Part 10

Voi Vera-lapseni, epätasaisen sieluni kuvastin oudossa ruumiissa, miksi olet minulle niin outo? Sinä vierastat minua. Niin, olen sen ansainnut. Otin itseni pois Varvaralta ja hän kostaa nyt minulle ottamalla minulta pois sinut. Olen sen ansainnut. En nuoruudessani ihannoinut lapsia, en omaanikaan. Lapsi oli minusta silloin kaiken inhimillisen itsekkäisyyden kerä, se kauhisti minua kuin silmäys ihmisluonnon pohjattomaan parantumattomaan alhaisuuteen. Lapsen viattomuus, syyttömyys, tuo melkein uskonkappaleeksi kohotettu väite, itsekkäiden vanhempien suusta lähtenyttä lörpötystä! Ihmisen hyvänä syntyminen, hullumpaa utopiaa kuin hänen jumalaksi tulemisensa! Miksi pitäisi rakastaa omaa lastaan enemmän kuin kaikkia muita? Soentua yhden kauniin valheen edessä? Jos en voi rakastaa kaikkia yhtä paljon kuin omaani, en tahdo rakastaa tätäkään; se olisi vääryys ihmisyyttä kohtaan, niin järkeilin ennen. Kasvattaa? Antaa kasvaa vain, on paras kasvatus. Ihanassa ihmisyydessä. Missä sitä oli? Sitä etsin, pengoin kirjoissanikin, ja löysin vain epäkohtia, jotka kuihduttavat ihmisen sielun. Mutta kaiken sen takaa täytyi näkyä ikäänkuin kajastus jostakin kauniimmasta ja jalommasta elämästä, jota, ikävöin. Ei, ei sitä kukaan nähnyt!

Turhaa tämä viisastelu. Nyt tuntuu toisenlaiselta. Minun elämässäni on jotakin kieroa, hirviömäistä, sekä siinä, missä se muistuttaa toisten tapaa, että siinä, missä se poikkeaa siitä. Oi, omatunto, miten olet tottumuksen orja, eniten kalvat minua siitä, missä olen ollut olevinani sankarillinen ja poikennut muista.

Veran, jonka kerran vieroitin itsestäni, tahtoisin nyt valloittaa takaisin. Tahtoisin hänet itselleni kokonaan. Tahtoisin nostaa hänet kuin todellinen isä voimakkaalla käsivarrella omakseni. Tahtoisin hänen rakkautensa, hänen villin, syntymässä säikähtäneen sielunsa. Liian myöhäistä!

Niin, minun pahan omantuntoni nimi on Vera, kaunein nimi, minkä tunnen. Ja se jankkaa: Koko sankarillisuutesi oli kevytmielisyyttä, laiminlöit kalleimman velvollisuutesi lastasi kohtaan ja siksi saat nyt kieltäytyä ihanimmasta oikeudesta, mikä ihmisen osaksi voi tulla, oikeudesta nähdä elämänsä ja minänsä jatkuvan uuden sukupolven rakastavassa muistossa.

Kuutti vääntelehti tuhkan hiessä.

Miten köyhä minä olen, köyhä, köyhä! pääsi huokaus hänen huuliltaan. Mutta kevytmielinen! En, en! Olen ajatellut liiaksikin. Ainakin Varvaran jälkeen. Olen aina tuntenut, että rakkauden tulisi olla välitöntä juhlaa, ei harkintaa, mutta en ole voinut juhlasoihtuja sytyttää, siksi en ole voinutkaan rakastaa... Varvara, ole huoletta, sinulla ei ole koskaan oikeastaan ollut kilpailijatarta...

Taas viittoi pimeydessä valkea käsi.

Olet kuin Raisa Ungvesen! Muistatko?

Muistan kyllä. -- Me ajoimme keltaisina riippuvain oranssipuiden siimestämää tietä Fiesoleen päin. Olimme lähteneet Firenzestä iltapäivä-ajelulle kaupungin ulkopuolelle, tuohon ihanaan vuorikylään. Sinä Raisa, olit kuten tavallisesti kalpea, kylmä ja korkea kuin kotimaasi Norjan tunturit. Olit niitä naisia, joihin nähden ei ole pakoitettu tunnustamaan pataa, niitä, jotka ympäröivät itsensä sillä epäinhimillisellä välinpitämättömyydellä, joka antaa toisellekin luvan olla välinpitämätön. Joka näki vain otsasi ja silmäsi, olisi voinut luulla sinua mieheksi, mutta suusi ei voinut salata sisintä herkkyyttäsi, ei minulta. Olinhan itse samanlainen. Tietäen syntyperäisen tunteellisuuteni heikkoudekseni, menin ulkonaisessa esiintymisessäni vieraiden kanssa kernaasti päinvastaiseen sävyyn. Sinä häpesit näyttää, että sinulla oli tunne-elämä tai sitten oli se sinulle liian pyhä. Sanoin sen sinulle. Sinä katsahdit kummastuen teräsharmailla silmilläsi minuun. Myönsit minun olevan oikeassa. Sitten sinä _kerroit_ siitä, et _näyttänyt_ sitä. Niin paljon luottamusta ja niin paljon kuoreensa sulkeutunutta epäilyä yht'aikaa! Tai ehkä tuo itsehillintä oli välttämätöntä hienotunteisuutta minua kohtaan, minun vapauteni arkaa suojaamista. Rakastitko minua silloin? Pyysitkö rakkauttani? Tuskin. En tiedä sitä vielä tänäkään päivänä. Ei kukaan nainen ole ainakaan mahdottomammalla tavalla koettanut vietellä miestä. Miksi sinä annoit minulle elämänsalaisuutesi? Etkö peljännyt, että julkaisisin sen koko maailmalle? Se seikka ei kai liikuttanut sinua. Sinä menit pois yhtä tyynenä, kylmänä kuin olit tullutkin tielleni. Mutta äänesi soi vieläkin välistä korvissani kuin hukkuvan rukous...

Sinä istuit jäykkänä, katsellen keltaisessa ruskossa hehkuvalle campagnalle päin ja sinä kerroit kuin jostakin vieraasta ihmisestä:

"Kysytte, miksi en maalaa itsenäisesti, en edes yritä. Siksi, että tiedän, että en osaa luoda mitään, en ole koskaan osannut... en edes elävää ihmislasta. Sekin on riippunut minun sielullisista vammoistani. Tiedättekö, väliin ajattelen, että olisi ollut parempi, ettei minua koskaan olisi opetettu lukemaan, että vanhempani olisivat jättäneet synnytettyään minut omiin hoteisiini, kuin elikon auringonpaisteeseen, elämään ja rypemään vaistojeni varassa kuin nuo italialaiset bambinot, jotka jaksavat olla niin ihastuttavan nuoria maansa iki-vanhassa pölyssä. Istutettu ajatus on myrkkyä. Se teki minut lapsena vanhaksi, ja myöhemmin elämässä rampautuneeksi. Isäni oli rikas laivanvarustaja Bergenissä. Hän oli _selfmade man_. Hän luki hirveästi ja kokosi kaikki maailman kirjat kirjastoonsa. Minä olen tuon hyötykirjallisuuden kukkanen, kuivettunut ennenkuin se on päässyt hedelmäksi. Ja minun osakseni olisi voinut tulla täydellisin onni, mikä ihmiselle voi tulla."

"Niin luulee aina siitä onnesta, jota ei ole saanut." sanoin minä.

"Minä rakastin nuorta taiteilijaa, hän jatkoi, ja hän minua, syvästi, ymmärtävästi, rajattomasti. Mutta hänellä oli parantumaton tauti ja minä, joka olin lukenut kaikki nuo hirveät perimysteoriat, kieltäydyin olemasta hänelle muuta kuin ystävä. Ajatelkaas, muka tulevan polven vuoksi, olemattoman, tulemattoman, epävarman sikiön vuoksi, uhrasin tämän miehen, joka oli nerokas, hyvä, rakas, jolla saattoi olla maailmalle jotakin annettavaa... Ja sitten menin kuitenkin naimisiin välinpitämättömyydestä, ehkä epätoivosta, tavan vuoksi ja ehkä rahojen vuoksi päästäkseni matkustamaan Europaan ja näkemään rakastettuani. Mutta miehelleni en voinut olla oikea vaimo, kun en rakastanut häntä. Se oli minulle mahdotonta. Ja silloin vasta huomasin koko erehdykseni laajuuden. Olihan miehelläkin oikeus vaatia itselleen jälkeläistä. Jos ei oma vaimo voinut eikä tahtonut sitä tehdä, niin joku toinen sitten. Mutta minä ainakaan en katsonut olevani oikeutettu rakkauden puutteesta tahallisen hedelmättömänä pitämään vaimon asemaa, vaan luovuin siitä, luovutin sen muille. Siitä asti olen harhaillut maailmaa ja kopioinut."

"Ja hän, rakastettunne?"

"Hän on myös naimisissa jo. Oikea hetki meni minulta ohitse. Ja nyt kun vanhenen ja yksinäisyys alkaa ahdistaa, toivoisin, että olisin ollut kuin muutkin ihmiset, yhtä ajattelematon, että minulla olisi lapsi, aivan tavallinen, epätäydellinen, isien pahoillateoilla kuormitettu, niin, vaikkapa ilman rakkautta syntynyt, jota saisin hoivata ja auttaa, jolle saisin antaa, antaa rajattomasti hänen ylpeyttään loukkaamatta ja takaisin saamista ajattelematta. Nyt vieläkin tahtoisin lapsen ja isän sille, niin, välittämättä rakkaudesta tai lääkärinkirjojen enteistä."

"Maailman helpoin asia."

"Maailman vaikein."

Oula Kuutin silmät ja korvat olivat pimeästä kuin toistaneet tuon kauan sitten tapahtuneen välikohtauksen. Mahtoiko hän vielä elää, Raisa? Yksin, vaiko lapsensa kanssa? Hän olisi voinut olla senkin lapsen isä. Entä sitten? Naiset riistivät lapsen kuitenkin isältä! Veran oli ottanut Varvara, sitten Kaarina. Hiljaa, syytöksen paholainen! Oma syy!

Mutta hän oli melkein mustasukkainen Kaarinalle. Ja mitä varten teki Kaarina tuon kaiken? Sitä kysyi hän usein itseltään saamatta vastausta. Jos sittenkin... Ei, ei...

Hän ei ymmärtänyt enää nykyajan naisia. He olivat lakanneet olemasta se suuri ja salaperäinen kissaeläin, se käsitettävä käsittämätön, miksi miehet ja runoilijat olivat hänet tehneet. Hänessä oli jo tuhat yksilöllistä pikkupiirrettä, tuhat salakavalaa onkaloa niinkuin ennenkin, mutta joilla nyt oli personallisen viljelyksen leima ja jotka panivat sieluntutkijan ymmälle, estivät häntä kuittaamasta naissukupuolta samanlaisilla ylimalkaisilla mainesanoilla kuin ennen.

Mutta Kaarina hänen olisi pitänyt tuntea ja hän tunsikin hänet. Samanlainen kuvittelija pohjimmaltaan kuin hän itsekin. Jos hän olisi ollut runoilija, ei kukaan olisi hänelle nauranut... Puhtaampaa ilmakehää kuin Kaarinan ei voinut koko Suomi Veralle tarjota, siitä oli hän varma, kaikista niistä syytöksistä huolimatta, mitä häntä vastaan tähdättiin. Kaarina! Tuo nimi hellytti niin tuskallisesti hänen sydäntään. Hänen olisi tehnyt mieli itkeä. Se pehmeys ja lempeys, se orpous, joka kuului Kaarinan olemukseen, erotti hänet niin omituisesti kaikista muista tendenssi-naisista. Suojata sinua pitäisi, tunsi Kuutti omassatunnossaan. Ja kuitenkin joku selittämätön voima sai hänet aina teeskentelemään Kaarinalle pahempaa ja kovempaa kuin mitä hän oli. Hän melkein pelkäsi, että Kaarina vaatisi häntä itseäänkin toteuttamaan utopiojaan. Niinkuin Salme Tamm. Kaikki naiset tahtoivat häneltä jotakin, velvoittivat, rääkkäsivät hänen omaatuntoaan, joka tahtoi nukkua autuaan lepoa. Niin, lepoon tuudittajaa, hämyhetkien vienoa, viihdyttäjää hän kaipasi, ei muuta. Henkevyyttä, sitä oli hänellä itselläänkin. Sellaista kuin tuo pieni Orkokummun kartanon tytär, sellaista kuin Meri, hän ikävöi.

Mikä ihastuttava lapsi! Kuka olisi uskonut häntä Aarian sisareksi, tuon Aarian, joka kerran eräänä myrsky-yönä Parisissa tuntemattomana oli syöksynyt häntä lohduttamaan "Hengen käskystä"; joka oli luullut, että yksin ollen ollaan aina myös yksinäisiä! Niin tyhmällä hän ei toki tehnyt mitään.

Mutta Meri oli tämän kukkivan, täyteläisen maan tytär, täydesti. Mikä tuhlaus ja keveys, mikä rajaton myötämieli ja harkitsematon alttius uhkui hänestä! Elämän aallot kantoivat häntä riemulla. Kaikki hänessä näytti sanovan: "Minulla on varaa antaa, ottakaa kaikki, mitä minulla on, en tarvitse helyjä, en koruja, en tarvitse mitään muuta kuin nuoruuteni ja elämäni ollakseni rajattomasti onnellinen ja kiitollinen. Ja te ihmiset olette niin rajattoman hyviä sellaisina kuin olette, sinäkin setä Kuutti!"

Tuo pieni ihailijatar oli tullut ensimäisen kerran Kuutin luo Seiven opastamana ja sitten yksin, useamman kerran, hurmaavan varomattomasti, kantaen kukkia ja hedelmiä sylin täydeltä kuin antiikin koryfee. Ja Kuutti oli pitkästä aikaa tuntenut vapauden keveän ilman tuulahduksen ummehtuneessa sydänkomerossaan ja siellä oli alkanut soida vanha riemullinen ja kaihoava laulu:

"Kennst du das Land, wo die Zitronen blühn, -- -- -- Dahin, dahin möcht' ich mit dir, o mein Geliebter, ziehn!"

Mignon, Mignon! Sinne kanssasi kauas satumaahan!

Vanha mies, setä, mitä sinä hupsuttelet? Oletko aikeessa rakastua vielä vanhoillasi? Vai rakastatko niin sinulle suitsutettua ihailua, että sekoitat asian ja esineen?

Ei, ei! Sinun vuoksesi, pienoinen, joka et mitään vaadi, tahtoisin tehdä suurimmat sankarityöni!

Tahtoisin, enkä tee. En ainoatakaan!

Luonnottomasti herkistyneeseen korvaan pauhasi yön hiljaisuus kuin iankaikkisuuden aukea meri riipoen ja repien ajatuksia kuin myrsky piipittäviä linnunpoikasia.

Kuoleman varjon kaartuessa hänen ylleen mitä jäisi hänestä jälelle? Kasa kirjoja! Huonoin osa hänestä. Paras sammuisi pois hänen kanssaan. Aivojen puhtain palo, sielun saavuttamattomin unelma, tahdon kipein ja kaunein kurkoitus. Hyvä Jumala, se oli väärin! Turhaa kaikki hänen ihmisymmärryksensä, turhaa sen hinta, kärsimys, minkä hän oli tuottanut ja minkä muut olivat hänelle tuottaneet. Kaikki arvokas hukkui, niinkuin arvotonkin, jäljettömiin.

Jumala, pelasta edes joku tuskasta pusertunut simpukan helmi katoamattomuudelle! rukoili hänen sielunsa. Anna minun edes yhden kerran kohota täyteen mittaan ennen kuolemaani, kypsyä mieheksi ja taistella se suuri jumal-painini, josta minä olen uneksinut! Ottaa syliini koko elämä, koko ihmisyys ja antaa se takaisin ihmisille äärettömällä tuskalla ja äärettömällä rakkaudella kirkastettuna ja niin yksinkertaisessa muodossa, että sen lapsikin ymmärtää!

Kaikki suuri oli yksinkertaista, elämässä, taiteessa. Ihmisenä hän ehkä saattoi saavuttaa tämän maailmaa syleilevän yksinkertaisen kaikkeusrakkauden, mutta taiteilijana! Yhä vain siruja, muruja siitä. Hän oli taiteilija vain heikoimmilta ihmisyys-osiltaan! Se teki nöyräksi, mutta samalla langetti ylle surun, joka lähenteli epätoivoa. Aina hän tunsi taiteilijan heikommaksi ihmistä itsessään. Vielä ei hän jaksaisi, kykenisi antamaan ilmaisua suurimmalle, korkeimmalle. Hän ei rohjennut edes yrittää. Mutta ehkä vielä, joskus... Mutta jos sitä hetkeä ei tullutkaan, koskaan! Mikä musertava ajatus! Ei koskaan saisi hän silloin rauhaa, ei haudassakaan!

Kuumeisin, kirvelevin otsin oli Kuutti kohonnut ryntäilleen vuoteessaan.

Turhaa oli enää yrittää saada unen päästä kiinni. Aamu loi jo kalpeaa sarastustaan aavemaisesti kiilteleviin akkunoihin.

Kuin unissakävijä siirtyi hän työpöytänsä ääreen.

Pitkä aurinkoinen sädekimppu tulvahti samassa kirjoituspöydälle ja puhtaalle valkoiselle paperiarkille, johon hän hitaasti piirsi otsikon: _Uskontunnustukseni_.

X.

-- Kerro, kerro minulle taas jotakin isästäni!

Vera loikoi sohvalla, hypistellen pitkissä hermostuneissa sormissaan puoleksi poltettua savuketta ja Viljo Seipi istui koulupoikamaisen säännöllisessä asennossa hänen vierellään katsellen Veraa uskollisen koiran ilmein.

-- Sinähän tunnet hänet itse paremmin kuin minä, joka vain jonkun kerran olen ollut hänen seurassaan.

-- Mutta sinä tiedät enemmän hänestä.

-- Valheita ehkä vain.

-- Valheista minä juuri pidän. Valheet ovat ihania. Kerro nyt, rakas Seipi!

-- En muista enää mitään. Olen kaikki kertonut.

-- Paha poika! Etkö ole pyytänyt Vaskion kertomaan lisää, niinkuin olen määrännyt?

-- Vaskiokin on vain yhden talven ollut hänen lähettyvillään. Minä vakuutan, olen koko isääsi koskevan kronikkavarastoni jo tyhjentänyt.

-- Mutta nyt? Mitä isäni nyt tekee? Yksityiselämässään? Sinähän sanoit hiljan käyneesi hänen luonaan asialla. Sano, millä asialla? Ethän vain minusta kielimässä?

-- Oi, en! Eräs neiti halusi tutustua isääsi, kiittää häntä jostakin teoksesta... Mistä minä tiedän... Sellaista sattuu aina kirjailijan kynnyksellä. Esitin hänet...

Veran kasvojen yli kulki kuin pieni pettymyksen varjo.

-- Tuo neiti olisi voinut itse esittää itsensä. Sinä et saa käydä muiden asioilla kuin minun. Muista se! Muuten saat matkapassit.

Vera naputteli kenkänsä kärellä nyrpeissään lattiaan.

-- Ei se ollut siis tuo virolainen?

-- Mikä virolainen? kysyi Seipi ihmeissään.

Vera supisti suunsa salamyhkäiseksi.

-- Hänellä on virolainen rakastajatar. Kaunis ja viisas nainen! Eikö totta?

-- En usko.

-- Mutta minä uskon. Se on hirveän intressanttia kaikki tuo. Mutta se ei riitä! Hänen pitäisi tehdä jotakin oikein hirveää, jotakin, joka herättäisi pahaa verta, huomiota. Veisi pois häneltä kaikki ihailijat ja ihailijattaret. Tekisi hänet niin, niin yksinäiseksi, ettei hänelle jäisi... Niin, ei muuta kuin me...

Vera naurahti hermostuneesti.

-- Minun täytyy siitä hänelle huomauttaa. Lähetän sinut sitä tekemään.

-- Mutta rakas Vera, miksi et itse mene hänen luokseen?

-- Aina sitä kysyt. Se on salaisuuteni. Minun aikani ei vielä ole tullut... näetkös. Ja siihen asti on suloista edes puhua hänestä. Kuule, rakas Viljo Seipi, sinä olet ainoa, jonka kanssa voin sitä tehdä. Ilman sinua minä en jaksaisi elää. Niin, niin, usko pois. Sinun kanssasi voin olla kuin yksin enkä sentään tunne yksinäisyyden painoa. Sinä olet kuin ilmaa, kuin ei kukaan, niin keveä. Ja sitten sinä olet niin hyvä. Se ei ole kyllä mikään ansio! Mutta minä pidän sinusta, _vaikka_ sinä olet hyvä. Omituista, että juuri minä olen sattunut niin hyvien ihmisten pariin kuin sinä ja täti Kaarina! Ja omituista, kuinka toisilla ihmisillä on niin harvinaiset taipumukset hyvyyteen! Se on heistä tietysti miellyttävää ja hauskaa. Kummallinen maku. Mutta sinäkin olet niin rakennettu. Olet syntynyt hyväksi, minkä sille mahdat! Minä annan sinulle anteeksi tuon luonnonvian.

Vera nauroi kujeilevasti.

-- Ikävä kyllä ei minulla ole vain jaloja synnyntävikoja, hymähti Seipi. Mutta minä koetan olla hyvä, tulla hyväksi.

-- Miksi?

-- Siksi, että tunnen sen olevan oikein.

-- Minusta se on välistä väärin. Niin juuri, väärin on olla pahalle hyvä. Täytyy ymmärtää. Kuinka voi hyvä ymmärtää pahaa. Kuinka sellaista, jota ei itse ole?

-- Riittää jos ymmärtää, että paha on onnettomuus -- pahalle itselleen.

-- Niin, sinä ymmärrät, että minä olen onneton, rakas Seipi, ja se riittää minulle! Sinulla on oikeanlaatuinen hyvyys, sellainen, josta et itse tiedä, josta et puhu, jota et tyrkytä muille. Sinä olet siinäkin suhteessa samanlainen kuin täti Kaarina. Mutta hän on aina niin surullinen. Hän on kaikessa, täydellisyydessään murheellinen kuin kirkon ilosanoma, vaikka hän ei olekaan kirkollinen. Tiedätkö, me puhumme usein Jumalasta. Jumala on hänen mielestään jotakin, jotakin... en osaa selittää. Hän luulee, että me tulemme Jumalaksi. Minäkin, ajatteles!

Vera nauroi, niin että helisi.

-- Ja kuitenkin olen hänelle niin hirveän paha. Hän herättää minussa vastaansanomisen halun. Se on minussa synnynnäistä. Intoilijan edessä olen kylmä kuin jää, nahjus saa minut kiihkomieliseksi. Jos joku tahtoo miellyttää minua, en ole häntä näkevinänikään. Puhun sydäntäni ja järkeäni vastaan. Täti Kaarina kärsii siitä, kärsii, eikä lyö, ja se raivostuttaa minua. Hän on liian syvä minulle, luulen. Sinä sitävastoin olet inhimillinen ja pintapuolinen. Se sopii minulle ja siksi pidän sinusta niin hirveästi.

-- Hyi Vera, nyt Vera narrii taas, sanoi Seipi hyväilevästi leikitellen. Kuinka paljon Vera pitää minusta?

-- Noin paljon!

Vera levitti käsivartensa levälleen ja suuteli Seipeä molemmille poskille ja suulle...

-- Mitä sinä Vera...?

-- Venäläisen ristinmerkin vain tein. Minähän olen ryssä. Kuule, etkö pelkää, että minun kanssa seurustellessasi joudut boikottauksen alaiseksi kuten ennen muinoin isäni äitini vuoksi?

-- Voi, kun sinä aina teet pilkkaa Vera! Etkö voisi pitää minusta oikein totisella, vakavalla tavalla?

-- Minä pidän sinusta vakavasti aina kun puhun isästäni kanssasi. Se on ääretön, ääretön luottamuksen osoitus. Hän yhdistää meitä, ymmärrätkö. Tietämättään. Puhutaan taas hänestä. Ei noista suomalaisista häväistysjutuista enää, ne tunnen. Mutta muista. Mitä mahtoi hän tehdä niinä kymmenenä vuotena, jotka hän vietti ulkomailla? Siinä on aukko sivistyksessäni. Eikö Simo Vaskio ole kertonut? Olen lukenut hyvin tarkkaan hänen _Taiteilija-avioliittonsa_. Hän kirjoittaa niin uskottavasti, että luulisi hänen käyneen itse läpi kaikki nuo erilaiset infernon asteet. Luuletko, että tuo kaikki on hänestä itsestään?

-- Ei runoilija tarvitse kouriintuntuvaa todellisuutta.

-- Niin sinä sanot. Mutta miksi ovat siis kaikki hänen kärsivät taiteilijansa miehiä, miksi eivät koskaan naisia? Hm, minulla on oma ajatukseni siitä. Tiedätkö, Seipi poikaseni, minulla on sinulle oikein, oikein suuri salaisuus: minä olen myös päättänyt ruveta kirjailijaksi. Minä päätin sen jo silloin, kun otin itselleni oman nimen. En tahdo joutua isäni varjoon enkä myöskään pimittää häntä maineellani. Sillä maineeni tulee olemaan tavaton, suuri ja -- huono!

Vera puhalsi vallattomasti savukiehkuran ilmaan lapsellinen ja nautiskelevainen iloilu poskipäillään.

-- Tai sitten rupean näyttelijättäreksi, jolla on tuollainen rappeutuneen papin poimurikas naamataulu. Olen niin ihanan pintapuolinen ja maalaan itseni piruksi ja säikäytän porvareita, rääkkään ihailijoitani, käyn puettuna kuin kuin -- mikä! Ja jos kirjoitan, kirjoitan vallan hirveitä asioita ja panen alkulauseeseen, että kaikki on minusta itsestäni...

-- Mutta Vera, minä olen varma siitä, ettei sinun tee mielesi ollenkaan tehdä kaikkia noita kauheuksia. Vera, sinä valehtelet oikeastaan vallan hirveästi...

Vera nyökäytti päätään syvämietteisen ja hajamielisen näköisenä.

-- Voit olla oikeassa. Minä valehtelen todellakin hirveästi. Mutta se on niin hauskaa. Näyttelijä saa valehdella. Kirjailija saa myöskin. Miksi en minä saisi...

-- Saat, Vera, saat. Sinä et oikeastaan sittenkään valehtele, kuvittelet vain. Sinun valeesi on tarkoituksetonta, taidetta taiteen vuoksi, puhdasta runoilijafantasiaa. Sinusta voi tulla suuri runoilija!

-- Nyt pilkkaat sinä minua. Ja sotkit, keskeytit äskeisen ajatusjuoksuni! Nyt en enää muista, mitä minun piti kertoa. Paha poika! Teet virkavirheitä. Tiedätkö edes, mikä sinun virkasi on minun luonani?

Vera hypähti seisaalleen ja pudisteli Seipeä.

-- Sinä olet paashi, minun paashini! No, nyt sen tiedät. Sellainen kuin ritarienrouvilla oli keskiaikana...

Vera kiipesi jälleen sohvan nurkkaan suurien tyynyjen väliin, tarunomainen hohto vihreälle kuultavissa silmissään.

-- Niin, sitten kun minusta tulee suuri kirjailija, käyn puettuna turkkilaiseen fetshiin, helmiin ja kultabrokaadeihin. Asun suuressa linnassa vuorella meren rannalla, ikuisessa äänettömyydessä, häiriytymättömässä unelmassa. Sinut vien sinne mukaani, jos olet kiltti. Mutta saat odottaa oven takana, kunnes suvaitsen tehdä merkin. Sinun pitää olla valmis aina olemaan seuranani, kun tarvitsen sinua, kun olen väsynyt, iloinen, seikkailu-tuulella tai onnettomasti rakastunut. Sinä saat olla rippi-isäni sillä ehdolla, että aina annat anteeksi kaikki hirveimmät rikoksetkin. Ja sitten sinun pitää osata hävitä olemattomaksi, jos tahdon. Se on vaikea ammatti ja edesvastuullinen. Mutta sinä osaat sen kyllä, sinä olet ainoa, joka osaat. Lohduttaa, auttaa, kuunnella, palvella, riisua minut -- aseettomaksi. Tarkoitan, luonnolliseksi. Sinua en pelkää. Sinulle kun valehtelen, en tee rikosta, sen tunnen, olen luonnollinen, se on iloa, ja jos taiteen teko on yhtä suurta riemua, on se leikkiä. Sinä olet niin, niin tarpeellinen minulle.

-- Enkä sentään riittävä.

-- Niin katsos, sitten pitää minulla olla myös henkiystäviä tai työtovereita, joiden kanssa puhun elämäntyöstäni, aatteista, sellaistahan taiteilija kaipaa...

-- Enkö minä siihen kelpaa? Olenhan minäkin vähän kirjailija -- ollut... Ja voin vielä tulin siksi, jos sinä tahdot.

-- Ei, ei. Se pilaisi kaiken, ja minulla pitää olla oikea taiteilija. Et sinä ole oikea. Et ole oikea mikään.

-- Mutta minä olen kuullut, että oikeat taiteilijat eivät puhu koskaan taiteestaan. Sitä tekevät vain dilettantit... ja että oikeat taiteilijat eivät ole ollenkaan taiteellisia, eivätkä oikeat runoilijat runollisia, pantuaan kaiken sen puolen itsestään teoksiinsa.

-- Isä on runollinen.

-- Siksikö, että hänen elämänsä on ollut murhenäytelmä?

Vera pudisti heikosti päätään.

-- Minäkin tunsin hänet kerran... läheltä... Muistan, kuinka ennen, hyvin, hyvin kauan sitten, ollessani aivan pieni, neljän vuotias, joka ilta juoksin puolipukimissa isäni luo ja kysyin: "Mikä minä nyt olen?" Ja aina nimitti hän minua uudella nimellä. Ah, ystäväni, miten ihanilla! Arvaas, mikä olin: Lammas-Liisa, Tutis-Jussi, Poro-Pirkko, Satu, Resu-Maija, Mörrin Pörri, Silkki-Siippa, Meren kulta... Ah, ah, kuinka se oli ihanaa!

Kyyneleet tulvahtivat esiin Veran silmistä.

-- Vera, pikku Vera, hyvitteli Seipi. Sinun runoilija-isäsi pitäisi nähdä sinut nyt. Kyyneleet tekevät sinut aina kauniiksi kuin sade kukkasen. Jos isäsi enää on niin herkkä kauneudelle kuin nuoruudessaan, nyt, kun hän on oikea ammatti-runoilija, lisäsi hän piloillaan.

Seivestä oli hauskaa vastustella vähin, saadakseen tytön puolustamaan isäänsä. Mutta tällä kertaa hän iski harhaan. Vera oli laskemattoman epäjohdonmukainen.

Hän purskahti itkusilmin nauruun.

-- Minä teen sinusta hovinarrin, jahka ehdin saada hovin. Oh, mutta yhden tärkeän olin unohtaa. Minulla pitää tuolla linnassani olla myös oma rakastaja, joka rakastaa minua yli kaiken ja jonka edestä minä voin antaa henkeni.

-- Ennen aikaan vaati rakastaja ruumiin.

-- Hän saa senkin, jos jaksaa valloittaa.