Part 4

-- Arvaan, mitä ajattelet minusta, Kaarina. Et mitään hyvää, sen tiedän. Minä olenkin luultavasti tehnyt usein sinua kohtaan vääryyttä. Mutta minua kohtaan on myös tehty samoin, sinäkin, ehkä tietämättäsi. Jo lapsena! Kaikki luulivat minua kotona aina pahemmaksi kuin todellisuudessa olin. Etenkin naisväki. Sinua he rakastivat, ei minua. Sinä olit enkeli, minä piru. Se teki minut katkeraksi, eikä meidän välimme koskaan ole ollut niinkuin sen olisi pitänyt olla. Meidän luonteemme eivät sovi yhteen. Sinä olet aina ollut liian tunteilevainen ja liian itsenäinen yht'aikaa, molemmat ominaisuuksia, joita en siedä naisissa. Olen tahallani ollut sinulle karkea, en ole kohdellut sinua naisena, rangaistukseksi siitä, että olet tuppautunut miesten tehtäviin. Sillä minä en pidä siitä, en ymmärrä sitä, en hyväksy sitä, en missään muodossa. Vakaumukseni on, että terveellinen työjako maailmassa sukupuolien välillä edistää rodun elinvoimaa, ihmisten elämäniloa ja elämän kauneutta. Katso juutalaisia, he ovat voittamattomia siksi, että heidän naisiaan ei milloinkaan rääkätä yhteiskunnallisella työllä. Sinä luulet, että minä aina ja kaikessa olen häikäilemättömän hyödyn mies, että minulla ei ole ihanteita, niinkuin se sinun kielelläsi kuuluu. Olet sen välistä sanonutkin. Ehkä olet oikeassakin. Kenties minulla ei ole niitä siinä mielessä kuin sinä tarkoitat, mutta minulla on sensijaan eräitä terveellisiä elämänohjeita. Minä rakastan rajallisuutta ja rajoja, kunnioitan ajan, paikan ja rodun vaatimuksia, olen realipoliitikko toisin sanoen. Ihmisyksilö on hiekkajyvänen ihmiskunnassa ja hänen elämänsä vain sekunti iankaikkisuudessa. Sinä tahdot tehdä hyvää, minä uskon sen, mutta teet pahaa tahtomattasi ja tuhlaat itsesi turhaan. Miten herran nimessä voit tehdä mitään, ellet mahdollisimman paljon rajoita itseäsi. Hyvät aikeesi hukkuvat tuuleen. Jokaista ajatusta pitää seurata teko ja jokaisen teon tulee täyttyä oikealla hetkellä. Kaikessa täytyy olla järjestystä. Me emme nyt voi, emmekä saa tehdä tekoja, jotka kuuluvat kenties seuraavaan vuosisataan tai vuosituhanteen. Me epäonnistumme ja on toisia tekoja, jotka eivät _saa_ epäonnistua, sillä silloin ne pilaavat hyvän aatteen, suuren asian ehkä ainaiseksi. Se olisi tehdä ihmiskunnalle pahaa eikä hyvää. Meidän täytyy alistaa itsemme työn idealle, aikakauden hengelle, välistä olla itseämmekin kohtaan kovat ja pahat, väliin muita kohtaan, saadaksemme hyvää aikaan. Ja vapautta, tuota paljon huudettua vapautta, sitä täytyy jakaa sekä itselleen että muille varovaisesti, sikäli kuin kukin kestää ja ansaitsee. Sitä täytyy viljellä kuin leipää, jotta sitä riittäisi, jakaa annoksittain kuin ravintoa, jotta se ei joutuisi vääriin käsiin, jotta se ei muuttuisi trustiksi, kiristykseksi, toisten pään menoksi, joksi se nykyään on muuttumassa. Näetkös, ei riitä olla oikeassa ja tahtoa hyvää, ei riitä vapaus, ei omantunnon vapauskaan, vasta järjestys, tahallinen alistuminen tekee sen hedelmälliseksi kulttuuriksi. Miksi ovat niin monet kauniit utopiat rauenneet tyhjiin, niin monet jalot tarkoitusperät kääntyneet käytännössä häpeällisiksi? Siksi, että ne ovat päämääräkseen asettaneet ihmisen tai ihmiskunnan onnen ja laiminlyöneet velvollisuuden. Ihmisiä täytyy opettaa elämään ilman onneakin, jos sikseen tulee. Ja tällaiseksi oppituoliksi on esimerkiksi kirkko erittäin sopiva, tuo sama kirkko, jonka sinun vapaamuurariseurasi myös tahtoo hävittää...

-- Kirkko houkuttelee tuonpuoleisella autuudella ja säikyttelee helvetillä. Mutta jos hyvä teko on tehty palkinnon toivossa tai paha jätetty tekemättä rangaistuksen pelosta, ei sillä ole mitään siveellistä merkitystä.

-- Ei, mutta sitä suurempi käytännöllinen. Pääasia yhteiskunnalle on, että rikos jää tekemättä. Järjestäjänä ja viettien suistajana on kirkko ollut erinomainen laitos. Ja on vieläkin. Liian aikaista on vielä ruveta kaatamaan sitä, niinkuin sinä, Kaarina, yrität. Kehittynyt ihminen ei tietysti tarvitse niin kouriintuntuvaa ja karkeaa himojen suistajaa, hänellä on muita pidättimiä, sitäpaitsi on hän tavallisesti liian hyväpäinen tehdäkseen rikosta, jonkun hairahduksen, jonkun paheellisuuden hän voi korkeintaan kustantaa itselleen. Mutta suurin osa rahvasta, tuokin jumalasta niin vapautunut sosialistiparvi olisi varsin hyvin vielä kirkon tarpeessa tai paremmin sanoen -- kirkon kurin.

-- Sinä puhut kurista, kun on kysymys vakaumuksesta, omantunnon vapaudesta.

-- Ei kirkko ole mikään omantunnonvapauslaitos...

-- Sen pitäisi olla, jos se olisi oikea. Ei suinkaan sille myöskään ole sopivaa olla mikään poliisilaitos. Miksi ei valtio ota ylläpitääkseen kuria? Sille se paremmin kuuluu.

-- Kirkolla on ympäri maapallon taivaalliset sotajoukot aina käytettävissä. Suomen valtiolla ei ole minkäänlaisia, naurahti tohtori. Anna Suomen valtiolle oma sotaväki, niin kyllä kuri saadaan aikaan, sinä rauhan enkeli, sinä ihana epäjohdonmukaisuus, jonka nimi on nainen! Tiedätkö, Kaarina, jos minä nyt olisin nainen, niin häpeäisin minä sitä todellakin. Sinä olet elämäsi ijän tahtonut naisten valtiollista äänioikeutta. Se on saatu. Ja katso nyt, miten nuo "edeltäjämaan" äänioikeutetut naiskansalaiset käyttäytyvät! Voitko enää väittää, että he, vihollisen sotaväen lutkat, ansaitsevat kansalaisoikeudet? Se oli liian aikaista sekin. Mutta tämä aika avaa silmät.

-- Aina sinä palaat sortamaan naisia. Miksi? Etkö sinä yhtä hyvällä syyllä voi hävetä olevasi mies! Miten te itsenäisyys-miehet kehtaatte vaatia maailmalta valtiollista riippumattomuutta, kun teidän joukossanne on kuitenkin niin paljon siivotonta, väkivaltaista roskajoukkoa, joka käyttäytyy häpeällisesti juuri itsenäisyyden kynnyksellä!

-- "Te itsenäisyys-miehet!" Miten sinä puhut? Keitä tarkoitat? Sosialistit kannattavat väkivaltaisuuksia, ei muut, ja he eivät ole itsenäisyys-miehiä kuin silmän lumeeksi. Tee toki ero eri ainesten välillä!

-- Sinäkin otat kaikki naiset noin vain summamutikassa.

-- Sosialismi on tämän maan onnettomuus!

Tohtorin silmävalkuaisissa oli kiihkeän valkea välkähtely.

-- Sinä katsot asioita liian yksipuolisesti, virkahti Kaarina. Sinulla on pinttyneitä ennakkoluuloja, siinä kaikki. Sinä halveksit sosialisteja. Porvarit ovat tähän asti hoitaneet yhteiskuntaa. Millainen se on? Huono, mätä, valheellinen, täynnä vääryyttä ja kurjuutta. Jos sosialistit repivät sen alas, entä sitten? He rakentavat sen taas omalla tavallaan. Antaa heidän koettaa!

-- Tuhatvuotista kulttuurirakennusta repiessään he heittävät pois arvokkaan arvottoman mukana. Se on korvaamaton vahinko!

-- Samoin sinä halveksit naisia, jatkoi Kaarina, siksi että sinä olet tottunut asumaan miesten rakentamassa maailmassa, jonka he ovat laatineet omaa mukavuuttaan silmällä pitäen. Miehet ovat tähän asti hallinneet maailmaa. Millainen se on? Näet itse. Täynnä murhaa, sotaa, raakoja valtiosäädöksiä, eläimellisiä perimätapoja, sukupuoli-sortoa. Naisia on enemmän kuin puoli ihmiskuntaa. Antaa heidän koettaa järjestää ihmiskunnan asioita, päästä maailmanhallintoon mukaan. Sittenhän nähdään. Huonommaksi se ei siitä ainakaan käyne. Heidän ensimäinen vaatimuksensa on oleva ikuinen rauha.

-- Väärä mielikuva, hymähti tohtori. Naiset ovat aina kaikkina maailman aikoina olleet julmempia kuin miehet, verenhimoisempia, puolueellisempia kuin miehet. Naiset ovat yllyttäneet miehiä sotiin. Siihen he vain sopivatkin, kulissintakaisiksi kansalaisiksi.

-- Ja kuitenkin he ovat kelvanneet kansojen hallitsijoiksikin, nauroi Kaarina. Mikä erinomaisen johdonmukainen piirre teissä miehissä! Ei, juuri tuon kulissintakaisen täytyy väistyä korkeampien ja puhtaampien siveyskäsitteiden tieltä.

-- Kyllä tiedetään teidän emansipeerattujen naisten paratiisi-unelmat. Ne ovat samat kuin sosialistien: ei mitään työtä ja paljon palkkaa. Miehen pitäisi elättää heitä kuin ennen, olla kohtelias heille kuin ennen, suojata heidän heikkouttaan ja heillä pitäisi sentään olla voimakkaamman oikeudet, yksinäisinäkin ja elätettyinä samat tai ehkä korkeammat palkat kuin miehellä, joka pitää huolta koko perheestä, turvaa heitä...

-- Sinä erehdyt, erehdyt kokonaan, keskeytti veljensä Kaarina. Et tunne edes naisasian aakkosia. Mutta aika on kyllä, että nainenkin jo tuntee oman voimansa ja tulee toimeen omillaan! Sillä millä tavoin on mies turvannut tuota heikkoa naista? Tekemällä hänestä sukupuolieläimen, usein prostitutsionin uhrin, palkkaamalla hänet omia itsekkäitä tarkoituksiaan palvelemaan, yhteiskunnassa, kodissa, kadulla... Ja naisia varten on teillä kuitenkin aina ensimäiseksi tuomio valmiina. Äskenkin panit yksinomaan naisten niskoille koko sota-ajan siveettömyyden.

-- Suomalaisten sekaantumista venäläisten kanssa ovat harjoittaneet juuri Suomen naiset, se sinun täytyy myöntää.

-- Kuka heidät on johtanut siveettömyyden poluille? Suomen miehet. Ja silloin kun se tapahtui heidän kanssaan, ei kellään miehellä ollut siitä moitteen sanaa. Ei myöskään ole nähty mitään pahaa siinä, että Suomen miehet aina ovat hyvinkin läheltä ihastelleet venäläisiä naisia, irrallisesti ja edesvastuuttomasti, että venäläisten baletit ja taide-esitykset ovat olleet heidän parasta herkkuaan, että venäläiset näyttelijättäret, laulajattaret, upseerinrouvat ovat olleet heille halutuinta tavaraa, ja että salaiset Venäjän matkat ovat olleet heidän synnillisten mielitekojensa ärsyttävin huippu. Mutta mies kulkee seurauksista vapaana. Kuka tietää miesten hairahduksista?

-- _Yhdestä_ Suomen miehestä ovat aikakirjat kyllä todenneet tämän hairahduksen. Mutta hän saikin osakseen kansakunnan tuomion.

Tohtori korosti tahallisen ärsyttävällä ja pilkallisella äänellä sanojaan katsoen Kaarinaan pirullinen hymy huulillaan.

Sisarusten välillä hetkisen vallinnut satunnainen myötätunnon puuska oli kuin poispuhallettu. He katselivat toisiinsa jälleen kaukaa kuin kylmän ahtojään poikki, sisimmässä elinhermossaan vihamielisinä, syyttävinä.

Kaarinan poskille kohosi korkea verilaine.

-- Miksi sinä aina tähtäilet Oula Kuuttia! _Sinä_ olit silloin se kansakunta, joka esiintyi tuomarina. Ja kaikista vähimmän juuri sinun olisi pitänyt olla sitä!

-- Millä kiihkolla sinä aina puollat Oula Kuuttia!

-- Minä puollan häntä siksi, että teet hänelle vääryyttä; minä tunnen sekä hänet että sinut. Ja sinä et ole oikea mies tuomitsemaan häntä. Hän on, hän oli myös silloin paljon siveellisempi kuin sinä, jolla juuri samoihin aikoihin, kun hyökkäsit hänen avoimen, puhtaan avioliittonsa kimppuun, oli suhteita, jotka eivät olisi sietäneet päivän valoa...

-- Minä pyydän, ei mitään persoonallisia tähtäilyjä. En salli kenenkään lähennellä yksityiselämääni, sen tiedät ennestään.

Tohtorin ääni oli jyrkkä ja terävä kuin rauta-ase.

Keskustelu katkesi.

-- Siitä nyt näet, mille se tuntuu, äännähti Kaarina surumielisesti ja hiljaa. Saman teit sinä kuitenkin Kuutille. Älä tee muille sitä, mitä et soisi muiden tekevän sinulle. Se on kultainen ohje.

Tohtori käveli kiivaassa tahdissa matolla edestakaisin.

-- Rauhoitu nyt! Istu, ole hyvä. Puhellaan rauhallisesti.

-- Sinun kanssasi on mahdoton puhua. Kuinka monta kertaa pitää minun toistaa, että silloin ei ollut kysymys yksityisen ihmisen yksityispaheista ja heikkouksista, vaan kansallisesta rikoksesta, kansallisessa merkityksessä siveellisestä selkärangottomuudesta pahimpana sortoaikana. Niin, se oli pahempaa vielä kuin nykyajan piikaletukkojen menettely. Heitä raukkoja on yllytetty, viety harhaan veljeyden ja vapauden opeilla, rakastamaan vihollisia, liittymään solttuihin siltä yhteisymmärryksen pohjalta, minkä pahe, köyhyys ja laiskuus tuovat mukanaan. Mutta silloin! Silloin olivat vielä rajat selvät, teoriassa ja käytännössä!

-- Jos Kuutti kaikesta huolimatta nai venakon, todistaa se vain hänessä itsenäistä ryhtiä, sitä, että se oli hänelle pyhä, sisäinen pakko, harkittu erikoistapaus, jolle on suotava myös erikoisvapaus! Kuinka voit edes verrata tätä personallista, laillista avioliittoa kahden sivistyneen yksilön välillä noihin laumasuhteisiin!

-- Se oli pahempaa. Johan sen sanoin. Juuri siksi, että Kuutti oli sivistynyt. Häneltä olisi odottanut enemmän itsehillitsemistä ja isänmaallisuutta.

-- Mutta hän rakasti Varvaraa. Tunsithan sinäkin hänet. Häntä täytyi rakastaa. Sellainen hieno ja hyvä ihminen!

-- Sellainen rakkaus olisi pitänyt painaa alas.

-- Olisitkohan itse mahtanut tehdä niin?

-- Varmasti. Vaikka olisin ollut niin rakastunut, että elämäni olisi ollut siihen paikkaan ehtyä, en olisi liittänyt elämääni venäläiseen, Suomen maantieteelliseen periviholliseen ja viettelijään. Jos minusta riippuisi, en antaisi asuntoa yhdellekään venäläiselle, en oikeuksia minkäänlaisia, en sallisi näyttelijäin enkä soitto- ja laulutaiteilijain esiintyä, en kauppiaiden tehdä kauppaa, kieltäisin heiltä yleisön. Sillä mitä parempana heitä täällä pidetään, sitä enemmän heitä tänne tulvii. Meitä suomalaisia saa pian enää hakemalla hakea joukosta. Me hukumme ryssiin. Minkä kurjan näyn tarjoaakaan jo Suomen pääkaupunki siinä suhteessa. Miten riipoo korvia ja sydäntä tuo slaavilaisen kielen yhä paisuva sorina. Ja jos me lisäksi sekoitumme heihin, niin mitä ryhtiä on meissä enää! Tuo ristisiitos ei ole sitäpaitsi rotuhygienian kannaltakaan ollenkaan edullinen. Se vie degeneratsioniin, suvun rappeutumiseen. Venäläiset voivat olla hyviä ja hienoja, miks'ei, mutta he eivät ole mitään luonteita. Sikiöistä tulee velttoja, nautinnonhimoisia, petollisia, passiivisia, ryhdittömiä olentoja, juurettomia raukkoja; effemineerattu rotu siitä tulee. Venäjällä vallitsee naisellinen prinsiippi, miehissäkin. Ja sitten kun slaavilainen hekkuma yhdistyy suomalaiseen pikkumaisuuteen ja laiskuuteen, hirveätä! Ei, pikemmin viikinkiverta meihin pisara, tai miks'ei vaikka juutalaisuutta... Jos minusta riippuisi, surmauttaisin kaikki tuon slaavilaissuomalaisen sekarodun sikiöt!

-- Hiljaa! Muista Veraa!

-- On kysymys asioista ei ihmisistä.

-- Venäjällä on ihmisluonto rikasta ja jaloa ainesta. Olosuhteista on voinut riippua sen nurja muotoilu. Mutta arvostele parhaimpain älä huonoimpain saavutusten mukaan. Mistä muusta kansasta olisi voinut nousta joku Metschnikov, joku Tolstoi, nuo suur-inhimillisyyden ensimäiset tulenpatsaat...

-- Ex oriente lux! tarkoitat, sanoi tohtori ivallisesti.

-- Niin juuri. Länsimainen formalismi ja koneellinen maailmankatsomus kaipaa itämaisen hengen syleilyä luodakseen uuden tulevaisuuden ihmisen.

-- Venäläiset ovat mädäntyneet ennenkuin he ovat kypsyneet. Ja ihminen perii rotu-olemuksensa ruumiillisesti ilman mitään hengen syleilyä. Sitäpaitsi voi suurena pääsääntönä perimysteoriassa pitää sitä, että ihmisellä on hyvin suuret taipumukset periä vain huonot puolet.

Kaarina aikoi vastata jotakin, mutta hillitsi itsensä.

-- Ihmiskuntaa voi jaloilla ajatuksilla kasvattaa, virkkoi hän sitten verkalleen.

-- Jos niin sanotut ihmiskunnan parantajat ovat yleensä sinun kaltaisiasi, niin on heillä hyvin pienet mahdollisuudet parantaa ihmisiä. Minut sinä teet suorastaan huonommaksi. Sinulla on ihmeellinen kyky keksiä ja lausua epämiellyttäviä asioita. Sinä ärsytät minua aina, panet aina vastaan, käännät parhaat ajatukseni kieropeilin irvikuviksi ja koetat ikäänkuin vähentää minun itseluottamustani. Näverrät ja nälvit tuolla näkymättömällä, kiusoittavan kiltillä tavallasi persoonaani ja aatteellista pohjaani. Puhut asioista, joita et ymmärrä, joita naiset yleensä eivät voi ymmärtää. Ja jos sinulle selittää jotakin, on se kuin heittäisi vettä hanhen päälle, kuin puhuisi seinälle. Tiedätkö, Kaarina, tulin luoksesi puhuakseni sinulle vakavasti, vaientaakseni sinun julkisen hupsuttelusi, sillä se on isänmaalle vahingollista. Pyydän sitä vielä sinulta vakavasti, vaadin sitä. Lopeta rauhan liiton toiminta!

-- En.

-- Kenties luotat Kuutin apuun.

-- Miksi aina puhut minulle Kuutista! huudahti Kaarina leimuavin silmin. Hän ei kuulu siihen liittoon.

-- No, en minä tiedä, mikä liitto teillä on keskenänne. Olet ainakin hänen tyttärensä holhooja.

-- Äidin määräämä.

-- Hm. Tyttö-parka muuten!

-- Jos sinusta riippuisi, surmaisit hänet, sehän kuuluu sinun ohjelmaasi.

-- Ei ole tyttö-rievun syy, että hänellä on kevytmielinen isä, muukalainen äiti, ja hullu holhooja, mutta se on onnettomuus, suuri onnettomuus hänelle. Ja älä tee onnettomuutta vielä suuremmaksi. Sillä sen sanon, että jos vetoat Kuutin apuun politiikassa, jos hän tulee vastustajakseni julkisessa elämässä, tuhoan hänet uudestaan hänen entisyytensä pohjalta, niin suuri kirjailija kuin hän onkin.

Kaarina oli noussut. Hän seisoi jäykin, pingoitetun jäsenin veljensä edessä.

-- Ja sen sanon minä, että jos vielä kerran sen vääryyden teet, niin murran myös minä sinut sinun entisyytesi pohjalta. Luuletko, etten tiedä? Luuletko, etten voi? Kuka oli kevytmielinen nuoruudessaan, sinä, sinä kunniastasi ylpeä siveydentuomari! Muistatko Helena Näkkiä? Omaa sisartasi -- ahdistit. Ja ilman minun väliintuloani olisit nyt -- sukurutsaaja! Sinä, niin!

-- Vaiti! Vaiti!

Tohtorin nyrkki paukahti pöytään, hänen ohimosuonensa pullistuivat ja tumma punerrus kohosi kuin samea aalto hänen niskaansa. Käheästi, kuin tukahtuen, hän vielä ähkäsi:

-- Vaiti!

Kotvaan ei kuulunut muuta kuin kahden sotaisen sydämen takominen. Ilma oli täynnä katkaisevaa, kyllästyttävää hermopingoitusta, pitkän jankutuksen raukaisevaa inhoa.

-- En tahdo riidellä hullun naisen kanssa, sanoi sitten tohtori päästen itsensä herraksi. Tämä on viimeinen kerta, kun yritän puhua sinulle järkeä. Hermoni ja aikani eivät anna myöten kustantaa itselleni tällaisia kiusallisia depressioneja usein. Mutta muista mitä olen sanonut. Minä pysyn sanassani. Jos astut aikeitteni tielle, niin varo itseäsi. Minä en haikaile, niin sisareni kuin oletkin, silloin kun korkeammat edut ovat kysymyksessä. Varoitan sinua siis vielä kerran: älä herätä minussa leijonaa! Älä pakoita minua käyttämään äärimmäisiä pakkokeinoja. Annan tämän neuvon sinulle itsesi ja -- rakastettusi etuja silmällä pitäen...

-- Pentti!

Tohtori kumarsi kylmällä ivalla, todeten silminnähtävällä nautinnolla voineensa siirtää äskeisen kiihtymistilansa sisareensa. Hän sulki oven nauliten Kaarinan äänettömäksi paikalleen hypnoottisten silmävalkuaistensa häijyllä ja väkevällä välkähdyksellä.

V.

Kaarina Linna muisteli lapsuuttaan. Noin juuri kuin veljen oli joskus kauan, kauan sitten soinut hänen korvissaan isän ääni, kovana, itsevaltiaana, musertavana ja -- vastavoimaa herättävänä. Äitiään hän enää tuskin muisti. Äiti oli kuollut hänen yhdeksännellä ikävuodellaan. Jotakin hienoa, pientä, pehmeää, hiljaista, mielikuvallista, unelmallista oli jäänyt hänestä mieleen. Ja vanha, uskottu palvelija, Annastiina-muori kuiski joskus salaa lapsen korvaan äidin muistoa kuin satua tai muinais-ajan tarinaa. Liian kovasta elämän kuormasta oli äiti murtunut. Eivät kestäneet hennot olkapäät niin suurta surun taakkaa. Paha oli isä ollut hänelle, liian suuri, liian julma!

Ehkä se oli luulottelua. Metsäherrasta oli aina käynyt kansan keskuudessa kummallisia puheita. Paholaisen kanssa oli ollut liitossa. Ja sininen tuli oli höyrynnyt suusta kuolinvuoteella...

Metsäherra oli kova herra, hurja herra. Tuli metsältä saappaat savessa ja veressä ja komensi polvelleen tyttöjä ja eteensä pirtukannun. Kun tuli se pää päälle. Muuten oli hän synkkä, likipääsemätön. Hänellä oli kova haltia, kuten maalla sanottiin. Ennenkuin hänen hevosensa ajoi pihalle, näki ja kuuli talonväki jo tuntia ennen hänen tulonsa. Ja kuolemansa jälkeen nähtiin hänet kahden kynttilän ääressä karttapöytänsä luona monta monituista kertaa. Vielä useammin nähtiin hänen haamunsa vinnillä, tyttövinnillä, sieltä kuului myös silloin tällöin revolverinlaukauksia niinkuin metsäherran eläissäkin, kun hän browningillaan lasketteli ilopamauksia, piloillaan säikytelläkseen tai mustasukkaisuudesta tai juoppohulluudesta, kukapa sen niin tarkkaan tiesi. Varmaa vain oli, että talossa kummitteli vielä vuosia jälkeen metsäherran kuoleman. Kerrankin oli talon suuri sali ollut vuokrattu kansakoulujen kesäsiirtolaksi ja kaikki hoidokkaat olivat yht'aikaa unestaan heränneet revolverinlaukaukseen, joka kuului ylhäältä vinttikerroksesta. Järjellistä selitystä ei asialle parhaalla tahdollakaan saatu.

Näihin aikoihin oli Kaarina jo koulutyttö, kaupunkilainen, ja kotitalon huhut yltivät vain silloin tällöin hänen korvaansa kuin joku särähtelevä, vedenalainen kellojen soitto jostakin aaltoihin vajonneesta muistojen maailmasta.

Mutta isän eläissä kotona ollessaan oli hän itsekin kuullut samantapaista. Irralleen päästettyjen viettien ja aivokummitusten peikkomaista temmellystä! Ja silloin hän tiesi aina kyllä syyn. Oli asioita, jotka kuuluivat perhesalaisuuksien historiaan ja joita myöhemmiten vanhan keittäjättären erottua toimestaan ei tiennytkään kukaan muu kuin Stiina-muori, metsäherran imettäjä, ja Kaarina, jolle muori kertoi kaikki. Niin, silloin aluksi, kun vinniltä alkoi kuulua outoa kuisketta ja kuhinaa, läimäyksiä ja nyyhkytyksiä, mikä aika nuoren Kaarinan elämässä! Hän tavoitti sanoja, joita hän ei ymmärtänyt. Näki salaperäisiä ilmeitä, vainusi vihjauksia. Näkin Eeva parka! huokailtiin. Viskeltiin myös rumia, vihaisen vihlovia letkauksia.

Eeva katosi kotoa. Ilmestyi Helsinkiin, missä Kaarina kävi koulua. Hänelle osoitettiin, sanottiin -- kuka osoitti ja sanoi, sitä hän ei enää muistanut -- tuossa, tuossa, tuo tyttö, tuo kalpea ja hontelo, tuo hapansillinaamainen, tuo nyppyläotsainen, työntää pientä lastenvaunua, se se on! Näkin Eeva! Hän! Niin, hän, josta ei voi, ei saa puhua! Jonka ympärillä kiertää häpeä. Myrkyllisenä kaasuna kaartaa Kaarinankin...

Tunsi Kaarinakin jo kaukaa. Pelkäsi. Mitä? Sitä hän ei tiennyt. Jotakin salaperäistä, kauheaa, omituista, poikkeuksellista, josta ei saa puhua ääneen, jolle piru nauraa...

Mutta aina vain kohosi ääni hänen kuuluvilleen:

-- Eeva käy silityskurssissa! Eeva voi hyvin! Eevalle maksetaan! Ja outo ahdistus hiipi aina silloin hänen kurkkuunsa, salpasi hengityksen.

Sitten kaikki taas katosi näkymättömiin, kuulumattomiin, hävisi jonnekin olemattomaan unhoon. Suurkaupungin laineet huuhtoivat pois Eevan. Kuolema korjasi isän...

Sitten... Paljon, paljon myöhemmin. Joku sanoo taas... Kuka? Ei kukaan. Tuo, tuo kaunis Helena Näkki, tuo kahvilatarjoilijatar, on kotoisin sieltäpäin, äitinsä puolelta... Ah, miten koskee, salpaa henkeä! On. On. Isän näköinen! Nuo välkkyvät valkuaiset, nuo, joita ei ole Kaarinalla, ne on hänellä, tuo suu, tuo otsan kaarre! Ah! Täytyy käydä häntä lähelle, kiertää, kaartaa, kauan katsella... Minkätähden? Ei vihasta, ei katkeruudesta, ei edes pelkästä uteliaisuudesta, ei säälistäkään, vaan jostakin suuremmasta; niin, myötätunnosta. Sisar-parka! Sisar-kulta! Vaistomaisesti veivät Kaarinan askeleet aina hänen lähettyvilleen. Ja silloin! Silloin näki hän myös veljensä välähtelevät neekerisilmät, tulisen himosielun hänen lähellään, pyytämässä, pyydystämässä... Niin, ei kenkään tiedä siitä. Ei kenkään tiedä, mitä Kaarina silloin teki: ei tuo outo sisar ei tuo vieras veli! Mutta he jäivät sisareksi ja veljeksi. Se oli pääasia. Ja kumpikin ehkä vihasivat Kaarinaa. Vihasivat niinkuin isä ennen muinon äitiä. He olivat isästä kotoisin, he molemmat!