Part 9

Kesäkuun alussa kävin kirjeessä mainitulla saarella, jossa höyrylaivalaiturin läheisyydessä oli metsän keskellä siellä ja täällä muutamia huviloita sekä merenpuoleisella rannalla, noin kilometrin päässä huviloista, muutamia pieniä kalastajain taloja. Yhdestä niistä vuokrasin itselleni vinttikamarin kesäasunnoksi, johon minun oli määrä tulla asumaan vasta heinäkuun alussa, sillä silloin alkoi kesälomani.

Esterin tiesin muuttaneen saarelle kesäkuun puolivälissä, mutta minä en ilmottanut hänelle itsestäni mitään (tuohon toukokuussa saamaani kirjeeseensäkään en ollut vastannut) enkä päätöksestäni tulla samalle saarelle kesää viettämään. Vaikka ikäväni päästä hänen läheisyyteensä kävikin päivä päivältä yhä polttavammaksi, sain minä kuitenkin itseni pidätetyksi antamasta hänelle mitään tietoja, saadakseni yllätyksenä tapahtuvan kohtaamisemme sitä sisällökkäämmäksi.

Tuskin koulupoika on koskaan sen kiihkeämmin kesälupaansa odottanut kuin minä heinäkuun alkua. Kun se vihdoinkin tuli riensin minä suoraapäätä saarelle.

Kohtaamatta Esteriä laivasillan läheisyydessä kulin minä asuntooni ja vietin ensimäiset pari päivää ollenkaan liikkumatta huvila-alueella päin ja nauttien tietoisuudesta, että Esteri asuu ja liikkuu läheisyydessäni eikä tiedä minusta mitään.

Talonväeltäni sain tietooni Esterin sukulaisten omistaman huvilan ja kolmantena päivänä ulotin kävelyretkeni sille kulmalle saarta. Kulin hitaasti astellen huvilan ohi johtavaa polkua ja kertaakaan sinne päin katsomatta, mutta tuntien kuitenkin jännitystä ikäänkuin Esteri olisi jostakin ikkunasta hämmästyneenä minua katseellaan seurannut. Kun olin ehtinyt huvilan sivu tunsin jonkunlaista pettymystä ja palasin toisen kautta asuntooni.

Seuraavana päivänä kulin samaa tietä ja samalla tavoin. Tapaamaan Esteriä asunnossaan en vieläkään päättänyt mennä. Mutta kun olin juuri sivuuttamaisillani huvilan, kuulin pensasten keskeltä huvilaa ympäröivän aidan takaa mainittavan nimeäni. Jotakin sellaistahan olin salaa odottanutkin ja kuullessani tuon tutun äänen minä värähdin ja käännyin kohti.

Siinä oli siis Esteri edessäni ja väkisinkin tunsin minä jonkunlaista hämillisyyttä käydessäni häntä tervehtimään.

Hän ihmetteli kovin tavatessaan minut täällä niin odottamatta, sanoi olevansa siitä kovin iloinen, kyseli olinko minä täällä kesää viettämässä ja kuinka minä olin voinut viime tapaamisemme jälkeen.

-- Erinomaisen hauskaa, että tekin olette tänne kesäksi asettunut. Täällä on niin vilpoisaa ja raikasta, -- lopetti hän.

Minä tunsin noiden sanojen johdosta masentavaa pettymystä aivankuin jotakin olisi ollut käsistäni pois luisumassa. Varsinkin kiusasi minua se, että hän tuntui niin luonnollisesti sanovan olevansa iloinen minun tapaamisestani. Vastatessani hänelle jotakin ylimalkaista katsoin minä häntä tutkivasti silmiin. Ja siellä syvällä luulinkin näkeväni jotakin värähtelevää odotusta ja neitseellistä arkuutta.

Sen huomatessani kävin minä tavattoman iloiseksi ja aloin vuorostani kertoa hyvin luonnollisesti ja keveästi, kuinka täällä oli hauska kesäänsä viettää, kuinka minä olen täällä kerran ennenkin asunut (mikä ei ollut lainkaan totta) ja kuinka meri-ilma on vahvistavaa j.n.e. Silloin katsoi Esteri minua pitkään ja näytti vuorostaan tuntevan pettymystä. Mutta minä kävin yhä iloisemmaksi ja kerroin purjehdusretkistäni, jommoiselle voisimme joskus yhdessäkin lähteä, vesilinnun metsästyksistäni ynnä muusta sellaisesta. Ja kuta pitempään hän minua katsoi, sitä iloisemmaksi tunsin itseni. Lopuksi heitin kohteliaat hyvästit ja lähdin riemuitsevin mielin edelleen kulkemaan.

Seuraavan päivän pysyttelin omalla kulmallani ja sitä seuraavana näin ikkunastani Esterin vaalean päivänvarjon liikkuvan läheisellä rantakalliolla. Minä säpsähdin ilosta, sillä jotakin sellaistahan olin odottanutkin. Hän istahti hetkeksi kallion laella olevalle paadelle. Kertaakaan ei hän katsahtanut taloja kohti ja siitä minun iloni yhä kasvoi. Ensin päätin rientää suoraapäätä hänen luokseen, mutta sitte sai minussa taas saituruus vallan ja minä pysyin sisällä ja hyväntunnosta hytisten seurasin katseellani Esteriä, kun hän hitaasti kävellen kulki kallion toiselle puolen ja hävisi näkyvistäni.

Sen jälkeen seurasi pari myrskysateista päivää, jolloin meri pauhasi mustana ja vaahtoisena ja vettä tuli aamusta iltaan ja läpi öiden. Noina pitkinä ja ikävinä päivinä painui mielialani maan rajaan ja sielussani alkoivat taas risteillä epäilykset ja itsesoimaukset.

Kun ilma vihdoin kolmantena päivänä selkeni ja aurinko iltapuoleen oli ehtinyt kuivata kostean maan, lähdin minä kävelemään pitkin rantaa huviloille päin.

Puoli taipaleessa minä pysähdyin iloisesti hämmästyen, sillä Esteri istui muutamalla rantapaadella ja katsoi ulapalle, missä mainingit raskaasti ajoivat toisiaan.

-- Esteri! -- huudahdin minä iloisesti ja riensin hänen luokseen sekä ottaen häntä kädestä jatkoin:

-- Tiedätkö, kotoa lähtiessäni minä vaistomaisesti tunsin, että tapaisin sinut jossakin täällä!

Me emme olleet ennen toisiamme varsinaisesti sinutelleet, mutta nyt tuntui minusta niin luonnolliselta asialta puhutella häntä Esteriksi ja sanoa sinuksi.

Hän kohosi nopeasti seisomaan ja minä ehdin nähdä vain häipyvän varjon siitä alakuloisesti ilmeestä, mikä hänen kasvoillaan oli vasta asunut mutta mikä nyt nopeasti teki tietä ilonhohteelle. Hän yritti sanomaan jotakin, mutta vaikeni kesken ja katsoi vain minua, silmissään hyväilevä ilme.

-- Ja sinäkin olet aavistanut minun tulevan tänne, eikö totta? -- puhuin minä kiihkeästi edelleen pitäen häntä molemmista käsistä. -- Ethän loukkaannu, että niin sanon, sillä minä olen jo kauan tuntenut meidän välillämme vallitsevan henkisen yhteyden? Tiedätkö, minä jo koulupoikana ikävöin ja pyrin sinun läheisyyteesi ja sitte vuosien mennessä on minussa vallinnut sama pyrkimys vaikkakin itsetiedottomasti. Silloin junamatkalla, muistathan, selveni se minulle ja tällä hetkellä olen siitä aivan vakuutettu. Ja tuon matkan jälkeen olen minä kokonaan elänyt sinussa, vain sinussa, ja ikäväni sinuun jokaisen epäilyksen hetken jälkeen on käynyt yhä polttavammaksi. Sillä sinussa olen nähnyt ja tuntenut sen ihmisen, jonka läheisyys tuntuu poissa ollessakin. Mitä epäilyksiä ja mitä riemua minä olenkaan näinä lähes parina vuotena tuntenut! Nyt viimeksi näinä sadepäivinä ahdistivat minua epäilykset ja pelko, mutta tänä aamuna laikahti minussa riemukas tunto sinun läheisyydestäsi ja kun näin sinut täällä, tuntui minusta kuin vuosien tuskat ja kamppailut olisivat olleet valmistusta juuri tälle hetkelle --

Katsoen häntä silmiin puhuin minä yhä kiihkeämmin ja vaikenin sitte äkkiä. Puhuessani tuntuivat hänen silmäteränsä, kuten siellä aidan luonakin, laajenevan ja hän itse vetäytyvän minun puoleeni. Hänellä oli suu puoliavoinna ja kun minä vaikenin, liikutti hän huuliaan.

-- Antero! -- lausui hän vihdoin puoleksi kuiskaten ja painausi luokseni.

Äänessä millä hän nimeni lausui tuntui kätkeytyvän sama vuosikausien kamppailu ja ikävöiminen, josta itseeni nähden juuri olin puhunut. Minä kiedoin käteni hänen ympärilleen ja vedin hänet kiihkeästi, melkein hurjasti syliini ja painausin häntä suutelemaan suoraa huulille.

* * * * *

Mutta kun hän oli niin lähelle minua painautuneena ja kun minä tunsin hänen rintansa, polviensa ja huuliensa kosketuksen itseeni, valtasi minut uusi ja odottamaton tunne. Minusta oli kuin jotakin vierasta ja kylmää olisi tunkeutunut itseni ja sen Esterin väliin, joka näinä vuosina oli yhä selventyen ja kaunistuen hallinnut mielikuvamaailmani keskustassa ja jonka mantteliin minä olin liittänyt yhden kimaltavan timantin toisensa jälkeen.

Minussa tuntui jotakin vääntyvän ja pyrkivän särkymään ja suudellessani häntä kiintyi katseeni hänen ummistettuihin silmiinsä ja ne muutamat hienon-hienot rypyt, joita oli silmäin alla ja jotka näin läheltä saattoi hyvin huomata, vahvistivat tuota rikkovaa ja masentavaa tunnetta. Mitä kokemuksia ja sielullisia prosesseja noiden ryppyjen taakse kätkeytyy, siitähän minä en tiedä mitään enkä voi koskaan tulla tietämään! -- jotakin sellaista liikkui tuskallisesti mielessäni.

Kiihkeä suudelmani yhtäkkiä ikäänkuin jähmettyi. Esteri avasi silmänsä ja kun hän katsoi minuun, näytti hän ikäänkuin aavistuksena käsittävän mitä minun mielessäni liikkui, sillä hänen katseessaan kuvastui kysyvää pelkoa.

Minun käteni hänen ympärillään herpausivat ja yhtäkkiä luisui hän syleilystäni pois, painui alas paadelle ja kumartaen päänsä käsiin alkoi hiljaa mutta hillittömästi itkeä.

Nähdessäni kuinka hänen hartiansa värähtelivät olisin niin mielelläni sanonut hänelle jotakin, mutta puhekykyni ja ääneni olivat painuneet niin syvälle lähteisiinsä, että minä en jaksanut saada niitä esille. Sekasortoisin mielin tirkistelin minä eteeni ja hetki hetkeltä tuli minun yhä pahempi olla. Minuakin ikäänkuin joku veti painumaan alas kivelle, itkeäkseni siinä hänen rinnallaan. Mutta siihenkään en tuntenut kykeneväni, seisoin vain ja tuijottelin eteeni...

* * * * *

Seuraavat tunnit muodostavat muistossani hyvin sekavan kuvan. Kauan minä harhailin metsässä; kiipeilin kallioita ja sammaltuneita paasia ylös ja toisia alas, istahdin jollekin kaatuneelle puunrungolle ja pureskelin jotakin risua, viskasin sen kohta taas pois ja ylös ponnahtaen jatkoin levotonta ja sekavaa harhailuani...

Illan tullen alkoi sitte sekasortoinen mieleni vähitellen selkeentyä. Yhtenäisemmin muistan taas niin sisäiset kuin ulkonaisetkin vaiheeni siitä hetkestä lähtien, jona seisoin keskellä metsää nojaten vasenta olkapäätäni petäjän kylkeen. Sivullani kahahti ja risahti jotakin ja kun käännyin katsomaan, näin siitä lähitseni ketun loikkaavan. Se pysähtyi hetkeksi ja katsoi minuun terävillä ja viekkailla ketun silmillään, joissa näytti olevan halveksivaa ivaa minua kohtaan, teki sitte tarpeettoman korkean hypyn muutaman puunjuuren yli, liehautti häntäänsä ja katosi hämyyn pensasten keskelle.

"Näin sitä minä, mutta entäs sinä polonen?" tuntui se tuolla kaikella sanovan, ja hymähtäen resignoidun katkerasti lähdin minä taas liikkeelle ja kiipesin muutaman kallion laelle, jossa istuin pitkän hetken erikoisesti mitään ajattelematta. Tunsin vain kuinka mieleni pohjalle vähitellen raskaana kerroksena laskeutui elähtänyt tyytymys.