Part 3

Miten suurta on tämä ikivanha vapauden unelma! Eikö ole aika jo siitä muistuttaa! Muistuttaa, että ihmisellä on tuo suuri synnyntäoikeus olla sisäisesti vapaa, olla tekemättä vastoin omaatuntoaan, olla tekemättä pahaa. Itsestään kirpoavat silloin ulkonaisetkin kahleet, valtion pakkoraudat, valheellisen tottumuksen kirous. Miten siihen enää voidaan pakoittaa sitä, jolle vapaus elämässä jo on kypsynyt kukkaansa: elämästä vapautumisen unelmaksi, hengen korkeimman saavutuksen ja kaiken tyhjiin raukeamisen erottamattomaksi renkaaksi, kuoleman onneksi, Nirvanaksi, joka alkaa samalla hetkellä kuin elämäkin ja johon arvaamattaan eräänä yönä aukee kuin kukan umppu avaruuden syleilyyn.

Niin, ei kellään ole oikeutta estää ihmistä vapautumasta tai pakoittaa häntä tekemään pahaa, ja pian ei kellään ole oleva siihen edes voimaa. Kun sielut heräävät...

Ihmishengen uudestisyntyminen on jo alkanut. _Rauhan sanomista_ luen joka päivä tätä uuden ajan evankeliumia, joka ihmeellisellä tavalla yhtyy tuohon vanhaan ja joka on kuin balsamia sielulleni. Se kuiskii minun omaantuntooni uusia ihania käskyjä, jotka tahtoisin piirtää loimuavilla tulikirjaimilla taivaanlakeen:

Jos tahdot parantaa maailmaa, niin ala itsestäsi!

Jos tahdot olla vapaa, niin ole sitä heti!

Jos tahdot olla hyvä, niin ole sitä heti!

Jos tahdot olla todella suuri, niin säteile niinkuin aurinko hyville ja pahoille!

Jos tahdot olla sankari, niin kavahda tappamista, mutta älä pelkää kuolemaa!

Jos tahdot olla rauhan rakentaja, niin kokoa kaikki kansat renkaaksi murhaavaa tulta vastaan, niin ettei yhdenkään käsi nouse kostamaan pahaa pahalla, sillä muutoin ei pahalla ole milloinkaan loppua!

Parempi on tulla surmatuksi kuin itse surmata. Ja suurin sankaruus nykyaikaisessa sodassa on olla tappamatta.

Miten syvästi minä ihailen tuota naista, tuota Kaarina Linnaa, joka tällaista unelmoi ja tällaisia ajatuksia kylvää. Hän lausuu julki juuri sen, jolle itse turhaan olen etsinyt ilmaisumuotoa, hän hedelmöittää henkeäni joka päivä.

Monasti olen aikonut lähestyä häntä, pyrkiä tutustumaan häneen, mutta aina olen empinyt. Omaa heikkouttani olen peljännyt. Jos hänen aineellinen kuorensa olisi minun aineelleni vastenmielinen, niin jaksaisinko henkeni silmällä nähdä hänet enää niin kauniina kuin hän kirjoituksistaan päättäen on? Simo pelästyttelee minua aina vähän päästä. Vielä äsken hän pilkkasi ihailuani. Hän puhuu yleensä naisista tavalla, joka minua syvästi loukkaa ja murhetuttaa. Suuttuisin hänelle, ellen koettaisi häntä ymmärtää. Kuinka sanookaan intialainen viisauden kirja: "Joka ei ainoatakaan olentoa vihaa, joka on hyvä, armelias, vapaa itsekkäisyydestä... se on Minulle rakas." Ah, sinä suuri Minä, tule minun sydämeeni, verhoa lempeään huntuusi minun pikku-minäni!

Luulenpa tosiaan, että hourin samaan tapaan kuin Topias Outari. Miten Simo ivaisi minua jos hän oikein tuntisi minut. En uskalla paljastaa itseäni hänelle. Niin heikko olen. Sentähden vuodatan ajatukseni paperille. Ja miksi puhuisin hänelle asioista, joihin hän ei ole kypsä. Kallis neste vuotaisi maahan ruukusta, jossa sille ei ole tilaa.

* * * * *

Olen nähnyt ihmeen. Tuon Veran, tuon Oula Kuutin salaperäisen tyttären. Ja hän on Kaarina Linnan holhotti. Se on omiaan moninkertaisesti kiinnittämään mieltäni häneen. Miten kummasti elämänvirta minua työntää sinne päin. Onko tämä kaikki jonkun näkymättömän käden johdatusta?

Minä en himoitse naista, minä ihailen häntä. Varmasti on nainen hienompi, eteerisempi, herkempi osa ihmissielua. Ja sen täytyy astua historian ohjaksiin nyt juuri, kun miehen sielu julmissa teorioissaan laskelmallisessa murhanhalussaan ja myötätunnottomassa nerossaan on kehittynyt huippuunsa, josta se sortuu ilman naisen apuuntuloa. Ah, eikö ollutkin Enfantin aikoinaan oikeassa, kun hän etsi ihanteellista Äitiä seurakunnalleen!

Miten ihmisen elämä on lyhyt ja miten kehitys on pitkä. Jos on totta, mitä eräs Aarian oppi-isistä vakuuttaa, että me ihmiset käytyämme läpi jo edenismin, viileyden, patriarkaatin ja barbarian tilat, yhä vieläkin elämme ihmiskunnan lapsuuden ajassa ja että nykyiseltä sivilisatsionin asteelta pääsemme vasta "garantismiin", joka tarjoo vain sääntöjä, takeita ihmisten onnellisuudelle, ja että se taas johtaa "sosiantismiin", jossa itsekkäisyys vasta _alkaa_ hävitä, ja että sen ajan takana vasta häämöittää "harmonismi", jolloin ihminen on vapaa, niin onpa matka edessämme huimaavan pitkä! Mutta ihanteen aavistus, vertauskuva on jo olemassa. Ihmisluonto on taas valmis vyöryttämään vähemmäksi yltään aineellisuuden raskasta taakkaa. Ja tällä kertaa on maailman synnin varmaankin ottava päälleen ei Jumalan Poika, vaan Jumalan Tytär. Hän on raoittava meille luonnon salaisuuksien huntua uudelta puolelta ja avaava tieteelle, taiteelle ja uskonnolle, järjelle ja rakkaudelle uudet mysteeriain kentät vallattaviksi.

* * * * *

Miten minusta vielä äsken tuntui, että minun pitäisi elää hyvyydelle ja etsiä totuutta kaikissa elämän erilaisissa muodoissa, niinkuin Kaarina Linna! Nyt minulla on vain yksi yksinkertainen päämäärä: palvella kauneutta, jonka nimi on Vera, Vera! Vera! Sinun vuoksesi melkein unohdan, että minulla on ollut onni tutustua myös pitkien viikkojen salaisen ihailuni esineeseen: Kaarina Linnaan. Ei, hän ei ollut mikään sellainen strindbergiläisen naisvihan esiinhaltioima ja pannaan julistama naishirviö-tyyppi, jolla Simo minua peloitteli. Hän oli oikea ihminen, ei tuollainen touhuava, eteenpäin nyrkkeilevä yhteiskuntakone, jollainen on minulle kauhistus, vaan hiljainen ja syvä, täysin sopusoinnussa tarkoitusperänsä kanssa. Hänessä on enemmän ajatusta kuin käsitteitä, enemmän viisautta kuin älyä, niin luulen. Hänen suuret, harmaat silmänsä ovat miettiväiset ja vähän surumieliset ja koko hänen olennossaan on jonkinlaista lapsellista ujoutta ja elämän orpoutta kuvastava piirre, joka ilman tuota tyynen otsan selkeytynyttä tasapainon kaarta antaisi hänelle melkein avuttoman ilmeen. Hänen voimansa on kokonaan sisällistä laatua ja siitä minä pidän. Minä kiitän sinua, Kaarina, siitä, ettet särkenyt ihannettani, mutta enemmän vielä kiitän sinua siitä, että annoit minulle Veran.

Vera, sinä olet jumaluus itse, salaperäisyys, moninaisuus ja yhtenäisyys, täydellisyys, jonka edessä kysely hyvästä ja pahasta lakkaa. Sinä sanot rakastavasi pahuutta ja eläväsi valheessa, mutta minusta sinä olet hyvyys ja totuus. Niin on kauneutesi minut hurmannut.

En tunne enää itseäni. Mihin on minun kansanvaltaisuuteni hävinnyt? Sinua katsellessani teen eron ruhtinaiden ja roskaväen välillä. Tyrannivallan rikkilyödystä komeudesta tahtoisin säilyttää viimeiset keisarilliset vaunut sinua varten, jotta sinun pienen, jalokivin soljitellun jalkasi ei tarvitsisi astua samaan lokaan, jota rahvas polkee.

Sinä olet minun syntini ja autuuteni, Vera! Ensimäisen kerran elämässä on toinen ihminen minut kokonaan vallannut.

Miten kaunis sinä olet! Minkä näköinen, en tiedä! Minusta tuntuu, että sinulla on siniset hiukset ja vihreät silmät. Sinun jokainen liikkeesi olisi kuvanveistäjän ikuistamisen arvoinen.

Sielustasi tiedän vielä vähemmän. Sinä olet Aasian arojen vaarallinen ja nukkuva kissaeläin, julma ja pyhä kuin Ganges-virta. Sinusta uhoaa jonkinlainen lempeä anarkia, maailmaasyleilevä, myötätuntoinen melankolia, joka riisuu minulta voiman. Laki ja käskyt lakkaavat sinun läsnäollessasi. Ei mikään pidä paikkaansa sinun suhteesi. Sinulla on lupa kaikkeen. Olet niin kaunis!

Ehkäpä olet tullut tielleni siksi, että oppisin rakastamaan elämää koko laajuudessaan, uskomaan kaiken pyhään yhteyteen. Ja elämä, kaikkeus, olet sinä, Vera!

IV.

-- Mikä suo minulle kunnian nähdä niin harvinaista vierasta kuin sinä? hymyili Kaarina veljelleen viitaten häntä istumaan.

-- Arvannet kyllä, ellet vielä ole kadottanut kaikkea järkeäsi, jota kyllä pahoin pelkään, mikä on syy, sanoi tohtori Linna pahaa-ennustavalla äänellä.

-- Niin, arvaan, että se on joku epämiellyttävä asia, jokin moite, sillä muunlaista sanottavaa ei sinulla vielä koskaan ole minulle ollut, virkahti Kaarina hiljaisesti ja surumielisesti.

-- Totta puhuen, minä häpeän olla veljesi, kantaa samaa nimeä kuin sinä. Sinä olet tehnyt siitä hulluinhuoneen nimikilven, hysteeristen, edesvastuuttomain naisten ja yhteiskunnan rappio-ainesten tunnussanan! Tiedätkö, kyllä jo menee liian pitkälle, että sinä rupeat painattelemaan ja levittelemään kansanvillityslehtisiä ja kutsumaan kokoon rauhankonferensseja, ikäänkuin olisit vähintään joku Wilson!

Tohtori käveli kiivaasti edestakaisin huoneessa kädet housuntaskuissa.

-- Et sinä noin raivostunut yhdestäkään sodanjulistuksesta, et pitänyt niitä villityksenä.

-- Sota on paha, mutta valitettavasti välttämätön paha.

-- Miksi sinun mielestäsi välttämätön?

-- Siksi, että paha yleensä on yhtä välttämätön kuin sinun mielestäsi hyvä. Se kuuluu maailmanjärjestykseen, jonka syvin, pohjimmaisin periaate piilee vastakohtaisuudessa. Kaikki edistys on taistelulla voitettava. Ei voi ajatella mitään kehitystä ilman sotaa, ei mitään todellisia luonteita ilman sitä.

-- Sen on muututtava henkiseksi. Tappamistavan täytyy voida hävitä ihmiskunnasta ja se häviääkin vielä...

-- Kuule, Kaarina, sanoi tohtori istuutuen ja muuttaen äänensä alentuvan tuttavalliseksi, jos minun periaatteihini ei kuuluisi olla puhumatta naisten kanssa periaatteista ja yleensä mistään järkevästä, niin olisin jo aikoja sitten todistanut sinulle kaikkien sinun elämänpyrintöjesi mahdottomuuden ja juurettomuuden. Niin, ne ovat epänormaalisia ja suvun heikontumisviettiä todistavia ja siihen viepiä. En epäile tarkoitusperiesi rehellisyyttä, mutta kaikkine hentomielisine parannus-houreinesi olet luvalla sanoen ihmiskunnalle ja kansallesi vaarallinen ja turmiollinen olento, joka minun velvollisuuteni ihmisenä ja lääkärinä, kansalaisena ja läheisenä omaisena olisi toimittaa turvallisempaan paikkaan päähänpistojaan lietsomaan. Minä vakuutan, että sinun kaltaisesi sielullinen sairaustapaus taivasta hipovine kuvitelmineen ei ole minun praktiikassani aivan tuntematon. Tiedän erään paikan, jossa varmasti tapaisit aatetoverejasi. Mutta heidän ei sallita lähetellä kiertokirjeitä virastoihin ja yhdistyksiin ja kahviloiden pöydille, niinkuin sinä teet. Etkö sitten ollenkaan itse huomaa, että teet itsesi naurettavaksi ja pilaat menettelylläsi hyvätkin asiat? Älä tapa! Älä tapa! Tuonhan me kaikki tunnemme. Mutta eihän tarvitse silti jäädä tuijottamaan siihen kuin idiootti, ulottaa sitä aina eläinkuntaan asti, niinkuin sinä teet, napostella siltä pohjalta heiniä, riisinjyviä, puhtaaksi viljeltyjä vesiherneitä ja ylläpitää kasvisruokalaa, joka ei kannata ja jossa pilataan ihmisten terveys. Lääkärinä tiedän, että täytyy olla tehnyt kovin paljon syntiä ennenkuin ihmisparan vatsa ansaitsee tuollaisen rangastuksen. Normaalille, terveelle ihmiselle se on epäoikeudenmukainen ja usein sopimaton. Tämä asian käytännöllisestä puolesta. Sen aatteellisesta puolesta ei kannata edes puhua, se on naisellisen epäloogillisuuden tyypillinen hedelmä. Elämän, vaikkapa vain orgaanisen elämän hävittämistä, siis surmaamista, ei voi koskaan välttää. Tai missä on raja? Minä tiedän, että sinun talosi on kärpästen ja muiden basillinkulettajien ja pörriäisten paratiisi: niitä ei siellä tapeta, mikäli olen kuullut. Eikä tietysti muitakaan syöpäläisiä.

Tohtori hymyili kylmän hupailevalla ivalla.

-- Ja tällä siivottomalla tempulla luulet päässeesi ideasi juuriin! Niin, basillinkulettajat säästät kyllä, mutta mitä tahdot tehdä itse basilleilla? Säästät tietysti nekin, siitä yksinkertaisesta syystä, ettet osaa tehdä parempaa. Mutta meidän lääkärien koko altruistinen elämäntehtävä uusimpana aikana on perustunut pääasiallisesti voitokkaaseen taisteluun mikroobeja vastaan. Tuon silmin näkymättömän biljoona-elämän tuhoamiseen perustuu ihmiskunnan elämä ja toivo, sen terveydellisten suhteiden kohoaminen ja sen henkisen voiman säästö. Me ihmiset menestymme kuten muutkin eläimet vain _tappamalla_ tieltämme pois meille vahingollista elämää. Aate, josta ei voi toteuttaa kuin pienen alku tyngän, jonka noudattamisessa ei voi olla rehellinen, perinpohjainen, johdonmukainen, on siveelliseksi ohjenuoraksi kelpaamaton. Saman tuomion voisi lähemmin asioita tarkastellen langettaa kaikesta sinun pakkomielteistäsi, joita tietysti itse luulet ihmiskunnan johtaviksi aatteiksi: maailman yksikielisyydestä, valtion lapsenhoidosta, samanlaisesta arvonimestä naidulle ja naimattomalle naiselle ja mitä ne kaikki ovat! Ne ovat löyhämielisiä ja typeriä rappeutumisteorioja, jotka johtaisivat tyhjyyteen ja perikatoon, elleivät ne sitä ennen luhistuisi käytännölliseen mahdottomuuteensa aivan kuin Tolstoin sukupuoli- tai -puolettomuusopit ja puhtausihanteet. Niin, niin, tietysti kannatat niitäkin! No, sinä olet jo kautta maan tunnettu hupsutteluistasi ja nuo sinun vapaamuurarisalaseurasi jäävät kyllä omaan arvoonsa. Niistä en sano mitään. Mutta tämä uusi "cymbalum mundi", tämä _Rauhan sanomain_ rauhan liitto! Etkö käsitä, että se on liian rohkeaa peliä. Tunkeutua suurpolitiikan alalle, josta et ymmärrä yhtään mitään! Ja noilla valteilla! Nyt juuri kun on toimittava aivan päinvastoin! Nyt juuri on meidän koottava kansa yksimieliseen puolustusasentoon, saatava omat sotavarustukset. Tuhannet ihmiset työskentelevät par'aikaa sen puolesta henkensä uhalla. Ja sinä, sinä uskallat... Suomalainen sotaväki on päivän polttavin kysymys. Niin kauan kuin meillä ei ole sitä, ei Suomi mahda mitään.

-- Ja mitä mahtaisi se, vaikka sellainen olisikin? Ei mitään. Kourallinen ihmisiä, äkkiä kokoonhaalittu asevarasto vuossatoja varustautuneita valtiomahteja vastaan! Voimain haaskausta! Järjettömyyttä!

-- Sinä unohdat, että meidän tällä hetkellä on taisteltava muutakin kuin ulkonaista valtiomahtia vastaan, että meidän on taisteltava paitsi valtiollisen itsenäisyytemme myöskin sisäisen järjestyksemme ja turvallisuutemme puolesta anarkiaa vastaan, että meidän on lakattava olemasta epäjärjestynyt ja veltto rosvovaltio, jos kerran rohkenemme tavoittaa vapauden kruunua. Meidän täytyy pyrkiä vapaaksi samalta tasolta kuin kaikki muutkin. Miten kehtaisi Suomen kansa tällaisena tulla vaatimaan vapautta muiden kovasti koeteltujen ja sankarillisesti uhrautuneiden kansojen rinnalle, kansa, joka mieluummin suutelee ruoskaa kuin raaskii hellittää kalleista hengistään ainoatakaan, kansa, jonka miehet eivät enää viitsi tehdä työtä, silloin kun muualla maailmassa ponnistetaan yötä päivää, ainoastaan maata ja tulla syötetyiksi kalliilla palkoilla kuten laiskat sotamiehet, jotka he nähtävästi ovat ottaneet esikuvikseen, kansa, jonka naiset ilomielin synnyttävät äpäröitä sitä tallaavalle viholliselle raakavoimalle! A propos, viimeinen Suomen naisia koskeva uutinen on se, että he ovat kutsutut, lakkolaiset nimittäin, toverien turvaan -- sotalaivoille. Kauniita turvapaikkoja todellakin! Sotalaivat ovat nyttemmin siis enää vain kelluvia porttoloita. Siitä nyt näet, mihin vie tuo jalo rauhan-aate. Tai kenties ei sinun kannaltasi tässäkään ilmiössä ole mitään moitittavaa!

Tohtorin äänessä oli viiltävä sävy ja hänen pienet silmänsä katsoivat Kaarinaan kuin pistävät neulat.

-- Minun kannaltani katsoen, on parempi että sotalaivat ovat vaikka täynnä porsaita kuin että niitä käytetään surmaamis- ja hävittämistarkoituksiin.

Kaarinan äänensävyn levollinen huumori ärsytti tohtoria. Hän nousi taas kiivaasti kävelemään.

-- Elää, elää, siis millä hinnalla tahansa, on sinun ihanteesi! Mikä hirvittävä materialisti on nainen! Mielestäsi on siis tosiaan parempi, että rakkauden valta rehoittaa, vaikka kunnian kustannuksella, että jonkun valtion kansalaiset, sen vannoutunut varusväki, mieluummin viettävät aikansa irstailuissa kuin hoitavat kansansa kohtaloa!

-- On väärin pakoittaa heitä hoitamaan sitä _sillä_ tavoin, ase kädessä!

-- Niin sitä vielä vain toistaiseksi hoidetaan ja tullaan hoitamaan ehkä aina. Kuinka monen kansan elämä on pelastunut vain siten, että yksilöt ovat uhranneet omansa!

-- Mutta miksi eivät yksilöt siis tahdo uhrata henkeään vielä paljon suuremmalle asialle, rauhalle, joka olisi _koko_ ihmiskunnan pelastus? Samota sotaan ollakseen tappamatta? Sellainen olisi todella ihmisyyden arvoinen armeija! Sen asian vuoksi kannattaisi kuolla! Mutta ihmisraukat eivät tee sitä siksi, että he ovat heikkoja ja yksinäisiä, siksi, että he eivät tiedä toisiensa ajatuksista, eivät ajoissa ole järjestyneet miljoonien yksilöjen yhteistahdoksi, rauhan liitoksi. Jos rauhan pyrintö olisi jo ennen sotaa ehtinyt läpitunkea elämän käytännön s.o. muuttunut aatteesta järjestöksi, ei sotaa olisi tullutkaan. Olisi säästynyt tämä poiskulumaton kulttuuritahra 1900-luvun ihmiskunnalta, tämä masentava yllätys jokaiselta, joka on uskonut ihmisyyteen, puhumattakaan siitä korvaamattomasta tappiosta, mitä sota henkisiin ja aineellisiin voimiin nähden merkitsee. Ja jotta tämä kauheus vast'edes välttyisi ja jotta se mahdollisimman pian päättyisi, on rauhan liitto juuri maailmanhistoriallinen päivänkysymys. Pois sotilastakit! Ihmiset on saatava ymmärtämään, että ne ovat pyövelien, joukkoteurastajien pukuja, että mikään mahti maailmassa ei saa eikä voi pakoittaa ihmisiä niissä merkeissä toimimaan, ja että jos hallitukset ovat tehneet erehdyksen aloittaessaan kansainvälisen murhatyön, eivät kansat tämän erehdyksen huomattuaan ole velvolliset sitä jatkamaan. Joka miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu...

-- Rauhan aate on erinomainen rauhan aikana, mutta keskellä palavinta sotaa se on mahdottomuus, surman hansikas; joka ei tartu miekkaan, hukkuu silloin vielä varmemmin. Näet sen venäläisistä. Heillähän kukoistaa jo tuo jalo rauhan rutto. He juoksevat pakoon, minkä kerkiävät, ottavat kuulat selkäänsä uusilta veljiltään, valtio hajoaa, järjestys katoaa, vihollinen tallaa suuren valtakunnan jalkoihinsa, syö suihinsa, ja vieraat vallat pistävät taskuihinsa sen rikkaudet. Ja meidän suhteemme tekevät venäläiset samoin. Raaka väkivalta rehoittaa, kaikki huonot ainekset varttuvat ja kasvavat vihollisten pistimien varassa. Kukaan kunnon ihminen ei enää ole varma hengestään eikä omaisuudestaan. Tehdään väkivallan töitä kaupungeissa ja maaseudulla ja, mikä surullisinta, omat kansalaiset alkavat kilpailla tässä ammatissa vieraan sotaväen kanssa...

-- Miten voisi muuten ollakaan, sehän on vain luonnollinen seuraus siitä, että murhaaminen on nostettu valtioprinsiipiksi, että sota on hyväksytty. Sodan hyväksyjäin pitäisi siis, jos he olisivat johdonmukaisia, ottaa vastaan kaikki muukin pienoiskoollinen rikollisuus nurkumatta.

-- Mutta ei paljain käsin. Vieraan asevoiman sorto- ja mielivaltaa vastaan on velvollisuus asettaa kotimainen asevoima, samoin pitämään kurissa omia vahinkoeläimiä. On tultu siihen, ettei pian ole muuta valittavana kuin surmata tai tulla surmatuksi.

-- Jos kerran täytyy valita, niin mieluummin sitten tulla surmatuksi kuin surmata, siinä sankaruus, jota ihmisiltä juuri tänä aikana vaaditaan, jotta he pääsisivät tästä alennuksen tilasta uuteen onnellisempaan elämään.

-- Kuolleilla ei ole ylösnousemusta, ei ainakaan kansakunnalla, jonka sielukin murhattu, vastasi tohtori väsyneesti. Juuri tuo sinun rauhan aatteesi on myrkkyä, nyt se vie siihen veljestymiseen ulkonaisen ja sisällisen vihollisen kanssa, joka näivettää kansan voiman. Tämä yhteiselämä venäläisen kanssa on toivotonta, toivotonta...

-- Niin kauan kuin on elämää on toivoa, eikö se ole teidän lääkärienkin tunnuslauseita, virkahti Kaarina hiljaisesti. Venäläinenkin on ihmisveli lopultakin, säälittävä, kärsivä onnettomuustoveri, ja kun hän riisuu tuon pakollisen vihollissinellin päältään...

-- Niin on hän vihollinen meille sittenkin! tiuskasi tohtori. Hän on liian lähellä, hän on liian suuri, elefantti, joka tallaa meidät, ainainen vaara. 'Ihmisveli', jaaritteli hän pilkallisesti, pureskellen hermostuneesti sikaarin päätänsä. Kyllä teidän naisten veljestymiset siinä suhteessa tunnetaan! Häpeä! Häpeä! Ennenkuulumaton häpeä! Niin, Kaarina, jos sinäkin olisit oikea ihminen, oikea Suomen nainen itse, niin sensijaan että saarnaat sanomalehtesi palstoilla, että ryssä on ihminen, muistuttaisit Suomen naisille, että he ovat ihmisiä ja että heidän tulee elää ihmisiksi. Niin, vaikk'ei heillä kurjilla raukoilla olisikaan mitään isänmaanrakkautta, ei mitään pyhää velvollisuudentuntoa tehtyä työtä kohtaan tässä maassa, ei kunnioitusta esi-isien kansallisuutta kohtaan eikä edesvastuullisuutta tulevan polven edessä, niin muistaisivat edes olevansa ihmisiä! Nyt he ovat pahempia kuin elukat! Antautuvat viettielämään, suin päin, ilman valintaa, osaamatta toistensa kieltä, ilman pienintä yksilöllistä vivahdusta.

-- Yksilöllisten suhteisiin nähden et ole ollut sen lempeämpi. Tiedänhän minä, että tuo "isänmaanystävä", joka aikoinaan sanomalehdessä nosti tuon surullisenkuuluisan häväistysjutun Oula Kuuttia vastaan, olit sinä. Ja se oli epäinhimillistä ja raakaa silloin. Oula oli lisäksi ollut kuin perheeseemme kuuluva lapsempana. Ja sinä tunsit hänen luonteensa.

-- Vaikka olisin itse tehnyt sellaisen teon, olisin tuominnut sen. Te naiset olette aina niin personallisia, ette erota koskaan ihmistä ja asiaa. Juuri siksi, että Oula Kuutti oli yksilö, sivistynyt, valistunut yksilö, oli hänen tekonsa tuhat kertaa enemmän tuomittava. Häneltä saattoi vaatia enemmän. Hän on näyttänyt huonoa esimerkkiä ja siinä nyt ollaan. Minulla on ollut ja on tässä suhteessa määrätty kanta ja pysyn edelleen kannallani. Näetkös, Kaarina, -- tohtorin sävy kävi sydämellisemmäksi, -- ymmärrä minut oikein, en vihaa ihmisiä, mutta minä rakastan isänmaatani ja minusta tuntuu, että jokaisen suomalaisen pitäisi tuntea samoin. Meidän velvollisuutemme on, muodostuivat meidän valtiolliset olosuhteemme millaisiksi tahansa, pitää rotumme mahdollisimman puhtaana. Muuten me sulaudumme, joudumme tuon suuren jättiläishirviön poljettavaksi, oli se sitten kuinka ystävällisessä mielessä tahansa. Minua sanotaan kiihkokansalliseksi, se on ainoastaan osittain totta. Kansallisuus, isänmaa on minulle keino, ei päämäärä. Kansallisuus on ihmisyyden kypsyttäjä. Ehkä joskus kaukaisessa tulevaisuudessa kansat hukkuvat ihmiskuntaan kuin pisarat mereen. Ehkä sitten kun kautta maailman tasoitus on tapahtunut ja samalla mahdollisesti muodostunut uusi, rotuintohimoista, rotuvioista puhtaaksi viljelty, jalompi ihmistyyppi, niin, ehkä silloin joskus kansallisuuskysymyskin rauhallisesti ja luonnollisesti nukahtaa viimeiseen lepoonsa. En kauhistu sellaista ajatusta. Se ei ole minulle vieras. Mutta vielä ei ole se aika tullut. Ja siihen asti! Meidän täytyy varjella omaamme, omaa rotuamme kuin silmäteräämme, juuri ihmisyyden vuoksi, juuri että meilläkin suomalaisilla olisi oikeus siihen, oma elinosuutemme mukaan vietävänä, omanäköinen kulttuurinäyte, kehityslisä esille asetettavana ihmiskunnan suuressa maailmannäyttelyssä.

Tohtorin ääni oli lämmin ja vakuuttava, sen tavallinen kyynillinen ja vähän töykeä sävy oli kadonnut. Kaarina istui akkunan luona tuijottaen raskasmielisesti ulos sadeharmaaseen iltahämärään. Veljen muuttunut puhetapa liikutti häntä enemmän kuin hän tahtoi näyttää. Kaikki luottoisa avomielisyys, luonnollisuus oli harvinaista sisarusten kesken.

Pitkään aikaan ei kumpikaan sanonut mitään.

-- Kiitos noista sanoistasi, virkahti sitten Kaarina. Minä luulin...