Part 4

Stella istui edelleen kiharainen päänsä käsiin vaipuneena, valkea niska oli kaareunut ja osa hienomuotoista korvaa häämötti jättiläismäisten, lohenväristen ruusujen keskeltä, jotka hänen olkapäitään somistivat. Georg huomasi olleensa liian kova.

-- Neiti!

Hän kohotti päätään tuo entinen uhkamielinen välähdys mustissa silmissään.

-- Onko teillä mitään muuta sanottavaa?

-- Minä olen semmoinen tulisukka, minä pikastuin askein, minä tahdoin vain -- --

-- Te tahdoitte vain kostaa ivan ivalla ja nöyryyttää minut. Olkaa huoletta, herra Felsen, Te olette täydellisesti saavuttanut tarkoituksenne.

-- Neiti!

-- Minä uskalsin luulla teitä oman edun sankariksi ja te uskalsitte sanoa minulle vasten silmiä, että minä olen sydämmetön koketti, joka huvitteleihen valjastuttamalla onnettomia rakastajia triumfivaunujen eteen. Olemmeko tasassa?

-- Minä en ymmärrä mitä sanoa puollustukseni.

-- Minä kenties voisin sanoa paljonkin, mutta minä en ollenkaan tiedä, miten me tulimme alottaneeksikaan tämän keskustelun, ja vielä vähemmin tiedän minä, minkätähden me -- jatkamme sitä.

-- Ei, neiti on oikeassa. Minun alkuperäinen tarkoitukseni oli pyytää teitä ensimmäiseen valssiin.

-- Kiitoksia, tällä kertaa olen minä niin väsynyt, että tarvitsen levähtää.

-- Silloin en minä voi kauvemmin vaivata teitä, neitiseni.

Hän kumarsi kylmästi ja lähti äkkiä tanssisaliin.

Stella oli noussut seisoalleen. Oven luota huojueli hän divaanille ja heittäysi suin päin erääsen sen nurkkaan haudaten päänsä vaaleansinerviin silkkityynyihin.

IV.

Monia katkeroita ajatuksia liiteli Stellan päässä venyessään tuossa pää silkkityynyihin kätkettynä.

Tämmöinen oli siis tuo heidän ensimmäinen yhtymänsä, jonka hän aina mielikuvituksessaan oli purppuroinut mitä kauniimmilla väreillä, ja syy -- oli juuri hänessä itsessään. Mutta kenties ei Felsen enää muistanutkaan tuota heidän pikku seikkailuaan -- ja hän, joka vielä yhä kantoi tuota Felsenin antamaa sormusta jonkinlaisena kihlasormuksena, miten hellävaroen hän olikaan sitä hoitanut: kuni ensilemmen puhtainta kukkaa, mikä hänet aina unelmiensa ihannetta yhä lähemmä kohotti. Mimmoinen hupakko hän olikaan ollut, kuka voisikaan luulla meidän proosallisena aikakautena löytyvän tuommoisia runollisuuden pilkahduksia.

Hän nousi, veti hansikkaan kädestään ja katseli sormusta. Hänen rakkautensa oli ollut syvällistä ja puhdasta kuin tuo timantti. Sillä oli ollut harvinaisen lempeä hehku, sillä se sädehti sielun runollisuutta.

Mutta tänäiltana se ei säihkynyt kuten tavallisesti. Kenties hänen silmiään himmentävä kimallus oli senkin loisteen verhonut. Nyt se oli vain viimme kyynel hänen rakkautensa haudalla.

-- Mutta hän ei saa koskaan tietää, että se, jonka hän kemuissa kohtasi, olin minä, mumisi hän.

Hän veti tulisesti sormuksen sormestaan. Siinä oli hänen kädessään tuo arvoituksen avain, jolla hän olisi voinut avata itselleen maallisen paratiisin. Ei kukaan, ei edes Fanni, ollut nähnyt sitä. Sen parempi.

-- Pois, pois koko sormus!

Hän meni avatun ikkunan luo aikoen heittää sen kadulle, mutta malttautui kuitenkin. Tuo pikku käärme oli niin syvälle hänen sydämmeensä pureutunut, ettei hän voinut nähdä ohitsekulkevain sitä jalkainsa alle polkevan.

-- Minun täytyy toimittaa se oikealle omistajalleen jälleen takaisin. Mutta miten saanen tuon onnistumaan niin, ettei hän voine aavistaa mistä se tulee?

Hän etääntyi ikkunan luota ja samalla tapasivat hänen silmänsä pöydällä olevan jäätelölasin. Hänen mieleensä välähti uusi ajatus. Felsenhän oli juuri pyytänyt vahtimestarilta jäätelöä. Mitähän jos antaisi sormuksen -- tuossa lasissa.

Hän istuutui kirjoituspöydän luo ja pienen mietinnön jälkeen kirjoitti hän seuraavat rivit paperille:

El' muistoa halveksu pientä, vaan kädessäsi aina se kanna. Ehket koskaan saane sa tietää ken on se, joka sulle sen antaa.

Hän kiersi paperin kääryyn, työnsi sormuksen sen ympäri ja sujutti sitte jäätelöön. Hän jätti asetin pöydälle ja lähti saliin etsiäkseen vahtimestaria, jonka tuli jättää jäätelö Georgille.

Hetkinen sen jälkeen kuin Stella oli lähtenyt tuli Fanni sisään; vahtimestari Olsen oli sanonut jäätelön olevan pöydällä. Mutta kun hän aikoi pistää lusikalla sitä suuhunsa, huomasikin silloin sormuksen ja paperin, otti ne ylös ja luki säkeet.

Hän luki ne useampaan kertaan, tuumaili ja puisteli pientä päätään. Sitte hän painalsi sormuksen sormeensa, otti jäätelöasetin ja meni ruokasaliin vahtimestarin luo.

-- Kuka jätti Teille tämän jäätelön?

-- Taloudenhoitajatar, vastasi Olsen tavallisella, surullisella hymyilyllään.

-- Hän ei tiedä niin mitään, ajatteli Fanni. Onko tämä jo kauvankin ollut kammarissa?

-- Hetkisen vain. Tuo kaunis luutnantti, Felseniksi luulen häntä nimitetyn, pyysi minun tuomaan sen. Hän oli kovin innoissaan toimittaakseen minut pois jäätelöä hakemaan, vaan sitäpä ei löytynytkään enää.

-- Siinä tapauksessa voi hän saada tämän.

-- Pitääkö minun jättää se hänelle?

-- Ei, kiitoksia, sen teen itse. Te voitte tarjota vieraille limonaatia.

-- Siis lahja Felseniltä, arveli Fanni. Hieno somiste -- mutta niin lyhyen tuttavuuden jälkeen! -- Mutta sehän onkin luonnollisesti mieheni tähden. Mlnä menen sisään ja kiitän häntä hienosti, en vedä hansikastakaan ollenkaan käteeni, niin saa hän nähdä, että olen ottanut lahjansa vastaan...

Hän meni juhlasaliin ja läheni Felseniä, joka seisoi yksinään eräässä nurkassa:

-- Te halusitte jäätelöä, sanoi Fanni. Suvaitsetteko nöyrän palvelijattarenne omakätisesti jättää sen teille.

-- Te olette liian hyvä...

Veikistellen ojensi Fanni asetin ja antoi samalla sormuksen välkähtää. Felsen tarttui asettiin mutta oli vähällä pudottaa sen kun silmänsä hivahtivat tuolle sädehtivälle kivelle. Ei siis epäilemistäkään. Sormuksensa oli hän löytänyt, mutta omistajatar, hänen unelmiensa salainen jumaloittu, oli hänen parhaan ystävänsä vaimo. Se oli hämmästyttävää!

-- Te katselette sormustani, sanoi Fanni veitikkamaisesti hymyillen. Se on kaunis, eikö niin?

-- Kyllä -- se -- se on -- hyvin kaunis.

-- Se on muisto ystävältä, joka on minulle hyvin rakas, vaikka olenkin hänet tuntenut ainoastaan lyhyen ajan. Minä olen säilyttävä tämän muistin ja aina pitävä sitä mitä suurimmassa arvossa, sanoi hän keikailevalla niekkauksella ja lähti edelleen käymään.

Felsen seisoi varsin huumeuksissa asetti kädessään.

Sillä välin oli Stella mennyt vahtimestarin luo ja pyytänyt hänen jättämään jäätelön Felsenille.

-- Hän on sen jo saanut, vastasi vahtimestari. Tuolla seisoo hän asetti kädessään. Tuolla, katsokaa neiti!

Hän oli oikeassa. Felsen piti talrikkia kädessään ja näytti liikutetulta. Fanni seisoi ja puheli hilpeästi hänen kanssaan. Hänen sormessaan oli jotakin niin hehkeästi säteilevää. Muuten ei hän tavallisesti pitänyt siinä kuin ainoastaan kihlasormuksensa. Mitä tietänee tämä?

Hän jätti salin ja meni kammariin. Mennessään kohtasi hän pari kavaljeeria.

Hän hiipi sisään ja asettausi pianon taa, jossa hän istui piilossa kukkakihermäin keskellä.

Hetkisen jälemmästä tuli Fannikin sisään ja astui kynttiläruunun kohdalle välkähytellen sormusta ja ihaillen sitä. Stella katseli häntä lehtisikermien välistä.

Aivan varmaa, se oli hänen sormuksensa. Mutta kuinka oli Fanni sen saanut? Oliko hän aivan heti lahjoittanut sen pois arvottomana kappaleena? Fanni oli niin vaipunut sormuksen katselemiseen, ettei huomannut kun miehensä astui sisään.

-- Jaha, pikku Fanni seisoo täällä yksin. Ethän kumminkaan liene enää suutuksissa?

Hän otti Fannin käden, jota tämä turhaan koki estää.

-- Sinä tiedät että minä joskus olen hiukan tulinen ja mustasukkainen, mutta kaikki vaan siitä, että minä pidän sinusta niin paljon ja että hyvin tiedän, etten minä tämmöinen vanha kommakko, voi tehdä sinua niin onnelliseksi kuin ansaitsisit.

Hän hyväili vaimonsa kättä mutta kavahti sitte äkkiä.

-- Mitä -- mikä sormus tämä?

-- Se on -- se on eräs nimetön lahja, sanoi Fanni hämmentyneenä.

-- Kuka sen on antanut.

-- Nimettömäin lahjain antajia ei tavallisesti tunneta, sanoi hän painokkaasti.

-- Mutta minäpä tunnen hänen nimensä?

-- Sinä tiedät siis?

-- Se on Georg Felsen.

Stella oli kuin pilvistä pudonnut. Olisiko Felsen todellakin rakastunut Fanniin suomatta heidän yhtymälleen vähintäkään arvoa tai ajattelematta mistä sormus tuli, hetken huumeessa vain asettanut sen hänen sormeensa? Tai oliko Fanni ehkä löytänyt sen ja itse pannut sormeensa saadakseen kehua hänelle olevansa tuommoinen rakastettu valio? Mutta sehän oli hassunkurinen ajatus. Fannihan ei tuntenut vähintäkään sormuksen historiasta eikä ollut sitä ennen nähnyt. Se oli hulluinta mitä voi olla.

Tukkukauppias oli epätoivoisena vaipunut tuolille.

-- Ajatella parhainta ystävätään ja omaa vaimoansa pettureiksi!

-- Ja muilla vaimoilla ei hyvinkään liene mitään mieltymystä petollisuuteen, sanoi Fanni tyynesti.

-- Sinä et pelastu tästä sukkeluuksillasi. Tahdotko kieltää, että minun tietämättäni olit oopperakemuissa Pariisissa?

-- Stella on siis kielinyt?

-- Stella ei ole puhunut sanaakaan, mutta tämä sormus avaa minun silmäni ja näyttää miten kevytmielisesti ja petollisesti sinä olet menetellyt.

-- Sano minulle Breine, oletko juonut paljon sherryä jälkiruoaksesi?...

-- Ah Fanni, Fanni, voitko olla noin julma?

-- Hyvä Jumala, Breine, minä en todellakaan ymmärrä, mitä olisin tehnyt. Meidän pitää saada herra Felseniltä valoa tähän asiaan, selvittäköön hän kaikki!

Samassa tuli vahtimestari ilmoittaen tanssin alkavaksi ja että herrasväkeä kaivataan.

-- Onko herra Felsen siellä sisällä?

-- Ei, hän otti päällystakkinsa ja jätti kemut hetkinen sitte, sanoi Olsen.

-- Hyvästiä sanomatta? Mutta mitä kaikki tämä merkinnee? mutisi Fanni.

Keskustelun keskeytti muuan kavaljeeri, jolle Fanni oli luvannut ensimmäisen tanssinsa iltasen jälkeen. Fanni tarttui hänen käsivarteensa ja meni saliin.

V.

Kuin salaman lyömänä venyi tukkukauppias nojaluolissaan. Stella istui piaanon takana ja itki. Tanssisalista kajausi viehkeää tanssimusiikkia, naurua ja jalkain kevyitä sihahduksia.

-- Erinomaisen loistavat ja virkistävät kemut nämä tukkukauppias Breinen toimeen panemat, huoahti hän. Tuolla sisässä kumuaa iloinen tanssi ja täällä istuu kauppias itse surullisena onnensa raunioilla.

Kauppias antoi kasvonsa sujuta käsiin:

-- Löytyneekö onnettomampaa ihmistä kuin minä? äännähti hän puolikuuluvasti.

Pehmeä käsi sujahti hänen olkapäälleen ja Stella seisoi hänen vieressään:

-- Täälläkin muuan semmoinen, sanoi hän.

-- Oletteko tekin, neiti, onneton?

-- Ah, varsin onneton!

-- Mutta teillähän ei ole vaimoa, joka pettäisi teitä.

-- Ei, mutta tuo sama mies on meidän kumpaisenkin onnemme haitta.

-- Felsenkö?

-- Niin. Minä olen rakastanut häntä niin syvällisesti, niin voimakkaasti ja kuitenkin on hän minut syrjään työntänyt Fannin tähden, jota ei ole edes puolituntista kauvemmin tuntenutkaan. Kaikki tuo on niin houkkamaisen kurjaa, että olen vähällä pyörtyä.

-- He ovat tunteneet toisensa jo toista vuotta sitte. Siitä olen varma.

-- Nainut nainen -- miten äärettömän viheliäistä!

-- Sehän on hienoa, oikein ranskalaista. Mutta mitä aijotte te tehdä?

-- Minäkö? Minä en aijo koskaan mennä naimisiin.

-- En minäkään sitä vastedes tekisi. Minä haen avioeron.

-- Mutta kenties Fanni on viaton.

-- Ei, sitä hän ei ole. Minä tiedän miten kevyttä kaikki on ollut alun pitäin hänen puoleltaan ja milloinkaan enää en voi häneen luottaa.

-- Kaikki voi vielä tulla hyväksi, herra kauppias.

-- Ei koskaan, ei koskaan.

Hän viittasi Stellan istumaan ja heittäysi hänen eteensä.

-- Sanokaa minulle, olenko liian vanha isäksenne?

-- Minä en ymmärrä teitä.

-- Minä tarkotan, että me kaksi voisimme ehkä kulkea käsikkäin maailmassa. Teillä ei ole vanhempia eikä minulla lapsia. Ettekö voisi tulla minun ottotyttäreksi?

-- Tämän pyyntönne teette niin äkkiä, etten luule meidän kumpasenkaan voivan sitä nyt ratkaista.

Rouva Breine oli tullut tanssisalista ja pysähtyi keskelle laattiaa kun kuuli miehensä ja Stellan niin innokkaasti ja luottavasti keskenään puhelevan.

-- Katsokaahan, jatkoi tukkukauppias, jos eronhakemukseeni myönnytään, tulen minä jäämään kovin yksinäiseksi.

-- Tulemmeko me jo eroamaankin, ajatteli Fanni.

-- Kuinka onnellinen silloin olisin, jos te ystävällisenä enkelinä yksinäistä kotiani elähyttäisitte ja vaalisitte minua vanhuuteni päivinä.

Fanni seisoi huumauneena ja leikki viuhkallaan: Kas niin, nyt he menevät jo yksiin.

Stella ojensi kauppiaalle kätensä:

-- Ainian on minulle mitä rakkainta edistää teidän onneanne, mutta --

-- Oo, sillä et tarvinne itseäsi rasittaa, sanoi Fanni astuen esiin. Minä kyllä pidän tarpeellista huolta hänen onnestaan.

Hän kääntyi kiivaasti ystävättäreensä.

-- Sinä, Stella, olet kuin käärme meidän perheellisessä paratiisissamme. Etkö juuri sinä keksinyt tuota häpeällistä juttua minusta ja Felsenistä, jonka minä tänä iltana ensi kerran näin. Ja minä en edes tiedä miten kauheaksi olet asian väritellyt. Mutta missä tarkotuksessa olet tuon tehnyt? Vihasta minuun ei se voi olla, sillä minä en koskaan ole tehnyt sinulle mitään pahaa ja rakkaudesta mieheeni ei se voi olla, jatkoi hän kasvot melkein harmahtavina, sillä ei löytyne ketään toista maailmassa, kuin juuri minä itse, joka voisi pitää semmoisesta raivopedosta kuin minun mieheni on.

-- Kuulehan Fanni, sanoi Stella.

-- Mutta sinulle, enemmin kuin jollekulle toisellekaan, ei onnistu häntä minulta riistää. Tästälähtein pidän minä hänestä vielä enemmin, ja hän kiersi kätensä miehensä kaulalle.

-- Päästä minut, sanoi Breine ja tempasi itsensä irti. -- Minä tahdon eroa!

-- Mutta minäpä en tahdo.

Juuri silloin astui Georg Felsen sisään.

-- Anteeksi, että häiritsen, mutta minä suoriun pian. Minä olin jo mennyt ja ajattelin kirjottaa, mutta arvelin suullista selvitystä kuitenkin paremmaksi.

-- Minä vetäydyn syrjään, sanoi Stella.

-- Ei neitiseni, mitä minä sanon, voitte kernaasti kuulla. Suonette kenties anteeksi käytökseni teitä kohtaan. Kun minä taasen heitän hyvästit isänmaalleni ja nyt luultavasti ainiaaksi, soisin ettette katkeruudella minua muistelisi.

-- Te matkustatte? kysyi Fanni.

-- Niin rouvaseni, en voi kauvemmin viipyä senvuoksi, mitä välillemme on sukeunut.

-- Meidän välillemme?

-- Minä tunnen timanttisormuksen historian kokonaisuudessaan, sanoi Breine.

-- Se historia ei liene hyvinkään vaarallinen, sanoi Fanni tyynesti,

-- Mahdollista ollee, että piditte seikkailumme pilana, rouvaseni, sanoi Georg. Mutta minä käsitin asian aivan toisin. Minä tartuin tuohon romanttisuuteen ja loin mielikuvitteessani teistä itselleni kuvan tuntematta sen tarkemmin itse peruskuvaa.

Stella kavahti. Hän alkoi huomata että tässä oli joku erehdys ja että hän oli tehnyt väärin sekä Georgille että Fannille. Viimmemainitun ivallinen tyyneys ei myöskään voinut olla teeskenneltyä.

-- Mutta kaiken hyvän nimessä, mitä voin minä teidän ihannekuvillenne? kysyi Fanni.

-- Teitä haluttaa unohtaa kaikki. Hyvä, kun minä näen, että ystäväni vaimo kantaa tuota kuolematonta sormusta, koen minäkin kaikki unhottaa. Ja minä alan huomata, että rakkauteni olikin vain tuommoinen romanttinen tunteitten purkaus ja että itse asiassa en koskaan ole teitä rakastanut.

-- Sepä hirveän surullista! sanoi Fanni nauraa hekotellen. Jo aikoja olen selvään huomannut, että Breine kevyine järkineen on käsittänyt kokonaan väärin tämän asian, mutta alanpa jo todella pelätä, ettei teidänkään aivokamarinne, herra Felsen, ole aivan järjestyksessä.

-- Mutta voinetko kieltää, ehätti Breine, että tämä timanttisormus --

-- Että se on onnettomuuden timanttisormus, jonka ansiota on kaikki tämä häiriö, sanoi Fanni. Olkaa hyvä, herra Felsen, tässä saatte sen jälleen takaisin. Minä sain sen vanilliannoksessa runonpätkän seuraamana. Minä panin sen sormeeni ja siitä pitäin on kaikki ollut hullusti. Breine tuli hupakaksi, Stella tuli hupakaksi, Felsen samoin ja pianpa luulen itsekin siksi tulevani. Ja viisainta se varmaan olisikin.

-- Minä en ole koskaan lähettänyt Teille mitään jäätelöä tai runoa. Itse hyvin tietänette, että asetin sormuksen sormeenne vuosi sitte.

-- Ei ole niin, nyt se vasta tosiaankin hulluksi kääntyi, huudahti Fanni.

Stella läheni.

-- Sallikaa minun hiukan selvittää tätä sotkuista vyyhtiä. Minä sain sormuksen oopperakemuissa.

-- Te?

-- Niin, ja minä en häpeä tunnustaa, että katselin sitä yhtä syvällisillä tunteilla kuin tekin. Sitte yhdyimme toisiimme vihassa ja minä päätin ainiaaksi salata kuka olin. Asetin sormuksen vanillijäätelöön ja sitä tietä se on erehdyksestä tullut Fannin käteen.

-- Siis kuitenkin! -- Oi, neiti, miten teette minut onnelliseksi!

-- Mutta mimmoinen on tuo kertomus oopperakemuista? kysyi Fanni.

-- Sen kerron sinulle toiste, sanoi tukkukauppias. Menkäämme saliin ja älkäämme kokonaan unohtako vieraitamme. Georg on kyllä hyvä ja pitää seuraa neiti Adlerille niin kauvan.

Ja herra Felsen oli kernaasti niin hyvä. Keskustelu lie ollut hauskaa ja miellyttävää koskapahan vielä vieraitten mentyä herra ja rouva Breinen sisäänastuessa olivat yhtä innokkaassa puhelussa. He istuivat tuolla vaaleansinervällä silkkidivaanilla aivan lähekkäin --- niin lähekkäin, että suuret lohenväriset ruusut Stellan olkapäällä olivat aivan litistyneitä. Timanttisormus tietystikin oli Stellan kädessä, vaikkei sitä kyllä näkynyt, Felsen kun oli Stellan käden omiinsa kätkenyt.

-- No, sanoi Breine, näyttääpä siltä kun saisimme onnitella?

-- Kyllä, nyt on kaikki järjestyksessä.

-- Ja vieraat ovat menneet, sanoi tukkukauppias käsiään hykertäen. Me olemme nyt herroja talossa ja voimme ottaa yhden ylimääräisenkin lasin.

Hän kutsui Olsenia, joka sammutteli tulia salissa.

-- Hanki meille pullo samppanjaa!

-- Jään kanssako?

-- Ei, kiitoksia. Minä luulen, että siitä tavarasta olemme jokainen saaneet tarpeemme. Tuo jäätelöannos oli siksi tulistuttavaa.

Samppanjaa tuotiin, lasit täytettiin ja juotiin kihlautuneitten malja.

-- Minä myös kaikessa alammaisuudessani pyydän saada onnitella, sanoi vahtimestari Olsen. Itse kun olen kanssa kihloissa.

-- Kenen kanssa?

-- Leskirouva Kaspersenin kanssa, tuon keittäjätärrouvan.

-- No milloin se tapahtui?

-- Hetkinen sitte. Vaikka kyllähän me olemme kauvan toisemme tunteneet, viimme aikoina kun olemme usein olleet samoilla kutsuilla.

-- Mutta tänäiltana selititte te? kysyi Stella.

-- Niin. Hän seisoi kyökissä ja oli niin sievä, silloin minä tunnustin rakastavani häntä, ja hän tuli niin punaseksi ja syleili minua ja minä tulin niin valkoseksi, sillä hän oli jauhoissa -- ja sitte me suutelimme. Ah, se oli niin taivaisen kaunista!

Olsen loi silmänsä alas tuo lempeän surumielinen hymyily huulillaan ja hiipi sitte lamppuja sammuttamaan.

Kun Felsen saattoi lemmittyään vaunuihin, painalsi hän suutelon Stellan valkealle kädelle, jossa välkehti timanttitähtönen, tuo hänen nykyinen onnentähtensä.

Meidän realistisena aikakautenamme luultavasti kohotetaan ylenkatseellisesti olkapäitä tuon nuoren parin romanttisille haaveiluille, mutta niinkauvan kuin rakkautta maailmassa on, ja sitä on aina sen loppuun asti, on myöskin romanttisuutta.