Part 2

-- Se vaikuttanee hyvää syönnin jälkeen. Nyt voitte ruveta marssimaan.

He menivät saliin, jossa naiset olivat jo pöydän järjestäneet ja asettaneet totilasit esiin.

Kapteeni otti kitarrin seinältä, pikku Petteri sai kiväärin ja Kristian lipun ja nyt he alkoivat marssia tahdissa ja vakavina ympäri pöytää isän laulaessa kitarrin säestämänä "Gina tuo ihastuttava impi" ja "Anna kanan mennä".

-- Sinun pitäisi laulaa myös muutamia isänmaallisia lauluja, sanoi rouva, -- eikä ainoastaan semmoisia katuveisuja.

-- Se on kansanlaulu, äiti, ja kansanlaulut juuri pidetään hienoimpina meidän kansallisena aikanamme. Mutta ehkä tässä onkin jo riittämään asti täksi illaksi, pojat. Oikeaan, vasempaan ja -- mars!

Belskov otti heidät polvelleen. Pikku Petteri veteli hänen kiherää täyspartaansa. Belskov ajatteli, miten monta pikku kättä olikaan sitä jo vedellyt, vaikkei ne olleetkaan aivan yhtä viattomia kuin pikku Petterin. Rikke neiti istui toimessaan käsityön ääressä. Miten lämpöinen ja pehmeä hänen kätensä olisikaan partaa sujuttelemaan.

-- Kuuleppa, isä, sanoi Kristian, -- kun me olemme tehneet temppumme, pitäisi sinunkin näytellä meille joku komedia.

-- Te olitte juuri eilen illalla teaatterissa. Luuletko sinä minun joka ilta esiintyvän.

-- Näytteletkö sinä vielä teaatterissa, kysyi Belskov?

-- Ainoastaan kulissien takaa. Minä olen tuommoinen johtava henkilö -- teaatterijohtaja ja kaiken tämän lisäksi vielä kirjailija, balettimestari, näyttämöohjaaja ja konetaiteilija. Minun näyttelijäni ovat erittäin mukautuvia ihmisiä, paljon parempia kuin tavalliset: heillä on puiset jalat ja senvuoksi ei heitä halutakkaan lähteä muihin teaattereihin vaikken minä heidän palkkaansa korotakaan.

-- Entä teaatterirakennus?

-- Se on täällä nurkassa. Minä omistan sen yksinäni ja senvuoksi ei minulla olekkaan mitään kinastuksia osakkaitten kanssa.

Hän veti syrjään verhon, joka oli peittänyt pientä nukketeaatteria, veti esiripun ylös ja näytti kauniita paperilaitoksia.

-- Tässä saan Teille esittää muutamia henkilöitä. Täällä on primadonna. Se on jo jotenkin kulunut taiteen palveluksessa joten minun on täytynyt liisteröidä paperitukeita hänen selkäänsä, hän nähkääs on siinä suhteessa aivan yhtä käytännöllinen kun oikeatkin primadonnat. Täällä on meidän komiikkeri. Se on yleensä pulska poika, eikä ole itserakas eikä ylpeä, niinkuin herrat komiikkerit tavallisesti ovat. Täällä näette meidän "luonnottaremme" (ingenue'mme), ja huomatkaapa, että se on kiiltopaperista. Minä olen muodostellut sen laatikon kannesta. Hän näyttelee mitä rollia tahansa ja se juuri onkin harvinaista nykyaikana, jolloin nuoret naiset alkavat näytellä "luonnottarien" osia vasta hyvän matkaa neljättäkymmentä käydessään ja kadotettuaan kaiken pirteen nuoruuden tuoksunsa.

-- Hyi, miten sinä olet ilkeä, sanoi Rikke.

-- Oho, en tahdo kuitenkaan kieltää, ettei löytyisi arvokkaita poikkeuksiakin niinkuin esim. sinä, pikku kälyseni. Mutta ne ovatkin semmoisia alkuperäisiä luonnon jalokiviä, etteivät ne tee mitään sitoumuksia, sillä jonakin kauniina päivänä voi tulla tuommoinen teikkari kuin esim. Belskov ja saada heidät suostumaan rouvan rollia näyttelemään.

Rikke kallistausi alemma käsityönsä ylitse.

-- Näytä nyt meille joku kappale, isä! pyytelivät pojat.

-- Jospa nyt sitte näyttäisin jonkun ikivanhan kappaleen. Se onkin nykyjään käytännössä ja on helposti näyttämölle asetettu. Minä otan pari paperinukkea ja asetan ne näyttämölle puoleksi tunniksi puhelemaan puuta heinää. Se on sitte ikikappale.

-- Mutta etkö sinä näyttele joskus myös uudempia realistisia kappaleita?

-- En, lapset pitävät enemmän vanhasta romanttisesta suunnasta, jossa kaikki viisi kuvaelmaa kumpuaa viattomuutta ja hyve saa voiton loppukohtauksessa. Sen sijaan uudenaikaisissa kappaleissa sankarittaret ovat kadottaneet viattomuutensa jo ennenkun esirippukaan nostetaan, mutta semmoisia kappaleita eivät he vielä, Jumalan kiitos, ymmärrä. Mutta te voitte olla varmoja siitä, että kun he tulevat kaksitoista vuotiaiksi, niin he haukottelevat minun siveellisille näytelmilleni, ja muuten minä otaksun, että kun he pääsevät "miesten lukuun", niin he jo itse alkavat kirjoittaa realistisia draamoja, jotka saavat isänäidinkin haudassaan punastumaan.

-- Isä, näytä nyt meille pikku kappale tämän vieraan herran tähden!

-- No niin, te olette oikeassa, mitä minä tässä joutavia lavertelenkaan. Tarkkaavaisuutta hyvät herrat ja naiset nyt! Näytäntö alkaa.

Hän meni teaatterin taakse ja alkoi näytännön, joka sai lapset mitä parhaimmalle tuulelle. Hilpeys tarttui pian muihinkin eikä aikaakaan niin koko seura, yksin tuo vaalea rouvakin, oli mitä herttaisimman naurun vallassa.

Vihdoin laskettiin verho alas ja punakkana ja hengästyneenä tuli kapteeni pöydän luo saamaan pikku siemauksen vahvistusta totilasistaan.

-- Ka niin, pojat, nyt on ilta lopullaan. Menkää huoneesenne ja asettukaa maata!

Hiljaan ja tottelevina ojensivat he pienet kätösensä hyvääyötä sanoessaan ja työnnälsivät pienet punahuulensa isän tuuheaan, mustaan partaan.

Kun Belskov hetkinen tämän jälkeen nousi jäähyväisiä ottaakseen, kuiskasi kapteeni:

-- Sinun pitää nähdä heitä makuulla.

Hän veti ystävänsä hellävaroen lastenkammariin.

Siellä uinuivat nuo pienet reippaina ja punan purppuroimin poskin kuin kukkanuput sateen jälestä onnellisen hymyilyn väikkyessä puoliavoimilla lapsenhuulillaan.

Belskov seisoi vakavana ja miettiväisenä pienoisia katsellen. Rouvakin oli tullut sisään. Hän painalsi pienen vaalean päänsä miehen leveää rintaa vasten ja lempeä uhkuvin silmäyksin katseli häntä.

-- Eikö totta, sanoi kapteeni ja hyväillen kiersi kätensä vaimonsa vyötäisille, -- että se antaa merimiehelle tarmoa taistellessaan luonnonvoimien kanssa, kun tietää omaavansa semmoisen rauhan ja vapauden sataman, kuin tämä minunkin pieni pesäseni, johon voi tyyneesen pujottautua.

-- Jospahan minullakin olisi moinen satama, sanoi Belskov kevyellä huoahduksella. Sinä kellut merellä, minä ravintolaelämän lainehilla. Kumpasellakin käy tyrskyjen mainingit, kumpasellakin on salakaria.

-- Olet oikeassa veikkoseni, koetappa vaan pyrkiä satamaan sinäkin!

* * * * *

Belskov astui huoneesensa ja kopeloi tulitikkuja, joita nähtävästi ei löytänyt. Hänen onnistui kuitenkin kaataa eräs pöydällä oleva lasi kumoon, kompastui sitte johonkin laattialla olevaan esineesen, joka tarkemmin tunnustellessa sukeusi tulitikkulaatikoksi.

Hän sytytti sitte komean divaanipöydällä olevan lampun ja katseli ympärilleen.

Huone oli hienosti sisustettu, siitä hän itse oli pitänyt huolta. Mutta se oli kylmä, puistuttavan kylmä ja kauhean epämiellyttävä.

Rouva, jonka luona hän asui, oli poissa jokainen arkipäivä ja silloin oli piika vapaa aina aamusta pitäen. Oltiin siten muka säästäväisiä.

Hänellä oli aamupäivällä ollut vieraita, nuoria miehiä, kuten hän itsekin. Samettialbumin ja valokuvien keskellä pöydällä oli puoliksi tyhjiä sherrylasia, kukkuroillaan täysi tuhkasäiliö ja tyhjiä seltteripulloja, brysselimattoa koristivat pullontulpat ja tulitikunpätkät ja kullankirjaellulle sohvapeitteelle oli viskattu sikarinpätkä.

Kylmä värähdys hivahutti häntä. Hän sulki ikkunan. Aamupäivällä oli hän sen avannut haihduttaakseen hiukan tupakinsavua ja viinien höyryjä ja sitte se luonnollisesti oli saanut olla niine hyvineen.

Hän harjaeli sohvan kädellään.

Siellä alhaalla Freybertissä uinuvat pikkulapset väsyneinä, se on toki paljoa hauskempaa kuin venyä tässä sohvalla kuin mikähän sikarinpätkä.

Hän kietousi turkkiinsa ja viskausi sohvan nurkkaan polttaakseen sikarin.

Varsin ihmeteltävää miten hauska siellä oli. En ole pitkiin aikoihin viettänyt eloisampaa iltaa kuin kapteenin luona tänä iltana.

Hän istui sohvan nurkassa pää alas herpouneena ja aatteisin vaipuneena. Ovi avautuu hiljalleen ja sisään astuu Rikke Brauner, kapteenin käly. Hän oli puettu varsin kuin erotessaan muutamia hetkiä sitten: mustaan villaleninkiin ja hieman veikistelevään, valkeaan, punonnaiskoristeiseen etuliinaan.

-- Mutta hyvä neitiseni, mitä tahdotte täällä tänään? kysyi Belskov ihmetellen.

-- Minä tahdon ainoastaan hiukan järjestellä, sanoi hän tyynesti. -- Täällä on kaikki kauheassa epäkunnossa. Istuos alallasi vain.

Sitte hän keijukaisena liiteli ympäri, pyyhki tomun valkealla esiliinallaan ja samassa tuokiossa oli tuo pikkukäsi saanut kaikki parhaimpaan järjestykseen.

-- Kas niin, nyt pitää minun mennä, sanoi hän ojentaen kättään hänelle.

-- Ei, sinä et saa mennä, sanoi hän puoleksi nousten sohvalla. -- Sinä et saa enää koskaan minua jättää, sillä kun minä lepään täällä sinun sylissäsi, niin silloin olen oikeassa satamassani.

Hän kietoi käsivartensa Riken vyötäisille ja tahtoi suudella häntä, mutta vetäytyikin takaisin helähtävän äänen kuuluessa ja tuskan otsaa polttaissa.

Hän katseli ympärilleen harhailevin silmäyksin. Hän oli särkenyt pari pulloa ja seisoi nyt pöydän luona lamppua syleillen, jonka kuuma lasi oli hänen otsaansa polttanut.

-- Laupias Isä, se olikin siis vain unelma! Semmoisia unelmia niitä syntyy kun syö keinotekoista kilpikonnaa ja omenaleivosta naisten seurassa. Ja kaiken tämän lisäksi minulla on huono vatsa ja heikko sydän. Tuossa minä onneton olen seisonut ja suudellut vanhaa lamppuni kupukkaa ja luullut sen neiti Brauneriksi.

Mietiskellen käveli hän laattialla.

-- Hänellä oli muuten oikein. Täällä on kauhean epämiellyttävää. Jos vaan voisin saada hänet tänne hiukan siivoomaan.

Sitte hän äkisti astui kirjotuspöydän luo turkki hartioilla.

Tuo valkea käsi tiamanttisormuksineen rapsuttelihe äkkiä paperille kirjettä sepiten. Kuoreen kirjoitti hän:

Neiti Rikke Brauner. Suuri Rantakatu Kapteeni Freybertin luona Täällä.

Se mahtoi olla hyvinkin tärkeä kirje koskapahan itse juoksi kirjelaatikolle sydänyönä.

Jumala ties mitä lie sisältänytkään.

Läpi hiedikon.

Skånelaisidylli.

Reippaana ja helottavana kuni kesäinen aamu seisoi tuo pieni Köpenhaminan neito pappilan avatussa vinninikkunassa.

Viiniköynnökset ja muratit kohoilivat kiemurrellen seiniä myöten, puut seisoivat vielä kosteina aamukasteen suuteloista, reseetain ja rehevävartisten ruusujen miellyttävä lemu täytti ilman ja kaukana tuolla ladossa pitivät kottaraiset kauheata mellakkaansa. Hiukan taaempana, puutarhan takaa kohosi kirkko komeillen valkoisine muurineen auringon loisteessa.

Kirkkoherra Brudelius istui huvimajassaan aamupiippuaan poltellen sill'aikaa kuin rouva käveli huoneesta huoneesen ja haavilla lenteleviä kärpäsiä pyyteli.

Pastori oli kaunis, vanha mies. Hänellä oli lempeä, puhtaaksi ajeltu pappisnaama ja musta samettipatalakki.

-- Hyvää huomenta setä, huusi nuori tyttö ikkunasta.

-- Hyvää huomenta, pikku Lotta!

Alhaalla maantietä pitkin tuli pastorin veljenpoika Lave Brudelius ratsastaen. Hän oli pappilan vuokraaja.

Hänellä oli oikea jättiläisvartalo, auringonpaahtamat, ruskeat araapialaiskasvot, paksut, vaaleahkot viikset ja vaaleansiniset silmät.

Hän näytti komealta istuessaan siinä suorana ja uhkeana hevosen selässä. Hänellä oli ahtaat, harmajat ratsastushousut ja pitkävartiset, kiillotetut kengät jalassaan.

Hän oli tosiaankin kokonaan toisenlainen kuin nuo vaalakat kööpenhaminalaiskavaljeerit, joita voi rikki riksauttaa kuin hauraita karamellia.

-- Hyvää huomenta herra vuokraaja, huusi tyttö.

Sanat lausuttiin varsin hyvällä ruotsinkielellä. Hän ei ollut mitään sukua pastorille, olihan vain tuommoisella pienellä käynnillä täällä, mutta kuitenkin sanoi hän heitä "sedäksi" ja "tädiksi" ja itseään häntä sanottiin "Lotaksi". Tuo tuntuikin paljon hauskemmalta kuin mikään "kaunis Kööpenhaminan Lotte" eli "Charlotte", joksi hän oli ristitty: Mutta kaikista hauskimmalta kajahti "vuokraajan" nimi. Se kun hänen mieleensä johti kuleksivia laulajia, gladiaattoria ja muita semmoisia romanttisia asioita.

Nuori vuokraaja ratsasti edelleen nostaen olkihattuaan ja paljastaen siten joukon vaalahtavia kiharaisia hiuksiaan.

Lotta solmi äkkiä hatunnauhansa, juoksi rappusia ylös ja seisoi samassa tuokiossa keskellä huvimajaa pastorin edessä.

Hän oli kaunis, tuo pieni kööpenhaminalaistyttö, kevyessä ranskalaisessa kesäpuvussaan: vaaleansinisessä leningissä ja valkeassa tunikassa, johon oli pistetty kirjava kukkasvihkonen. Vaaleansinertävän babyhatun alta pistäytyi esiin veitikkamaiset, punaposkiset kasvot, pieni pystynenä ja joukko vaalakoita kutria otsalla. Lyhyen hameen alta näkyi kaksi pientä jalkaa ruskeissa turistikengissä ja sinertävissä silkkisukissa.

-- Ettekö matkusta Falsterbohon tänään, kysyi hän. -- Te olette jo aikoja sitte luvannut ja tänään on niin kaunis päivä!

-- Kysy äidiltä, vastasi pastori kääntyen vaimoonsa, joka juuri tuli sisään.

Pastorin rouva oli pitkä, komea ja ystävällisen näköinen nainen.

-- Aivan kernaasti minun puolestani, sanoi hän. -- Mutta sinun, Lotta, täytyy pyytää Laven valjastamaan heti paikalla hevosen. Hän on luvannut itse kyyditä meidät.

Lotta kiiti pois ja pian olivat kirkkoherran kaksi-istuimiset vaunut oven edessä.

Lotta istui Laven viereen, pastori ja rouva asettuivat taakse ja niin lähdettiin.

Tie oli tasainen kuin laattia ja vaunut vierivät maakirkon ja valkeaksi maalattujen talonpoikaistalojen editse pitkin leppien, poppelein ja piilipuitten suojaamaa tietä. Puitten oksat riippuivat pitkällä tien päällitse ja joskus niin somasti sipasivat Lotan pystynenää.

Hän istui ja laverteli tehden myötään kysymyksiä. Lave vastaili lyhyeen, mutta hänen kasvonsa loistivat niin ystävällisesti ja alinomaa hymyillen näytti hän kaksi riviä valkeita elfenhampaita paksujen, vaaleain viiksien alta.

Joskus katkesi puhelu. Silloin Lotta aina syrjäsilmin katseli vierustoveriaan ja ihmetteli hänen päivänpaahtamia hienountuvaisia poskiaan. Hän näytti Lotasta aivan persikalta. Taisipa sivumennen ajatella, että miltähän tuntuisi pureksia tuommoista persikkaa.

Maanlaatu vaihteli edelleen, se oli jonkunlaista laaksoa mutta karua sittekin.

Tie kulki lähellä rantaa. Toisella sivulla kuvasteli hiljainen, tyyni järvi, toisella aivan silmän kantamattomiin ulontelihe punavaalea kanervikko. Ainoastaan sananlennätinpylväsrivi kulki sen läpi ja näköpiirin rannassa korkeat kuuset ojentelihe.

Vihdoin haarottui tie ja meidän matkaajamme antautuivat vasemmalle. Lähellä oleva pikku Falsterbo oli mitä viehättävin ja Skanöriäkin näkyi jo hiukan. Siellä oli määrä syödä päivällistä kestikievarissa.

Kaupunki oli ympäröity korkealla, turpeista ja kangista rakennetulla muurilla. Puuportti toimitti kaupunginportin tehtävää ja johti pääkadulle.

Täällä oli muuten merkillisiä katuja. Kiviperustusta ei näkynyt missään, ainoastaan hiekkaa, kyynärän paksulti hiekkaa.

Hevoset kahlailivat hiekassa polviaan myöten ja vaunut uppoutuivat aina pyöräinakseliin saakka.

Täytyy pysähtyä. Pastori ja rouva päättävät matkata takaisin ja Skanörissä odotella sill'aikaa kuin nuoret käynevät Falsterbon kirkkoa katsomassa. Se oli viehättävä seisoessaan tuolla korkeammalla hiekkasärkällä.

Vanhukset kääntyivät ja Lotta ja Lave kulkivat edelleen kaupungin läpi.

Huoneukset olivat valkeaksi maalatuita ja ystävällisiä valkeine ikkunaverhoineen ja kukkivine ruukkukasvineen. Kaikkialla, niin kadulla kuin torillakin, oli istutettuja puita, huonosti kasvaneita raukkoja ja sepä juuri näyttikin niin luonnolliselta. Tiesi miten ne voivatkaan kasvaa tuossa hiedikon keskellä.

Ei yhtään ihmistä, ei edes ainoata lasta, joista muuten ei juuri koskaan puutetta ole, näkynyt kaduilla. Ainoastaan joukko hanhia vaapusteli kaakotellen hiedikossa.

Kun he olivat kulkeneet vähän matkaa, seisahtui Lotta ja kipristi pystynenänsä epäileviin, koomillisiin ryppyihin.

-- Minä en voi mennä pitemmälle. Kenkäni ovat aivan täynnä hiekkaa. Tämähän on juuri kuin kahlaisi meressä, me voimme aivan yhtä hyvin heittäytyä pitkäksemme ja uida kirkon luo.

Hän nousi eräälle rappuselle, seisoi siinä ja puisteli itseään kuin märkä kana.

-- Tule tänne, niin puhdistan kenkäsi hiekasta, sanoi Lave.

-- Se ei merkitse mitään! Ne tulevat aivan samassa yhtä täyteen jälleen.

-- Oo, me kyllä keinon keksimme. Tulehan tänne vain.

Lotta nousi toiselle jalalleen ja ojensi toisen hymyillen Lavea kohti, joka laskeusi polvilleen rappusten viereen. Hän veti kengät Lotan jalasta, pudisti hiekan ulos ja käsineen nuo sinervät silkkisukatkin harjasi.

Kun tämä oli tehty kohotti Lotta pystynenäänsä ja kysyi:

-- Mitä sitte?

-- Sitte minä otan neidin käsivarrelleni ja kannan kirkolle.

-- Käykö se päinsä?

-- Saammepa koettaa!

Hän kumartui alas ja ennenkun hän oikein tajusi koko asiaa, istui Lotta jo hänen voimakkaalla käsivarrellaan käsivarret hänen kaulalleen kierrettyinä ja niin lähdettiin kulkemaan tuossa hiekkameressä.

-- Jos näin kulkisimme Itäkadulla, niin saisitte nähdä, mitä melua se herättäisi.

Vaan siitäpä ei vaaraa. Ainoastaan pari merimiehenvaimoa pistivät päänsä kukkaruukkujen lomista ja jonkunlaisella ihmettelyllä katselivat heitä. Muuten oli kaupunki kuin kuollut.

-- Olenko minä raskas?

Hän kohotti katseensa Lottaan ja näytti hymyillen valkoisia hampaitaan.

-- Mielelläni kannan teidät vaikka Malmöhön saakka.

Lotta taivutti päätään hiukan ja katseli hänen voimakasta, auringonpolttamaa niskaansa.

Hän oli tosiaankin varsin miellyttävä.

-- Tiedättekö mitä, sanoi Lotta, tämähän on vallan romanttista. Aivan kuin Paul ja Virginia.

-- Keitä olivat he?

-- He olivat romaanin nuorisoa. Poika kantoi tyttöä veden ylitse.

-- Ja sitte?

-- Siitä on jo aikoja kulunut kun luin sen kirjan, mutta jos oikein muistelen -- sitte he kihlautuivat.

Lave ei vastannut mitään, vetihän vain syvän henkäyksen.

-- Nyt olemme perillä.

Hän avasi veräjän ja asetti Lotan nurmikolle. He olivat pienessä, reheväkasvuisessa lehtipuistikossa. Se oli pieni kosteikko keskellä hiekka-aavikkoa.

Kirkko sijaitsi ylhäällä mäellä.

-- Odottakaa täällä hetkinen, minä juoksen haudankaivajan Briitalta avaimia hakemassa.

Lotta ojensi hänelle kätensä.

-- Kiitoksia kyydistä, sanoi hän päätään nyökäyttäen ja katsoi niin ystävällisesti häntä silmiin.

Lave oli jotenkin punainen kasvoiltaan: hänen oli lämmin ja eipä kumma jos olikin tuommoisen huvikävelyn perästä.

-- Eikö liene paras kun säästätte kiitoksenne siksi kunnes matka on lopussa. Tehän olette ottaneet paluupiletin.

Lotta seisoi ja katseli tuota voimakasta vartaloa kunnes se katosi puitten taakse. Sitte hän istui alas ruohikkoon ja solmi babyhattunsa nauhan lujempaan.

Lave palasi haudankaivajan Briitan kanssa, jolla oli kirkonavain ja kolmisin nousivat he sitte mäelle.

Siellä seisoi tuo vanha, jotenkin suuri kirkko puoliksi hiekkaan hautauneena.

Oli jotenkin vaikea päästä ovesta sisälle, hienoa lumivalkeaa lentohiekkaa kun oli kokoontunut sen eteen. Näytti kun oltaisiin keskellä talvea ja valkoisia lumikinoksia.

Mannermaan puolella kirkkoa, joka oli paremmin tuulelta suojattu, nähtiin muutamia huonosti hoidetuita hautakumpuja murtuneine ristineen ja muine muistomerkkeineen.

He astuivat kirkkoon, tuohon suureen alastoman näköiseen, kylmään huoneesen, jonka seinät olivat valkeiksi rapatut ja laattia punaisista tiilistä.

Alttari oli verhottu valkealla liinalla ja sen päällä oli neljä kirkkaaksi hangattua messinkistä kynttiläjalkaa. Kahteen oli pistetty värjätyistä ruohoista tehdyt vihkoset, toisissa oli kaksi rottain järsimää kynttilää.

-- Me emme voi niitä sytyttää koskaan, sanoi haudankaivajan vaimo. -- Semmoista ne tekevät rotat kirkossa.

Nuo julkeat elukat olivat nakerrelleet itse alttaritauluakin; "pyhältä äidiltä" syöneet nenän vieläpä tehneet apostoleinkin kanssa tuttavuutta.

Ympäri alttarin oli madonsyömä, puinen reunus ja itse kohonne, jolle polville laskeutaan, oli ainoastaan laudasta ilman vähintäkään pehmeämpää päällystää tai verhoa. Eipä löytynyt edes pastorille laattiamattoa, tiilisellä laattialla vaan piti hänenkin seisoa. Ainoat koristeet, ja nekin ehkä vähemmin sopivia, olivat kirkon seinustalla riippuvat, valkeasta vaatteesta tehdyt ja pitkillä valkeilla silkkinauhoilla somistetut hautuuseppeleet.

-- Miten tämä on autio ja kylmä, sanoi Lotta hiukan väristen.

-- Täällä mahtanee talvella olla oikein hirvittävää.

-- Täällä käykin jumalanpalveluksessa ainoastaan muutamia ihmisiä, korkeintaan tusinan verran, sanoi haudankaivajan vaimo. Ne käyvät mieluummin tuolla uudessa, kauniissa metodistikappelissa.

Samassa temmastiin ovi auki ja muuan pitkänsoikale tyttö tulla kopisteli puukenkineen pitkin Iaattiaa.

-- Äiti, äiti, puuro palaa pohjaan!

-- Herra Jumala! huudahti haudankaivajan Briitta. Sen olen minä kokonaan unohtanut! Herrasväki suo minulle anteeksi, että minun täytyy nyt lähteä. Olkaa täällä vain niinkauvan kuin haluttaa. Minä kyllä tulen sitte jälemmästä sulkemaan, täällä kun ei ole mitään, jota kukaan viitsisi varastaakaan.

Lave pisti lantin hänen kouraansa. Hän niiasi kiireisesti ja riensi ulos tyttärensä kera. Lave ja Lotta jäivät sinne kahden.

He kulkivat ympäri ja katselivat muutamia vanhoja kirkkotuoleja ja maalatuita, katoolisaikaisia veistokuvia.

Muuan näistä esitti sinivöistä pyhimystä, joka kantoi punaposkista, kultaisella vatsavyöllä koristettua lasta.

-- Se on pyhä Kristofer, joka kantaa Jesuslasta olkapäällään, sanoi Lotta. -- Aivan niinkuin te minua kannoitte, lisäsi hän hiljemmin.

-- Siinä tapauksessa lienen minäkin jonkunlainen pyhimys. Me olemme molemmat onnellisia kun olemme saaneet kantaa semmoista taakkaa.

-- Opetettiinko teitä Trelleborgin maanviljelysopistossa niin kohteliaiksi? kysyi Lotta. -- On aina väitetty ruotsalaisia pohjolan ranskalaisiksi ja tottapa se näyttää olevankin.

Hän seisoi nojaten alttarin reunukseen ja katseli sitä ympäröivää pyöröjakkaraa.

-- Se lienee liian kova laskeutua polville. Minä vaan en antaisi tässä kirkossa itseäni vihkiä.

-- En minäkään. Mutta minusta näyttää hyvin hauskalta kihlautua täällä. Lave katseli tiililaattiaan. Ja parasta se olikin, sillä Lotta karahti hyvin punaiseksi kasvoiltaan.

-- Kihlautua voi missä hyvänsä, sanoi hän. -- Minulla on muuan serkku, joka kihlausi rautatievaunuissa matkalla ollessaan.

Lave nosti päänsä ylös.

-- Minä en voi ajatella mitään sen kauniimpaa paikkaa kihlautua kuin kirkossa tuossa kunnioitettavan Luojan huoneessa.

Nyt oli Lotan vuoro katsella laattiaan.

-- Se on -- se on -- hyvin totta.

-- Mutta kosiminen on niin vaikeaa.

Lotta seisoi ja pureskeli vaaleansinistä hatunnauhaansa. Häntä nauratti niin äärettömästi.

-- Se lienee kyllä vaikeaa. Minä en ole koskaan koettanut sitä.

-- Te naiset olette onnellisia, te kun olette kokonaan vapautetut tuosta vaikeasta tehtävästä.

-- Mutta sen sijaan meitä -- kositaan ja se on monta kertaa vaikeampaa.

-- Onko teillä ollut jo monta kosijaa?

-- Te olette ensimmäinen, sanoi hän kohottaen pystynenäänsä ja heittäen veitikkamaisen silmäyksen.

-- Minä -- enhän minä ole teitä kosinut.

-- Ettekö sitä tarkottanutkaan, sanoi hän hämillään.

-- Kyllä, sitä juuri tarkotin. Lotta, jos te vaan tahdotte olla minun.

-- Minä kyllä tahdon. Minä pidän sinusta niin, sinä olet niin kaunis, niin kaunis, niin siivo ja niin -- hirveän voimakas.

Lave kietoi käsivartensa hänen vyötäsilleen.

-- Silloin minä hyvinkin saanen kihlaussuudelman?

-- Ei, ei täällä kirkossa Lave, -- mutta siellä ulkona kyllä. Me voimme mennä ulos ja -- aivan heti.

Ja siellä ulkona korkeain, valkeain hiekkasärkkäin välissä painalsi hän suutelon toisensa perästä Lotan tuoreille lapsenhuulille.

Sitte kulkivat he hetkisen puistikossa. Vaan jopa oli aika ajatella kotimatkaakin.

Alhaalla veräjällä otti Lave hänet taasen käsivarrelleen ja nyt tuntuikin puolta keveämmältä kahlata Falsterbon hietikkoa.

Lotta istui pitäen hänestä kiinni lujalla syleilyllä, mutta hän ei malttanut olla hiukan vetämättä hänen paksuja, vaaleita viiksiään.

-- Vou, vou! sanoi Lave ja teki liikkeen ikäänkun purrakseen häntä käteen. -- Oletko siinä siivolla, tai muuten pudotan sinut veteen!

-- Mutta minäpä en irtaukaan sinusta, sanoi hän. -- Sinä saat kantaa minua läpi koko elämän.

-- Ja minä olen käsilläni kantava sinua aina samalla tavalla kuin tänään ja hän katsoi lemmekkään syvästi Lotan silmiin.