Part 17

Kaarina! Etkö sinäkin ole rakastanut minua jo kauan? Vähän? Veran tähden? Tai Veraako minun tähteni? Niin se on ollut! Minä sokea onneton ihminen! Tai ehkä jo kaksikymmentä vuotta sitten, jolloin katsoit minuun kauniisti kuin Herran enkeli, kuin jouluenkeli! Ja minä jätin sinut kylmän maailman poluille, pienen orpolapsen, taistelemaan, kamppailemaan, kovettumaan, sinun, jolla on sydän pehmeintä vahaa, haaveet herkintä runohopeaa, suojaamaan muita, sinun, jota olisi pitänyt käsin kantaa! Minä julma, armoton ihminen!

Nyt minä otan sinut iki-omaksi sittenkin! Niinkuin kuollut sulho hakee keskiyöllä omakseen nuoruutensa uskollisen morsiamen! Tahdotko kuolla kanssani, Kaarina, kun ei meidän kerran suotu elää yhdessä!

Ei! Ei! Mitä hourit. Tarpeeksi on jo kuihtunut ja kuollut käsissäsi kallista elämää! Kaarinanko vielä tahtoisit tuhota, niinkuin olet tuhonnut Varvaran, Veran, Merin, jokaisen, jonka kutreille kauneushaaveesi, onnenkaipuusi on kutonut kultakehän! Säästä paras, säästä Kaarina!

Ah, tätä tuskaa! Täytyy kantaa se yksin. Kaarinalla on nyt rauha, elämäntyö. Senkö rikkoisin? En.

Niin totta kuin sinua rakastan, vannon olla laskematta kirottua kättäni vaaleitten palmikoittesi kukkasille, sinä minun nuoruuteni unelma, sinä minun unelmieni ihmiskunta, sinä minun parempi itseni!

Näin valittaa yksinäisen ihmisen sydän.

* * * * *

Ja toinen sydän vastaa siihen.

Jähmettävän surun halvaamana istuu Kaarina yksinäisessä huoneessaan ja yksi ainoa ajatus tykyttää hänen aivoissaan:

Oula Kuutti lähtee, lähtee, pois, pois! Ehkä ijäksi! Tuo jälleen löydetty ja taas kadotettu armas!

Kaikki luhistuu tämän ajatuksen mukana, työ, aate, ihmisyys, jumala, hyvyys, kaikki! Koko elämä!

Kaikki on ollut valhetta ja petosta, kaikki paitsi rakkaus Oula Kuuttiin. Nyt hän sen vasta tuntee. Kaikki keinotekoista rakennelmaa orvon sydänparan sisäisen heikkouden salaamiseksi. Ja Oula Kuuttikin on luullut, että hänessä ei ole mitään heikkoa! Että hän on vain periaatenainen, esitaistelija-luonne. Miten viiltävän sankarillista petosta! Ja miten raskasta!

Oula on hänen ainoa kiintopisteensä maailmassa, hänen ihmiskuntansa, hänen työnsä sisäinen ponnin, hänen hyväksi tulemisensa korkein unelma.

Miten onkaan hän unelmoinut? Niin. Että kerran, jos ei ennen niin viimeisellä tuomiolla, tulee hän ja painaa kirkastuksen kruunun hänen kärsineelle otsalleen ja rakkaan kätensä hänen liiaksi sykkineelle sydämelleen ja sanoo: "Sinä, Kaarina, olet minun unelmaini todellisuus!" Mikä ihana elämäntyön aate! Niinkuin Kuutti on herättänyt Kaarinan, niin on Kaarina kerran tuudittava lepoon hänen levottoman neronsa lennon suuressa inhimillisessä sydämessään. Tuo ajatus on riittänyt elämän voimaksi.

Mutta nyt. Se ei riittänyt enää.

Oula Kuutti oli jo tullut liian lähelle, mutta jättänyt sittenkin sanomatta tärkeimmän, tuon yhden ainukaisen suuren asian: minä rakastan sinua. Ja nyt hän lähti.

Miten kauheasti hyvä ja paha, epäitsekkäisyys ja oma onni, periaate ja rakkaus samassa sekaantuivat!

Eikö olisikin pitänyt hänen nyt rukoilla sotaa saadakseen pitää Kuutin, jonka rauha uhkasi viedä ijäksi pois, aivan niinkuin hänen ennen olisi pitänyt rukoilla maailmaan nälkää saadakseen pikaisen maailmanrauhan, aivan niinkuin hänen olisi pitänyt siunata Veran kuolemaa, joka oli vienyt hänet edes hetkiseksi rakkauden onnen esikartanoon!

Idylli oli lopussa. Kaikki luhistui.

Ihminen, ihminen minussa, älä vaivu, älä lankea! vaikeroi hänen sielunsa.

Särkyköön mieluummin sydän, muretkoon tuhaksi kuolemattomain suitsutusalttarilla! Tahdon olla omaa itseäni voimakkaampi! Siunata elämää ja rukoilla eläville ja kuolleille iankaikkista rauhaa ja hänelle, kalleimmalle, yksinäisyyttä ja vapautta!

Ja niinkuin lapsena muinoin, kauan sitten, laskeutui Kaarina polvilleen ja rukoili, rukoili niinkuin ei koskaan ennen, kyynelten virtoinaan valuessa:

Oi Jumalani, sinä suuri ja tuntematon, sinä ikisaavuttamaton, sinä ihanteen ikävä ihmissielussa, sinä kauneuden, hyvyyden, paremmuuden palvelus minussa, sinä iankaikkisempi itseni, joka joka hetki taistelet heikkoa katoavaista olemustani vastaan, tue minua, auta minua, anna minulle voimaa... pysyä uskollisena sille unelmalle, jonka minä olen saanut häneltä, sen unikuvan arvoisena, jonka hän on luonut minusta...!