Part 9

-- Anna minun puhua, tenäsi hän Kuutille, joka yritti päästä väliin. Sinä et luule, että muistan, kuinka hyvä olit minulle kerran, kun kaikki minua sortivat. Kyllä Pekka Tuira muistaa. Voin kertoa tälle Miihkalillekin. Minä olen torpparin poika, näes, ylioppilaskin, niin, olin kerran. Hairahduin aikaisin näihin klasin nautinnoihin. No, kerran sitten humalapäissäni panttasin huonetoverini arvoesineet ja lähdin sitä tietä maalle kohmeloani parantamaan. Siitä nousi hälinä. Minut varkaana erotettiin kunniallisten ihmisten piiristä ja yliopistolukuni katkesivat. Hammasta purren silloin vannoin vielä kerran näyttäväni näille ahtaan porvarismoraalin nuuskijoille. Sanoivat: Tuirasta ei tule mitään, hampuusi tulee. Menin konepajaan tavalliseksi työmieheksi, liityin sosialisteihin. Toverit eivät edes tervehtineet minua, saakurit, ei muut kuin tämä Kuutti, joka silloin oli nuori insinööri. Älä keskeytä nyt, Kuutti. Annas kun puhun! Niin, hän auttoi minua joka suhteessa eteenpäin. Ja ei ole hänen syynsä, jos en ole menestynyt. Miksi en pysynyt konepajassa? Kirjatieto oli pilannut minut ja taas jouduin kirjatyön alalle, sanomalehteen. Meidän puolueessa oli siihen aikaan puute senkaltaisista käsityöläisistä, he he. Mutta koneen ääreen minun olisi pitänyt jäädä. Minä rakastan tehdasta. En ikinä olisi jäänyt aurankurjen ääreen, niin torpan poika kuin olenkin. Jo lapsena tunkio ja aurinko ja hevosenhännän huiske inhoitti minua. Isä katseli minua aina kuin jotakin väärää käenpoikaa pesässä. Topi Outari, tiedättehän, joka ennen aikaan vaelteli kolportöörinä, sanoi minulle kerran lapsena, mutta muistan sen vielä, että ihmisen täytyy olla hyvin puhdas ja synnitön kestääkseen aurinkoa, puhdas sisäisesti ja ulkonaisesti! Hän saarnasi kuin paras pappi jo silloin: "Poika, olet paheen myrkyttämä, synnin hedelmä kasvaa sinussa salaa. Tule ulos siitä pimeyden luolasta, mihin pahe on sinut kytkenyt. Tule ajoissa! Katso aurinkoon, kestä aurinkoa! Aurinko ei siedä alkoholia suonissa, eikä tehtaan nokea otsalla, ei rahan himoa sielussa eikä irstautta ruumiissa." Ha, Ha. Minä valitsin viime mainitut ja hylkäsin auringon. Jaa-a. Vaikka minä hetkenä minusta olisi tehty ja tehtäisi vieläkin maailman rikkain tunkioneuvos, en huolisi tuota arvoa. Jos jaettaisiin multakokkareet tasan ihmisille, lahjoittaisin pois omani. Ja sanoisin, jauhakaa minut ennemmin vaikka nuuskaksi tehtaissa! Automobiilin katku haisee nokassani paremmalle kuin kauneinkaan kukkanen. Minä olen teoriassa intohimoinen tehtaalainen, siksi olenkin tehdastyöläisten akutaattori.

-- Pekka parka, virkahti Kuutti, olethan sinä nähtävästi aivan väärin ymmärtänyt akutaattorin virkasi, tehtaan sortovaltaahan sinun pitää korostaa, eikä tehtaiden siunausta, minun ymmärtääkseni.

-- Hm. Et sinä näitä asioita ymmärrä. Eikä sinun tarvitsekaan. Sinä ymmärrät jotakin muuta, joka on paljon tärkeämpää, nimittäin, että siivo käytös ei ole mikään siveellisyyden mittapuu, ei ole koskaan ollutkaan. Ihmisyyden rajat ovat suuremmat. Ja nerot ovat olemassa juuri noita rajoja avartaakseen, siksi on heidän seurassaan helpompi hengittää. Katsos, tämän kaiken minäkin ymmärrän, Kuutti, en ole niin suuri sika kuin miksi sinä luulet minua. Sitäpaitsi muistan, miten korjasit ensimäiset artikkelini, sinä olet opettanut minut kirjoittamaankin.

-- Ja sinä olet opettanut minut juomaan. Terve mieheen!

Kuutti kohotti lasiaan.

-- Minä kiitän tässä sinua, ja sinä soimaat minua!

-- Päinvastoin. Kiitän sinua minäkin. Juominen on kirjailijalle yhtä tärkeää kuin oikeinkirjoitus. Se on sielujen sisälukua. Etenkin yhteiskunnallisessa elämässä, pohjoisessa maassa, umpimielisen kansan keskuudessa ovat ihmiset kaikki kuoressaan. Samanlaisia kuin munat. Ei voi päättää, mikä sikiö piilee niiden sisällä. Toisissa on käärme, toisissa kyyhkynen. Vasta viina paljastaa totuuden. Kaiken sen kurjuuden uhalla, minkä se on maailmaan tuonut, siunaan viinaa -- kippis.

"Kär-kölän piki-pojat. Kär-kölän piki-pojat, Kär-kölän piki..." alkoi Tuira jankata yksitoikkoisen rallin tahtiin.

-- Pekka, muista missä ollaan, varoitti Miihkali, joka koko ajan oli pysynyt vaiti. Ole hiljaa!

-- Ole itse! Kun minua nyt laulattaa, niin laulan ja sinä saat kuunnella Miihkali. Tää Miihkali kuule, Kuutti, on rahakas mies, mutta luonteeltaan ei mikään kapitalisti. Hän halveksii rahaa, antaa mennä niin että hih vaan...

"Nuor vaimoni sai poikasen, saakuri!"

-- Pekka!

Tuira oli äkkiä kesken lauluaan sulkenut silmänsä ja samassa tuokiossa hän jo kuorsasi. Untonen oli noussut ylös.

-- Mie pyyvän herra runoilijalta nöyrimmäst anteeks miu toverin puolest. Eiha hää mittää...

-- Ei tee mitään. Painakaa puuta. Kyllähän Pekka tiedetään.

Kuutti tarkkasi lähemmin Untosen kasvoja. Ne olivat pohjaltaan kauniit ja miehekkäät, mutta kantoivat jonkinlaisen villin hävityksen jälkiä. Rasvaan veltostuneiden ja jälleen eloon ruoskittujen hermojen kamppailu, tahdon ja vaistojen sorto oli uurtanut niihin paljon personallisia piirteitä, jotka tekivät hänet erittäin huomattavassa määrässä itsensä näköiseksi.

-- Työ kahotta minnuu, herra runoilija, varmaan halveksien, kui johonkii mammonan palvelijaan, tyhjään rähjääjään, mut ymmärtäkkää minnuu, työ joka ymmärrättä ihmistä. Miekin oon tavallain luoja tai ainakin pyyvän siks tulla. Omalla tavallain. Myönnän suoraan, oon päättäny tulla rikkaaks, ansaita. Sentähen että tahon luoa elämää, hommaa, ilon kohhuu ympärillein. Mut mie oon niin kummallisest tehty immeinen, että sitä varten tarvihen syntii, synnin tuntoo. Sitä mie kokkoon näin matkoill varastoon. Ei muut, ku ajan piilill koht yötä, summuu, tuulta, lyhyn välkettä ja tuntemattomii tulen läikkii ja koht seuraavan päivän kamalaa krapulaa, siks kunnes oikein kirvellöö ylt päält. Nytkii, niin polttaa tuoli tunnoss. Hyvä merkki... Se on merkki siit, ett ensviikko tuo heelmällisen saon. Sekin tyttö, se stutentska, jonka kanssa taas oon olt, on tult kalliiks. Rahan roskaa on mänt. Polssi, 90 markkoo ottink, vähä silkinsipsuu siihen tykö... Mut ei hää frouvalt sitä ryöstänt. Myö oltiin täss viime viikoll frouvan kanss Pietarissa, miull on frouva, ja hää sai siell kaikki, minkä vain silmä otti, puuan, muhvin, ehta nahkaa, ei muuta kuin valita vaan. Ei mittää valittamista, ei mittää! Miu frouvallain pittää ain olla yllin kyllin, ja miull ittelläin aina seittemänsattaa lompukassa. Se on periaatteeni. Nyt olen tuhlant tällä reissull kaheksan tuhatta, se merkihtee, että ens viikolla tienaan kaksin verroin tuon summan. Siin ei auta mikkää. Miull on systeemi, joka ei viel koskaan oo pettänt: ensin teen syntii, sitten murjotan ja sill aikaa kun murjotan, aattelen, keksin. Istun lenstoolissa. En liikahakkaan. Aattelen vaan, _tahon_. Ja minkä mie oikein tahon, se tapahtuu. Oon, nähkääs, psykolooginen liikemies. Aattelen, ja ah vaarit tulloo aivan syllii. En ehi niitä, ne ehtivät minnuu, niin että täytyy olla vain pois torjumassa päin. Tuonnoin tarjottiin miull viiskymmentätuhatta markkaa, ei muuta kuin ota pois, ku ostat kaikk perunat näiltä seuvuin. Ryssille menisivät. En tiiä, en taia tällä kertaa. Asia on vielä avoin. En oo sentään niin ahne. Enkä ihteäin varten rahhaa muutenkaa kerrää. Mie halveksin rahhaa. Oon sanonut sen Pekalle, Pekka on nähnt sen ja se on totta. Mie kärsin siit, a muut nauttivat. A tulloo pöytään kymmenen kaunista likkaa, tulloo janoisii, nälkäisii, mitäs muuta kuin pöytä korreeks vaan, mie maksan! Hyö syövät, juovat, mie maksan. Hyö nauravat, tanssaavat, miu syömmein itkee. Mie kärsin. Mut tuhlaus on ponnahuslauta miu tarmollei. A kaikk männöö. Tulloo paha olla, tyhjyys, köyhyys. Mitäs muuta ku ala hankkia uutta. Lompukass pittää olla aina seittemänsattaa seisovaa, juoksevaa. Ei auta. Ja frouvall myös turkit, silkit. Ei auta. Ala uuvestaan tienaamaan! Miull on periaatteita!

-- Taiteilijan periaatteita nuo.

-- Niin, just niin. Siks mie taiteilijoist tykkäänkii. Hyö ymmärtäät. Herra taiteilija, jos miull joskus olis se suuri kunnia ja onni tarjota jotakin... Pöytä korreeks, ruokaa, juomaa, muut en mie voi... Niin olis se suuri onni ja kunnia... Mie kiitän täst kunniast. En taho enemp häiritä tällä kertaa. Pekka, Pekka!

Miihkali Untonen oli jälleen noussut tuoliltaan ja ravisti Tuiraa kauluksesta.

"Nuor vaimoni sai poikasen, saakuri"... tolkutti Tuira unenpöpperössä silmänsä aukaisten ja leveän hymyilyn levitessä hänen kiiltäville poskipäilleen.

-- Osaatko sinä unkarilaisia lauluja. Niissä on vasta tulta ja tulikiveä...

-- Oo nyt hihkumatta. Nyt lähtään. Piili oottaa.

-- Perhana! Huomenna täytyykin olla reilassa. Valtiotoimet odottavat.

Tuira kömpi äkkiä valveutuen seisaalleen.

-- Oletko sinä Kuutti kuullut viimeisiä politiikka-salaisuuksia? jatkoi hän. Mitäs sinä tietäisit! Ne hoidetaan kaikki sosialistein neuvostoista nyt. Joo. Muodostetaan suomalainen sotaväki, sosialistien punainen kaarti, ymmärrätkös, yhteiskunnallinen taistojärjestö, ei valtiollinen. Pakotetaan porvarit asevoimalla suostumaan. Luodaan uusi maa ja uusi taivas. Ulkovaltiolliset taistelut ja kysymykset ovat vanhanajan jätteitä, joilla ei ole mitään merkitystä enää. Yhteiskunnallinen järjestely on kautta maailman päivänkysymys, se ratkaisee kaikki muut, sodankin. Sitä tietä tulee veljeys, rauha, kaikki hyvät. On alkanut jo tulla. Venäläinen veli ei sorra suomalaista. Venäläiset vänrikit meitä opettavat. Kaikkein ensiksi karkoitetaan nälkä, avataan kiväärin perällä möhömahojen aitat ja annetaan sille, keltä puuttuu. Luokkataistelu on nyt kehittynyt sille asteelle, jolloin sen jatkamiseksi onnelliseen tulokseen on käytettävä väkivaltaa ja tarvittaissa aseellistakin voimaa. Tällaisten toimenpiteitten avulla pakoitetaan elintarpeita salaavat porvarit antamaan kätkönsä kansalle. Mutta teidän ei tarvitse pelätä, kumppanit, ei kenenkään kunnon ihmisen. Ainakin tulevat Pekka Tuiran tulevat sotajoukot aina käyttäytymään ritarillisesti päällikkönsä ystäviä kohtaan.

Tuira löi mahtavasti rintaansa:

-- Nähkääs, Tuira reppusherra, Tuira palttojen panttaaja, Tuira -- hän laski sormillaan -- Pikipietari, Supisuutari, Voinlappaja, Täintappaja, Vähä-Hans, on nyt Suomen sotaherra.

-- Älä nyt löpise ennää turhia, hermostutat herra taiteilijan, lähetään nyt, kiirehti Untonen.

-- Tämä on ihkasen ilkistä totta, intoili Tuira, vaikka luulette minun puhuvan pehmosia. En ole niin humalassa kuin miltä näyttää. Kuule, Kuutti, sopotti hän tälle korvaan, älä puhu siitä sentään Salmelle! Kuka heidän tietää virolaisten. Vaikka olisivat vakoilijoita. Ei koskaan voi olla varma, ei omasta vaimostaan. Ja tuolla naisella on valtio vehkeilijän vaistoja...

-- Piili oottaa. Tuutaa jo! karjasi Untonen Tuiralle.

-- Tullaan, tullaan, haasteli Tuira kynnyksellä. Mutta muista, Kuutti, Pekka Tuira ei koskaan unohda hänelle tehtyä hyvää -- eikä pahaa. Kyllä Pekka muistaa, vaikka ei luulla...

Ovi sulkeutui yöllisten vieraiden jälkeen pitkällä vinkaisulla.

IX.

Ihminen! Ihminen! Niin rakas hänelle kaikessa kurjuudessaan!

Mutta sittenkin! Millaisia loiskärpäsiä nuokin molemmat! Saastaa! Saastaa! Siihen ei koskaan tottunut. Kuutti työnsi akkunan auki, niin että raitis yöilma pääsi virtailemaan hänen kuumille ohimoilleen. Katot ja katukivet kiiltelivät märkinä tuolla alhaalla sumuisessa yössä sinerväin lyhtyjen himmeässä valossa.

Kuin kuoleman valtakunta oli maailma! Kelmeitä, alastomia ruumisröykkiöitä vain puuttui noilta kaamean manalaisilta kujilta. Puuttuiko? Ei. Tuo sinikajastus oli miljoonain syyttömästi murhattujen haamujen infernosähköä... Heidän rauhattomat sielunsa vaeltelivat nyt kaikkialla merillä ja mailla, kojuissa ja palatseissa etsien oikeutta ja kostoa. Ne veivät ihmisiltä yöunen ja päivien rauhan, ne painoivat painajaisina kaikkien rinnan päällä: Sinäkö minut murhasit?

Huu! Kuuttia värisytti. Eikö tunkenutkin haaskan haju hänen sieraimiinsa? Vai oliko se vielä noiden hajautumistilassa olevien sielujen löyhkää, joita hän äsken oli kosketellut?

Olisihan niihin pitänyt tottua! Tuollaiset rappeutuneet henkiset elimistöt, tyhjäntoimittajat, elämänarvojen ala-arvoiset puotipojat, tunteiden tiskimiehet, olivat jo kauan olleet hänen jokapäiväistä ravintoaan. Niitä oli hän syönyt kuin ostereita herkuttelevaan ihmisnälkäänsä. Niistä löysi aina jotakin. Paheellisuuden seasta kuulsi usein esiin avuttoman ihmislapsen elämän tragiikka tai luonnonvoimainen tahto, joka keskellä ennen tehtyä raivasi itselleen villejä oikopolkuja.

Mikä olikaan tuon eilisen tilapäätuttavuuden nimi? Tuon maalaismestarin? Taisi unohtua. Mutta itse miehen hän kyllä muisti. Särkyneen viuluniekkaunelman sirpaleista oli hän alkanut rakentaa viuluja, hyviä viuluja, korjata vanhoja... Mutta hän ei koskaan tahtonut tehdä niitä täydellisiksi, vaikka olisi osannut. Hän olisi tahtonut olla hyvä viulunsoittaja, mutta hän ei tahtonut olla hyvä viuluntekijä. Paraimmille soittajille kätki hän soittokoneeseen muille huomaamattoman vian, pienen laskuvirheen tallan paksuudessa tai kopan suhteissa. Sillä hän ei olisi voinut elää sitä päivää, jolloin joku olisi soittanut niinkuin hän itse oli unelmoinut. Ja tuon hän tunnusti kuin lapsi -- itkien ja ryypäten. Tämä oli tietenkin mielikuva, jonka hänen itsesäilytysvaistonsa oli keksinyt sen seikan lohdutukseksi, ettei hän voinut olla hyvä viuluntekijäkään ja että hän ilmalinnastaan oli pudonnut maan päälle leikatuin siivin... Eikö tuon halpamaisuuden ihantelun takana nyyhkyttänyt särkyneen ihanteen rakkaus... ihmisen kaunein kaipaus... olla täydellinen...?

Kymmeniä, satoja samanlaisia kuin Untonen ja Tuira oli Kuutti myös tavannut. Onnettoman Suomen shakaaleja ja rikkaiden pöydältä putoavien murujen nöyräselkäisiä nuolijoita! Korttipelurina rautatievaunussa alkanut, huoneustovuokraajana keinotellut Untonen ja naisten, puolueiden juomarahoilla päättömästi politikoiva Tuira, kansallisen häpeän ja vaaran surullisen kuuluisat liehtojat, sellaisiako olivat tosiaan hänen vieraansa? Seurusteliko sellaisten kanssa rankaisematta! Oliko ihme, jos Salme Tamm huomautti siitä, että häntä itseään luultiin samanlaiseksi. Jumal'avita! Sitä hän ei ollut. Suvaitsevaisuus, joka johtui hänen sieluntutkija-ammatistaan, ei ollut samaa kuin hyväksyminen. Eikö ollut jo aika osoittaa sitä? Runoilijan _täytyi_ ratkaisevan hetken tullen esiintyä kansansa omanatuntona ja näyttää, että tämä omatunto ei ollut mätä. Ei vain kuvailla elämää, vaan ottaa myös kanta sen ilmiöiden suhteen! Julkisesti, avoimesti. Tällaisessa siveellisessä haaksirikossa ei ollut enää oikeutta pitää omaatuntoaan niin laveana kuin lavea tie ja sen ääntä yksityisasianaan, niinkuin hän jo kauan oli tehnyt. Ollut myönteinen kaikille, valehdellut sisäisen koskemattomuuden oikeudella, oman yksinäisyytensä tunnossa, ihmisrakkaudesta ja mahdollisesti myös vähän -- ihmishalveksinnasta. Salme Tamm oli siinäkin oikeassa, niinkuin muussakin, mutta hän ei ollut oikea henkilö "huonosta seurasta" huomauttamaan, hän, Pekka Tuiran rouva. Tai ehkäpä hän juuri oman eronsa pohjalta oli nostanut pesäero-aatteen ihmisten ja ihmisten välillä niin korkealle. Oh, hänen olisi silloin pitänyt erota vielä pari kertaa, jotta elämän tuska ja ihmisten pahuus olisi ruoskinut hänet hellemmäksi ja ennakkoluulottomammaksi...

Hänellä, Kuutilla, oli mielestään oikea ennakkoluulottomuus ja oli oma kantakin, mutta tämä totuudenrakkaus oli vain työntänyt hänet ulos puolueista ja hankkinut hänelle selkärangattoman ja väliäpitämättömän maineen. Se väärä mielikuva _oli_ lyötävä kuoliaaksi, kerta kaikkiaan!

Oula Kuutti säpsähti erästä muistikuvaa, joka äkkiä salaman tavoin välähti läpi hänen aivojensa. Mitä oli Tuira poistuessaan puhellut? Järjettömyyksiä! Humalaisten aivojen houreita varmaankin. Tai kuka tiesi! Tällaisena aikana oli kaikki mahdollista, sisällinen kansalaissotakin. Mutta se oli jotakin hirveätä. Ase kädessä: sosialistit porvareita vastaan ja päinvastoin, porvarit ja sosialistit venäläisiä vastaan, venäläiset sosialistiveljien avulla Suomea vastaan, kaikki kaikkia vastaan, sekasortoisessa temmellyksessä, luonnottomissa yhteenliittymissä, valtiollisten ja yhteiskunnallisten etujen ja utopiojen ristiriitaisessa aallokossa, germaanilaisen ja slaavilaisen tykkitulen yhä lähenevässä jyrinässä. Mikä kaamea teurastus!

Se oli estettävä. Rauhanliiton kehoitus oli sittenkin kirjoitettava ja lähetettävä liikkeelle, mutta laajemmassa ja suuremmassa mielessä kuin miksi se oli suunniteltu. Tähän asti se oli tarkoitettu kohdistumaan pääasiassa Linna-puoluetta vastaan, joka lähinnä valmisteli kotimaista suojeluskaartin kokoamista, pääasiassa venäläisten sotajoukkojen tihutöitä estääkseen, mutta jonka valtiolliseen ohjelmaan sisältyi myös yleinen asevelvollisuuspakko, oma suomalainen sotaväki.

Yhdeksi rauhanliiton kehoituksen allekirjoittajista oli pyydetty Kuuttiakin ja samalla sorvailemaan sen muotoa. Mutta tähän asti oli hän viivytellyt lopullista vastaustaan, vaikkakin hän myönsi periaatteessa hyväksyvänsä asian. Sota kuului menneen ajan, rauha tulevan ajan valtiosääntöihin. Tietysti tuli Suomen mieluummin olla ensimäinen uuden ajan järjestelmässä kuin viimeinen vanhan murhavaltaisen systeemin valtioista. Kun Suomi tähänkin asti oli säilynyt rauhan valtiona, niin nytkö se juuri, ikuisen maailmanrauhan kynnyksellä asestaisi itsensä! Pysyvää, vanhanaikaista asevelvollisuutta vastaan hän oli kokonaan. Uudenaikainen ruumiillisen työn asevelvollisuus tai jotakin muuta senkaltaista pakollista valtiopalvelusta voitiin mahdollisesti ajatella sijalle. Mutta tilapäisen suojelusosaston suhteen olisi hän rauhanaatteessaan kernaasti tahtonut sovitella. Ja vapaa Suomi, tohtorin elämän-aate, se oli hänenkin rakkain unelmansa! Siitä syystä, ja muistakin, hän ei tahtonut kirjoittaa tohtori Linnaa vastaan, niinkuin tämä kerran oli tehnyt häntä itseään vastaan. Se olisi saattanut sitäpaitsi näyttää kostotoimenpiteeltä. Ja kaikesta muusta häntä saatiin epäillä, mutta ei halpamaisuudesta, ei vihasta, jotka olivat koston siittäjät. Hän oli mahdoton vihaan. Hän saattoi ainoastaan poistaa jonkun ihmisen elämästään, ottaa itsensä pois... Ja Pentti Linna ja hän eivät kumpikaan olleet ikävöineet toistensa seuraa vuosikausiin. Kuin salaisesta sopimuksesta olivat he välttäneet tulla toisiaan lähelle. Kuluneella viikolla olivat he kuitenkin tavanneet toisensa. Olivat haastelleet mitättömiä ja eronneet pian ja kuitenkin hiponeet läheltä kummankin sydämen-asioita. Kaarinasta oli lausuttu pari sanaa. Pentti piti sisarensa politiikkaa, ja sisartaan ylipäänsä sairaloisena ilmiönä. Ihmetteli, että Kuutti uskalsi hänen huostassaan pitää tytärtään, joka oli hemmoiteltu ja vähän turmeltunut tyttö. "Ja mekö turmeltuneet siis paremmin mielestäsi sopisimme hänen kasvattajikseen?" oli Kuutti piloillaan kysäissyt. "Kuka hyvänsä paremmin kuin Kaarina", oli tohtori vastannut. Niin, tohtori ei pitänyt sisarestaan, sen muisti Kuuttikin ennestään vanhoilta ajoilta. Miten hän silloin sydämessään oli pitänyt Kaarinan puolta! Liiankin paljon.

Nuorena ylioppilaana oli hän käynyt sisarusten kaupunkikodissa kahden lempeän silmän ja kahden oven raosta häilähtelevän vaalean palmikon vuoksi. Kaarina oli hänen ensimäinen rakkautensa. Jos siitä olisi tullut tosi, olisi kaikki ollut toisin nyt... Tuo _jos_ muodosti vieläkin eräänlaisen aran kohdan hänen muuten niin parkitussa sielussaan. Hän ikäänkuin pelkäsi sitä, arasteli Kaarinaakin, vaikka niin monet ulkonaisetkin syyt nyttemmin olisivat antaneet aihetta olla hänen lähellään. Hän arasteli myös julkisesti liittyä hänen aatetoverikseen. Ehkä siksi, että Kaarinalle naurettiin julkisuudessa, ehkä myös siksi, että Kaarina oli nainen. Mikä raukka hän oli!

Kuutti sulki akkunan, kiersi lampun sammuksiin ja heittäytyi vuoteelleen. Mutta uni oli kaukana hänen silmistään.

Ovi pikku eteiseen oli jäänyt auki ja pimeys näytti vyöryvän siitä sisään kuin suuri summaton matto, pelottavana, uhkaavana, pyytäen viedä jonnekin tietymättömiin, livettäen jalkaa kuin oman sydämen tuntematon, ijäti vierivä pohjavirta. Tulevaisuuden olematon itu-elämä, menneisyyden unimaailma, kaikki virtasi ohi, työnsi, veti... Näytti omaa kuvaa: tämä olet sinä, ja tämä, ja tämä! Minäkö? En minä. Uneksinut olen. Uneksinut ja uneksin vielä. Kuka olen minä? En kukaan. En tunne itseäni. Asumattomat erämaat tuijottavat yhä tuolta sieluni pohjalta täynnä yllätyksiä. Mitä minä tahdon? Mitä ajan takaa? Sitä, mitä en koskaan saa, en voi saada kiinni, en tässä elämässä enkä tulevassa. Ja mitä tahtovat muut minusta? Sitä mitä minulla ei ole antaa. Repelöivät, etsivät, näykkivät, niinkuin minä muita...

Mitä olikaan tuo hullu Tuira sanonut hänestä? Naisten paavi! Uh! Se oli rumasti sanottu. Maailma ja ihmisten sielut olivat siis joka kohdalta tulvillaan vääriä unelmia. Kuka jaksoi taistella niitä vastaan. Uhmata niitä kernaammin. Mutta olla kärsimättä niistä, se oli vaikeampaa.

Mitä olikaan hän saanut naisilta? Ei mitään. Mitä ottanut heiltä? Ei mitään. Ei aina edes heidän tarjoamaa ystävyyttään, puhumattakaan muusta. Ja sentään oli heidän lukunsa legio. Kaikki todisti häntä vastaan.

Kiittämätön, kiittämätön! kuiskasi ääni jossain lähellä. Huone puhui...

Pimeyden keskestä viittoi haamuja, kurkoitti valkeita käsiä, ennen olleiden, siitä tulleiden ja menneiden varjoja...

Miksi vain naiset kummittelivat? Miksi ei koskaan miehet? Ei edes nuo, jotka väliin olivat säikähdyttäneet hänen syvimmät elinhermonsa, jotka kelluivat elämän meren pinnalla kuin muodottomat mädäntyneet haaskat, luonnottomasti pöhöttynein päin ja jäsenin!

Varvara, miksi sinä minua yhä seuraat? Päivin en sinua muista, mutta yöllä näen sinut aina unissani. Ja valveillakin. Näen silmäsi joskus niin lähellä, että hätkähdän, niin lähellä kuin ei koskaan elämässä. Ne päilyvät suurina ja kummastelevina kuin mustat ulpukat Tuonen joella. On kuin ne ijäti kysyisivät rajan takaa: miksi, miksi? Hyvä Jumala! En osaa sinulle vastata. Sinun täytyy ymmärtää. Nähdä minut samoilla silmillä kuin silloin kohdatessamme. Silloin katsoit minuun niinkuin jalo rotueläin katsoo alkurumikkoon, etelän täyskypsä, kultainen hedelmä Lapin hedelmättömään vaivaispensaaseen. Tai ehk'et tiennyt sitä edes itse. Sinä rakastit minua. Parempi olisi ollut, ettet olisi sitä tehnyt. En ansainnut sinua. Sinä olit liian valmis. Sinä olit tyyni, ehjä, sopusointuinen ja sinä toit taistelun, ristiriidan ja särkeymyksen elämääni. Sinä teit minusta kirjailijan ja siksi tultuani jätin sinut. En voinut muuta. Erotin sinut pois myrskyisen elämäni erheistä. Minun levoton vereni pyysi vaihtelua, minun täytyi etsiä, harhailla, kärsiä oman epätäydellisyyteni vuoksi päästäkseni kerran siihen, mihin sinä olit päässyt jo syntymässä. Ymmärsit minut, annoit minulle vapauden väärinkäyttää elämääni päästäkseni kirkastukseen, johon en koskaan päässyt. Sinä kärsit, minä tiesin sen, mutta sallit minulle arvottomalle sen helpoituksen, että kärsit kaukana minusta, annoit minulle voimaa olla raaka sinua kohtaan ja elää omaa personallista elämääni. Miksi katsot noin minuun? En voi sanoa enempää. Veraako kysyt? En tiedä hänestä mitään.