Part 11

-- Ja mitä jää meille muille, paashille ja työtoverille, nauroi Seipi.

Vera teki teatteri-eleen.

-- Sinä, sinä saat sieluni, tuon hetken leijan, narrinpäristimesi koruksi, tuon heikon, turhanpäiväisen, jokapäiväisen sielunelämäni! Ja hän, tuo suuri taiteilija, työtoveri, saa minun maailmankatsomukseni.

-- Sinulla on siis sellainenkin. Kas kun en tiennytkään.

-- Niin, mistä sinä poikaparka tietäisit. Se onkin salaisuus ja se kuuluu taas toiselle... Minulla on paljon salaisuuksia...

-- Enkö rakastajaksi kelpaisi? pilaili poika.

-- Sinä! Hänen pitää olla mies. Et sinä ole mikään mies. Hän on väkevä, julma kuin leijona, pikemmin paha kuin hyvä. Hän ei ymmärrä mitään. Minua kaikista vähin. Hän pitää kohtauksia, vaatii mahdottomia, tekee minut onnettomaksi, syöksee minut kuolemaan...

-- Voi sinua romaanisankaritarta! Tahdot siis tulla onnettomaksi?

-- Vielä onnettomammaksi? tarkoitat. Tahdon. Suuri taiteilija tarvitsee sekä suurta iloa että suurta surua. Se se on tehnyt isänikin suureksi, luulen, jatkoi hän ajatuksissaan. Seipi, kerro taas satuja isästäni. Sinun täytyy. Jos et muista, niin keksi itse. En voi elää ilman satuja. Joku muistelma entisiltä ajoilta. Ole nyt kiltti, Viljo Seipi. Mieluummin sellainen, jossa hän tekee jotakin hirveää. Hän on niin ihana silloin. Minä rakastan kaikkea, jota maailma pitää pahana. Minä ihailen häntä ja halveksin maailmaa. Ah, mutta hän itse ei saa sitä tietää. Olethan luvannut minulle, ettet kerro hänelle salaisuuksiani. Et sitä, että niin rakastan häntä. Sanotaan, näes, että rakkaus herättää vastarakkautta, johon muuten en usko. En tahdo käyttää lumokeinoja, tahdon valloittaa hänet vapaasti, ei tyttären rakkauteen vedoten, ei ihailun voimalla, vaan niinkuin vieras, niin, että hän oppii rakastamaan minua minun itseni vuoksi, ilman syrjävaikuttimia, ilman sääliä tai velvollisuutta, sellaisena kuin olen, ylpeänä, orpona ja pahana... Vähitellen, vähitellen... Ah, luuletko että se onnistuu?

Vera rutisti Seipeä käsivarresta.

-- En ole kertonut sinullekaan kaikkea. Tunnustanpa nyt jotakin sinulle, josta et tiedä, jatkoi hän. Meillä on, isällä ja minulla, välistä salaisia kohtauksia, me kävelemme yhdessä iltaisin ja puhelemme toisillemme silloin niin kohteliaasti ja sirosti kuin oikeat suuren maailman ihmiset. Mikä maailmanmies onkaan isäni, tuo mörökölli! Ja miten olen rakastunut häneen! Ja miten me olemme romanttisia! Pyysin häntä kerran kirjoittamaan runon muistikirjaani. Ja hän suostui, siinä silmänräpäyksessä hän laittoi oikein kauniin pilan karjalaisesta nimestäni, joka ei ole kenenkään nimi, ja minusta, joka en ole kenenkään tytär. Mutta oli siinä muutakin. Kannan sitä aina sydämelläni. Se on rakkain aarteeni. Näytänkö?

Vera veti povestaan pienen moneen osaan taitetun paperiliuskaleen.

-- Katso! kuiskasi hän.

Seipi luki siitä Oula Kuutille ominaisella sironohuella käsialalla kaiverretut rivit:

Tuuti tuli-soroista esiin elon noroista, tuuti tulta taivahan tuskaan, sielun vaivahan.

Kerran murrat kehtosi, tunnet elin-ehtosi, sytyt pyhään palohon, nouset iki-valohon.

Tuuti lasta syväksi, hyypiötäin hyväksi, tuuti tuli-soroista esiin elon noroista!

Vera seisoi selin Seipeen ja hänen olkapäissään nytkähteli pidätetty nyyhkytys.

-- Anna! virkkoi hän, ojentaen kätensä paperia kohti ahnaasti kuin nälkäinen leipäpalaan. Kuule, oletko sinä minulle todella uskollinen, ikuisesti, niin saat olla yht'aikaa, toveri, ystävä, paashi ja ritari, ja minä annan sinulle elämäni salaisuuden kuin rakastetulleni. Sano, vannotko, ettet kelleen kerro, mitä nyt sanon sinulle?

-- Tiedäthän, etten petä luottamustasi. Vera, tiedäthän sen.

Vera nyökkäsi.

-- Olin päättänyt mennä sen salaisuuden kanssa hautaan, mutta minusta tuntuu kuin pitäisi minun ripittää itseni jollekin. Ja sinä olet ainoa, jolle sen voin tehdä. On kuin jatkaisin itsessäni tuota kerran aiotun rikoksen lankaa, ellen tunnustamalla katkaise sitä. Se oli, näet, rikos, ei tehty, vaan ajateltu. Se täytti koko elämäni. En tahdo tehdä sitä enää. Siksi on minussa ammottava tyhjyys. Elämälläni ei ole sisältöä enää, kun riistin itseltäni tuon lapsellisen ja rikollisen sankarihaaveen. Näetkös, lapsesta asti olen uneksinut saavani tehdä maailmassa jotakin erikoista, sankarillista, antaa henkeni jonkun suuren asian vuoksi. Se halu on hehkunut aina veressäni. Sankarikuolema oli niin kauan kuin muistan mielestäni ainoa päämäärä, jonka vuoksi kannatti elää. Ja sitten luulin keksineeni tuon suuren asian, mutta se oli suuri silloin vain siksi, että minä olin pieni... Nyt sen tiedän... Istu mukavasti, niin kerron kaikki. Mutta sinä et saa sen johdosta opettaa, saarnata, soimata, etkä neuvoa minua... Niin, näetkös, se koskee tuota kuuluisaa häväisyjuttua isääni vastaan venäläisavioliiton johdosta. Pitkiin aikoihin en tiennyt siitä mitään. Ja lapsihan olinkin. Sitten virisi tuo juttu uudelleen esille. Ainakin isästäni, joka silloin oli jo tunnettu kirjailija, mainittiin sanomalehdessä hyvin rumassa yhteydessä. Olimme silloin Suomessa, äitini ja minä. Äitini kätki sen sanomalehtinumeron minulta. Olenhan kertonut, että me äitini kanssa aina puhuimme suomea, jota äitini osasi välttävästi, etenkin ulkona ihmisten parissa liikkuessamme, kun äitini ei tahtonut esiintyä sortajan kielellä sorretun kansan keskuudessa, kuten hän sanoi, tuo Suomi-patriootti! Mutta sitten palvelijain kautta sain tiedon asiasta. Ja sitten hankin lisätietoja, sain tietää varhaisemmista hyökkäyksistä. Hehkuin kuin hullu! Koko maailma muutti väriään silmissäni. Sain tietää kirjottajan nimenkin: tri Linna! Siitä asti vihasin minä sitä nimeä. Vannoin kostavani hänelle. Äidilleni en siitä maininnut sanaakaan. Ja kun äitini vähän sairastui, pyysin häntä kääntymään tohtori Linnan puoleen. Tahdoin nähdä tuon miehen, oppia tuntemaan sen hirviön kasvot, joka oli häväissyt isäni nimen, surmannut suloisen kotionneni, tehnyt äitini onnettomaksi ja yksinäiseksi. Näin kaiken selityksen tässä, näin koko elämän tässä valossa. Tuo tohtori Linna oli minusta kuin ilmestyskirjan peto, koko maailman pahuuden ja vääryyden edustaja. Niin, ja koko sen kesän opettelin revolverilla ampumaan. Ammuin maaliin revolverilla ja kehityin hyvin taitavaksi. Olin tekevinäni sitä huvikseni, tähtäsin ladon seinään, mutta itse asiassa oli maalitaulunani tohtori Linnan sydän. Siihen aioin kerran nuoleni singota. Sitten kun aika täyttyisi. Kuvittelin, että isäni ja äitini vainoaminen Suomessa voisi johtaa johonkin ratkaisevaan tai että heistä jompikumpi sen johdosta tekisi epätoivoisen teon tai että tohtori vielä uudistaisi hyökkäyksensä. Silloin aioin tuomarina astua Linnan eteen ladatuin revolverein, pitää hänelle ensin puheen, selittää hänen konnantyönsä suuruuden, puhua maailman veljeydestä, kansallisuuksien sortoa vastaan, leimuavasti, ihanasti, niin, siihen tapaan kuin Ilja puhui. Ah, en ole tainnut sinulle koskaan kertoa, että Moskovassa ollessamme meillä kävi usein nuori venäläinen ylioppilas Ilja Ivanoff. Hän oli vallankumouksellinen ja muutakin, sellainen ihana, hehkuva unelmoija. Kansojen veljeydestä, ihmisyydestä hän puhui usein. Ja hän aikoi ampua keisareita ja tyranneja! Hän oli ihana! Vähän siihen suuntaan olisin puhunut kuin hän ja sitten, kun uhrini olisi täysin ymmärtänyt ansainneensa rangaistuksensa, vasta sitten olisin ampunut hänet. -- Mutta ei tapahtunut mitään siitä kaikesta, mitä odotin. Kun äitini kuoli, sai vanha suunnitelmani kyllä uutta vauhtia. Laskin äitini kuoleman Linnan syyksi. Lääkärinä uskon kyllä hänen koettaneen rehellisesti pelastaa häntä, mutta ihmisenä oli hän jo aikaisemmin ampunut myrkytetyn nuolen äitini sydämeen, ryöstänyt äidiltäni isän. Niin luulin silloin. Sitten myöhemmin olen käynyt yhä epävarmemmaksi joka kohdassa. Uskon nyt, ettei isäni ja äitini kohtalo mitenkään johtunut tohtori Linnasta. Mutta hänen tekemänsä vääryys ei siitä vähene. Vihani on vain kadottanut oikean pohjansa. Ymmärrän jo tohtori Linnankin, ymmärrän äitini Suomi-patriotisminkin. Ymmärrän isäni, ah, ymmärrän liiaksi, enkä minä tahdo ymmärtää, en, se tekee heikoksi. Oh, miten olen onneton, niin irrallinen, niin vailla pohjaa, niin juureton, niin orpo! Ja minulla on vieläkin tuo hullu halu tehdä jotakin sankarillista. Mutta millä voimalla sitä teen enää? Minusta ei ole Suomi-sankariksi! Ei. Ei ihmisyyssankariksi kuten täti Kaarina! Vanha kauna polttaa sydäntäni vielä. Ihmisyys, ihmisyys, miten tyhjä sana täällä. Venäjällä sitä oli! Minusta sitä ei yleensä voi olla muualla kuin Venäjällä. Miksi, oh, miksi täällä Venäjää halvennetaan, sen vuoksi että se on onneton! Miksi nauretaan sen rappeutumiselle, kun se vasta hieroo unta silmistään! Niin, Seipi, en voi sille mitään. Lienenkö sitten hirviö vai ainoastaan perikatoon tuomittu olento, kirouksen alainen kuten suuri ihana äidinmaani, mutta minä rakastan Venäjää, tällaisenakin, onnettomana, kurjana, rakastan sitä koko sielustani, sen haisevia, mätäneviä pyhäinkuvia, sen likaisia kyliä, sen hukkaan menevää, pursuavaa hedelmällisyyttä, sen ikuista unta ja sen valtavaa heräämistä, vallankumousta -- ja noita harmaita pikku sotilaita, vanhaa ja uutta Venäjää! Täällä ei ole ketään, jolle voisin puhua tästä, ei muita kuin sinä. Täällä Suomessa täytyy vihata Venäjää, alan ymmärtää sen, venäläistä ainesta yleensä, siksi että se on niin suuri ja niin väkevä siksi että se tukahduttaa pelkällä olemassaolollaan. Se on hirveää! Onko siis pienen elinehto aina viha! Viha on pienuuden merkki, täti Kaarina on sen minulle opettanut. En sitä ensin ymmärtänyt. Mutta sitten muistin noita suuria bernhardilaiskoiria, jotka eivät pidä melua, katsovat vain säälivästi sivulleen, kun pieni rakki käy niiden kimppuun. Katselin, tarkastelin. Pienet rakit ja pienet ihmiset olivat useimmiten vihaisia. Tästä huomasin, tiedätkö, että minäkin, niin kauan kuin vihasin, olin pieni. Ja tuo ajatus teki minut nöyräksi, taltutti vihani, sillä minä ihailen vain suurta, sisimmässäni minä olen suuren, pyhän Venäjän tytär, en häpeä sitä tunnustaa. Suomen luonnossakin on kaikki minulle liian pientä, silvottua, vaivaista. Kuinka voisi kansansielu olla ympäristöään suurempi! Ikävöin aavoja aroja, rajattomien viljapeltojen aaltoilua, Siperian loppumattomia virtoja, noita hiljaisia ja pitkiä, valtaiseen vuorten mahtavia ääriviivoja taivaanrannalla. Kuule, rakas Seipi, minulla on koti-ikävä, sinne kauas, kauas, suureen äärettömään Itään.

Seipi puristi tytön ohutta, kuumeista kättä.

-- Onko se synti, sano?

-- Nostaa silmänsä auringonnousun maata kohti! Miksi se olisi sitä! --

-- Se on teille suomalaisille vierasta.

-- Teoriassa niin. Se on ulkoaopittua, germaanilaisen valloittajan oppikirjojen tulos, ei sydämen ääni suomalaisissa, luulen. Sieltä idästä olemme mekin kerran tulleet, emme lännestä. Ja tuolla sydämessäni on minullakin välistä sama kummallinen tunne kuin sinulla, että ikävöin suurempaa, kotoisempaa kuin tämä kotimaa. Siellä jossakin, Aasian aroilla, mahtavat elinjuuremme käydä yhteen. Luulen, että suomalaisten kehto oli laajempi kuin heidän hautansa ja että Aasian äärettömät arot ja nuo hiljaiset, loppumattomat virrat vielä kangastavat heidän sydämissään...

He tuijottivat kumpikin jonnekin kauas kuin kaksi leikissään pysähtynyttä lasta rannattoman ulapan äyräällä.

-- Kaikki suuri on pian maailmassa vain muisto, virkahti Vera. Ja jonnekin suureen, jonne en koskaan pääse, minä ikävöin, rajan yli... Ajattele, pieni lipsaus vain ja kahleet laukeaa. Sitä varten ei edes tarvitse opetella ampumaan maalitauluun... Tuo pieni kiiltävä kapine...

-- Mitä sinä puhut, Vera?

Seipi katsoi ystäväänsä säikähtyneenä.

Tämän poissaolevaan kasvojen ilmeeseen palasi elämä.

-- Suo anteeksi! Unohda kaikki, mitä olen puhunut. Puhuminen helpoittaa. Ja sinä olet nyt kerran ruvennut hovipojakseni! Kuten tiedät, valehtelen aina, kuvittelen. Katsos, rakas Seipi, kun saan haastaa näistä hirveyksistä, ei minun tarvitse tehdä niitä kaikkia. Ilman sinua olisin varmaan hirveä rikoksentekijä! Aivan varmaan! Rakas Viljo Seipi!

Vera taputti häntä nauraen poskelle.

XI.

_Viljo Seiven päiväkirjasta_.

Minun täytyy ottaa päästäni kiinni ja kysyä, mihin olen joutunut, mihin tämä kaikki vie.

Ristiriitaiset voimat repivät ja raastavat minua. Mutta onko ihme, jos minäkin vihdoin herään, kun koko maailma järkkyy! Tapahtumat syöksyvät hurjaa vauhtia eteenpäin kuin pillastuneet hevoset. En voi ottaa niihin aktiivisesti osaa, se on luonnettani vastaan, mutta elän niissä kuitenkin mukana. Olen nähtävästi sitä pehmeää täyteainetta, jota kovat tarvitsevat. Simo sanoo, että olen kuin magneetti, näytän aina voimakkainta kohtia, annan vetää itseäni tahdottomasti. Ehkä on hän oikeassa.

Sitäpaitsi olen rakastunut, ei, minä rakastan, rakastan Veraa.

Kuka olet? Noitako ja ilmestys? Miten kaikki ilmestyskirjat ovat kelmeitä sinun rinnallasi! Välistä puhut niin oudon kummallisia asioita, että uskon sinun puhuvan jonkun toisen suulla. Ja niin varhaiskypsä olet, että pelkään sinua. Sinä olet lumonnut minut, sinä kaunis lapsi, ikuinen valheseppele kulmillasi. Sinut, Vera, minä tahdon, en mitään muuta. Omakseni, niin. Mutta en siten kuin muut. Minä en himoa sinua, en pyydä särkeä haurasta koristeellisuuttasi aistillisella syleilyllä. Minua kammoksuttaisi nähdä sinua äitinä. Minä inhoan sukupuolta kuin jotakin likaista ja matalaa. En voi sille mitään. Lienen luonnoton, sillä luonto on minusta rumaa. Lienen mamseli ja maitoparta, joksi Simo minua sättii.

Sinä, Vera, olet Fantasia, Kauneus minun elämässäni. Suuren, sinulle niin oudon isäsi sielun olet perinyt, ainakin on siruja hänen yksilöllisyydestään ollut kirjailemassa sitä mystillisyyden huntua, joka hentoja jäseniäsi kiertää. Lukemattomissa kohdissa olen huomaavinani yhtäläisyyttä ja kuitenkin on kaikki länsimainen äly sinussa vain rihkamaa, pintapuolista ja merkityksetöntä. Sinä leikit helyillä, joiden arvoa et ymmärrä.

Miten kummallinen asema on minulle vähitellen muodostunut isän ja tyttären välillä. Keskenään ovat he kaikesta päättäen vieraita ja kylmiä kuin rococon ihmisnuket ja minulle tuhlaavat he isän- ja tyttärenrakkauttaan, jotta välittäisin sitä sille, jolle se oikeastaan kuuluu. Minulle he ovat sellaisia, jollaisia heidän pitäisi olla toisilleen. Minä saan kahden ihanan, rikkaan sielun tuoksuvimmat kukat, vaikkakin tiedän, että ne eivät ole tarkoitetut minulle. Mutta olen niistä onnellinen. Niin köyhä olen.

Simo sanoo, että minulla ei ole tarpeellista ylpeyttä, entä sitten! Minulla on sensijaan kunnioittamisen ja ihailun kyky. Kaarina ja Kuutti ansaitsevat sen. Ja kuinka en tahtoisi palvella Veraa, jota rakastan!

Minä kerron Veralle kaikki, mikä koskee hänen isäänsä. En sentään aivan kaikkea. Orkokummun Meristä en ole voinut kertoa, en tiedä miksi. Vera oli nähnyt isänsä kerran kadulla tämän nuoren tytön kanssa. Kun hän mainitsi siitä, näin synkän salaman leimahtavan hänen silmistään, sellaisen, jota en koskaan ennen ole niissä nähnyt. Huomasin sen olevan, omituista kyllä, jotakin, joka lähenteli mustasukkaisuutta. En tahtonut antaa sille enempää ravintoa. Ilman syytä. Meri on viime aikoina ollut Kuutin apuna tämän työskennellessä kirjoituskoneeseen sanelemalla. Hemmoiteltua tyttöä se tietysti huvittaa. Mikään muu ei luultavasti kiinnitä Kuuttia Meriin, ainakaan ei mikään sellainen syvempi tunne, joka kiinnittää häntä tyttäreen. Mutta kenellekään muulle ei Vera ole ollut mustasukkainen.

Kuinka vähän ymmärrän noita ihmisiä, joiden kanssa sentään olen niin paljon! Pelkkiä arvoituksia ovat he minulle pohjimmaltaan. Vielä ihmeellisempää on Veran suhde tohtori Linnaan. He ovat yhä enemmän yhdessä. Ja ellei tohtori Linna olisi niin paljon vanhempi Veraa ja ellen tuntisi hänen epämääräistä vihaansa tohtoria kohtaan, olisin melkein mustasukkainen minäkin. Jokin pistää sydämeeni aina, kun näen heidät yhdessä. Miksi he ovat yhdessä? Sitä kysyn tuhat kertaa päivässä itseltäni saamatta vastausta. Ja yhä useammin hiipii mieleeni kammottava epäluulo siitä, että tuossa Veran revolverifantasiassa oli enemmän todenperäisyyttä kuin mitä luulin. Vera kuvittelee tuollaista hirveää joka hetki. Itse asiassa ei tuo kuvitelma ollut kauheampi tai erikoisempi kuin sadat muut samanlaiset hassutukset, joita olen hänen suustaan kuullut ladeltavan tuolla suloisen pehmeällä äänellä, joka muistuttaa linnun liverrystä. Ruminkin sana hänen huulillaan helisee kuin helmi. Hänelle ei voi suuttua mistään. Ja kun hän panee päänsä kallelleen ja silmänsä pyöreiksi ja ynisee lapsekkaasti hiljaista, naivin-surunvoittoista, hyväilevää yninää niinkuin nuori vasikka tai niinkuin kissan poikanen, joka kehrää, ei häntä voi kukaan vastustaa.

Näin kietoo Vera ja rakkauteni minut uuvuttavaan, haavemaiseen valohämyyn, vaikka ulkona sotatorvien räminä uhkaavasti lähestyy.

Nälkä tulee. Kansalaissota on ovella. Maailman sodan jylinä kaartuu päällemme kuin ukkospilvi purkautuakseen minä päivänä hyvänsä raukkojen rantojemme yli. Jokaisen ihmisen hermot ovat vireissä kuin viulunkielet.

Kaarina on saanut valmiiksi juhlallisen rauhankehoituksen kaikille "sotapuolueille". Se levitetään sekä sosialisti- että porvarisjärjestöille, jotta "punaisen kaartin" ja "suojeluskaartin" yhteentörmäys estyisi. Alas aseet! huudan minäkin kaikesta sydämestäni. Ja minä tahtoisin huutaa sen yli maailman, jokaisen sotilaan korvaan. Ne venäläiset, jotka eivät tahdo taistella, ovat oikeassa. Kaikkien sotajoukkojen tulisi seurata heidän esimerkkiään. Miten on mahdollista tämä järjetön kurjuuden tuottaminen järjellisten ihmisten omalla avustuksella!

Ja kuitenkin on minussa itsessänikin voimia aivan vastakkaisia. Iltaisin kun kuljen pitkin pimeitä, sinerväin lyhtyjen aavemaisessa kajossa häämöittäviä katuja ja tunnen kuin uhkaisi meitä meri ja maa, sortaisi meitä itse Jumala ja kohtalo, kuin huojuisi tanner jalkojen alla, kuin vapisisi tämä Suomi-paran rikkirevitty kaistale tuhon partaalla, niin, niin silloin kumpuaa tuolta syvältä sydämestä vastustamaton halu nousta vastarintaan, halu taistella vereen ja henkeen tämän rakkaan poloisen isänmaan puolesta. En koskaan ole tuntenut rakastavani isänmaatani niin palavasti kuin nyt, kun sanotaan isänmaanrakkauden olevan enää vain muiston.

Kuutti kirjoittaa par'aikaa jotakin teosta, josta sattumalta olen kuullut osia. Ehkä sekin osaltaan on vaikuttanut minuun. Siinä on kerrankin sana paikallaan ajan kysymyksistä, mutta ei vain hetkeä silmällä pitäen, vaan suuresti, vapauttavasti katsottuna.

Oi, Suomen kansa, yksi ainoakin unssi tuollaista suurta personallisuutta on sinulle tärkeämpi kuin kaikki puolueiden vaalijulistukset! Miten ihanan yksinkertaisesti Kuutti kirjoittaa. On sentään ero valtiomiesten ja runoilijani valtiotaidon välillä. Tai paremmin sanoen, valtiomies on suuri vain silloin kun hän samalla on runoilija s.o. kun hänellä on fantasiaa...

Sinä päivänä, jolloin olin kuunnellut Kuutin sanelua, olin kuin toinen ihminen, haltioissani, täynnä sankarillista optimismia.

Mitä siitä, löi minun sydämeni urhokkaasti, vaikka me kärsimmekin, vaikka tapahtuukin yksityisiä erehdyksiä, vääryyksiä, rikoksiakin, kun ihmiskunnan kehityksen kuitenkin täytyy mennä tästä pusertimesta läpi omaksi onnekseen! Kansainväliseen rauhaan kansain kapinan, neljännen säädyn heräämisen kautta, vapauteen vapauden rajoitusten kautta, henkiseen nälkään ruumiillisen nälän kautta, eetillisten voimien valtakauteen kahlaamalla ala-arvoisen aineellisuuden tulvavedessä! Vapaus! Vasta aivojen ja sydämen tasapaino on oikeaa vapautta, vasta vapaista yksilöistä tehty kansa on vapaa. Me kestämme aivojemme liikajännitystä ja kuormaa vain laajentamalla sydäntämme, ja sydämen myrskylle ja onnettomuudelle ei löydy muuta parannusta kuin suuri tieto, kaiken ymmärrys. Niin, ei voi, ei saa olla muuta vapautta kuin se, joka kasvaa ihmissielun suuruudesta ja nöyryydestä ja joka putoaa luonnollisesti jalon elämän palkaksi kuin kultainen, kypsä hedelmä. Ei yhdenvertaisuutta, sillä sitä ei voi olla, se on valheellinen lähtökohta, heikkojen ajatusjohdannaisten suopohja! Ei yhdenvertaisuutta, vaan keskinäistä kunnioitusta elämää kohtaan sen joka ilmestysmuodossa, kunnioitusta ihmistä kohtaan ihmisyyden kaikissa asteissa! Ei veljeyttä yleisen mielipiteen varassa, ei päätöntä, tilinteon päivänä edesvastuutonta, tasapäistä lapsilaumaa luonnon sattumavaraisessa äitipuoli-helmassa, vaan yksinäisyyttä, niin elämän kuin iankaikkisuuden edessä, yksinäisyyttä kera kalleimman ystävänsä, jonka puolesta voi antaa henkensä, ei vakaumustaan! Ei supistusta, vaan jalostusta, ei kieltolakeja vaan ihanaa myöntämisen evankeliumia tarvitsevat ihmiset...

Olen vieläkin täynnä sitä sinistä sähköä, joka Kuutin hengestä on minuun uhonnut. Se on muuttunut minussa kyllä joksikin muuksi, mutta se on syönyt sieluuni ainaisen jäljen.

Minä olen hyötyjä-tyyppi, mutta hyötyjä, joka ei osaa hyötymäänsä käyttää, kuten Kaarina osaa. Yleistäjä on hänkin. Mutta Kuutti on nero, luoja, ylevä yksinäinen.

Ja kun välitän Kuutin ja hänen tyttärensä suhdetta, on kuin kutoisin siltaa neron ja kauneuden välille...

XII.

Erään pääkaupungin ravintolan yksityishuoneeseen oli kokoontunut pieni epävirallinen seura tärkeää valtiollista neuvottelua varten. Kaikki ankaroita itsenäisyysmiehiä ja useimmat Linnalaisia, "sotapuoluelaisia".

Tohtoria itseään vielä odoteltiin.

Agronomi Ritola, Orkokummun kartanon tilanhoitaja, maanviljelijä Ala-Sirva ja kauppias Huhtanen, kaikki kolme tohtorin personallisia tuttavia, olivat maalaisia ja seuralle vieraita. Muut kokouksen osanottajat olivat toisilleen tuttuja pääkaupunkilaisia: tuomari Vuosalo, tohtori Karppi, johtaja Kapuli ja sanomalehtimiehet Sulo Kalpanen ja Simo Vaskio.

-- Eikö painettaisi nappia? virkkoi tuomari Vuosalo ja hänen kaljun päälakensa alla kupertuva biljardipallomaisen pyöreäksi muovailtu päänsä osoitti, että hän yleensä oli ahkerasti painanut nappia.

-- Niin, mitä tilataan?

-- Mitä täällä saa sitten? kysäisi agronomi tarkoittelevalla äänenpainolla.

-- Saa vaikka mitä!

-- Ohoh, ei suinkaan miestä väkevämpää ainakaan?

-- Vaikka kuinka, jos vain kukkaro antaa myöten.

-- Ja omatunto! lisäsi terävästi tohtori Karppi, tiukka periaatteen mies, ja hänen pitkin nenävartta oikenevat laihat poskiviivansa värähtivät hermostuneesti.

Tuomari kuiskutteli jotakin viinurin kanssa.

-- Kaikki on selvä. Puolikas konjakkia tulee, ilmoitti hän sitten hyvillään.

-- Mutta miten on se mahdollista näin kieltolain aikana? ihmetteli agronomi.

-- Sanokaa kiertolain. Svabooda on.

-- Inhoittavaa! murahteli tohtori Karppi. Minä en ainakaan voisi tällaisissa olosuhteissa maistaa tippaakaan. Kaikki Venäjän mädännäisyys ja kurjuus tulee siis meidän nieltäväksemme.

-- No, tämä on minusta sentään sen hauskimpia puolia, huomautti Huhtanen.

-- Lahjomissysteemi! Salakapakoiminen! Pahempaa, tuhat kertaa pahempaa kuin julkinen juoppous. Ja ajatelkaa, mitä tällainen salapaheellisuus lopulta vaikuttaa kansan luonteeseen. Se tekee sen luihuksi, kavalaksi, halpamaiseksi...

Tohtori alkoi kävellä äkeästi ikkunain väliä kädet selän takana.

-- Irti täytyy ryssistä ja ryssäläisyydestä päästä, irti! Muuten on loppu käsissä!

-- Mutta millä keinoin? Siinäpä se! Täytyy odottaa kansainvälistä vapautustuomiota.

-- Odottaa, se on vale se! huudahti Huhtanen. Antakaa meille kymmenentuhatta suomalaista sotamiestä ja me teemme suoran ryssistä! Kymmenellä kiväärillä minä jo aittani hoidan!

-- Ne ovat jo olemassa!

-- Surullista, huokasi Sulo Kalpanen, pehmeäposkinen, lempeä tolstoisti. Sotaväestähän olemme juuri saaneet tarpeemme. Nyt edistämme siis itse samaa pahaa, jota emme hyväksy. Suomalaisetkin siis murhan merkkejä kantamaan! Te olette hulluja sotaväkenne kanssa! Hengen aseet ovat suomalaisten ainoat oikeat ja luonnolliset aseet.

-- Mennäpä nyt hengen aseilla tykkejä ja pajunetteja vastaan tai rosvon kanssa käsirysyyn, niin huonommalle puolen jäit.

-- Herra Huhtanen on oikeassa, sanoi agronomi. Hengen aseet eivät riitä, ei ainakaan maalla. Me olemme siellä suorastaan ryövärien käsissä. Tarvitaan suojeluskuntia, sanotaan niitä siksi, jos pelkäätte nimitystä sotaväki.