Part 3

Ulkopuolella kaupungin porttia laski hän Lotan maahan ja otti kyytimaksun tuon vaaleansinisen babyhatun lierien alla.

Kun he tulivat Skanörin kestikievariin, oli pastori varsin huonolla tuulella. He olivat odottaneet jo pitkän aikaa päivälliselle.

-- Mutta hyvänen aika, mitä te oikeastaan olette tehneet?

-- Me olemme kihlautuneet setä, sanoi Lotta, ja ainapa tuokin aikansa vaatii.

-- Kihlauneet! huudahti pastori. -- Tuleeko sinustakin, pyntätystä kööpenhaminalaisnukesta, talonpojan vaimo? Minä olen varma, että se käy sinulle vaikeaksi.

-- Se ei liene ainakaan vaikeampaa kuin kulkea Falsterbon kaduilla. Ja kun me kerran pääsimme tämän hiekkameren läpi niin -- -- --.

-- Niin, elämä on myös tuommoinen hiekka-aavikko, mutta se on useinkin hyvin vaikeaa kulkea, keskeytti pastorin rouva.

-- Mutta kun Lave ottaa minut käsivarrelleen, niin me hyvin kyllä sukeumme tuosta aavikosta, sillä hän on niin hirveän voimakas, ja hän kohotti hellästi pystynenäänsä Laven auringonpaahtamia kasvoja kohden.

Tuntui harmilliselta, että hän oli heittänyt babyhatun päästään, sillä varmaankin olisi hän taasen mieluummin ollut sen lierien suojassa.

Mutta, kunhan lähdetään kotimatkalle -- -- --!

Jäätelöannos.

I.

Rouva Breinesin naiskammiossa oli hauskaa.

Huonekalut olivat sinisellä atlaksella verhotut ja tuolit kullatut. Siellä täällä oli muutamia sinisellä atlaksella päällystettyjä ja kultaompeluksilla sekä silkkikoristeilla somistettuja etager-hyllyjä ja suuri joukko jos jonkinlaisia puuhkioita ja pateereja tai miksi kaikiksi sanottaneekaan noita täytetyitä, pyöreitä, neliömäisiä ja soikeita kappaleita atlaspäällyksillä ja aivan tarpeettomalla määrällä silkkinauhoja ja koristeita.

Nurkassa, lähellä ikkunaa oli muuan pystypiaano takapuoli huoneesen päin käännettynä. Jos istuutui piaanon eteen, niin aivan hävisi tänne monien lehtikasvien ja joka puolta ympäröiväin huonekalujen muodostamaan, troopilliseen rouvan pikku Eedeniin.

Hiljaista ja rauhaisaa oli täällä pikku kammiossa; ei ainoataan ihmistä. Lempeä, miltei uinuttava valaistus väikkelehti täällä, kullattu kattoruunu oli sytytetty ja lamppua samoin kuin kirjotuspöydällä olevaa kynttilääkin peitti sinervät varjostimet.

Sininen silkkiverho oli vedetty oven suojaksi, mutta viereisestä huoneesta kajausi tanssinsäveleitä ja vilkkaan keskustelun tihinää. Talon isäntä, tukkukauppias Breine piti tänä iltana kemuja.

Sävelet herkesivät hetkiseksi, verho työnnettiin syrjään ja ovessa näyttäysi korkeahko, soleva naisvartalo.

Muutamia frakkiin puettuja kavaljeereja kiharat otsalle kammattuina ja puoluehattu kainalossa liehueli hänen ympärillään, vaan pieni ilmaus tuon haltijattaren kasvoilla sai heidät peräytymään. Tulisesti tempasi hän uutimen syrjään ja heittäysi väsyneenä silkillä verhotulle divaanille.

Hänellä oli vaaleat, hienopiirteiset kasvot, tummat, sädehtivät silmät ja mustat hiukset käherretyt à la Tiitus (Tiituksen tapaan) ja koristettuina ainoastaan parilla tiamanttitähdellä.

Hänen lohenvärisestä atlaksesta ja hopeankirjaellusta silkistä valmistettu, syväleikkeinen pukunsa, tuo pariisitoaletin aito mestariteos jos jonkinlaisten pitsien, nauharuusujen, poimujen ja kiehkuroitten ympäröimänä sekä keinotekoiset, jättiläissuuret ruususikermät näyttivät reippaan ja nerokkaan järjestelynsä vuoksi mitä hurmaavimmalta.

Hän oli kaunis raukeana venyessään tuossa divaanilla ja leikkiessään jonkinlaisella ihmeviuhkalla. Vielä kauniimmalta olisi hän näyttänyt, jollei noissa vaaleissa kasvoissa olisi väikehtinyt kalpeutta ja arvokkuutta.

Hän oli saanut kyllänsä tanssinsäveleistä, vanillijäätelöstä, hellistä silmäyksistä, mauttomista imarteluista, frakkiin puetuista herroista ja tuosta väsähyttävästä salonkituoksusta.

Hän oli arvokas, hän oli aina ollut polviaan notkistelevain kavaljeerein ympäröimänä, mutta hän oli herpounut kaikkeen tuohon palvelukseen, hän oli kyllästynyt tanssiaishaltijattaren asemaansa.

Stella Adler -- niin kuului hänen nimensä -- ei saanut kauvan häiritsemättä olla.

Kärsimättömänä kohotti hän raukeat silmänsä, mutta kun näki kuka tulija oli, niin hilpeä hymyily huulilleen kumpusi.

Hän hivahtihe syrjemmälle valmistaen siten tilaa tulijalle.

Tulija oli komea, noin kolmenkymmenen vuoden ikäinen nainen täyteläisillä, hehkeillä ja ilokkailla kasvoilla sekä mustilla hiuksilla pitkine, riippuvine palmikoineen ja valkoisista sulkasista sekä punasista ruusuista valmistetulla, erityisellä tukkakoristeella.

Hän oli puettu punervasta sametista ja atlaksesta tehtyyn, pitkään leninkiin, jota vielä vaaleankellervät pitsit somistivat.

Hän oli rouva Breine, tukkukauppiaan vaimo ja tämän miellyttävän kodin valtijatar.

-- Minä kyllä tiesin tapaavani sinut täällä, sanoi rouva Breine istua suikahuttaen ystävättärensä viereen. -- Miten hauskaa taasen tavata! Ajatteleppa Stella, kun kokonainen pitkä vuosi on kulunut viimme näkemästämme, jolloin olimme tuolla kunnon Pariisissa, minä kuherruskuukausilla mieheni kanssa, sinä eläkerahastosi kustannuksella. Nyt varmaankin voinemme hetkisen käyttää hauskaan puheluun.

-- Kun et vain unohtane muita vieraitasi, Fanni!

-- Enpä ollenkaan, siitä saat olla varma. Ne ovatkin juuri paraallaan illastamassa.

-- Ja kemuissahan me Pariisissakin viimeksi toisemme tapasimme. Olisipas vain isä Breinellä ollut vihiä että hänen vaimonsa oli naamioituna sill'aikaa kun hän itse oli kansalliskokouksessa ja makasi Versaillessa yönsä. Muistatko, miten me eksyimme toisistamme ahdingossa ja saimme mennä yksiksemme kotiin.

Stella huoahti kevyeen ja mumisi puoliksi itsekseen:

-- Ah, niitä oopperakemuja minä en niinkään helposti unohtane!

-- Mutta etkö tosiaan tahtoisi jotakin syödä?

-- En, kiitoksia, minun ei ole nälkä.

-- Ja suoraan sanoen, siitä ei sinulle suurta vahinkoakaan tule, sillä täällä ei ole enää yhtään lintua tai kalaa. Kaikki mitä pufetissa löytyneekin, on erinomaista keksintöä. Siellä ovat kaikki mahdolliset ja mahdottomat ihmiset pakkauneet mahdollisimman pieniin huoneisin ja lautaset kukkuroilleen ahdetut kaikkia mahdollisia ja mahdottomia ruokalajeja sekasin, joita sitte syödään mahdollisimman epämukavassa asemassa. Mutta lasin viiniä voinet hyvinkin juoda!

-- Ei, kiitoksia, minä olen niin väsynyt ja tarvitsen ainoastaan hiukkasen levähtää.

-- Levätä laakereillasi, huomaan. Mutta miten onnelliseksi, tai ehkä paremmin onnettomaksi, sinä olet tehnyt kemusalongin. Koko laattia aivan kirjavoi onnettomien kavaljeerien sydämmiä. Ja kenties olen minä pakotettu lakasuttamaan ne pois ennen tanssin alkamista, muuten pian kompastuvat niihin. Herrathan parveilevat sinun ympärilläsi -- -- --

-- Juuri kuin kärpäset sokeripalan ympäri tai nälkäiset papit hyvien kirkkoherran paikkain läheisyydessä, sanoi Stella ilkamoinen piirre kauniilla, hehkevillä huulillaan. He näyttävät pitävän minua jonkinlaisena elämänleipänä. Mutta suotta he itseään vaivaavat. Minä tahdon olla rakastettu itseni enkä vain rahojeni tähden.

-- Pikku hupakko, sanoi Fanni ja viuhkallaan kevyesti ystävätärtään sujautti -- oletko sitte niin ruma tai luuletko sinä herrat varsin sokeiksi? Minusta juuri näyttää jalokivi uhkeimmalta kultaan kiinnitettynä.

-- Minusta on kaikki varsin yhdentekevää.

-- Minä alan ymmärtää sinua. Sydämmesi ei olekaan enää vapaa.

-- Vallan oikein, minä olen rakastunut. Ja kun meillä on yksi kerran sydämmessä, ei sinne useampia mahdu.

-- Se taasen riippuu kokonaan sydämmen rakenteesta. On sydämmiä, jotka omaavat äärettömän joustavuuskyvyn ja semmoisiin voi mahtua useampiakin. -- Mutta ken on se onnellinen? Tunnenko minä hänet?

-- Et, sillä minä en tunne häntä itsekään. Minä en tiedä edes hänen nimeäkään ja tuskin koskaan enää saan häntä nähdä.

-- No mitä tuntehikkaita päähänpistoja nuo ovatkaan, sanoi rouva Breine päätään puistaen. -- Vaan jokaisellahan pitää olla surunsa. Elatushuolien puutteessa hankit sinä itsellesi rakkaudensuruja. Vaan saanenhan minä kysyä -- -- --?

Muuan käherrettytukka vahtimestari hiipi varpasillaan sisään ja keskeytti naisten puheen.

Vahtimestari Olsen oli aina jotenkin alakuloinen, hän kun alinomaa oli tekemisissä kohmelon ja onnettoman rakkauden kanssa, jotka molemmat olivat luonnollisia seurauksia hänen uutterasta osanotostaan seuraelämään. Kun hän aina öisin joi koko joukon viiniä, niin se sattui päähän ja nähdessään paljon kauniita naisia, syöpyi siitä aina jotakin sydämmeen. Viimmemainituihin hän kyllä ei saanut sattua, ainoastaan nähdä, jota harmittavaa seikkaa hän hiukan epätarkasti nimitti "vantaaliseksi tuskaksi" tarkoittaen tantaalista tuskaa.

-- Saanko luvan tarjota naisille jotakin? kysyi Olsen surumielisesti hymyillen ja harmaansinisillä silmillään katsoa pälyellen rouvan täyteläitä rintoja.

-- Tahdotteko olla hyvä ja hankkia meille annoksen jäätelöä, sanoi Fanni.

-- Viiden minuutin kuluttua voin asettaa sen jalkojenne eteen, rouvaseni.

-- Minä toivon että asetatte sen pöydälle.

-- Heti, rouvaseni, heti!

Hän suiluttelihe ulos. Fanni katseli hymyillen hänen jälkeensä.

-- Seurusteluhalu on tarttuvaista, nyt tahtoo jo vahtimestarikin olla kavaljeeria.

-- Varsin luonnollista, sanoi Stella, sillä kaikki minun kavaljeerinihan ovat ruvenneet näyttelemään vahtimestarin rollia.

Hän kohotti silmäkulmiaan ja nojasi raukeasti Tiituspäätään vaaleansinerviin silkkityynyihin.

Samassa työnnettiin verho uudelleen syrjään ja sisään astui tukkukauppias.

II.

Tukkukauppias Breine oli hiukan lihavahko herra ohuella, ruskealla tukalla ja pienellä ruskeahkolta ja harmaalta vivahtavalla poskiparralla.

Hän ei näyttänyt olevan aivan hyvällä tuulella.

-- Kuinka suvaitsevat naiset viihtyä täällä? kysyi hän koettaen salata kasvoilleen kohouvia poimuja.

-- Kiitoksia, mainiosti! sanoi Stella.

-- Olen varsin iloinen, että sinä hiukan levähdät, sanoi hän vaimolleen. Luultavastikin sinulle käy jotenkin rasittavaksi liehuella koko illan yhden kavaljeerin käsivarrelta toiselle.

Rouva leikki viuhkallaan ja hyräili jotakin valssinsäveltä.

-- Sinäpä näytät olevan varsin hyvällä tuulella, sanoi Breine häiriyneenä.

-- Mutta samaa tuskin voitanee sanoa tukkukauppiaasta, lisäsi Stella hymyillen.

-- Päin vastoin, minä olen juuri mitä helakammalla päällä.

-- Uskoppa häntä, Stella, sanoi rouva. Minä näen jo nenästäkin, että hän on varsin riidanhaluinen. Hän on tullut tänne yksinomaan saadakseen väittelyä alkuun.

-- Siinä tapauksessa lienee parasta turvautua pakoon.

-- Ymmärtänettehän hyvinkin, että vaimoni laskee pilojaan.

-- Mutta minun täytyy sittekin tanssisalonkiin. Jumala tietänee kuinka monta tanssia lienenkään unohtanut ja jollen aikoinani mene velkaani suorittamaan, voi piankin velkojani tulla ja väkisin laahata minut sinne.

Hymyillen vetäytyi hän pois ja jätti tuon aito parin kahden.

Breine heittäysi nojatuoliin ja alkoi sormineen pöytään rummuttaa. Fanni kohousi suoraksi sohvalla:

-- Ole hyvä ja aiota, sen parempi mitä pikemmin. Eihän sinua nyt mikään estäne. Minä olen valmis pahimpaan.

-- Mutta parahin Fannini, minähän en ole sanonut sanaakaan.

-- Et, mutta sinä olet raivoissasi, sen näen jo nenästäsikin. Se on tavallista pystymmässä.

-- Fanni!

-- Minähän olen ollut liijan kaunis tänä iltana. Eikö totta?

-- Mutta sinähän olet aivan liian vaatimaton.

-- Minähän olen veikistellyt liiaksi nuorten herrain kanssa, eikö niin? Minähän olen väikehtinyt yhden kavaljeerin käsivarrelta toiselle, niinkuin sinä erinomaisen sattuvasti lausuit.

-- Koko meidän avioliittommehan on ollut yhtä ainoaa keskeymätöntä tanssia.

-- Vaan minäpä en totta puhuen luule tanssineeni ruusuilla.

-- Ah Fanni, sinä et tiedä miltä tuntuu nähdä kauniin vaimonsa painaltauvan toisen rintaan ja hänen ympärikietouneitten käsivarsiensa hennoillessa kellehtivan valssin pyörtehissä. Nuo kemut, nuo kemut!

-- Kiittämätön! Ja kuitenkin ovat muutamat semmoiset kemut tehneet sinutkin onnelliseksi. Muistatko -- sitte ei ole kuin puolitoista vuotta -- kun vielä istuskelit komeasti kalustetussa huoneessa ja kuitenkin kaipasit huoneesi kauniinta koristetta, nuorta vaimoa, kun aloit huomata, ettei miehen ole hauska yksin asua kuudessa huoneessa -- vaan sanoppa missä me tutustuimme toisiimme?

-- Kyllä se tapahtui kemuissa.

-- Ja missä kosit sinä?

-- Kemuissa myöskin.

-- Ja sinulla ei ole mitään syytä kaikerrella. Me olemme viihtyneet hyvin yhdessä.

-- Varsin niin, olemme eläneet kuin alituisissa kemuissa.

-- Ja minä olen ollut toimekas emäntä.

-- Ja syönyt otsasi hiessä leipäsi -- kaikkien kaupungin kemujen tähden.

-- Ilvehditkö? Sinä vielä kerran kadut kun minä menen pois.

-- Siihen minä olen tottunut kaikkina kemuiltoina, sanoi tukkukauppias kiepautellen tulisesti rouvan viuhkaa, jonka tämä oli pöydälle asettanut.

-- Sinä olet tänään tavallistasi uhkeampi, sanoi Fanni nousten sohvalta. Tukkukauppias kohoutui pystyyn hänkin.

-- Jaa, tätä en minä voi kauvemmin kestää. Pitänee alottaa toinen tanssi.

Hän hykerteli viuhkaa käsissään ja ratsis -- elfenluinen varsi oli kappaleina.

-- Siitä näyttää tulevan yhä parempaa, ystäväiseni. Minua ei ollenkaan kummastuta, jos alat rikkoa peilejä ja ikkunaruutuja.

-- Siihen minulla kyllä voisi olla hyvä halu.

-- Ja eihän sinulle pitäisi olla minkäänlaisia vastuksia. Kenties minäkin voinen olla joksikin avuksi. Täällä on hiilikoukku. Sinä voinet alottaa kuvastimista ja minä posliinivaaseista ja muista pikkukapineista.

Häpeissään ja hiukan nolostuneena vaimonsa levollisuudesta viskasi hän rikkonaisen viuhkan pöydälle, ja aikoi lähteä kun sisään astui nuori herra vahtimestari Olsenin johtamana.

-- Olkaa hyvä -- herrasväki on varmaankin täällä sisällä.

Hän oli korkeavartinen, komea nuori mies reippaine, hiukan ylpeine kasvonpiirteineen. Hänellä oli vaaleat käherät hiukset, ja pari tuuheita, vaaleahkoja viiksiä siihen kuuluvine pujopartoineen.

-- Häirinnenkö teitä hyvinkin?

Breine kääntyi innokkaasti ympäri.

-- Georg, oletko se sinä, ystäväiseni. Kaiken hyvän nimessä! Vaimoni ja minä olimme vain muutamissa perheellisissä järjestyspuuhissa. Saan esittää: paras ystäväni luutnantti Georg Felsen, suoraan ulkomailta kotiunut -- vaimoni Fanni.

-- Mieheni on puhunut Teistä niin paljon, että tuntuu kuin olisin Teille puolittain vanha tuttu.

-- Ja minua ilahuttaa päästä tuttavaksenne, rouvaseni.

-- Sain kuulla että olit kotiunut ja lähetin heti paikalla sinua tänne kutsumaan. Jonakin muuna iltana et luultavastikaan olisi saanut nähdä vaimoani, mutta tänä iltana aivan kuin sattumoilta, kun hänellä itsellään on kemut.

-- Älkää kuunnelko häntä, herra luutnantti, hän on niin paha.

-- Minä tunnen hänet, hyvä rouva. Aivan samanlainen oli hän ennenkuin minä Pariisiin lähdin.

-- Ja minä kun luulin aina, että sinä olit Itaaliassa. Sepä kummallista, ettemme tavanneet toisiamme Pariisissa. Olimmehan mekin siellä viime vuonna.

-- Eipä niinkään suurta kummailemista semmoinen suuri kaupunki.

-- Me matkustimme sieltä pari päivää noitten suurien oopperakemujen jälkeen, sanoi Fanni.

Georg kääntyi äkkiä:

-- Olitteko te oopperakemuissa, rouvaseni?

-- En, kuinka -- kuinka voitte semmoista luulla, sanoi Fanni häiriyneenä.

-- Sepä ihmeellistä minkä vaikutuksen nuo oopperakemut teki teihin molempiin, sanoi Breine.

-- Se oli herra Felsen, joka niin kiihottui.

-- Se oli -- se ei ollut mitään.

-- Mutta nyt olen pakotettu vilkasemaan hiukan saliinkin, en voi kauvemmaksi unohtaa muita vieraitani.

-- Saanko minä kunnian tanssia kanssanne, rouvaseni?

-- Minä olen sen pahempi jo pyydetty, mutta minä koen hankkia teille erään toisen naisen, ja minä luulen, ettette kadu kauppaanne. Hän on nuori, kaunis ja rikas. Ja ainoastaan tuolle hänen viimme ominaisuudelleen antavat useammat herrat arvoa. Minä tulen pian takaisin.

Felsen tuskin kuuli hänen viimmeisiä sanojaan. Hän seisoi syviin mietteisin vaipuneena ja havausi haaveistaan vasta sitte kuin ystävänsä hivautti kätensä hänen olkapäilleen ja työnnälti hänet alas sohvalle.

III.

Tukkukauppias asetti molemmat kätensä luutnantin olkapäille ja katsoi häntä syvästi silmiin.

-- Miten voit sinä? Mitä muistoja sinulla on oopperapaaleista kun ne näyttivät sinussa herättäneen semmoisen liikutuksen?

-- Siellä minä suoritin elämäni ihmeellisimmän seikkailun. Minä näet jouduin melkein kihloihin erään naisen kanssa, vaikken nähnyt edes hänen kasvojaan.

-- Joutavoit! Miten se olisi mahdollista?

-- Kun minä kuleksin ympäri naamiopyörteessä, kuulin takanani erään naisäänen selvällä norjankielellä sanovan: Herra Jumala, mitä pitää minun tehdä? Minä käännyin ja näin sorean naisvartalon mustaan kauhtanaan verhottuna, samettinaamari silmillään. Että hän oli nuori ja kaunis, siitä olin vakuutettu. Hänen täyteläät käsivartensa, hänen marmorivalkea kaulansa ja purppuran hehkeät huulensa, jotka naamarin pitsien lomasta häämöttivät, hänen sädehtivän mustat silmänsä -- kaikki nämä pikku kuviot loihtivat minulle mitä ihastuttavimman kokonaisuuden. Reippaasti astuin hänen luokseen ja esitin itseni maanmiehekseen sekä tarjouduin hänen ritarikseen. Hän tarttui kiitollisena ojennettuun käsivarteeni. Minä olin silloin naamiotta. Kenties tuntee hän minut kristiaanialaisena, mutta nimeäni hän ei kysynyt. Me kuleksimme ympäri etsien hänen ystävätärtään, joka oli ahdingossa eksynyt, sillä he olivat molemmat mustiin puettuina ilman mitään huomattavampaa merkkiä, ja täällä oli suuri joukko sen väristä väkeä. Sitte kävelimme me yhdessä ja sijoittausimme erääsen loosiin. Hän oli hilpeä, sivistynyt ja rakastettava, minä taasen olin aivan huumeutunut rakkaudesta, samppanjasta ja tanssimusiikista, hengitimme kumpanenkin jonkinlaista romanttista tuoksua mikä seikkailuamme verhosi. Minä tartuin hänen käteensä ja pyysin hänen kohottamaan naamariansa. Mutta hän oli taipumaton. -- Ettehän toki tahtone ruhjoa tätä salaperäisyyden huntua, joka yhtymällemme antaa niin omituisen viehätyksen. Me tapaamme Kristiaaniassa ensi talvena, sanoi hän. -- Sallikaa minun nyt mennä, saatelkaa minua kauniisti vaunuille, mutta älkää koettako saada nimestäni selvää tai muuten seurata minua. Minä luotan teidän ritarillisuuteenne. Minä vedin timanttisormuksen pikkusormestani ja painalsin sen hänen käteensä. -- Tämä sormus kiinnittää minut teihin, sanoin. Kun me taasen tapaamme toisemme, emme eroa enää koskaan. Tahdotteko kantaa sitä? -- Ainiaan, vastasi hän. Kun me tulimme vaunujen luo, kumartui hän ja suuteli otsaani. -- Me tapaamme Kristiaaniassa! oli hänen viimme sanansa, ja nyt olen minä täällä. Minä käyn teaattereissa ja konserteissa, kemuissa ja iltamissa ja tuo timanttisormus on oleva sinä tähtenä, joka minut johtaa rakkauden Betlehemiin.

-- No tuotahan jo voinee romaaniksi nimittää, sanoi tukkukauppias nousten. Luulisipa melkein, että olet syntynyt ritariaikana. Mutta missä naiset lienevät? Meidän pitänee mennä sisään ja etsiä heidät.

-- Minä heittäyn hiukan levähtämään tänne. Täällä on niin miellyttävää.

-- Olkoonpa niin, minä lähetän naiset tänne luoksesi. Tämä on Fannin kaikkein pyhin ja ainoastaan harvat ovat ne onnelliset, joita tänne päästetään.

Tukkukauppias meni ja Felsen huvittelihe katselemalla kauniita pikkukapineita ja kukkia, jotka siellä täällä hajallaan venyivät mitä miellyttävimmässä epäjärjestyksessä. Voi huomata, että hieno naiskäsi oli parhaimpansa pannut näitä loistokappaleita sirotellessaan. Hän seisahtui piaanon eteen.

-- Mikä hurmaava järjestys! mumisi hän. Piaanon nurkka verhottu troopillisilla kasveilla. Hän istuutui piaanoistuimelle ja alkoi käännellä nuottikirjan lehtiä.

Hän ei huomannut että Fanni ja Stella astuivat sisään.

-- Täällä ei ole ketään, sanoi Stella. -- Sen parempi.

-- Minä olen varma, että sinä olet pitävä hänestä, sanoi Fanni innokkaasti. Hän on nuori, kaunis, sivistynyt ja hieno. Hän on elänyt useita vuosia ulkomailla.

Felsen aikoi hymyillen pujottautua piilopaikastaan, mutta istuutui takaisin kun kuuli Stellan ilkamoiden sanovan:

-- Ja luultavasti hän on elänyt siihen määrään, että on huomannut parhaaksi kääntyä kotiin ja hankkia jonkun toisen, jonka kustannuksella nyt eläisi. Hänestä varmaankin tulee muuan minun innokkaimpia jumaloitsijoitani.

-- Hävytöntä! mumisi Felsen.

-- Oo, hänellä varmaankin on muutakin toimittamista kuin elää toisen kustannuksella, sanoi Fanni kiihkeästi.

-- Mutta ehdottamani keino on kuitenkin parhain. Parinkymmenen tuhannen vuotuiset tulot eikä mitään muuta tehtävää kuin olla vaimon miehenä.

-- Häpeä, Stella.

Felsen oli noussut vaaleana ja yhteenpuristetuin hampain.

-- No niin, sanoi Stella astuessaan pöydän luo. Etsippä tuo syntinen, tuo hänet tänne ja aseta ihailijani riviin. Onhan hän luutnantti, kentiesi voinen käyttää häntä niitten toisten komentajana.

Felsen esiintyi:

-- Minä olen jo täällä ja aivan heti kun olen esitetty, saanen kunnian astua määrättyyn virkaani.

Kuultuaan tuon äänen, käänsi Stella päätään. Hän oli hulmahtanut kuolonkalpeaksi nojautuen suonenvetoisesti marmoripöytää vasten. Hän se oli, hänen unelmiensa ideaali, hänen elämänromaaninsa ainoa sankari, hänen salainen kihlattunsa, johon hän nyt niin onnettomasti oli yhtynyt ja työntänyt hänet ainiaaksi luotaan. Kivettyneenä katseli hän alas käteensä. Onneksi oli hansikkaassa kuitenkin seitsemän nappia, joten sormus oli hyvässä suojassa.

-- Anteeksi neitiseni, jos teitä hiukan säikäytin. Minä olin niin vaipunut nuottien selailemiseen, etten ollenkaan huomannut teidän sisääntuloanne.

Rouva Breine teki reippaan päätöksen hälventääkseen kaikki pilalla.

-- Kohtaus on tosiaankin hiukan tuskallinen, sanoi hän hymyillen. Mutta kaikki pyörtymisetkin ovat jo liian myöhäisiä. Minä teen samaten kuin ystävättärenikin ja turvaun viuhkani suomaan suojaan, se kun levitettynä hyvin käynee verhosta. No niin, luulenpa asian saaneen nyt käänteen parempaan, niin että voinen ehkä esittää: luutnantti Felsen -- neiti Adler, Mutta hyvä Stella, sinähän aivan vapiset! Asetu toki!

-- Se menee pian ohitse. Minä olen vain hiukan heikkohermoinen.

-- Minä surkuttelen, sanoi Georg, että tuo kaikki oli minun syyni.

-- Olkoonpa niinkin, sanoi Fanni, ja rangaistukseksi velvotan minä teidät vaalimaan neitiä siksi kunnes voin hänet jälleen tervehtyneenä viedä tanssisalonkiin. Minun täytyy jättää teidät, perheelliset velvollisuuteni vaativat sitä.

Hän meni. Stella istui maahanluoduin silmin ja Felsen seisoi kylmänä nojautuen tuolin selkämykseen. Stella kohotti päätään ja sanoi sisäistä taistelua ilmaisevalla äänellä:

-- Istuutukaa, herra Felsen!

-- Kiitoksia.

-- Sanokaa minulle, alammeko puhua tuulista ja ilmoista tai olemmeko avomielisiä?

-- Miten vain haluatte!

-- Olkaamme siis avomielisiä! Te halveksitte minua, eikö totta?

-- Olkaamme ensinnäkin yksimielisiä siitä, etten minä jumaloitse teitä, neitiseni. Ja jos oikein ymmärsin, tehän pelkäättekin minua enemmin jumaloitsijananne kuin vihollisenanne.

-- Mutta silloinhan minä tuomitsinkin teidät tuntematta. Nyt sitä vastaan, -- nyt sitä vastaan -- --

-- Tunnette minua aivan yhtä vähän.

-- Se on totta, mutta -- --

-- Mutta?

-- Mutta -- --

-- Mehän olemmekin nyt varsin avomielisiä?

-- Minä en haluaisi mitään sen mieluummin.

-- Mutta kun olette huomannut, että minä olen kyllin hävytön, etten heti langennut polvilleni, niin kenties huvitteleitte asettamalla minut voitettuna jalkainne juureen, jotta sitte saisitte huvin -- työntää minut luotanne.

-- Herra luutnantti, sanoi Stella tulisesti kohoksi pelmahtaen.

-- Haluatteko jotakin? kuului lällättävä ääni hänen takanaan. Se oli synkkämielinen vahtimestari Olsen, joka äänettä oli sisään hiipinyt ja nyt seisoi siinä pää kallellaan ja annos jäätelöä kädessä.

Stella vaipui uudelleen tuolille ja kätki kasvot käsiinsä:

-- Ei, kiitoksia, menkää vain!

-- Minun piti viedä tämä vanillilasi rouva Breinelle.

-- Aseta se tähän pöydälle ja hanki minulle samanlainen, sanoi Georg kärsimättömästi. Minä tarvitsen hiukan virvoketta, mumisi hän puoleksi itsekseen.

-- Heti, herra, heti. Haluatteko ehkä mitään muuta?

-- En, kiitoksia, voitte mennä!