Part 1

YKSINKERTAINEN KUKKAVIHKONEN

Kirj.

L. Dilling

Suomennos.

Porvoossa, Werner Söderström, 1891.

SISÄLLYS:

Yksinkertainen kukkavihkonen. Satamassa. Läpi hiedikon. Jäätelöannos.

Yksinkertainen kukkavihkonen.

Sirkuskuvaelma.

Astumme kulissien taa taiteilijain sisäänkäytävästä.

Vastaamme tuoksahtaa sahajauhojen, kaasun ja tuoreitten lautain haju. Mutta sehän on varsin tavallista sirkuksissa. Takanamme kuuluu hevosten poljentaa, edessämme rumpujen ja torvien räikeää sirkusmusiikkia.

Suuren esiripun raosta näemme salissa olevain katsojain päät amfiteaatterimaisissa riveissä. Nuori nainen ratsastaa vanteitten läpi, pari klovnia tekee tavallisia tuhmuuksiaan ja nalvimmat yleisöstä aploteeraavat kuten tavallisesti.

Kapeassa, sirkusta kiertävässä käytävässä näemme koristeita ilmoituksia varten, kokoonkäärityn akrobaattimaton ja kaksi barrieeria.

Muuan viluinen ratsuniekka trikoo-pukuaan peittävässä talvitakissa nojauu seinää vasten ja puhelee kahden huonoa ranskaa sopertavan upseerin kanssa, muutamia tallirenkejä juoksentelee edes takaisin.

Aivan lähellä ovea, pienessä nurkkasessa seisoo sirkusperhe. Isä on suuri, lihava ja kellahtavan vaalakka mies puettuna mustaan frakkiin ja kellahtaviin hansikkoihin. Rinnassaan kimaltelee hänellä keinotekoinen timantti. Hän on jo liian kankea ratsastamaan, vaikka mustan peruukkinsa ja värjättyjen viiksiensä tähden näyttääkin jotenkin nuorelta. Äiti on vähän kuivahko, hänellä on ruskahtavat kasvot, mustantuuhea tukka ja terävät vaaleat silmät. Päällään hänellä on kevyt, irtotilkuilla ja reunuksilla somistettu villaleninki ja vaalennut samettikappa, jonka kaulusturkiksiin koit ovat merkkejään piirrelleet! Hänen päässään on kiperäreunainen olkihattu pahasti hankauneine töyhtöineen. Eipä luulisi, että hänkin joskus nuorempana on ollut primadonna ja kiitänyt hevosten selässä torvimusiikin ja viuhuavain ratsuruoskain kilvan kajahdellessa, klovnien tehdessä kuperkeikkojaan ja yleisön huutaessa hyvä-huutojaan. Nyt hän tavallisesti istuu tuolla alhaalla oven luona pääsylippuja vastaanottamassa, kädet kaljuksi kuluneesen käsipuuhkaan pistettyinä. Tänä iltana hän kumminkin on vapaa, sillä juuri tänäänhän pitäisi hänen tyttärensä Paola ensi kerran esiintyä.

Se oli tärkeä tapaus, melkein perheen elinkysymys, sillä kun taiteilijat itse vanhettuvat, täytyy heidän turvautua lapsiinsa. Isä muuttuu silloin kontrahteja tekeväksi impressaarioksi, äiti valmistaa ruokaa, pesee pukuja ja ompelee niihin liistakkeita ja keinotekoisia kultarimsuja.

Carambino-vanhukset olivat jo vanhoja, Paola oli heidän ainoa toivonsa. Poika, Riccardo, oli kyllä aimo keikailija, joka viskeli vallan somasti lautasia ja messinkikuulia, mutta yksin hänen avullaan ei voitu lihavasti elää. Paola sitävastoin voi tehdä heidät onnellisiksi. Jos hän vain olisi kylliksi viisas pysyäkseen siveänä eikä viskautuisi ensimmäiseen avattuun syliin, voisi hän hyvinkin joutua naimisiin jonkun kreivin eli paroonin, kenties vielä prinssinkin tai jonkun rikkaan pankkiirin kanssa. Olihan semmoista ennenkin kuultu.

Ja hän oli kaunis tuo pikku Paola seisoessaan siinä hieman arkana ja viluisena, mutta nuoruuden reippautta uhkuvana mustine säihkyvine silmineen ja suurine mustine kutrineen, joihin oli pistetty muutamia ruusuja.

Vartaloa emme voineet nähdä, sitä kun verhosi vanha, valkea kappa, jonka äiti huolekkaasti oli vetänyt paljastettujen olkapäitten suojaksi.

Yksi numero oli näytetty. Mieltymyksen osotukset kaikuivat vielä salissa. Taiteilijatar huudettiin esiin ja sitte hän tuli hengästyneenä ulos.

Nyt tuli Paolan vuoro.

Lumivalkea hevonen ruusuilla koristetussa valkeassa silkkihaljakassa talutettiin esiin.

Äiti Carambino veti varovasti kapan tyttösen harteilta ja siinä seisoi Paola ruusunpunaisessa harsopuvussaan kuin pikku tenhotar pilvenhattaralla uhkuen nuoruutta ja kauneutta. Vyötäisiä verhosi hopeajuovilla viirusteltu ruusunpunainen atlas ja hänen kaulassaan ja käsivarsissaan säteili teaatteribriljantteja.

Äiti Carambino järesteli huolekkaasti hänen lyhyttä harso-hamettaan, kiinnitti ruusuvihkon toiselle olkapäälle ja oikoili hiukan hänen otsakiharoitaan. Sitte suuteli hän tyttöään kirkkaan kyynelparin kuluneelle käsipuuhkalle vierähtäissä.

Paola tulla sipsutti liiduttua lautaa myöten käytävään, teki toisella jalallaan pienen potkelehtavan liikkeen sekä suuteli isäänsä ojentaen hänelle kätensä.

Ylpeästi kohotti ukko Carambino päätään, omituinen, kiinteä taiteilija-hymy väikkelehti hänen huulillaan kun hän riensi sisäänkäytävässä. Musiikki soitti kumahtelevaa tanssinsävelettä, esirippu vedettiin syrjään ja juhlatamineissaan seisovain ratsastajain muodostamain rivien keskitse astui Paola isänsä käsivarressa liidellen sisään ja tervehti hymyillen yleisöä.

Hän seisoi hetkisen huumauneena. Ylhäältä virtaileva kaasuvalo oli ikäänkuin soentanut hänet ja tuo korkea, kaikkialla ympäröivä yleisö oli häntä hiukan häirinnyt. Mutta sitä kesti vain hetkisen: yhdellä viehättävällä hypyllä oli hän hevosen selässä, järesti pian ruusunpunaisen harso-hameensa ja istuutui leikkien hopeavartisella ratsastusruoskallaan. Hän katseli yleisöä ja hepo kiiti täyttä vauhtia aidakkeen sivua.

Pieni poika sinisessä, kultaisilla nappiriveillä koristetussa livressä kulki ympäri penkkirivejä ja tarjoili pieniä kukkavihkoja.

Ne olivat yksinkertaisia vihkoja kellanvaaleista ijäisyyskukista, värjätyistä sammalista ja monenkarvaisista korsista, mutta ne näyttivät miellyttäviltä kaasuvalossa.

Kun Paola ratsasti ohitse, näki hän ensimmäisellä rivillä istuvan nuoren miehen semmoinen vihkonen kädessä.

Miten hyvin hän tunsi miehen jälleen; se oli sama, joka aamupäivällä oli nähty hänen koeharjotuksessaan.

Silloin hän oli käynyt tallissakin, seisonut taiteilijain sisäänkäytävässä, vetänyt esirippua syrjään ja nähtyään Paolan katsellut häntä julkealla, lemmekkäällä silmäyksellä. Paola oli punastunut jokapäiväistä harjotelmapukuaan, sinistä pumpulimekkoa ja likaisia kenkiään sekä -- äkisti ratsastanut sirkuksesta ulos.

Tirehtööri oli sanonut sitä kreiviksi ja kreivi hän varmaan olikin: niin oli miellyttävän ja kauniin näköinen.

Kallisarvoinen turkki verhosi hänen solakkaa vartaloaan, kasvot olivat hienot, mutta hieman kalpeat ja pienet, vaaleat, hyvin hoidetut viikset varjosti hänen kauniita huuliaan. Suuta ympäröi hervakkaat piirteet.

Nyt seisoi hän siellä alahalla sama julkea, lemmekäs katse silmissä kun hän piteli kukkavihkoaan. -- Se oli varmaankin hänelle?

Hänen sydämmensä sykki ihastuksesta. Tuo herra oli kaunis ja ylhäinen ja tämä oli hänen ensimmäinen kukkavihkonsa.

Isä Carambino meni hevosen luo kohotetuin päin, tuo kiinteä taiteilijahytny huulillaan ja läiskäytti ruoskallaan. Hevonen alkoi laukata.

Paola nousi ja seisoi viehättävässä asennossa valkealla silkkihaljakalla tehden pari rohkeata temppua myrskyäväin suosionosotusten kaikuessa.

Kun hän ratsasti tuon nuoren miehen ohitse kumartui tämä ja varma käsi suikautti kukkavihkon suoraan hänen rinnoilleen.

Hän tarttui siihen hymyillen, mutta kadottikin samalla tasapainon, putosi alas ja satutti päänsä barrieerin laitaan. Tunnotonna makasi hän siinä puristaen suonenvetoisesti vihkosta pienessä kädessään.

Kaikki tämä tapahtui silmänräpäyksessä. Yleisö päästi kauhean huudon ja isä Carambino törmäsi melkein mieletönnä tyttärensä luo kantaen hänet pois kahden ratsastajan auttamana.

Soitto oli vaijennut, läpi salin kuului myrskyn tapainen jupina.

Tuo nuori mies nousi ja lähti, hänen vaaleat kasvonsa olivat nyt tavallistaan kalpeammat.

Ulkopuolella, akrobaattien matolla makasi Paola suletuin silmin ja vihkonen suonenvetoisesti rintaa vasten painallettuna. Isän keltaisilla kasvoilla näkyi kuolon leima, äiti makasi nyyhkyttäen hänen jalkainsa juuressa. Ympärillä seisoivat taideratsastajat ja heidän keskellään vanha klovni, mister Bottle.

Hän oli kanniskellut pikku Paolaa käsivarsillaan, sillä hän oli tuntenut Paolan äidin jo siihen aikaan, jolloin tuo nykyään lakastunut, maalien hivelehtämä kauneus teki signor Carambinon onnelliseksi.

-- Tuo onneton kukkavihkonenhan se koko asian aikaan sai, mumisi klovni.

-- Ja se oli hänen ensimmäinen, nyyhkytti äiti.

-- Yksinkertainen vihkonen vain, sanoi muuan naisista ylenkatseellisesti.

Äiti Carambino nosti kyyneleiset silmänsä ylös:

-- Mutta se on ijäisyyskukista, ja ne eivät kuihdu koskaan. Minun ensimmäinen vihkoni oli ruusuista ja se kuihtui, ja sitten oli se liian -- kallis.

Tirehtööri tuli sisään. Lääkäriä noudetaan parhaallaan. Yleisöä pitää rauhottaa.

Hän meni ja ilmotti että mademoiselle Paolalla ei ole mitään vaaraa.

Klovni Bottlen piti esiintyä, mutta nytpä yleisö ei nauranutkaan hänen narritempuilleen eikä hänellä itselläänkään ollut juuri hauskaa. Kyynelet uursivat syviä vakoja poskimaaliin hänen kasvoillaan ja hän varsin tahallaan pudottelihe nenälleen sahajauhopermannolle salatakseen siten yleisöltä kyyneliään.

Edelleen makasi Paola tunnotonna. Yhden ainoan kerran avasi hän silmänsä puristaen kukkavihkoa hymyillen rintaansa ja sulki ne jälleen eikä koskaan enää avannut.

Lääkäri tuli, mutta hän ei voinut enää mitään tehdä.

Tirehtööri oli oikeassa. Paola oli pelastettu kaikista taiteilijaelämän vaaroista.

Hän oli päässyt täältä elämänsä onnellisimpana hetkenä: puhdasna ja viatonna keskellä myrskyäviä suosionosotuksia.

Hän näytti vain uinailevan maatessaan siinä akrobaattimatolla ruusunpunaisessa harso-puvussaan, vieno hymy huulilla ja vihkonen rintaa vasten puristettuna.

Se ei ollut mikään upeista ruusuista tehty primadonnavihko, joka niin helposti kuihtuu ja usein maksaa taiteilijattarelle -- hänen kunniansa.

Se oli vain yksinkertainen vihkonen ijäisyyskukista, mutta sepä ei koskaan kuihdukkaan, vaan voi vielä hautaakin somistaa.

Satamassa.

Pimeä, tavallistaan pimeämpi oli Kööpenhaminan valtimo, Itäkatu, ei sentähden että kööpenhaminalaisten maankuulu kaasuvalaistus olisi ollut entistään huonommassa kunnossa, sillä sen huonommaksi kuin se jo oli se tuskin voisi tullakaan. Vaan nyt oli joulupäivä, tai oikeammin jouluilta ja siksipä ei puotien ikkunoita oltu valaistu.

Kello ei ollut vielä kun kahdeksan tienoissa, mutta hyvin oli väkeä niukalti kaduilla. Joitakuita hienoja perheitä kulki kutsuihin, daamit teaatteripäähineineen ja muutamat keikailevat puotilaiset tahtoivat näyttäytyä oikein muotileijoonilta trotoaareja pitkin suikelehtiessaan.

Muuan nuori mies tuli laahustavin askelin katua ylös.

Hänen hienomuotoiset, vaalakat kasvonsa ilmasivat väsymystä ja kauniitten, mustien silmäin alla näkyi suuret, pussimaiset kohoumat, jotka viittasivat yövalvontaan. Hänellä oli punertavat viikset ja musta, kiharainen täysparta, joka hulmusi pitkälle hänen majavannahkaiselle turkinkaulukselleen. Aina kun hän otti paperossia suustaan, pistäysi noista uhmista turkeista valkoinen käsi, jossa säteilevä tiamanttisormus kimalsi.

Hän käveli suoraan eteenpäin väsyneesti ja haluttomasti.

Äkkiä kuului kumiseva: "Seis!"

Kummastellen nosti hän silmänsä.

Hänen edessään seisoi korkeavartinen, voimakas mies kirkkaine ruskeine silmineen ja mustanruskeine täyspartoineen. Hänen ahavoittuneet, uljaat kasvonsa näyttivät, että hän oli merimies, ja varmimmaksi vakuudeksi kantoi hän päässään kolmella kultanauhalla ja mustalla pohjalla lepäävällä valkealla ristillä koristettua merimieshattua, joka näytti hänen olevan kapteenina jollakin "Yhdistetyn merikulkuyhtiön" laivalla.

-- Etkö tunne minua enää, vanhapoika?

-- Vilpittömästi sanoen -- en.

-- No se ei ole niinkään ihmeteltävää! Olemmehan kumpanenkin saaneet koko kasan partaa poskiimme sittekun koulupenkillä istuimme. Minä olen Kristian Freybert, muistatko nyt?

-- Luonnollisesti! Sinähän olit hurjin huimapää luokallamme.

-- Ja sinä semmoinen kalpeanaamainen hieno herra. Aivan kuin nytkin. No niin -- minä en myös olisi sinua tuntenut, jollen eilen olisi satunnaisesti kuullut nimeäsi mainittavan. Sinä ajoit alas Leveääkatua pienissä vaunuissa, joitten edessä oli kaksi islantilaista hevosta ja nauhustettu palvelija istui takana. Minä juuri silloin matkustin raitiovaunuissa. -- Hiton soma herra tuo, sanoin naapurilleni. -- Hän on rikas norjalainen, on asunut täällä alhaalla vuoden ajan, vastasi tämä. -- Herra Belskov nimeltään. -- Henrik Belskov, huudahtin, -- minun entinen koulutoverini. Isä auttakoon, onko hän se, jota minä sen seitsemänkin kertaa nuppineulalla pistelin. Jaa -- sinä hyvin tiedät Henrik, mihin paikkoihin minä sinua mieluummin pistelin.

-- Kyllä, sinä olit minulle koko kiusanhenki. Ja muistatko miten ylpeä olit astuessasi näyttämölle ja näytellessäsi Sören Kaninstockea "Cabrisiosassa" ja kuuluessasi kööriin "Bronshästenissä".

-- Siellähän juuri minä opin tuon kiinalaisen rukouksen, jota aina lausuilimme kuvaantotunneilla, jolloin opettaja oli kahdella luokalla samana tuntina. Muistatko kuinka minä nousin pystyyn, kohotin peukaloni, painoin pääni alas kiinalaiseen tapaan ja lauloin edellä teidän toisten säestäessä:

Piat-Chang, Piat-Chang, Väkeväksi Sä meidät teet. Sä henki suur' meit auttaos! Ja varjellos!

-- Kyllä muistan, ja sitte saimme koko luokka jälki-istumista.

-- Ja sitte minä täytin kaakeliuunin kastanjeilla, jotka paukahtelivat kuin olisi ollut kuninkaan syntymäpäivä.

-- Silloin minä luulin, että sinusta sukeuisi näyttelijä niinkuin vanhempasikin olivat. He esiintyivät Kristiaanin eli Tanskan teaatterissa, niinkun sitä siihen aikaan sanottiin.

-- Kaikkia, minä menin merelle. Se oli parempi. Ja nyt minä olen meidän suurimman höyrylaivamme päällikkönä -- ja täällä voit nähdä ylpeän nimeni perillisen. Esiin poika, ja muistappa tehdä hunööriä isäsi vanhalle ystävälle!

Vähäinen, mustasilmäinen pikkumatruusi merimiespuvussa astui isänsä viereen ja tervehti sotilaan tapaan.

-- Sinä olet siis nainut?

-- Niinkun näet. Minulla on vaimo ja lapsia -- kolme nulikkaa ilman tätä. Entä sinä.

-- Minä olen nuorimies.

-- Mitä sinä täällä alhaalla teet?

-- Minä huvitteleiksen. Ja se tuntuu olevankin kauhean vaikeata tehtävää.

Kasvot, jotka näistä nuoruuden muistelmista olivat saaneet hiukan eloisuutta, vaipuivat jälleen äskeiseen hervottomuuteensa.

-- Sinä olet jotenkin riutunut, huomaan minä. Mutta jos se sinua -- huvittaa, niin kernaasti sen suon minäkin puolestani. Mutta emmehän voine seisoa täällä kadulla kovin kauvan. Menkäämme _à Portaan_ ja tyhjentäkäämme lasi yhdessä.

-- Minulla ei ole ollenkaan halua juoda mitään. Minä tulen juuri suurilta päivällisiltä ja hiivin sieltäkin ennen aikojani. Minä olen kerrassaan kyllästynyt kaikkeen. Viimekuluneina neljänätoista päivänä olen ollut päivällisillä jok'ainoa päivä. Minä tarvitsen hieman raitista ilmaa. Minua ihan ilettää jo tuo samppanja.

-- Silloin tarvitset sinä vähän soodavettä. Tule nyt! -- Mitä sinä nulikka sanot, hä? _Sinullako_ olisi vastaankännistelemistä kun me ravintolaan menemme.

-- Ei isä, siitä tulee kauhean hauskaa.

-- Tuleeko siitä hauskaa, sinä hulttio. Uskot kenties, että lähdemme juopottelemaan. Voit olla iloinen, jos saat lasin maitoa ja leivoksen!

-- Leivoksen syön hyvinkin, mutta maito -- se ei mene alas, sitä saan kyllin kotona!

-- Oo sinä vekkuli, silloin voit hyvinkin saada lasin punaviiniä, sanoi hän, otti poikaa korvasta ja ystäväänsä käsivarresta kiini ja suuntasi matkan Kuninkaan uudelle torille päin.

Pian olivat he à Portan vierasvaraisissa huoneissa. Siellä oli suuria posliinivaaseja ja troopillinen ilma.

Vanha Gianelli seisoi tiskin vieressä ystävällisenä ja rakastettavana, hänen sivullaan seisoi "Paul kamariherra", kaunis Paul, naisten lemmikki, jonka sysimustat silmät välkähtelivät kaasuliekkien valossa sisääntulevia tervehtiessään hienolla, kohteliaalla hymyllä.

Huoneus oli jotenkin tyhjä, palvelijoilla ei ollut juuri mitään tekemistä. Kaikki sveitsiläiset, niin oikeat kuin keinotekoisetkin, seisoivat ryhmässä pöydänneen luona hiljalleen puhellen. Ensimmäisessä naisten huoneessa istui tupakin savua pelkäävä herra ja kirjoitti sekä muuan emansipeerattu nainen käherrettyine hiuksineen ja iorgnetteineen syöden voileipäänsä ja väliin baijerin olutta maistellen.

Herrain puolella istui pari vanhempaa gentlemannia edessään "caminadensa" ja kuvalehtensä, kaksi luutnanttia saivat juuri myöhäisen absinttinsa ja keskimmäisessä huoneessa joivat samppanjaa muutamat äänekkäät nuoret paroonit ja tukkukauppiaitten pojat, jotka olivat tulleet paremmilta päivällisiltä frakissa ja valkeassa kaulaliinassa. Belskov ei edes viitsinyt puistaa turkkia päältään. He istuivat pöydän luo ja tilasivat soodavettä.

Sitä tuotiinkin pian. Täällä oli hyvin lämmin ja Belskov oli jotenkin väsynyt.

Kapteeni tahtoi sitte, että heidän pitäisi saada hiukan konjakkia ja vettä. Sitä saivatkin ja sytyttivät sen jälkeen sikarit. Keskustelu sujui vilkkaasti ja nuo vanhat tuttavat olivat hyvin huvitetut muistellessaan nuoruutensa aikoja, jonka kirjavat pikkukuvat nyt ikäänkun kokoutuivat suuremmaksi tauluryhmäksi.

Pikku Kristian istui ja herkuttelihe punaviinineen ja leivoksineen kuunnellen nuoruuden-ystäväin keskustelua, joka tuli yhä iloisemmaksi. Belskovinkin kalpeille poskille kumpusi hiukan punasta ja silmänsä saivat taasen entisen loisteensa. Hän nousi:

-- Ei, nyt täällä on liiaksi kuuma. Parasta kun viskaan turkin päältäni!

-- Annahan olla, niin lähdemme, sanoi kapteeni.

-- Nytkö jo? Juuri paraiksihan vasta olemme päässeet puhelun alkuun.

-- Niin, isä, täällä on niin hauska istua.

-- Pidäppä suutasi, pentu! Sinusta kenties olisi hauskaa saada pieni ryyppy ja paperossi? Vai miten? No niin, mars vain! Me menemme nyt minun kotiini, sanoi hän kääntyen Belskoviin. -- Vaimoni siellä odottelee iltasineen. Sinäkin voisit syödä kanssamme.

-- Mitä sinä nyt aijotkaan. Esitellä minut vaimollesi kello yhdeksän iltasella.

-- Oo, sinun ei tarvitse pelätä tulevasi mihinkään kreivin salonkiin, sinä tulet vain yksinkertaiseen porvarihuoneesen. Seuraa nyt vain! Minä asun tässä aivan lähellä Rantakadun varrella. Kenties sinua huvittaa nähdä millaiselta tämmöinen merikarhu kuin minä näyttää satamassa maatessaan.

He lähtivät. Kulkivat suuren portin kautta kartanolle, sitte sen poikki ja viimein jyrkkiä, pimeitä rappuja ylös.

Kapteeni soitti, aivan koko huoneus vapisi. Muuan vähemmin siistiasuinen palvelustyttö tuli ovea avaamaan. Belskovia tartuttiin olkapäihin ja johdettiin käytävää myöten valaistuun huoneesen.

Se oli pieni salonki yksinkertaisine vaan hyvästi hoidettuine huonekaluineen. Seinällä ei riippunut mitään purjehtivan laivan kuvaa kullatuissa puitteissa, niinkun merikapteenien kodeissa on tavallista, vaan erään tunnetun tanskalaisen näyttelijän valokuva. Se oli luultavastikin perintö Freybertin vanhemmilta. Eräässä nurkassa seisoi nukketeaatteri ja sen vieressä riippui kitarri.

Pöytä oli katettu: varsin vankka tanskalainen iltanen makkaraa, sylttiä ja muita kodikkaita ruokia.

Pöydän luona istui kaunis, vaalea nainen ja mustasilmäinen, noin neljännellä vuodellaan käyvä poika. Äiti asetteli juuri hanhipaistin viilekkeitä leivälle ja poika seurasi jännitetyllä tarkkaavaisuudella tätä viehättävää leikkelykoetta. Sohvalla makasi muuan pieni olento ja kehdossa, kaukana nurkassa uinaili kaikkein nuorin.

Kun he astuivat sisään, nousi nuori rouva ja käveli heille vastaan.

-- Täällä näet minun vaimoni. Hän ei ole mikään suuri, mutta erittäin hyvä, ja tässä on minun koulutoverini Henrik Belskov, rikas norjalainen, joka on tullut tänne Kööpenhaminaan huvitellakseen itseään ikävyydellä tai ikävöidäkseen huvittelemalla. Katsoppa häntä, eikö ole uljas?

Tuo valkea käsi tiamanttisormuksineen pistäysi turkinhihasta ja puristi nuoren rouvan kättä. Rouva tervehti ystävällisesti ja suoranaisesti eikä näyttänyt ollenkaan ujostelevansa tai kummailevansa tätä myöhästä käyntiä.

-- Minä pyydän anteeksi, että tunkeudun teille tämmöisenä aikana päivässä.

-- Se on hyvin tavallista, että minun mieheni näin iltasin tuo yhden tai toisen tuttavansa tänne, ja jos tahdotte pitää hyvänänne mitä meillä on tarjota, olette sydämmellisesti tervetullut.

Samalla tuli viereisestä huoneesta nuori hehkeä tyttö. Hän oli rouvan näköinen joskin kauniimpi, hänellä oli aivan samanlaiset mustanloistavat silmät kuin äidillä ja pienokaisilla. Hän oli puettu mustaan äidilliseen villaleninkiin ja hieman veikistelevästi oli hän asettanut valkean, punonnaiskoristeilla somistetun esiliinan eteensä.

Hän säpsähti hiukan, mutta astui sitte lähemmä vieno punastus poskilla.

-- Kälyni, neiti Rikke Brauner -- kandidaatti Belskov.

Vaalea käsi tiamanttisormuksineen pistäysi taasen esiin turkeista ja puristi pientä, pehmeää ja lämpöstä naisenkättä.

-- No, Petteri, tuleppa tervehtimään vierasta herraa!

Puhuteltu pienokainen asetti hanhenpaistivoileipänsä syrjään ja teki kankean kumarruksen.

-- Mutta nyt meidän pitää heittää päällysvaatteet pois.

Belskov viskasi turkin päältään ja seisoi somassa seurustelupuvussa. Hänen komea, kiherä täyspartansa hulmueli hienona huntuna valkoisella rinnallaan ja kun hän pisti kätensä syvästi kaarevaleikkeisen liivinsä alle ja veti koristeisen palttinaliinan esiin, niin vieno violiinien tuoksu hajuaistia kutkutti.

Rikke eteni pöydästä ja loi vieraasen salavihkaisia silmäyksiä. Näytti kun ei hän koskaan olisi nähnyt kauniimpaa ja hienompaa herraa.

-- Kuule Mile, sanoi Rikke rouvalle, -- nyt meidän pitänee toimittaa pienokaiset toiseen huoneesen.

Hän otti yhden pienokaisen käsivarrelleen ja toisella kädellään vieritteli lasten vaunut ulos. Sitte hän tuli takasin, liiteli kevyesti ympäri huonetta poimien leikkikalut laattialta ja asettaen pari neulottua liinaa sekä sohvatyynyn paikoilleen ja muutamilla ripeillä liikkeillä oli tuo pehmeä, lämmin pikku käsi tenhonut huoneen mitä komeimpaan järjestykseen.

Belskov seisoi ja katseli ympärilleen ihmetellen. Tämä pieni huone, puolittain ruokasali, puolittain salonki, pienine piimäsuineen ja hajallisine Ieikkikaluineen tuon vaalean, teeskentelemättömän, lempeän ja arvokkaan perheenäidin vaalinnan alaisena oli hänestä vallan outoa.

Hän tuli juuri upeasta ruokasalista, jossa palvelijat varpaillaan hiipivät ja liina kädessä kantavat ruoka-astioita, jossa naisilla on hansikkaansa ja viuhkansa talrikin vieressä pöydällä. Kuinka toisenlainen elinjärjestys täällä olikaan. Täällä puuttui hopeakoruja, uhkeaa valaistusta, kukkia ja hedelmiä.

Kapteeni tarttui häntä käsivarteen ja johti pöydän luo. Hänen täytyi tosiaankin syödä kumpasiakin ruokia, niin sylttiä kun makkaraakin. Äiti itse oli ne kaikki valmistanut ja herkkuisiapa ne olivatkin. Sitte tuli Rikke ja toi suuren kupillisen keinotekoisia, höyryäviä kilpikonnia.

-- Kilpikonniako vielä kaiken tämän mehuisan ruuan lisäksi!

-- Tuskinpa sinä pakahtunet, jos otat vielä näitäkin hiukan, sanoi kapteeni. Juuri sinun tähtesihän näitä tuodaankin. Kun saat pikku naukun, niin hyvinkin menee alas.

-- Ja sitte me saamme pikkupalat omenaleivosta -- Rikken tehtaasta.

-- Mutta silloin en minä tarvitsekkaan ensi neljänätoista päivänä ruokaa ollenkaan.

Kun Rikke hymyillen tarjosi leivosta hänelle, ei hän luonnollisesti voinut vastaan sanoa, vaan otti aika kappaleen. Ja oivalliseltapa se maistuikin.

Muuten tuo tyttö oli vallan merkillinen. Kuin liitelevä keijukainen liikkui hän, teki kaikki niin hyvin ja kerkisi kuitenkin olemaan kaikkialla.

Kun lapset huusivat kamarissa, oli hän heti niitä vajentelemassa, kun Petteri tahri itseään voileivällä, niin hän siinä heti pyyhkeineen sormia kuivailemassa ja saman tien hän hoiti pöytäpalvelijan tointa sekä hommaili teen valmistamista.

Kun pojat olivat syöneet menivät he kohteliaasti ympäri ja kiittivät.

-- Ja nyt omaan huoneesenne järjestyksessä.

-- Joko he makuulle menevät?

-- Ei, he alkavat voimistella. Nyt sinä tulet näkemään sitäkin.

Samassa tuokiossa tulivat he takaisin voimistelukengät jalassa.

--- Me olemme valmiit, isä!

Pojat menivät edellä ja kapteeni ystävineen jälessä pieneen lastenkammariin, jossa kaksi pienintä jo makasivat vienossa uinailussa.

Sänkykammariin johtavassa oviaukossa riippui muutamia voimistelutelineitä.

Isä komensi ja pojat tekivät temppujaan.