Part 16

-- Olette oikeassa, kuten aina, sanoi Kuutti keventäen äänilajiaan. Minä puolestani olen unohtanut paljon, jota en muissa olosuhteissa olisi tehnyt. Ajan aallot käyvät muualla vielä korkeampina kuin meillä, kansan aalto kantaa meilläkin yksilön pienet vaiheet pian unhoon niinkuin ennen suurkaupunki peitti maaseudun. Kaikki alistetaan nykyään, unohdetaan...

-- Niin, kaikki paitsi syyt...

-- Politiikassako?

-- Syyt, syy ylimalkaan. Kaikessa.

-- Syyt tulee muistaa, syy, syyllisyys, tarkoitan, unohtaa.

-- Te puhutte kuin maallikko juridiikasta tai kuin runoilija todellisuudesta. No, se kuuluu teille.

-- Miksi olette niin... niin omituinen?

-- Ette muista, että olin samanlainen ennenkin!

-- En, sitä en todellakaan muista. Te olette äänilajiltanne niin -- kuinka sanoisin -- hyökkäävä! Minulla olisi paljon parempi ehdotus, se, nimittäin, että tekisimme ainakin välirauhan tai mieluummin jonkinlaisen puolustusliiton. Mutta te tietysti pidätte tätä ehdotusta liian lievänä rakkauden tunnustuksena...

-- Jättäkää jo tuo ijänikuinen leikinlaskunne, vastasi Salme kylmästi. Ettekö huomaa, etten ole leikkituulella. Sitäpaitsi olemme jo kerran yrittäneet liittoutua ja huonolla menestyksellä. Teistä ei ole liittolaiseksi minulle, eikä minusta teille, sen te tiedätte hyvin.

-- Miksi ei?

-- Me emme luota toisiimme...

-- Mutta miksi emme luottaisi?

Salme Tammin silmät saivat pimeän värin.

-- Te epäilitte minua liian kauan ja nyt epäilen minä teitä. Ah, luuletteko, etten huomannut, ettette te rehellisesti ollut toverini ettekä ystäväni. Te epäilitte minua vakoilijaksi ja jos joksikin. Kaiken tuon minä näin. Te pelkäsitte, että harkitsin etuja ja että minulla sydämen sijalla oli vain pelkkä laskukone, samanlainen kuin päässäni virassa ollessani. Te halveksitte runoilijana konttoristia minussa ja suomalaisena virolaista minussa. Niin, älkää suuttuko, se on totta, kaikki te suomalaiset halveksitte virolaisia. Ja luulette, ettemme me huomaa sitä, me, jotka älymme puolesta olemme teitä korkeammalla. Te otatte meidät kuin porvarit ottavat käteensä "Raumlaissi jaarituksi". Te suomalaiset ette voi veljeskansan tavoin ojentaa kättä virolaisille. Te ette pidä meistä. Se oli katkeraa huomata. Me olimme kädenannossamme rehellisempiä kuin te suomalaiset. Epäilevä, salakavala, itsehyväinen talonpoika pistää teissä esiin. Te katsotte meihin ja meidän kieleemme kuin ihminen apinaan, kuin johonkin ärsyttävästi samankaltaiseen, ala-arvoisempaan olentoon, kuin petolliseen, vihattuun kieropeiliin. Niin, te ette ole vielä mahdollisia mihinkään suurempaan, suur-inhimillisempään yhteistoimintaan. Suur-Suomi-unelmakin oli vain unelma. Siinä oli liiaksi Suomen suuruutta. Mutta se oli kuitenkin aikoinaan minun elämäni suurin. Nyt voin taas palata kansainväliseksi käsityöläiseksi ja virolaiseksi patriootiksi. Ihanteettomaksi koneosaksi elämänvoiman kulutuskoneistossa ja samalla mallikelpoiseksi kansalaiseksi! Nyt vasta olen kypsä ymmärtämään positivistista sosialismia, inhimillistä ja isänmaallista, mutta en enää yhteistyössä teidän kanssanne!...

-- Salme-rouva! Miten kovia ja katkena sanoja!

-- Enkö ole puhunut totta? Ette voi kieltää sitä! Siksi toverillinen on teidän oltava nyt, vihdoin viimeinkin.

Kuutti vaikeni. Joku kiusallinen hermopingoitus kuivasi hänen kitalakensa.

-- Te ette ole luottanut minuun, jatkoi Salme. Ja kaikki ihanteellisuus, kaikki koossa pysyttävä, rakentava, yhdistävä maailmassa perustuu keskinäiselle luotolle. Niin, niin, näen ivahymyn huulillanne.

Kuutti teki torjuvan, epätoivoisen eleen.

-- Niin jatkoi Salme, minä puhun nyt taas mielestänne kuin tiskin-takainen, kuin kamasaksa, näen sen. Mutta mitä puhun, se on totta! Ilman luottamusta, huomatkaa, en sano edes; uskoa ei ole ihmisellä mitään, ei omaa itseäänkään. Ja teihin ei voi luottaa.

-- Oletteko edes yritellyt?

-- Olen yritellyt...

-- Ette ole siis perustaneet täydelle luotolle tekään, epäluulo on aivan myrkyttänyt teidät, ja vaaditte, että minun...

-- Anteeksi! en vaadi teiltä mitään, en ole koskaan vaatinut. Luulin että yhteiset harrastukset veisivät meidät yhteistyöhön, mutta erehdyin. Teille ei ollut mikään tärkeää, teistä oli vain hauskaa kuvitella.

-- Minun täytyy laskea aseeni edessänne. Iskette hyvin! Minä en voi puolustaa itseäni, en sanoa mitään. Aika on teidät kovettanut ja minut pehmentänyt. Te ette nähtävästi enää kaipaakaan yhteistyötä, te riitätte itse itsellenne ja siksi te nyt annatte eropassit minulle. Te kuulutte väkeväin neitseitten sukuun, joka on aina ollut minulle vieras.

-- Te olette heikkoa rotua, te runoilijat, naurahti Salme.

-- Kyllä kai.

-- Varmasti!

Pitkään aikaan he eivät puhuneet mitään. Kuutti katseli Salmea ja hänen mielestään Salmen kasvot olivat jollakin tavoin kovettuneet.

-- Te jäätte liike-uralle? kysyi hän vaihtaen puheenaihetta ja jotakin sanoakseen.

-- Tuskin.

-- Mitä suunnitelmia teillä sitten on?

-- Ensinnäkin matkustan Viroon. Minä tunnen, että minua tarvitaan siellä. Nyt minun ei enää tarvitse palata huonona kansalaisena, jos palaan täytenä sosialistinakin. Horjuin jonkun aikaa, nyt olen taas ehjä ja varma. Olen viime aikoina lukenut juridiikkaa. Aion ottaa lainopillisen tutkinnon ja ruveta juristiksi. Maailmassa tehdään liian paljon vääryyttä, jotta voisin sitä syrjästä pitäin välinpitämättömänä ja toimettomana katsella. Läheisimpiä ystäviäni on kidutettu vankilassa viattomasti. Miehet vielä jotenkuten suoriavat pälkähästä, mutta naiset!

-- Hänen kätensä puristuivat nyrkkiin. -- Herra armias, kuinka paljon vääryyttä tehdään maailmassa. Tuokin Helena Näkki, josta kai olette lukeneet lehdissä ja jota porvarit yhä vielä vainoavat, on tuiki viaton mielestäni. Suuri uneksija hän on, tulevaisen ihmiskunnan hyväntekijä, ja hänet teljetään salpojen taa vain siksi, että jotkut raa'at ja tyhmät ihmiset pahentuvat hänestä ja räjäyttelevät ilmaan julkisia laitoksia. Sehän on samaa kuin tuomittaisi jaloa tulenliekkiä, siksi, että joku varomattomuudessaan on polttanut talonsa. Entäs Tuira rukka! Entinen mieheni. Tunsittehan hänet hyvin. Häntä on syytetty harkitellusta yksityiskostosta. Sellaista hyvänpäivän lasta. Se ei ole mahdollista ja Lombroson teorian mukaan on hän sitäpaitsi syyntakeeton.

-- Miten hellä ja julma te osaatte olla yht'aikaa!

-- Niin, tämä vääryyden tulva raivostuttaa minua. Ja kyllä kestää, ennenkuin porvareista tulee kalua. Suomen historia on heistä saanut monta Klinsporia lisää...

-- Vääryydet ovat mielestänne siis yksinomaan porvarien puolella? sanoi Kuutti hieman ivallisesti.

-- Ei, vaan myötätuntoni on kokonaan sosialistien puolella ja heidän puolellaan on tulevaisuus. Me elämme murrosajassa, kaikki arvot arvioidaan uudelleen. Kaikki edelläkävijät ovat pakotetut rikkomaan entisiä tapoja, jotka ovat vain tyhjiin raukeavain, kuolemaan tuomittujen siveyskäsitteiden kuoria. Marttyyreilla on melkein aina rikollisen leima. Mutta sellaisia rikollisia tahdon minä puoltaa. Ja te, te puollatte tietysti porvareita?

-- En ole koskaan ennen sitä tehnyt. Mutta nyt kenties. Te sosialistit olette nyt vallassa. Ja minä luulen, että meidän runoilijoiden täytyy aina olla vähemmistössä, aina sorrettujen ja solvaistujen puolella, aina sortoa vastaan... Siltä tuntuu minusta...

-- Minä olen sosialisti enemmän kuin koskaan ennen. Mutta samalla tunnen syvemmin kuin koskaan ennen, että minun täytyy rajoittua, olla siellä, missä minun voimiani enin tarvitaan ja jossa itse voin olla hyödyllisin. Maailman kurjuuden mitta on rajaton ja ihmisen elämä ja voima on rajoitettu. Se on päätetty: palaan Viroon. Viron valtakuntaan. En valloittajana, niinkuin olin aikonut, vaan hiljaisena työntekijänä. Sitten kun kansainvälisen valtio-oikeuden selkkaukset ovat lopussa, antavat yksityiset ja yhteiskunnalliset oikeuskäsitteet yhä enemmän selvittelyn aihetta. Siihen aion valmistua. Se on sopusoinnussa sekä luonteeni että tarkoitusperieni kanssa. Rahaakin on minulla nyt siihen riittävästi jo. Voin sen puolesta tehdä mitä tahdon.

-- Te onnellinen!

-- Siksikö, että minulla on rahaa?

-- Ei, siksi että teillä on sopusointu...

-- Minulla ei ole sitä, mutta minä pyrin siihen.

-- Onnellinen sittenkin!

-- Sen onnen voi jokainen itselleen kustantaa. Se on raskas onni.

-- Totta, totta! Koko maailma huokaa sen alla. Ellei tuota ääretöntä kuormaa olisi koko ihmiskunnan yllä, tuntuisivat omat tuskamme ehkä suuremmilta. Nyt ne haihtuvat, niin uskomattoman pian, että oli melkein sääli. Ennen sitä olisi nimitetty -- raakamaisuudeksi. Mutta nyt ei ole oikeutta elää vain oman tuskansa kanssa.

-- Siinä olette oikeassa.

-- Mutta on sentään hyvän joukon helpompi suoriutua siitäkin, jos on rahaa, naurahti Kuutti.

Kiittäkää onneanne, että jäsenkorttinne on suojellut teitä ryöstöiltä, olette säilynyt rikkaana, aikoi hän lisätä, mutta vaikeni. Rahat olivat nyt sielläpäin. Ja jossakinhan niiden täytyi olla.

He katsoivat toisiinsa tutkistelevasti. Jotakin oli katkennut heidän väliltään. Oliko se ehkä Suomen ja Viron silta?

Ja äkkiä he tunsivat kumpikin taas kuin hellyttävää koti-ikävää toistensa puoleen.

He näkivät saman erittelevän osanoton toistensa silmistä, näkivät -- ja kovettuivat uudestaan.

-- Te olette niin harvinaisen täys-ikäinen, Salme-rouva, virkahti Kuutti. Teistä oppii aina jotakin.

-- Tuo nyt on todellakin liian lievä rakkaudentunnustus, hymyili Salme väkinäisesti pilaillen.

-- Tehän ette sallinut muunlaisia...

Salme ei vastannut. Hän katsoi ulos ikkunasta seuraten silmillään keväisten lumien tanssia, jotka löivät vasten akkunaa vedeksi sortuen.

XIX.

Kevään pälviset viidakot alkoivat jo punertaa.

Oula Kuutti, Kaarina ja Seipi palaavat tervehdykseltä vainajien luota.

-- Tuo kaikki tapahtui silloin, kun maa vielä oli sula ja nyt on talven-taival voitettu, sanoo Seipi.

-- Vaikea talvi!

-- Minun elämäni ankarin, sanoo Kuutti.

Kaarina ei virka mitään.

-- Mutta katsokaahan, huudahtaa Seipi, eikö tuolla tulekin tohtori!

-- Todellakin! Miten hän on muuttunut ja vanhettunut!

Pieni, mustiin puettu mies, joka kulkee vähän kumarassa hattu silmille painettuna näyttää huomaavan seuran ja poikkeaa sivutielle, nähtävästi päästäkseen tapaamasta.

-- Millainen ihmisvihaaja hänestä on tullut, sanoi Seipi.

-- Sitä on hän aina ollut itse asiassa, virkahti Kaarina. Mutta nyt! Minä luulen, että hän vihaa itseäänkin. Pentti parka! Kuinka hän suuttuisi, jos hän kuulisi surkutteluni, sillä hän ei voi sietää sääliä, lisäsi hän.

-- Hän tahtoo riittää itselleen, kunnes katkeaa. Tohtori on luonne... sanoi Kuutti.

-- Minä luulen, että hän käyttää morfiinia, sanoi Seipi. Olen vähän kuullut...

-- Ja minä luulen...

Kaarina pysähtyi. Hän täydensi ajatuksensa vain itselleen: että hän surmasi Veran, mutta hän tunsi, että olisi ollut liian julmaa sanoa sitä ääneen.

-- Minä luulen, jatkoi hän, että hänen hermonsa ovat aivan lopussa. Hänen hermosairautensa esiintyy aika ajoin vainoamishulluutena. Hänen vaimonsa on voimaton. Heidän välillään on aina ollut liian suuri juopa, tohtori on aina halveksinut naista niin syvästi, ettei hän sairaanakaan voi ottaa häneltä vastaan oikeaa ystävän apua, arkatuntoisempaa, läheisempää hoitoa. Vaimo on pyytämällä pyytänyt häntä menemään lepäämään jonnekin hoitolaan. Mutta silloin tohtori aina vimmastuu. Hän luulee, että minä koetan saada hänet hulluinhuoneeseen. Kostoksi siitä, että hän kerran pilalla lupasi sulkea minut sinne. Ja kukaan ei uskalla olla huomaavinaan hänen kädessään ilmenevää koneellista hermonytkähdystä. Silloin saa hän melkein raivokohtauksen.

-- Hän ei tahdo jättää työtään.

-- Hän tekee työtä kuin hullu. Mutta karttaa ihmisiä, murahtelee kaikelle ja kaikille.

-- Valtiollinen toiminta oli hänelle liian rakas. Luopuminen siitä mursi hänet.

-- Veran kohtalo koski häneen myös kovasti, ja lisäksi se, että tuon kaiken piti tapahtua juuri hänen luonaan.

-- Jos se ei sittenkään ollut vahingossa, sanoi Kuutti hitaasti. Tuo ajatus vaivaa minua usein.

-- Luulet siis, että tohtori...

-- Ei, ei. Sitä en tarkoittanut. Annan pääni pantiksi siitä, että tohtori on viaton.

-- Tohtori on kiivas... Kaikki tietävät sen...

-- Tohtori rukka. On hirveätä noin saada väärän epäluulon varjo päälleen elämänsä ajaksi... Se on, luulen, todellinen syy hänen hermosairauteensa. Tekisin vaikka mitä voidakseni vapauttaa hänet siitä, vaikkapa todistamalla, että Vera itse... Niin, mitä mahdotonta siinä olisi! Vera oli kiihkeä ja ylpeä, onnettomana syntynyt. Hän ei ehkä jaksanut elää... puhui Kuutti.

Seipi katseli poispäin huulet yhteenpuristettuina. Jotakin rakkaan vainajan salaisesta elämästä pyrki purkautumaan ilmoille, mutta hän vaikeni synkästi.

-- Jos hän todella tahallaan... Silloin olen minä syypää hänen kuolemaansa, sanoi Kaarina. Kasvatin väärin häntä.

-- Sinä teit kaikkesi, mutta minä, minä en kasvattanut häntä ollenkaan! Ja hän olisi tarvinnut tukea, miehistä tukea. Ehkä tohtori oli oikeassa silloin kerran, voimansa päivinä, tuomitessaan minut. Kuolemaan tuomittu rotu tulee meille idästä.

-- Se on liian kaunis tähän maailmaan, jos se on samanlainen kuin Vera, sanoi Seipi.

-- Miten olenkaan uskaltanut ruveta kasvattamaan ihmiskuntaa, jos en ole edes yhdelle ainoalle ihmislapselle osannut antaa elämän rohkeutta! Ehkä tohtori on oikeassa minunkin suhteeni, puhui Kaarina.

-- Tohtori on ollut yleensä enemmän oikeassa kuin mitä olemme luulleetkaan. Hän on sitäpaitsi oikea _mies_, periaatteen, oman pohjan mies. Raudankova, työkykyinen, järkkymätön; katkeaa, ei taivu. Sellaisia meillä juuri tarvitaan. Olisi suuri vahinko isänmaalle, jos hän todella murtuisi. Hänellä oli se hehkuva mielenkiinto elävään elämään, joka on kaiken personallisen toiminnan käyttövoima, ja joka panee liikkeelle toisen voimia. Hänessä on diktaattori-ainesta. Hän näkee suurissa piirteissä, tekee vääryyttä pienemmille. Ja niin on juuri tehtävä tällaisina vallankumousaikoina. Toiset takertuvat pikkuseikkoihin, kuluttavat omantunnonmukaisesti niitä palvellessaan ja hoidellessaan omantuntonsa murskaksi, hämärtyvät, sekaantuvat suurissa. Jompaankumpaan lajiin kuuluvat inhimilliset hyvän- ja pahantekijät. Etten minä itse vain kuuluisi jälkimäiseen lajiin! Seipi, nuori mies, tee tiesi selväksi ajoissa, sanoi Kuutti lyöden häntä olalle.

He olivat hetkeksi pysähtyneet katselemaan jäänsä luoneen merenlahden ensimäistä vapaata välkähtelyä.

-- Aamu valkenee meille sittenkin, sanoi Seipi. Ja vapautuvan kansani ihmisyystaistelu kutsuu minuakin, irtolaista, minä tunnen sen.

-- Mutta suorittakaa, Suomen miehet ja naiset, se taistelu sitten omin voimin, omin asein, ei niin kuin nyt on tehty! Tekisi mieli vieläkin huudahtaa kuin tuo kansallinen patsasrunoilijamme, joka on saanut vanhettua ja unhottua vieraan kielen ja villien intohimojen sorinassa: "Äl' yli päästä perhanaa, kas vielä hetkinen!" Ja löylyyttäkää sitten toisianne ja kurittakaa pahaa sisuanne niin paljon kuin tahdotte ja tehkää Suomesta ihmisyyden ensimäinen esikartano, jos se teille onnistuu!

-- Miksi sanot "te", aivan kuin itse olisit vieras koko asialle? sanoi Kaarina vähän nuhtelevasti.

-- Minä! Tietysti minä myötävaikutan ja avustan omalta osaltani, jos voin, mutta elää täällä en enää jaksa. En edes tuossa uudessa onnelassa, jos sellainen tulee. Minä tarvitsen erehdysten maailmaa ja avarampia olinsijoja, niin -- ehkä toisia ihanteitakin kuin mitkä täällä pääsevät vallalle. Puhtaampi ilma on usein suurien rikosten kuin pienien hyveiden yllä. Kenties on keko-ihminen kaiken kehityksen loppupää. Ihmisihanne puree omaa häntäänsä kuin käärme. Mutta vielä on matka sinne pitkä ja elämä on lyhyt. Meidän polvemme voi vielä juuri ja juuri pysyä sen haavin ulkopuolella, jos se tahtoo. Minä tahdon. Ja sitten... Katsella rumaa ja ajatella kauniisti, jos osaan. Se on minun ihmisyyteni koetuskivi.

-- Ja luoda kauniita unikuvia, sanoi Seipi.

-- Ja rakastaa rumaa todellisuutta.

-- Ja naukata joskus putelijuomaakin, nauroi Seipi.

-- Ja syödä sianlihakotletteja! Luuletko, Kaarina, että vielä jossakin on niin taantumuksellisia oloja, joissa sellaista voi tehdä herättämättä pahennusta. Sinne painun, vaikka Tulimaahan asti.

-- Julma ja tunnoton mies! vastasi Kaarina leikkipuheeseen. Uneksia ensin vaikeita ihanteita ja jättää ne muiden hartioille toteutettaviksi!

-- Ja kaikkein mieluummin juuri sinun, rakas Kaarina. Sinä olet kuin luotu sitä varten. Ilman sinua olisi nyt uskoni uniin ja ihmisyyteen tipo tiessään.

-- Niin, maailmassa on vielä hyviä ihmisiä, siihen täytyy uskoa silloin, kun näkee teidät, neiti Linna, sanoi Seipi lämpimästi. Mutta tunsin yhden, joka olisi sopinut siinä suhteessa teidän opetuslapseksenne. Meri Orkokummun. Vahinko, ettette tullut häntä tuntemaan. Liian myöhään sain minäkin silmäni auki. Olin silloin niin Aarian henkioppien vallassa, etten erottanut aurinkoa kuusta. Kuule, Kuutti, varo itseäsi, kyllä hän siellä ulkomailla löytää sinut, kun jo niin kauan on sinulle kirjoitellut. Ja silloin kummitus vie sinut!

Kaarinan sisällä säpsähti jotakin, jota hän ei voinut selittää.

-- Saa viedäkin jo, sanoi Kuutti raukeasti.

-- Nyt sinä vasta olet tarpeellinen. Ajattele: ensikerran koko maailman kaikkeudessa saat edustaa vapaata Suomea maailmassa, saat käydä ilman orjan leimaa otsalla ja runoilla vapaan kansakunnan arvoisia runoelmia. Millaisia teoksia mahdat nyt kirjoittaakaan!

-- Luulen, etten kirjoita enää mitään.

-- Et voi olla kirjoittamatta, lyön siitä vaikka vetoa! Tiedätkö, minäkin tahtoisin nyt osata kirjoittaa. Jos en olisi käyttänyt nuoruuttani väärin, vaan olisin hankkinut silloin enemmän ammattikätevyyttä sormiini, niin nyt, nyt kirjoittaisin! Ylistyslaulun elämälle! Sellaiseksi on suru minut viljellyt. Eikö se ole ihmeellistä?

Kaarina ja Kuutti hymyilivät.

-- On ilo nähdä sinua tuollaisena. Pidä kiinni elämästä, älä päästä sitä kädestäsi! Se on sittenkin paras kirja.

He olivat tulleet rantapuistikon ulommaiseen reunaan. Ensimäisessä kadun kulmassa erkani Seipi seurasta.

Kaarina ja Kuutti kulkivat pitkän aikaa äänettöminä.

Vihdoin kysyi Kaarina:

-- Onko siis aivan päätetty asia, että lähdet pois maasta?

-- Heti rauhan tultua maailmaan. Olen jo sitoutunut ulkomaan kirjeenvaihtajaksi.

-- Nyt juuri, jolloin oma maa tarvitsisi täällä kaikki voimat ja etenkin sinun laajaa, yhdistävää henkeäsi.

-- Tänne jää nuorempia.

-- Kunpa jäisivät edes ne! Mutta pahoin pelkään, että tämän pitkän piiritystilan jälkeen tulee olemaan oikea kansan vaellus ulkomaille. Mutta sinä kyllä ansaitset ja tarvitset ilmanvaihdosta. Ymmärrän hyvin. Suomi saa sinulta taas ihania teoksia...

-- Luulen, ettei Suomi saa minulta enää mitään. Todella. Tunnen itseni niin vanhaksi ja väsyneeksi. Olen enemmän ihminen kuin taiteilija. Taide ei innostuta minua enää niinkuin ennen. Olen yrittänyt, ei käy, minulla ei ole halua kiehtoa ketään, ei mielenkiintoa sanoa muille, mitä tiedän ja tunnen. Tahtoisin mieluummin itse tulla paremmaksi ihmiseksi, sellaiseksi kuin sinä, Kaarina, sanoi Kuutti vakavasti, puristaen hellästi Kaarinan kättä.

-- Voi mitä sinä puhut!

-- Niin on asia. Ja juuri tuo mielenkiinnottomuuteni aiheeseen, tuo hermovoiman puute elämän ilmiöihin nähden välittyy siihen, mitä kirjoitan, välittyy lukijaan, se on: minusta tulee huono taiteilija. Miten kummallista! Silloin kun tein taidetta huonommalla, hetkellisemmällä puolella itseäni, niin sanotulla temperamentilla, silloin olin oikea taiteilija, tunsin sen, ja samalla aina kärsin siitä, ettei minulla riittänyt voimia tuomaan esille kuin murto-osan ihmisyydestä ja itsestäni, ei koskaan parempaa, suurempaa itseäni. Olin sen edessä aina nöyrä ja aseeton. Sen vuoksi, niin paljon kuin kirjoitinkin, en koskaan saanut oikeaa itseäni esille taiteessani, ei kukaan ole nähnyt minua siinä sellaisena kuin olin. Paitsi sinä ainoa, Kaarina, joka aavistit minussa näkyväistä minääni paremman olennon. Kerran koetin olla ihminen. Se epäonnistui. Se oli tuo hirveä räjähdystyö, joka vaati pienen Merin hengen.

-- Hän ihaili sinua suuresti?

-- Hän oli niin nuori. Nuorilla on ihailun lahja. Miksi otin sen vastaan? Se vain lisää omantunnon tuskien kuormaa sydämessäni. Tiedätkö, Kaarina, tämä maa polttaa jalkojeni alla. Olen täällä liian paljon kärsinyt. En voi jäädä tänne. Vielä vuosi sitten kiroilin itsekseni sitä, että minä en elänyt renesanssin aikana, jolloin oli seikkailuja, vaihtelua, että nykyajan ihmiselle kaikki kokemukset tulivat niin yksitoikkoista tietä, konversatsionin tietä, kamari-istujan pöydän ääreen. Ja nyt on kuitenkin tuosta samaisesta huoneeni ovesta tullut sisään niin paljon kammottavia sieluntragedioja, että pelkään sitä, se on sirossa sanomalehti-tiedonantojen muodossa myllertänyt sydämeni ja elämäni. Oven musta aukko minua kammottaa. Tahtoisin päästä maihin, joissa ihmiset eivät asu tällaisissa umpinaisissa kauhunkammioissa, joissa on ilmaa, valoa, aurinkoa, liikkumisvapautta. Ja jos suuri kohtalo suo minulle jonkun suuren ja kauniin ajatuksen, niin lähetän sen sinulle, Kaarina, sinulle yksin, joka osaat muuttaa kaukaisimman utopian todellisuudeksi. Muut! Eivät osaa! Eivät ainakaan minun utopiojani.

Tai sitten, Kaarina, ainoa ystäväni, _jos_ vielä teen jonkun runon, saat senkin. Uskallatko ottaa sitä vastaan? Sillä se ei tule olemaan mitään muuta kuin ilmaan ampuva hehkuva tuskansäie siitä elämän surusta, jota kannan. Olen koettanut avartaa rajojani väkivaltaisesti, kenties sisäisestä ylpeydestä, vallan, maineen, menestyksen, ymmärtämyksen toivossa, olen tehnyt syntiä syvintäni kohtaan. En tee sitä enää. Lakkaan ulkonaisesti näyttelemästä runoilijaa, mutta sisimmässä itsessäni en voi koskaan lakata sitä olemasta. Minun täytyy alati ulvoa kuin hukka tähtiä kohti, haukkua kuin yksinäinen hylje jääkaljamalla, vavista ja valittaa elämän sylissä alastomana ja avuttomana kuin tuleen heitetty kukkanen. Kukaan ei sitä ääntä rakasta, en itsekään, se on vain yksi ainoa yksitoikkoinen viulunkielen sävel, mutta sitä säveltä ei ole kellään muulla koko avarassa maailmassa kuin minulla yksin. Minä hallitsen sitä ja se minua. Se on omaani, se on synnyntäpakkoni, ja sille minä tahdon olla uskollinen. Ja sitten sinulle, Kaarina? Kaukaa? Sallitko? Voi, sinä iki-ihana, miksi minä löysin sinut niin myöhään elämässä?

Kaarinan suupielet värähtelevät. Jotakin syttyy ja sammuu hänessä joka hetki. Hän on peloittavan kalpea.

-- Salliman tahto! äännähtää hän.

-- Niin, nyt minä uskon siihen. On olemassa jotakin salaperäistä, valta, jota ihminen ei voi voittaa. Me olemme tässä, sinä ja minä. Meillä ei ole muita kuin toisemme, emmekä sentään voi yhtyä...

-- Hyvästi, ystävä!

-- Hyvästi.

Kaarina hoippuu ovestaan sisälle kuin raukeava varjo.

Oula Kuutti jää tuijottamaan kivettyneenä hänen jälkeensä.

* * * * *

Kaarina, Kaarina! nyyhkyttää hänen sydämensä. Sinä ainukainen oikea! Ei _saa_ olla kohtaloa, joka erottaa! Rakastathan sinä minua, minä näen, minä tunnen sen? Kuinka en uskaltanut kysyä sitä, en lausua tuota sanaa, en nyyhkiä ilmoille omaa epätoivoista kaipaustani! Rakkaus! Minä pelkään tuota sanaa, se on kylvänyt liiaksi onnettomuutta minun tielleni ja enemmän vielä muiden. Ja miten uskaltaisin enää tarjota sitä? Se on raajarikko raukka, sydämeni on parantumattomia sälöjä täynnä ja ikuisesti suruttaren vanki. Harhailla, vaipua harmaudessa, jossa ei päivä nouse eikä laske, yksin-olossa, jossa ei ole muuta tuntoa kuin murheen paino, se on oikeaa Oula Kuuttia se, josta ei kukaan tiedä, mutta joka levittää kuoleman siimeen ympärilleen.

Kuinka en löytänyt sinua aikaisemmin? Sinuahan juuri olen elämäni kaiken etsinyt. Sinun sielusi heijastuksen alla ja tietämättäni kauan kulkenut.