Part 14

Meri työskenteli tietenkin vain aatteen vuoksi, Kuutin teoksen lumoissa, vain saadakseen tuon tulevaisuuden kauniin unikuvan ihmisten ilmoille, antaakseen heille sen suuren profeetallisen näkemyksen, jota kauan turhaan oli odotettu ja joka oli avaava autuaammat tiet kansojen ihanteen ikävälle.

Ainakin uskon niin.

Viime aikoina puhuimme paljon tuosta teoksesta ja muustakin. Olit kuin nukkuva prinsessa, joka äkkiä on herännyt, tai kenties oli herääminen minun puolellani. En tiedä. Mutta minun silmissäni olit aivan uusi, aivan toinen kuin ennen Orkokummussa. Ajatuksesi olivat saaneet syvyyttä ja voimaa. Lieneekö Kuutin seura sen vaikuttanut? Tai kartanon ryöstö? Sen jälkeen muutuit, joku salainen itseuhrin tarve alkoi vaivata sinua.

Miten sanoitkaan tuona viimeisenä kohtalokkaana iltana? Näin: "Tuo ryöstö-yritys oli terveellinen huomautus minulle. Sen jälkeen minä melkein kärsin istua ylellisessä huoneessa, kun miljoonat, jotka koko elämänsä ovat raataneet ja ponnistaneet, saavat asua pienissä, kurjissa luolissa. Minä en ole tehnyt mitään ansaitakseni parempaa oloa ja eloa kuin muut. Minulla ei ole oikeutta siihen. Ei ole oikeutta olla onnellinen, ellei jaa onnea muille. En tullut sitä ennen ajatelleeksi. Mutta nyt tuntuu siltä kuin olisivat kaikki edut, joista nautin, puhtaus, kauneus, hyvä ilma ja ruoka, vapaus ja vaatteet, kaikki, pelkkää varkautta, kuin olisin ryöväri."

Ellet olisi ollut alaikäinen, olisit varmasti jakanut pois koko äärettömän omaisuutesi. Ja paitsi rakkautta, paitsi Kuutin kirjaa, kyti mielessäsi varmasti lapsekas halu opetella oikeaksi kirjapainotyöläiseksi ja ansaita tulevaisuudessa itse leipäsi...

Ja sinut teurastettiin ensimäiseksi kapitalismin kannattajana! Mikä räikeä, sydäntä särkevä murhenäytelmä!

Kuutti on näiden tapahtumien vuoksi aivan lopussa. "Minun teokseni ei ollut sellaisen uhrin arvoinen, hän valittaa, koko kirjailemiseni yllä lepää nähtävästi Jumalan kirous!"

Hän vierittää liian suuren edesvastuun näistä onnettomuuksista omalle osalleen. Minkä hän voi sille, jos Meri rakastui häneen? Kuuttia täytyy rakastaa. Ymmärrän sen ja kuitenkin olen itse melkein vihannut Meriä vain siksi, että hän on pyrkinyt Kuutin lähelle. Sentähden että hän ikäänkuin sillä vaikeutti rakastetun Verani elämää, ryösti jotakin sellaista, joka kuului yksin hänelle. Kuka tietää, ehkä kuolikin Vera siksi, että hän luuli itsensä syrjäytetyksi isänsä sydämestä.

Olen muuttumaisillani pahaksi ihmiseksi. Onnettomuus on tehnyt minut ilkeäksi. Parin viimeisen viikon aikana olen ajatellut enemmän pahoja ajatuksia kuin koko muun elämäni aikana.

En ansaitsisi niin suurten ja hyvien ihmisten seuraa kuin ovat Kuutti ja Kaarina Linna. Olen tullut heitä lähemmäksi, samoin hekin toisiaan. Yhteinen onnettomuus yhdistää meitä ja se korvaa sentään jotakin minulle, vaikka rakkauteni on kuollut ja molemmat ystäväni kuoleman väsyneitä. Kaarina on enää varjo entisestään, Kuutti elää varjoelämää, vähän samanlaista kuin minä ennen. Ja minä, minä heikko, koetan nyt olla uljas, ja rohkaiseva helpoittaakseni edes hiukan tuon suuren runoilijan vuoriraskasta elämänkuormaa, auttaakseni häntä vaikeimman hetken ohi...

Puhun hänelle välistä kuin äiti lapselleen. Kuka uskoisi! Istun illat hänen luonaan ja tarinoin Verasta. Ja Kuutti sanoo minulle aivan kuin Vera ennen: "Kerro vielä jotakin Verasta, Seipi."

Miten Vera olisi iloinen, jos hän tämän tietäisi!

Ja mitä enemmän puhun Verasta, sitä julmemmin kärsii hän hänen kadottamisestaan ja ehkä vielä muista syvemmistä syistä, joita en tunne. Mutta minä näen, että hän tahtoo kärsiä, painaa tikarin sydämensä pohjaan asti, kokonaan.

Riemu ja tuska, kumpikin olette jumalista kotoisin, kumpikin kuulutte ihmisyyden ihanuuteen!

Minäkin tunnen itseni nyt enemmän ihmiseksi kuin ennen. Ja minulla on lisäksi onni kärsiä suurten ja kauniiden ihmissielujen läheisyydessä. Miksi valittaisin!

XV.

Tohtori Linna istui pää käsiin painuneena pöytänsä ääressä työpäivän jälkeen, joka oli ollut hänelle helvetti.

Hänen omassa rinnassaan oli helvetti.

Viha ja rakkaus, häpeä ja kunnia, julkiset ja yksityiset ristiriidat kutoivat hänen sieluunsa kuin yhtämittaista kirvelevän hehkuvaa lukinseittiä, jonka silmuihin hän sotkeutui sitä enemmän mitä enemmän hän ponnisti siitä irti.

Mikä suru, mikä raivostuttava sattuma, mikä onnettomuus hänelle ja sille puolueelle, joka oli pannut luottamuksensa ja toivonsa häneen!

Muodollisesti oli Veran juttu jotenkuten tullut selvitetyksi, niin että hän oli säästynyt tekemästä lähempää tuttavuutta rikosviranomaisten kanssa. Mutta vastapuoluelaiset olivat luonnollisesti heti käyttäneet tätä otollista tilaisuutta häpeälliseen mustaamiseen ja vaikkakin omat miehet uskoivat hänet syyttömäksi, jäi tästä kaikesta hänen päällensä kuitenkin kuin varjo, kuin epäluulo, joka väkisinkin pakoitti hänet vetäytymään syrjään entisestä johtavasta asemasta, jottei hän vahingoittaisi yhteistä aatetta.

Olla häväistysjutun esineenä, hän, jolle kunnia aina oli ollut kaikki kaikessa! Siihen ei tahtonut tottua. Yhtä vähän olemaan kahden oman itsensä kanssa: Julkisessa elämässä oli hän täysi mies, oman itsensä suhteen avuton lapsi. Hän vierasti omaa sieluaan, jolle hän työteliäällä urallaan ei koskaan ollut ehtinyt antaa yksityis-audienssia. Se oli epämukava, tunkeileva, arvoton seuratoveri, se teki araksi muihinkin nähden. Varmuus, hänen vanha kilpensä, jota hän edelleen teeskenteli ulospäin, oli nyttemmin enää vain keinotekoinen, raskas naamio.

Mutta kukaan ei vielä koskaan ollut nähnyt häntä heikkona eikä saisi nähdä, niin kauan kuin hän pystyi kynttä kymmentä ylentämään, niin totta kuin hän oli Pentti Linna!

Tällaistako siis oli paha omatunto? Tällainen kalvava paha olo jostakin, kaikesta eikä mistään, joka vei hermot aivan hiiteen?

Omaisiaan oli hänen aivan mahdoton kärsiä lähellään. He ärsyttivät kaikki, oma vaimo, lapset, palvelijat. Yhtä vähän kuin suden selkä sietivät hänen hermonsa heidän hyväileväin ja tutkivain katseittensa silittelyä.

Mutta eniten kiusasi häntä taas Kaarina, tuo poissa-oleva salainen syyttäjä. Eikö ollut hän nähnytkin heidän viimeksi tavatessaan pirullista ivan hymyä hänen hyvillä huulillaan, jotka jo olivat raoittuneet kuin jotakin sanoakseen, mutta jälleen puristuneet kiinni?

Tuossahan hän seisoi taas hänen ovellaan ja etsi läpitunkevilla silmillään heikkoa kohtaa hänen uhatusta olemassaolostaan.

-- Väisty, haamu! Mitä tahdot minusta?

-- Vieläkö nytkin uskot ihmiskunnan aseelliseen onnellistuttamiseen? Vieläkö nytkin? ilkkui se.

-- Vielä, sinä riemuitseva kostonhenki, vielä! Luuletko, että onneton sattuma voisi järkyttää miestä hänen vakaumuksessaan!

-- Sinun olisi pitänyt painaa alas se rakkaus! Vieläkö nytkin tuomitset myös rakkauden venäläiseen? ilvehti ääni.

-- Tuhat kertaa enemmän kuin ennen! En rakasta Veraa, vihaan häntä, vihaan kaikkia venäläisiä hänen hahmossaan!

-- Muistan, muistan. Tahdoit surmata kaikki sekasikiöt. Nyt teit sen! Oletko nyt tyytyväinen, ha ha haa?

Aaveen räkättävä nauru kierieli kaameana kaikuna sairaassa aivokopassa.

-- Minä en surmannut, en!

-- Jos olisit mies, tohtori, intti ääni hänessä, niin ilmoittautuisit itse murhasta. Muuten teen sen minä, minä! En tarvitse muuta todistusta kuin kätesi nytkähtelyn, browningin takalyönnin heijastuksen ranteessasi. Katso, katso!

Tohtorin oikea käsi tempoili suonenvedon tapaisesti ja kylmä hiki valui virtana hänen otsaltaan.

-- Piru vie, olenko minä tulemaisillani hulluksi! mutisi hän tärisevän hammasrivinsä välitse.

-- _Minusta_ vain riippuu, etten lähetä sinua turvallisempaan paikkaan päähänpistojasi lietsomaan. Tiedän erään paikan, jossa varmasti tapaisit aatetoverejasi...

-- Kaarina!

Tohtori löi nyrkkinsä pöydän syrjään, niin että verihaava jäi käteen.

Kirottua, millaiset hermot! mumisi hän nousten kävelemään. Niiden _täytyy_ totella herraansa, _täytyy_.

Hän meni rohdoskaapilleen, otti esiin pienen ruiskun ja pusersi julmalla nautinnolla vahvan annoksen morfiinia tuohon kavaltavaan käteen.

Totteletko nyt! sähisi hän.

Tuo toimenpide rauhoittikin vähitellen.

Epämääräiset liikutuksen ja hyväntunnon aallot alkoivat nousta hänen sielustaan kuin sumut öiseltä suoaukealta.

Hän sammutti sähkön, veti ikkunaverhot ylös ja antoi katseensa lipua yli öisen kaupungin ja meren, joka kimalteli kirkkaassa kuuvalossa.

Meri ja kuutamo!

Äärettömän kauan oli siitä, kun nuo olivat aiheuttaneet hänessä joitakin tunteita, yksinäisiä mietteitä, kaksinpuheluja itsensä kanssa. Hän ei ollut ajatellut luultavasti mitään sitten ensimäisen nuorukais-ijän. Vain rientänyt eteenpäin, tehnyt työtä kuin kone.

Miksi, minkätähden? Tietysti lääkärinä ihmiselämän ja kansalaisena Suomen kansan elämän puolesta! Ja yksilönä työn itsensä vuoksi. Työ, oli paras voimien kiihoitin. Mikään ei ollut ihanampaa kuin ponnistaa yli voimain, rääkätä itseään työllä, siksi kunnes vaipui kokoon. Se oli nautintoa joka hermon päähän asti.

Ja nyt tämä äkillinen seisaus, pakollinen viivähdys laiminlyödyn itsensä kanssa! Se oli pelottavaa. Ennen niin selvät ja yksinkertaiset elämänviivat katkeilivat murtoviivoiksi, särkeytyivät, sekautuivat sotkuiseksi vyyhdeksi kuin itse ajan hermot ja taas aikoi langeta ylle uuvuttavaa, himmeää lukinseittiä...

Vanhuusko satoi täten ihmisen sieluun keskellä sen miehuutta? Aikako vieri pois, kiisi menojaan jättäen selästään syöstyn yksilön täten virumaan maantien ojaan? Uusi aika!

Todellakin, nyt uskon että kuulun toiseen aikaan, huokasi tohtori.

"A Dieu mon âme, mon coeur aux dames, l'épée au roi, l'honneur pour moi!"

[Jumalalle sieluni, naisille sydämeni, miekka kuninkaalleni, kunnia itselleni.]

lausui hän hitaasti ääneen, hymyillen kuin jollekin kaukaiselle muistolle. Sellaista ihmisyyttä ja sankaruutta minä ymmärrän. Mutta nyt kun vapaus on auktoriteettina, nyt kun kaikki on kumottu, koko historian meno, kulttuuri, nyt on tyhjyys taivaassa, tyhjyys sydämessä, mielivalta, väkivalta, raakavalta valtaistuimella, häpeä hautapatsaassa. Onko tämä nyt entistä parempaa, onko tämä niin monen suuren tappion arvoista? En sitä ymmärrä, niin vanhoillinen olen... Minä tahdon kaatua vanhojen aatteitteni puolesta kunnialla...

-- Kunnialla! Oletko sinä kunnian mies, tohtori? kuiskasi taas myrkyllinen ääni. Jos olisit kunnian mies, tunnustaisit rikoksesi...

Rikos, rikos! Miksi tuo sana nykyään alati pyrki hänen korviinsa?

-- Minä en ole tehnyt rikosta, vastusti hän epätoivolla. En vietellyt Veraa, en murhannut häntä, en edes rakastanut häntä. Itse olen provokatsionin uhri. Hänhän tunnusti sen kuollessaan. Se kuului hänen rotuominaisuuksiinsa. Katalan koston uhri olen!

-- Et itsekään usko tuota! nauroi itsepintainen ääni.

-- Ja _vaikka_ olisinkin tappanut hänen, niin olisi se tapahtunut itsepuolustukseksi tai vahingossa tai tytön omaa turvallisuutta tarkoittavassa, mielessä. Ja _vaikka_ olisinkin tehnyt häpeällisen tai moitittavan teon, niin on oikeuteni ja velvollisuutenikin olla sitä tunnustamatta, jotta ei isänmaani, puolueeni saisi tahraa minun tähteni. Minähän edustan -- edustin -- suurta kansallista ryhmää. Jos paljastan itseni, joutuu suuri asia kärsimään. Ei, minun on kestettävä tunnontuskani yksin, kuin mies. Kiemurtele vaan käärmepesä sydänpohjissani, pistäkää vaan kyyt rintaani, kuhiskaa hermot vaan korvissani kuin summaton muurahaiskeko, en anna teille valtaa! En paljasta koko totuutta, joka on yksin minun omani, josta ei edes ole olemassa kuin vivahdus... En tunnusta mitään, en laske taakkaani toisten kannettavaksi...

-- Ota pois sitten heidän kuormansa. Sano Kuutille: Anna anteeksi!

-- Minunko pitäisi pyytää anteeksi Kuutilta? Sitäkö, että hänen tyttärensä turmeli elämäni ja ehkä koko Suomen tulevaisuuden! Se sakramentskattu letukka! Ei ikinä! Ei ikinä! Minä en ole murhaaja!

-- Pahat mielijohteet toimivat ihmisen puolesta. Sinä et tahdo tunnustaa mitään mystillistä, mutta nyt sen näet. Ei ole oikeutta ajatella yhtään asiaa, jonka toteutumisesta ei tahdo vastata, sillä mielikuvat toteutuvat. Ihminen tulee sellaiseksi, miksi hän toivoo tulevansa.

-- Tai sellaiseksi, miksi muut hänet uskovat. Ja minusta on aina uskottu pahaa. Ja sinä Kaarina, olet siinä suhteessa suurin rikollinen! Jo pikku poikana olit näkevinäsi minussa salaisen paheellisuuden jälkiä, huonoja taipumuksia. Piirteissäni oli jotakin epäsuhtaista, julmaa, särkynyttä, josta päättelit perättömiä. Ja äitini, joka ei muuten kenellekään tehnyt pahaa, kuritti minua valheista ja varkauksista, joita en ollut tehnyt. Siitä kasvoin kovaksi ja katkeraksi, sulkeutuneeksi ja ylpeäksi. Puristin hampaani yhteen ja käteni nyrkkiin. Tahto oli ainoa, joka pääsi minussa kehittymään yli muiden avujen. Tahdoin hyvääkin. Miksi minuun ei uskottu?

-- Isäsi oli väkivaltainen, äitisi heikko! Olet rikollista sukua, sinä, joka elämäsi ijän olet vainonnut perinnöllistä rikollisuutta! Et nähnyt malkaa omassa silmässäsi!

-- Todellakin! Kirottua sukua olen. Kaunis perhe tämä meidän perhe! Kuinka en ennen nähnyt sitä? Veli "himomurhaaja", sisar vähäjärkinen, äpäräsisar anarkisti, räjäyttäjä, pommipaholainen! Hahaa! Mikä kaamea kolmikko! Ellen tosiaan uskoisi perinnöllisyyteen, voisin melkein tulla taikauskoiseksi. Uskoa, että täytyy tehdä muille samaa pahaa, mistä itse on kärsinyt, kärsiä itse samat tuskat, mitkä muille on tuottanut, että ihmisen pahatteot vierivät juuri samanlaisina ihmiselle itselleen takaisin, eikä pahalla ole mitään loppua! Haha haa! Ei loppua, ei!

-- Ellei joku lakkaa tekemästä pahaa, kostamasta pahaa pahalla, ellei joku aloita antaa anteeksi...

-- Sinäkö, Kaarina, taas! Neuvoa kyllä osaat, mutta osaatko itse antaa anteeksi. Syytät minua yhäkin Kuutin vuoksi, Veran vuoksi. Vaikka ehkä itse olet tuhonnut Veran mielettömillä opeillasi, särkemällä hänen sielunsa harmonian, moraalisilla käsitteillä, joita hän ei ymmärtänyt, vapaudella, jota hän ei osannut käyttää. Sinun edesvastuuttoman holhouksesi vuoksi aloin silmälläpitää tyttöparkaa, omaksi onnettomuudekseni. Sinä, sinä olet syypää kaikkeen, sinä sokea pylväspyhimys, joka et näe yhtään vikaa rakastamassasi Kuutissa, hänessä, joka kuitenkin hylkäsi perheensä ja lapsensa. Niin, niin. Mahdollisesti oli hän silloin nuoruudessaan minua puhtaampi elämältään, ei käyttänyt ilonaisia kuin muut miehet. Mahdollisesti oli minulla siihen aikaan löyhempi moraali, mutta sittemmin, miehen ijässä, olen minä tuon moraalin oppinut ja hän unhoittanut, sillä sukupuolimoraalin pohja ja perustus miehellä on huolenpito perheestään.

-- Sinä olet häväissyt isäni, rikkonut kotionneni, surmannut äitini ja minut. Oh, miten sinä olet rikollinen! särähteli Veran äänellä jossakin hänen sisimmässään itsepäisesti, läpitunkevasti...

-- Oi, Vera, pikku Vera, anna minulle anteeksi! Ja sinullekin, Kuutti voisin sanoa: anna anteeksi! Ei tämän hirveän vuoksi, johon olen syytön, mutta jonkun vanhan vääryyden vuoksi, jonka olen tehnyt kauan, kauan sitten, ja sitten, vielä jostakin syystä, jota et tiedä. Sillä ellei kohtalo olisi tullut väliin, olisin iskenyt sinut varmaan kuoliaaksi, nyt, kaikilla aseilla, kaikilla keinoilla... Mutta en itseni vuoksi... en...

Tohtori käveli kiihoittuneena ja kiivaasti edestakaisin, puhellen näkymättömäni aivokuviensa kanssa...

-- Mutta sinulta, Kaarina, en pyydä koskaan anteeksi, en koskaan. Sinulla on sitäpaitsi voitto! Minä olen lyöty mies. Mutta aatteittemme välillä käy ikuinen taistelu. Minä olen rakastanut isänmaata, sinä ihmiskuntaa, minä järjestystä, sinä vapautta, minä vaatinut velvollisuuden täyttämistä, sinä onnea, minä luonteita, sinä hyvyyttä, tuota naisellisen optimismin äitelää lämmintä maitoa, hyi, hyi! Ja mitä tästä kaikesta tulee? Uusi keskiaika, pimeyden, raakuuden kausi, aallon laakso niin syvä, jollaista ei ihmiskunta vielä ole nähnyt. Antautua sen armoille! Tunnustaa itsensä voitetuksi! Ei ikinä!

Ole mies, Pentti Linna! hoki hän itselleen. Ole mies! Pure hampaasi yhteen taas! Lepää, voimistu, nouse taisteluun uudestaan! Yksinkö? Vaikka yksin!

Kirotut hermot! Totelkaa!

Ikäänkuin ivalliseksi vastaukseksi käsi nytkähti pari kertaa vaistomaisesti.

Raivostuen riuhtaisi tohtori morfiinin esille ja otti jälleen pitkän, rauhoittavan ruiskeen.

XVI.

Takkavalkea räiskähteli pesässä. Ensimäinen lumi putoili suurina valkeina hiutaleina ulkona.

Seipi istui uunin ääressä kohennellen hiillosta.

Oula Kuutti makasi silmät ummessa sohvallaan.

Seipi tarkasteli hänen valjuja kasvojaan, joihin sisäinen riutumus oli painanut syviä uurtoja.

Miten ihmiset kärsivät kaikki!

Hän huokasi syvään jääden taas tuijottamaan hehkuvaan pesään.

-- Mitä jos lähtisin etsimään jotakin syötävää? sanoi hän viivytellen.

-- Ei, ei! Älä jätä minua yksin. En voi olla yksin!

-- Mutta, rakas mestarini, sinähän kuolet nälkään. Kahteen päivään ei sinulla ole ollut edes leipää.

-- Minä en kaipaa ravintoa.

-- Jospa jaksaisit nousta ja lähteä ulos...

-- Nousta! Cui bono? Aina herää kysymys: minkä vuoksi?

-- Vaikkapa vain siksi, että sellainen on tapa, hyvitteli Seipi kuin lasta.

-- Et tiedä, ystäväiseni, mitä on lopullinen väsymys, elämään kyllästys. Ihmisten tavat ja menot ovat silloin vain pelkkää tuulta ja ilmaa. Lankee sieluun käsittämätön suru, hiljaisuus, liikkumaton tyhjyys. Eikä minulla ole edes tyhjyyden kammoa. Olen raunioitunut. Olen mätä sisältä, syönyt kylläkseni. Ei voi syödä syötyään.

-- Mikäs, ettei voi! Emmehän me muuta teekään kuin syömme syötyämme niinkuin me juomme juomasta päästyämme. Voi, jospa nyt olisin Aladinin lampun haltia, niin lennättäisin tuohon eteesi jotakin hyvää putelijuomaa, se virkistäisi varmasti!

Kuutti hymyili kiitollisena Seiven ylivoimaisille ponnistuksille lohduttaa häntä, tehden samalla kädellään kielteisen liikkeen.

-- Parempi on, ettei ole sellaista. Jää monet tuhmuudet tekemättä.

-- Ja ehkä monet teokset kirjoittamatta.

-- En tahdo kirjoittaa enää mitään. En tahdo virkistyä, en edes elää...

-- Rakas mestarini, sano minulle, millä saisin sinut iloiseksi? sanoi Seipi melkein rukoilevalla äänellä.

-- Älä minusta välitä! Näetkös, nuori ystävä, ei mikään ulkopuolinen voi iloittaa sitä, jota sisäinen elämän ilo pakenee, kuten minua. Ollakseen iloinen, täytyy ihmisellä olla joku harrastus, mielenkiinto, oli se sitten vaikkapa vain syöminen tai juominen tai rakkaus, tai vaikkapa vain oma tuska, oma tyhjä itse... Minulla ei ole sellaista enää. Kaikki, mihin olen koskenut, on lakastunut käsissäni kuin kohtalon kirous painaisi minua, työ, rakkaus, usko, toivo, parhain unelma...

-- Oi, minä olen varma siitä, että kun jälleen voimistut, kirjoitat uudestaan tuon räjähdyksessä tuhoutuneen teoksesi.

Kuutti pudisti raskasmielisesti päätään.

-- Siinä räjähdyksessä tuhoutui minulta paljon enemmän kuin yksi käsikirjoitus, virkahti hän.

-- Mutta nuo sinun suuret ajatuksesi eivät saa mennä hukkaan maailmalta eivätkä ne menekään. Kaikki tämän ylimeno-ajan uhrit ovat tulevaisuuden kylvöä! Huomaatko, että minä puolestani olen alkanut saada harrastuksia? kysyi Seipi puoleksi pilaillen, puoleksi ujostellen.

-- Se on oikein se. Oli minullakin sinun ijälläsi harrastuksia.

-- Ja eniten harrastan tuota sinun kaunista, kadonnutta teostasi, naurahti Seipi surunvoittoisesti. Se ei saa, ei saa mennä hukkaan järjettömän tapaturman vuoksi!

-- Järjettömän tapaturman vuoksi on ennenkin mennyt hukkaan paljon suurempia hengenaarteita. Sitäpaitsi olisi tuo teos valhetta minun puoleltani nyt. Minuahan on aina pidetty pessimistinä. Kuitenkaan en ole ollut sitä pohjaltani. Olen uskonut inhimillisyyden kehityskelpoisuuteen, elämisen arvoon, olen joskus unelmoinutkin, vaikka tuota lörpötystä elämän-arvoituksen ruusunpunaisesta loppuratkaisusta en ole voinut koskaan sietää. Ja sitten tahdoin kerran minäkin, joka aina olin kirjoittanut inhimillisistä heikkouksista ja paheista, itsekkäisyydestä ja huonoista luonteista, joka olin tonkinut niissä kuin mato mädäntyvässä elimistössä, niin, tahdoin nostaa kerran elämän proosan unelman tasalle. Se ei ollut sallittua. Ja nyt, en usko enää Jumalaan enkä itseeni, en kansaani, en ihmiskuntaan. Minä kiellän kaikki, kaikki!

-- Olet sairas nyt!

-- Se on totta. Mutta sairas parantumattomasti. Elämän kauneus karttaa minua. Tämä suuri, harmaa arkipäivä, joka on noussut ihmiskunnan yli, ei tarvitse minua enää. Mitä se tekisi runoilijoilla! Se tarvitsee aivan muita asioita!

-- Se kaipaa juuri sitä ihanan ihmisyyden runoelmaa, jonka sinä loit sille ja jonka kohtalon käsi musersi...

-- _Minä_ en sitä runoelmaa luonut, sanoi Kuutti harvakseen ja mietteissään. Siinäpä se juuri onkin. En voi surra sen kadottamista kuin omaani, nyt, kun olen palannut luontoperäiseen itsekkäisyyden tilaani. Tunsin koko ajan sitä tehdessäni jotakin, jota en koskaan ennen ollut tuntenut, että en ollut tuon suuren unelman luoja, vain sen kurja käsityöläinen, vain yksi miljoonista, että koko maailman aivot kehräsivät kilpaa omieni kanssa, ja että jäin siinä leikissä jälelle, että jäljensin, varastin muiden omaa, pienensin elämän suurinta aatetta koettaessani pakoittaa sitä oman yksilöllisyyteni kehykseen ja tyrkyttäessäni sille oman nimeni arvovaltaa. Ihmisyys-unelma ei tuhoutunut minun kirjani kera, älä pelkää, se elää tuolla ulkona ihmiskunnassa. Ennen oli unelma runoilijoiden erikoisoikeus, ja kun me ja muut ihmiset kohtasimme toisemme, oli meillä jotakin toisillemme annettavana. Mutta nyt on aika toinen. Kaikki erikoisoikeudet ja aatelis-etuudet on poistettu. Kaikki unelmoivat, kaikki runoilevat. Ja on olemassa jotakin, jotakin niin suurta, että yksilön yritys vallita sitä raukenee mitättömiin... Me runoilijat olemme nykyään tarpeettomia siltäkin kannalta. Ja tämä maailma, johon kuitenkin mahtuu niin paljon unelmaa, tuntuu meistä suurelta arkipäivältä siksi, että meillä ei ole siellä enää omaa omituista, vihkimättömän silmän näkemätöntä pyhäkköämme.

-- Sen ymmärrän, nyökkäsi Seipi. Mutta jos silti _jaksatte_ laulaa, olette nyt tarpeellisempia kuin koskaan ennen. Vain runoilija voi tehdä suuren aatteen eläväksi, yksinkertaiseksi, sydämeen tunkevaksi. Annanpa sinulle siitä heti esimerkin. Sinun kirjoittamasi rauhan liiton kehoitus on vaikuttanut enemmän kuin koko rauhanliiton monivuotinen toiminta. Ja sinä, Oula Kuuttiko, ottaisit ankaran ajan tullen itsesi pois kansan asialta, sinä, joka olet kansanvaltaisuus itse?

Ulkoa alkoi kuulua kaukaisen marssin tahti, joka yhä läheni. Summaton kansanjoukko tuntui jossakin virtaavan ohi laulaen. Erotti selvään jo sanatkin.

"Työn orjat, sorron yöstä nouskaa! Maan ääriin kuuluu kutsumus; nyt ryskyin murtuu pakkovalta, tää on viime ponnistus. Pohja vanhan järjestyksen horjuu, Orjajoukko taistohon! Alas lyökää koko vanha maailma, ja valta teidän silloin on! Tää on viimeinen taisto, rintamaamme yhtykää! Niin huomispäivänä kansat on veljet keskenään!"

-- Internationale!

-- Niinkuin huomaat, hoitaa kansa asiansa itse, virkahti Kuutti. Voi hoitaa kyllä päin hiiteenkin, jos sikseen sattuu.

-- Mutta nyt ainakin on se oikealla tolalla, intoili Seipi. Nuo ovat varmasti rauhan liiton joukkoja! Sotamiehet heittävät aseensa! Kansat ja ihmiset veljestyvät. Pian täyttyy tuo suuri vuostuhantinen unelma uudesta sankaruudesta! Ihmiset samoavat rauhan palmut käsissä valkoisissa vaatteissa taisteluun! Vaikka tykkejä vastaan!

-- Uudenaikainen don Quijote-tarina! hymähti Kuutti.

Ovelle koputettiin.

-- Avaanko?

-- Älä päästä sisälle ketä hyvänsä, mieluummin älä ketään. Sano, että olen vuoteen oma, sairas...

Hetken kuluttua näkyi ovelta tohtori Linnan pieni tanakka vartalo.

-- Sanoin, että olit sairas, mutta tulikin juuri tohtori paraiksi, sopersi Seipi vähän hämmennyksissään.

-- Minulla oli sairaskäyntejä samassa talossa. Sallitko, että astun sisälle? kysyi tohtori.

-- Ole hyvä, ole hyvä.

-- Minä ehkä lähden nyt tällä välin sitä leipää yrittämään, sanoi Seipi hienotunteisesti udellen kysyvällä silmäyksellä Kuutin mieltä.

Kuutti viittasi myöntyvästi. Seiven poistuttua katselivat nuo molemmat miehet, entiset ystävät, sittemmin viholliset, toisiaan hetkisen äänettöminä.