Part 15

-- Sinä kai ihmettelet tuloani, alkoi tohtori. Siitä on niin pitkä aika, kun viimeksi on tovereina tavattu. Ja sen jälkeen on paljon tapahtunut. En tiedä, mikä käsitys sinulla on ollut minusta. Minulla on aika ajoin ollut sinusta huono, ehkäpä väärä käsitys. Lausuin julki mielipiteeni. Menin liian pitkälle.

-- Mitäpä niistä vanhoista, sanoi Kuutti väsyneesti. Olit kaukonäköinen sitäpaitsi. Kaiken, mistä minua aikoinaan syytit, omaksuin myöhemmin, kevytmielisyyden, rahanhimon, holtittomuuden, kaiken paitsi en pahinta: isänmaan kavaltajaa ei minusta tullut, ainoastaan onnistumaton kirjailija. Olisi voinut käydä pahemminkin. Monesta vähintään yhtä lahjakkaasta ja viattomasta kuin minä on väärällä epäluulolla, aiheettomalla sorrolla tullut isänmaan petturi. Niin, sellaistakin on tapahtunut...

-- En silloin tarkoittanut aivan sitä, mitä sanoin. Olin nuori, kiihkomielinen. Tahdon olla aivan suora. Salakavaluus kuuluu vanhan ajan diplomatiaan, naurahti hän vähän katkerasti. Sitäpaitsi olen minä jo vallasta syösty diplomaatti. Olen tehnyt sinulle vääryyttä. Minä tunnustan sen. Nyt vasta olen kypsä siihen.

-- Ja minä voin sanoa sinulle nyt, että pääasiassa olit ehkä sittenkin oikeassa silloin. Minun ei olisi pitänyt, ei pitänyt... Mutta minäkin olin silloin nuori ja uhkarohkean rehellinen... Jos silloin olisin ollut kyynikko, olisi se pelastanut meidät kaikki...

Hän vaikeni.

He tunsivat kumpikin sielussaan tuijottavansa samaan arkaan, tuskaisaan kohtaan, jota kieli kieltäytyi sanaksi muuttamasta.

-- Vera jätti minulle ikuiset omantunnon tuskat, sai Kuutti vihdoin vaivoin äännetyksi.

-- Entä minulle sitten! sanoi tohtori tuskin kuuluvasti. Minähän tavallani olen syypää hänen kuolemaansa...

Jokainen sana oli takertua hänen kuivaan kurkkuunsa.

-- Niin, ehkäpä uskot, että minä... jatkoi hän katkonaisesti... sitä mitä sosialistilehdet kertovat... Kuule, vanha toveri, ystäväni tai viholliseni, sano, uskotko miehen sanaan, että ainakin siitä rikoksesta olen puhdas? Sano! Siksi tulin. Kaikkien muiden epäluulon vielä jaksan kantaa, mutta en sinun. Pikemminkin olisin tahtonut sovittaa Veralle vanhat solvaukseni hänen isäänsä ja äitiänsä kohtaan. Pidin hänestä. Ja näin kävi. Annatko minulle anteeksi? Uskotko minua, vanha toveri?

Sanaakaan sanomatta he puristivat toisensa kättä liikutuksen vallassa, jota he eivät edes yrittäneetkään salata.

-- Elämä on ollut meille liian kova, luulen, virkahti Kuutti.

-- Minä en ole koskaan ennen tahtonut myöntää sitä, ettei mies voisi, mitä mies tahtoo. Olen aina pannut kovan kovaa vastaan. Mutta nyt täytynee minun väistyä. Olen lyöty mies. Äsken vielä luulin, että olin isänmaalleni ja kansalleni tuiki tärkeä. Mutta ehkä se olikin vain harhaluulo.

"Terve vapaus, tasa-arvoisuus!"

kuului selvästi ulkoa.

-- Kuuletko, mitä kansa laulaa?

-- Lauma laulaa! korjasi tohtori. Yksi ainoa kehittynyt ihmissielu on suuriarvoisempi kuin suurin yhteenliittymä. Valtio on suuri ja voimakas vain yksilöittensä voimasta. Tuo voima on pelkkää kuohaa!

-- Siinä olen yhtä mieltä sinun kanssasi, vanha veikko. Yksilö on kehityksen työntäjä, esiinkutsuja, yksilö sen lopullinen päämäärä. Mutta nyt on pohjasakkojen kuohumisaika.

-- Ja sitä kestää kyllä meidän elämämme ajan.

-- Kaunis perspektiivi!

-- Vahinko, että me silloin, kun vielä yksilö merkitsi jotakin, tulimme kuulumaan eri leireihin. Vahinko!

Ulko-ovi narahti.

Tohtori säpsähti.

-- Se on luultavasti vain Seipi. Hän on minun henkivartijani nykyään, hermoni ovat niin epäkunnossa.

-- Hermot ovat huonot minullakin, mutisi tohtori.

-- Ota virkavapautta, lepää.

-- Minun luonteellani ei levätä ennenkuin haudassa, naurahti Linna. Työ on hermoilleni paras lääke. Valtiollisen toiminta-alani olen menettänyt, lääkärin ammatti on vielä onneksi jälellä.

-- Mutta minä ammatiton, sanoi Kuutti, miten saada lepoa omilta ajatuksiltaan? Mitä tehdä pahalla omallatunnollaan?

-- Sinähän voit tehdä siitä kirjo...

Tohtori pysähtyi keskelle lausettaan.

Hänen edessään seisoi Kaarina Linna.

XVII.

Tohtori kumarsi kevyesti ja tutunomainen, ivallinen hymyn väre kareili hänen suupielissään.

-- Näyttää aivan siltä, kuin olisimme yhteisestä sopimuksesta päättäneet pitää täällä perhekokouksen. Se olisi sentään liian epäkohteliasta. Suonet anteeksi, jos minä poistun. En ole nyt perheriitatuulella, jatkoi hän kääntyen Kaarinan puoleen. Rauhan aate tekee tuloaan minunkin sydämeeni.

-- Aina samanlainen, virkahti Kaarina surullisesti tohtorin mentyä. Pentti-parka! Hän kärsii varmasti kovin, mutta minulle hän ei näyttäisi sitä mistään hinnasta. Ei edes suru pehmitä hänen sydäntään. Minä taidan olla ainoa ihminen maailmassa, jota hän ei koskaan opi sietämään... En luullut tosiaan tapaavani häntä täällä...

-- Olin tohtorin tarpeessa, hymyili Kuutti. Kuten näet, olen vähän sairas.

-- Häiritsenkö ehkä?

-- Päinvastoin, Kaarina-hyvä. Sinä olet minun sieluni ilo ja sydämeni päivänpaiste.

-- Mikä sinua vaivaa, ystävä?

-- Tiedäthän sinä. Tunnon tuskat...

Samassa syöksyi Seipi sisään intohimoisella eleellä, joka hänen luonteelleen muuten oli aivan outoa.

-- Halpamaista, kamalaa! karjui hän.

-- Mikä? Mitä on tapahtunut?

-- Ja minä, joka vielä äsken olin täynnä pyhää ihailua ja innostusta, joka luulin, että teidän suuri aatteenne, neiti Linna, tuolla ulkona samosi kohti lopullista täyttymystään! Mikä hirvittävä pettymys! Ei, he siellä ulkona teurastavat, ampuvat, pistävät puhki, upottavat ja silpovat ihmisiä! Par'aikaa! Näin omin silmin. Sosialistiset rosvokaartit ovat taas ottaneet vallan käsiinsä ja venäläisten aseilla ja venäläisten toverien tuella he nyt kurittavat ja riisuvat aseista "lahtareja", joita ovat kaikki muut paitsi he. Ajatelkaas, me olemme lahtareja me! Tekin neiti Linna, joka ette tapa kärpästäkään. Lahtari! Lahtari! Tragikoomillista. Kunnianloukkauksesta pitäisi panna linnaan koko puolue! Syyttömien ihmisten solvaaja!

-- Se on vuossatain takaista vihaa, sanoi Kuutti. Yksi polvi saa sitten syyttömästi maksaa kymmenien sukupolvien vääryyden ja sorron. Se on maailman meno. Heille on joskus tehty paljon pahaa.

-- Roskajoukot avaavat vankiloita ja hulluinhuoneita. Topi Outaria näin kuletettavan riemumarssissa yhdessä vapautettujen murhaajain kanssa välkkyväin pistinten edessä. Topi oli ainoa valopilkku koko tuossa saattuessa. Koteja tarkastetaan, pankkeja ryöstetään, omaisuutta jaetaan tasan toreilla, porvareilta on kielletty leivänjakelu. En saanut mitään. Jäsenkortti? kysyttiin. Porvari --, minä --, joka olen enemmän sosialisti mielipiteiltäni kuin kukaan! Porvari, minä, joka olen köyhempi kuin köyhin työmies! Mutta liittyä puolueihin en voi, ne ovat kuin vanhoja madonkoteloja kaikki, niiden perusteet ovat muinaisuudesta lainattuja, niiden menettelytavat barbaarisia! Jos omaisuuden tai mielipiteitten mukaan jaettaisi kaikki ihmiset porvareihin ja köyhälistöön, luulenpa, että sangen monet sosialistit ja porvarit saisivat siirtyä toistensa puolelle. Ja he tuolla ulkona laulavat veljeydestä ja vapaudesta, he aseelliset sortajat!

-- Maailma on vaihtanut epäkohtansa muotoa, sanoi Kuutti, ja vaihtaa nykyään joka päivä. Alammehan jo tottua vallankumouksiin. Porvarillisella yhteiskunnalla oli omalla tunnollaan heikkoudensyntejä, sosialistinen uhkaa hirmuvallalla. Molemmat ovat massapaheiden tyys-sijoja. Sosialismi ei tapa porvarismia, se laajentaa vain sen piiriä, laumaihmisen yhteiskuntaa. Taiteilijalle ja yksilölle on sosialistikin porvari.

-- Ja vielä kymmenen vuotta sitten vaelsin ympäri kuin Jerusalemin suutari herättämässä tätä kansaa, pänttäämässä sen päähän ihanteita ja isänmaallisia lauluja. Siinä oli jotakin kaunista, epäitsekästä. Nyt ei ihanteellisuudesta jälkeäkään missään. Etuja, rahaa, valtaa, on ainoa, mitä pyydetään!

-- Milloinkahan tullee vapaiden, kehittyneiden yksilöjen yhteiskunta! huokasi Kaarina.

-- Ei milloinkaan, vastasi Kuutti.

-- Minun täytyy lähteä tuonne ulos takaisin. Olen liian kiihtynyt pysyäkseni täällä. Ja vaikka kaikki muut pelvosta vaikenisivat, huudan minä aseellisille veljessortajille suoraan: Te olette väärässä! Huudan, vaikka se huutoni maksaisi henkeni, vaikka giljotiini ja arkebuseeraus olisi siitä seurauksena! Jotakin olen minä sentään velkaa henkiselle viljelykselleni. Väkivallalla minua ei voida pakoittaa!

Hän riensi ulos.

-- Miten Seipi on muuttunut, sanoi Kaarina. Millainen tuli siinä haaveksijassa! Kuka uskoisi! Hän on miehistynyt. Hänhän heräilee yhteistuntoon. Millä olet tuon ihmeen saanut aikaan, Oula?

-- Hän on lapsi, joka täytyy vieroittaa... ei orjuuttaa...

-- Olet vieroittanut hänet minun luotanikin. Ennen oli hän melkein jokapäiväinen vieras. Mutta se oli Veran ansio. Luulen, että Seipi oli syvästi rakastunut Veraan.

-- Ja Vera, se vekkuli, osasi kyllä orjuuttaa. Se ei ollut Seivelle terveellistä. Hänelle oli parempi, että Vera kuoli. Hän kärsii. Mutta nuoruus on tehokas parannuskeino. Toista on minun vanhan. Minulla oli tytär eikä minulla ollut isän tunteita, nyt on minulla isän tunteet, ei tytärtä. Olen todella onnettomasti syntynyt ihminen. En viisastu muusta kuin erehdyksistä ja kuitenkaan ei minulla olisi varaa yhteenkään, niin kovasti saan maksaa jokaisesta. Vera jäytää tuntoani yhä. Kuule, Kaarina, minulla on täällä sydänalassa kamala tunne siitä, että Vera kuoli rakkauden puutteesta.

-- En ehkä osannut rakastaa häntä oikealla tavalla. Olin heikko, kuin Seipi...

-- Suo anteeksi, Kaarina, en tarkoittanut nyt sinua, vaan itseäni. _Minä_ tunnen, että hän olisi voinut saada enemmän rakkautta. Sinun rakkautesi oli suurta kuin jumaluuden syleily, niin, ehkä liian suurta hänelle, ansaitsematonta. Sinä olet koko ihmiskuntaa varten, ihmiskunta tarvitsee sinunlaistasi avaraa, ylevää ihmisrakkautta, mutta yksilö elää usein vain yhden ihmisen rakkaudesta, joka on pientä ja puutteellista kuin heikkous. Olenko julma sinulle, Kaarina? Olen niin rajattomasti kiitollinen sinulle, että tuhlasit suuruutesi pieneen. Mutta tuhlausta se oli. Sanoit olleesi heikko. En usko. Sinussa ei ole mitään heikkoa, Kaarina. Ja hän, Vera oli pelkästä heikkoudesta tehty, koska hän oli minun tyttäreni. Nyt vasta tunnen hänet siksi, nyt, kun on liian myöhäistä. Raskas itsesoima asuu sydämessäni.

-- Älä soimaa itseäsi. Sinähän olit niin hyvä hänelle. Ajattele, kuinka paljon on maailmassa ihmisiä, jotka ovat vallan orpoja, niin, sellaisiakin, joilla ei ole mitään helliä siteitä.

-- Se on kauheata. Se on onnettomuus, tapaturma.

-- Niin kauan kuin luonto noin äitipuolen tavoin kohtelee lapsiaan suoden toisille kodin, toiselle ei, voisimme me ihmiset itse tasoittaa tätä vääryyttä vapaaehtoisesti luopumalla etuuksista, joita ei kerran voi antaa kaikille ja perustamalla suuria yhteiskoteja, suuria veljeyden siirtoloita kaikille, niillekin, joilla on vanhemmat... Sitä olen koettanut opettaa...

-- Oh, korvata kasvatuslaitoksilla ja hyvyydellä sitä väkevää elämänvoimaa, minkä verisiteen juuret ihmisille suovat! Se olisi elinvoiman tuhoamista. Minä olen yksityisessä elämässäni tehnyt sen tapaisia erehdyksiä, mutta sinä yrität tehdä niistä ihmiskunnan onnellistuttamisteorioja. Olet niin hyvä, että hyvyytesi vie sinut harhaan. Lohduttaaksesi tässä nyt minua rakennat vaikka uuden kauniin maailmankatsomuksen kadonneen onneni pirstaleista, hymyili Kuutti. Mutta itsesoimani tyttäreni suhteen on liian suuri. Ja se on oikea rangaistus minulle. Minulta otettiin pois se, jota en osannut vaalia. Sinä et ehkä ymmärrä minua, sinulla kun ei koskaan itselläsi ole luultavasti ollut inhimillisen kiintymyksen heikkoutta sydämessäsi. Siksi sinä uneksit kaikille yhtä hyvää. Ah, veljeyttä, tasa-arvoisuutta, tasaosuutta elämässä ei tule koskaan, se on utopia! Me voimme vain iloita onnestamme, silloin kun se meille kohtalon armosta annetaan, ja mahdollisesti myös vähän, hyvin vähän lievittää toisten hätää tai sitten kantaa kuormamme kuin stoalaiset ja iloita siitä, että toisilla on hyvä. Mutta tehdä ihmiskohtaloita samanlaisiksi! Mahdotonta, Kaarina-ystäväni! Ja kenen mukaan piirtäisit ihanneihmisen mallin. Itsesikö? Ei, en luule, että olet onnellinen sinäkään, vaikka olisit sen niin hyvin ansainnut...

He vaikenivat.

Kuutti katsoi Kaarinaan heltyneesti.

-- Kuinka vanha sinä oikeastaan olet, Kaarina?

-- Kolmekymmentä kaksi vuotta.

-- Vasta... Kuutti myhähti kuin omille ajatuksilleen. Mutta, niin oletkin kuin pikku tyttö vielä...

Sitten hän jatkoi muuttuneella äänellä:

-- Etkö tahtoisi kertoa minulle jotakin itsestäsi? Minä muistan sinut koulutyttönä. Kaksi pitkää palmikkoa suurien, säteilevien silmien ympärillä... Mutta senjälkeen en tiedä sinusta mitään, sinun sielustasi, tarkoitan.

-- Minun elämässäni ei ole mitään, joka voisi sinua huvittaa, sanoi Kaarina pakoittaen äänensä ylimalkaiseksi, ei yhtään seikkailua, ei yhtään rakkaustarinaa, ei mitään, jota voisit käyttää edes teoksissasi...

-- Minä en kirjoita enää mitään. Kirjat eivät kiinnitä enää mieltäni, ihmisetkin vain joskus, niinkuin sinä nyt. Tahtoisin juuri tietää, miksi sinulla ei ole ollut mitään seikkailuja.

-- Minä olen kai ollut niin ruma, naurahti Kaarina.

-- Päinvastoin.

-- Niin pelottavan periaatteellinen sitten, että olen säikyttänyt kaikki ihmiset lähettyviltäni.

-- Sinulla ei ole ollut mielenkiintoa keneenkään erityiseen. Mielenkiinto vetää puoleensa mielenkiintoa. Omistuksen halu herättää samaa toisessa.

-- Ei kellään ihmisellä ole omistusoikeutta toiseen, kuinka olisin voinut sellaista toivoa...

-- Mikä on tehnyt sinut _noin_ yksinäiseksi, Kaarina? Olen tuntenut paljon yksinäisiä ihmisiä elämässäni, mutta harvoja, jotka osaavat kantaa yksinäisyytensä, jotka viihtyvät siinä, joita se ei ole tehnyt katkeraksi. Sinä olet suurkaupunki-ilmiö. Ja sinä olet ihminen. Periaate yksin ei tee siksi. Mikä se on?

-- Ehkä se sitten on murhe.

-- Murhe! Elämän murhe! Siitä asiasta minäkin tiedän jotakin.

Kuutti tarttui Kaarinan käteen.

-- Tekeekö minun läsnäoloni sinulle elämän vaikeammaksi?

-- Sinä helpoitat sitä.

-- Ei, ei. Minä tiedän, että kaikkeen, mihin minä kosken, syntyy tuska! Pelkään tartuttavani omaa murhettani.

-- Sinä syvennät ihmisiä ja silloin he kärsivät. Se on elämän onnea samalla...

-- Niin, minä tiedän, että mitä rehellisemmäksi ihminen käy itselleen, sitä yksinäisemmäksi hän käy ja -- sitä helpompi on hänen tulla toimeen toisten kanssa. Ei vaadi, ei odota mitään... Jos jotakin saa, on se lahjaa, sulaa iloa...

-- Niin, silloin voi olla heille hyväkin.

-- Minä olen ollut hyvä väärälläkin tavalla, lakannut liian varhain taistelemasta, mennyt myötävirtaan, pitänyt omat mielipiteet omina tietoinani. Mutta samalla on murhe tehnyt minut nöyräksi, en ole voinut torjua pois ihmistuskaa, olen ollut sielujen heittopaikka, pelkästään itsekkäisyydestä, siksi, että minun on ollut helpompi kantaa toisten kuormaa kuin omaani. En olisi jaksanut muuten. Olen aina jäänyt kiitollisuuden velkaan, vaikka olen saanut joutavanpäiväistä rihkamaa. Enkä ole itse antanut mitään, en antautunut. Ihmiset olisivat muuten arkipäiväistyttäneet, lyöneet alas unelmani...

-- Se on runoilijan tapa kantaa murhetta. Minä olen kantanut sen aivan yksin.

-- Niin, minä näen, että sinun on ollut vielä vaikeampi elää kuin minun. Sinussa on jotakin niin autioitunutta, orpoutunutta. Ennen luulin, että sinun aatteellinen taistelusi antoi sinulle kaiken, mitä toivoit, ja otti sinut kokonaan omakseen. Vähitellen olen huomannut, että sinussa sittenkin on joku tyhjä sija, joku täyttymätön onnen unelma... Sano, ystäväni, voinko minä jollakin tavoin helpottaa sinun elämäsi taistelua?

-- Sinä olet tehnyt sitä koko ajan. Sinä olet antanut minulle elämän työn ja onnen unelman...

-- Minä!

-- Niin, muistatko, miten kerran nuoruudessasi lauloit:

"Ken hyväks pyrkii, sitä olkoon hän nyt oitis, pakkoruoskaa elämän vartoamatta!

Se vast' on vapaa, joka unelmoi kauneinta unta ja sen muuttaa voi elämän työksi..."

-- Oh tuo ikivanha, huono runonpätkä! Olin sen jo aivan unohtanut. Kaikkea sinä, Kaarina, muistatkin! Minä luulin silloin, ettei sitä runokirjaa kukaan lukenut.

-- Siihen aikaan en muuta tehnytkään kuin luin sinun runojasi. Ja tuo runoelma ratkaisi koko elämän kohtaloni. Sillä oli suurempi merkitys kuin kukaan voi aavistaa. Monasti olen aikonut kiittää sinua siitä, mutta en ole voinut, en tiedä miksi. Katsos, voinhan kertoa kaikki nyt perästäpäin, minä olin näkevinäni tuossa kehoituksessa Jumalan sormen, joka viittasi juuri minuun: sinun, Kaarina, on oltava Oula Kuutin unelmien toteuttaja!

-- Minun unelmieni! Mitä minä sitten olen unelmoinut?

-- Että elämä on pyhä...

-- Että elämä on pyhä, toisti Kuutti hitaasti kuin ihmetellen. Niinkö? Joskus parhaimpina hetkinäni olen sellaista ajatellut ehkä. Tuohan on sinun oma unelmasi.

-- Kaikki olen saanut sinulta, vastasi Kaarina verhotulla äänellä.

-- Päinvastoin, Kaarina. Minä yritin mestaroida sinun aatteitasi, mutta Jumalan sormi tuli väliin ja esti sen. Se yritys maksoi ihmishenkiä... ja minun uskoni. Onnellinen sinä, Kaarina, jos vielä uskot kaikkeen tuohon!

-- Nuo uhrit, kaikki tuo ääretön kärsimys, voima, odotus, työ, kaipaus miljoonissa sieluissa ei voi mennä hukkaan!

-- Sellaista kuitenkin tapahtuu. Mistä ammennat sinä uskosi, ystäväni?

-- Minä uskon sinuun!

-- Miksi et ennen sanonut sitä? Silloin olisin ehkä nyt parempi ihminen. Minullakin oli kerran kaunis unelma, hyvin kaunis... Mutta mikä oli tuo sinun oma yksinäinen onnen unelmasi, sinun elämän murheesi, Kaarina. Sano, oliko se ehkä sittenkin rakkauden unelma?

-- Kenties.

-- Kaarina! Miksi, miksi en minä saanut luoda tuotakin unelmaasi! Miksi en kohdannut sieluasi, ennen!

Kaarina katsoi pois.

-- Ei, minä puhun mielettömiä. -- Kuutti taisteli mielenliikutustaan vastaan. -- Minä en olisi ollut kyllin arvokas sinun onnen unelmasi esineeksi, sinä iki-ihana ja hyvä!

Kaksi suurta kyyneltä tipahti Kaarinan poskelle. Mutta Kuutti ei sitä huomannut.

XVIII.

Aurinko paistaa ulkona riuduttaen hankia.

Mutta ihmiset kulkevat kuin sitä näkemättä. He huohottavat tukehtuvin keuhkoin, kuin ilmattoman lasikuvun alla tai kovassa helteessä, he värisevät laihoina ja sinisinä kuin ankaran vilutaudin kourissa. Heidän rääkkääntyneistä, pitkäviivaisiksi venähtäneistä kasvoistaan loimuaa kaksi nälkiintynyttä, pitkällisen hermojännityksen rankaisemaa silmää, heidän ohuet huulensa raoittuvat kuin kuolevilla kuiskaamaan vain yhtä ainoaa, viimeistä, turhaa elämän-onnen huokausta: rauhaa! Eikö tämä kuolonkamppailu, tämä odotus, tämä kärsimys koskaan lopu?

Sisäisen järjestyksen, kansallisen vapauden, luokkataistelun ja yksilöllisen elämänmoraalin asiat, kaikki on jo ehditty moneen kertaan käsitellä ja valmiiksi jauhaa. On ehditty suuttua, leimuta, iskeä kansalaissodassa vastakkain idän ja lännen aseilla, lakoilla ja painatuskielloilla, sotkeutua kataluuden ja halpamaisuuden verkkoihin, olla käskijänä ja orjana, innostua ja talttua, kumota ja rakentaa utopiojen hetkellisiä korttilinnoja, hehkua ja hiiltyä tunteessa ja siloittaa ajatuksessa kaikki uuden maailmankatsomuksen valtareitit.

Lopullinen vahvistus vain puuttuu enää ja se viipyy, viipyy...

Sanotaan: Sitten kun sota loppuu, niin sitten... Ja se ei lopu, se raivoaa, raivoaa yhä.

Turhaan ovat ihmiskunnan jaloimmat henget tulittaneet henkensä terävimmät nuolet sitä vastaan ja loimunneet tulenpatsaina keskellä soaistua Europaa. Turhaan on taottu ihmisten päähän, että sotien valloitukset ovat tilapäisiä, häviöt korvaamattomia, että valloitus on yksityisen vallan voitto, häviö koko ihmiskunnan, että jokainen ihmishenki on elämänarvo sinään ja että noiden kymmenen miljoonan sammuneen ihmishengen joukossa on voinut olla ihmiskunnan suuria aurinkoja ja ikuisen onnen siemeniä. Kaikki ovat yksimielisiä siitä, että maailmansota on hirvittävä ilveily, typerä, kammottavan raaka murhenäytelmä, joka siirtää ihmiskunnan arvoasteen vuosituhansia taaksepäin. Valtiomiesten parhaat ovat uljaasti nousseet sotaa vastaan, naiset kautta maailman panneet vastalauseensa, sotilaatkin kuolleet rauhanaatteen marttyyreina. Se on leimattu pelkurimaisuudeksi, epäviisaaksi, epäisänmaalliseksi, ja taas ovat kaikki alistuneet. Taas jatkuu sotaa. Vaikka kaikki tietävät, että se on tuloksetta, että se voiton kangastus, joka alun pitäen houkutteli hirmukeinoihin ryhtymään, katoo päivä päivältä yhä kauemmaksi. Se on kuin irralleen päässyt jättiläiskokoinen vahingonvalkea, jota ei uskalleta edes sammuttaa, se roihuaa kuin ihmiskunnan kaikkien salaheikkouksien, paheiden ja eläimellisyyksien häpeämerkki koko maapallon yllä.

Se tuntuu pienimpään soppeen asti. Se riisuu ihmisiltä vaatteet, vie leivän heidän suustaan, kuihduttaa heidän henkensä... Suomessakin, joka kuitenkin suurimman ajan on ollut vain sodan kauhujen likaviemärinä, rauhallisena takapihana, sen aiheuttaman kurjuuden passiivisena todistajana!

Aivot ovat joutuneet riuduttavan odotuksen ja typerryttävien pakkomielteiden valtaan. Ne seuraavat tylsällä nälällä sanomalehdistä, missä päin maata milloinkin joku viimeinen jauhosäkki tai perunajaala kulkee, missä taas on ryöstetty, murhattu, raiskattu... Mutta tätä mielenkiintoa suurempi on hengen raivoisa odotus jännityksen laukeamisesta.

* * * * *

Suuressa kahvilassa valtakadun varrella istuu ihmisiä sanomalehtien ja mustien kahvikupposiensa äärellä, joista ilman mitään lisäkkeitä maksetaan huimaavia hintoja. Sitä tuskin kukaan huomaa... Ulkona sinkauttelee tuuli ikkunaan silloin tällöin keveitä, kimmeltäviä lumihiutaleita. Joskus verhoaa pilvi taivaan. Ja ihmiset näyttävät silloin rauhallisemmilta. Mutta taas kun kirkas säde, tuo entinen ilontuoja, osuu johonkin pöytään, paljastaa se kirpeät rypyt suupielissä ja tuskallisen kiillon silmissä.

Oula Kuutti istuu myös eräässä nurkassa tutkien lehteä.

Rauha oli siis todellakin jo aivan kynnyksellä.

Kaikki oli käynyt, niinkuin hän oli aavistanutkin. Valtiollinen sota oli sortunut yhteiskunnallisiin mullistuksiin, yhteiskunnalliset vallankumoukset vaimenneet nälänhätään, nälkä vienyt kaikki yhdessä voimin tavoittamaan rauhaa.

Pakollinen kansainvälinen sovinto-oikeus, maa- ja merisotavoimien aseista riisuminen, avoimien merien vapaus, kaikkien kansojen taloudellisen toiminnan vapaus, pienien kansallisuuksien olemassaolon kansainvälinen turvaaminen kansainvälisen suojelusosaston avulla ja ehdoton kieltäytyminen kaikesta sodasta mistään syystä tulevaisuudessa, nämä nootit olivat jo pääasiassa tunnustettuja periaatteita tulevassa rauhan konferenssissa.

Hyvä Jumala, mikään saavutus ei ollut liian suuri, sillä hinnalla!

Vapaus valtiollinen ja yhteiskunnallinen koittaisi siis vihdoin Suomellekin. Täytyi koittaa. Kuka saattoi sen evätä. Nekö, jotka väittivät, ettei Suomi ollut sitä ansainnut vertaan vuodattamalla niinkuin muut. Se väite oli vain puoleksi totta. Ja mitä se oli kärsinyt! Ja mitä se oli taistellut olemassaolostaan! Juuri siksi, ettei se alun pitäin ollut verisin, vaan henkisin asein taistellut, oli se ansainnut olla ensimäinen uuden maailmanrauhan vapaista valtioista. Sorronkin alla, mitä oli se tehnyt itsestään? Valtiollisesti, yksilöllisesti ja yhteiskunnallisesti valveutuneen kansan muutamassa kymmenessä vuodessa, luovan hengen alalla yhden Europan ensimäisistä. Hyvä Jumala, miten voimakas, lahjakas, yksinäinen ja samalla särkynyt tämä rakas ja inhoittava kansa oli! Ei, ei särkynyt enää -- kaikki alkoi ehjentyä, kaikki alkoi olla valmista uutta aikaa varten.

Oula Kuutti hengitti raskaasti, hänen oli vaikea kantaa sisäisen mielenliikkeensä voimaa.

-- Hyvää päivää, runoilija. Mitä te runoilette nyt?

Kuutti katsahti ylös hämmentyneenä. Salme Tamm seisoi hänen edessään pieni siro hymy huulillaan kuin ennenkin.

-- Pitkästä aikaa teitäkin näkee, virkkoi Kuutti kuin pahanteosta yllätettynä koettaen saada järjestykseen yksinäisyydessä liian yksilöityneitä ilmeitään ja tarjoten istuinpaikkaa.

-- Kenen syy? virkahti Salme Tamm.

Kuutti levitti käsiään.

-- Hyvä Jumala, vieläkö te kysytte sellaista?

-- Syitä tulee nykyään kysyä, seuraukset tunnemme jo liiankin hyvin. Alkujuureen on iskettävä...