus, kaipaus vei häneltä kaikki voimat. Ei, työhön hänen piti ryhtyä. Se oli paras lääke sairaille ajatuksille.

Anna otti kirjahyllyltä pari paksua nidettä syventyäkseen huomispäivän koulutehtävään. Samassa ovikello soi. Outo säpsähdys värähti läpi hänen ruumiinsa. Odottiko hän jotain?

IV.

Hart ja Eksköld olivat vielä jääneet istumaan Alppilaan.

Nuori, vaatimattoman näköinen ylioppilas astui heidän ohitsensa ja tervehti Hartia.

"Kuka?" kysyi Eksköld.

"Yksi kuuntelijoistani yliopistossa, harvinaisen lahjakas poika. Hänen nimensä on Miettinen, mökin poika jostakin Savosta, mutta se nimi vielä kerran tunnetaan Suomessa."

"Ha, ha, haa! Sinun sangvinisuutesi on liikuttava! Minun on valitettavasti hyvin vaikea uskoa noihin lukemattomiin mökkiläisneroihin."

Hart punastui tulipunaiseksi.

"Ellet olisi niin perin hermostunut ja sairas, ettet itsekään tiedä mitä puhut, vastaisin sinulle niinkuin ansaitsisit."

Ei mikään koskenut Eksköldiin kipeämmin kuin viittaus hänen persoonallisiin huoliinsa, mutta hän oli tottunut säilyttämään mielenmalttinsa, ja näennäisesti tyynenä hän nousi ylös sanoen:

"Tulevan professorikandidaatin tulisi oppia hiukan hillitsemään kuohuvia tunteitaan tarpeen vaatiessa."

Hart jäi yksin. "Professorikandidaatin!" Siinäkö se siis oli se kipeä kohta! Se oli julkinen salaisuus, että professori Hemmer aivan kohta aikoi ottaa eron virastaan. Eksköldiä pidettiin yleisesti jo edeltäkäsin määrättynä hänen seuraajakseen, mutta viimeisinä aikoina oli moni ruvennut arvelemaan, että Hartista oli koitunut hyvin vaarallinen kilpailija vanhemmalle dosentille. Asiantuntijat odottivat suurella uteliaisuudella perhoskirjan valmistumista, sillä jos se vastasi mitä odotettiin, oli professorinviran joutuminen Eksköldille hiukan epävarmaa. Paitsi sitä Eksköldin hermostuminen sekä pisteliäs ja ylpeä käytös kaikkia kohtaan ei ollut omiaan hankkimaan hänelle ystäviä.

Hart ei itse koskaan todenteolla ollut ajatellut tuota professorinvirkaa. Vielä vähemmin hän luuli Eksköldin pelkäävän häntä kilpailijanaan. Eksköld ei myöskään koskaan ennen ollut pienimmällä sanallakaan viitannut siihen suuntaan, mutta nyt hän nähtävästi hermostuneena ei malttanut peittää mieltään.

Hartia inhotti tuo kaikki sanomattomasti. Tulisiko hänkin nyt pakoitetuksi ottamaan osaa kilpajuoksuun tieteensä alalla, jonka hän tähän saakka oli koettanut säilyttää puhtaana kateudesta ja itsekkäisyydestä? Häntä oli aina salaisesti viehättänyt tuo ajatus, että hän teki perhoskirjaansa yksinomaa tieteen vuoksi eikä saadakseen sillä virkoja -- mutta kenties -- kenties hän sittenkin oli toivonut jotain aineellistakin palkintoa. Ehkei Eksköld ollut väärässä. Eksköld oli niin äärettömän teräväsilmäinen. -- Niin, niin, kai se oli vain kunnian ja rahan himoa tuo muka idealinen työ tieteen hyväksi!

Hart tunsi melkein ruumiillista kipua. Hänen täytyi päästä irti noista mietteistä. Ne veivät häneltä kaiken tarmon.

Viereisessä pöydässä kajahti taas Vilma Aarnion äänekäs nauru.

"Paremman puutteessa", arveli Hart ja astui levollisesti Vilma Aarnion luo.

"Huomasipas vihdoinkin", ajatteli Vilma Aarnio. Mutta ääneen hän sanoi:

"Kas, tohtori Hart! Olettehan tekin täällä. Sanokaa, tohtori, kuka se oli se _nuori_ neitonen, jonka kanssa kävelitte, kun me tulimme Kaisaniemestä?" Vilma Aarnion pyöreissä silmissä välähteli vallaton veitikkamaisuus hänen lausuessaan tuon "nuori" sanan.

"Tarkoitatte kai neiti Hemmeriä", sanoi Hart niin kylmästi, että Vilma arveli parhaaksi lopettaa pilanteon, koska Hart ei nyt näyttänyt olevan leikkisällä tuulella.

"Niin, niin, neiti Hemmerhän se oli. Hän kuuluu olevan niin hirveän hyvä opettaja. Istukaa nyt, tohtori Hart, niin kerron teille jotain."

Vilma Aarnio osasi olla notkea ja pehmeä kuin kissanpoikanen ja mukautui nopeasti kaikkiin olosuhteisiin. Ylioppilas Miettinen nousi kohteliaasti ja tarjosi tuolinsa Hartille, jonka tämä hiukan esteltyään vastaanotti. Hän kumarsi kahdelle neidille samassa pöydässä ja kääntyi sitten Vilman puoleen kysymään mitä hänellä oli kerrottavaa.

"Sitä minun vain piti kertoa, että eilen kirjoitin kahdeksan sivun pituisen kirjeen neiti Hemmeristä ja siksi oli hyvin hauska saada nähdä hänet. Ehkäpä saan teiltä vielä tarvittavia lisätietoja."

"Mutta -- tunnustan, että minun on hiukan vaikea seurata ajatusjuoksuanne, neiti Aarnio. Olette kirjoittanut neiti Hemmeristä -- niinkö? Ettekä tunne häntä ollenkaan -- niinkö?"

"Niin, niin, niin! Voi, voi, kuinka te olette hidasjärkinen! Ha, ha, haa!" Vilma nauroi ja heitti päätään taaksepäin.

"Tohtori ei ehkä tiedä, että neiti Aarnio on kirjailija", sanoi yksi neitosista.

"Kyllä, kyllä minulla on kunnia tietää se, mutta en arvannut, että hän käyttää kirjallisia lahjojaan -- -- --"

"So, so, so, soh!" keskeytti Vilma Aarnio, jota hiukkasen harmitti tuo pikku pilkallinen hymy Hartin suupielessä. Minä selitän nyt sen asian. Neiti Hemmerillä on serkku, ymmärrättekö?"

"Ymmärrän."

"Hyvä. Tuo serkku on hirveän nätti ja sievä ja rikas ja nuori ja minun paras ystäväni. Siis" (Vilma laski nopeasti vasemman kätensä sormilla) "viisi hyvää ominaisuutta. Jaksatteko seurata, tohtori?"

"Jaksan."

"Hän tulee äitinsä kanssa kohta muuttamaan Helsinkiin, ja toissa päivänä sain häneltä kirjeen, jossa hän kysyy niin julman paljon asioita serkustaan neiti Hemmeristä, jota hän ei tunne ollenkaan. Onko hän hirveän viisas ja oppinut ja ylpeä, käykö hän missään huvituksissa, onko hän kaunis ja uskaltaako tavallinen tyttö raukka sanoa sanaakaan hänelle j. n. e. Kuinka minä vaivainen olento osasin vastata kaikkiin noihin kysymyksiin muuten kuin --"

"Käyttämällä Luojan antamia kirjallisia lahjoja", lisäsi toinen neitosista.

"Ha, ha, haa! Sanokaamme niin, se sointuu niin kauhean kauniilta!" nauroi Vilma.