Part 8

Mikäli aika etäännytti minua vaimoni kuolemasta ja heikensi sen synnyttämiä suoranaisia vaikutelmia, sikäli alkoi minussa päästä valtaan vakaumus, että jos me olimmekin pohjaltaan olleet vieraita toisillemme, niin saattoi silti maailmassa löytyä joku toinen ihminen, jonka kanssa minä voisin täydellisesti sukulaistua ja päästä hänen kanssaan äärimmäisen lähelle toinen toistamme Kun jouduin tekemisiin naisten kanssa, jotka herättivät minussa myötätuntoa ja mieltymystä, alkoi tuo usko minussa orastaa ja samalla minä tunsin vaistomaisesti ikäänkuin siirtyväni taapäin kehityksessä. Monesti nuo illusionit vähänkin lähemmästä kosketuksesta särkyivät ja hajosivat, mutta uusia syntyi tilalle ja viimeinen niistä oli pitkäaikaisempi ja kestävämpi.

On omituista kuinka pitkällisen henkisen nääntymyksen alta voi yhtäkkiä luonnonvoiman tavoin riehahtaa esille se, minkä luulee itsessään jo tukahtuneen ja sammuneen Siten tuo viimeinen suhteeni naiseen herätti minussa pitemmäksi aikaa eloon saman virvatulimaailman, joka varhaisimman nuoruuteni päiviä oli värittänyt, ja kääri minut vielä kerran eheään romanttisuuden harsoon, päästääkseen minut siitä sitte ja kaikista tuskista ainaiseksi vapauteen.

* * * * *

Matkustin eräänä syksyisenä päivänä rautateitse Helsingistä sisämaahan päin. Istuin toisen luokan vaunussa ja silmäilin sanomalehteä. Sitä tehdessäni tuli junan seisoessa muutamalla maaseudun asemalla samaan vaunuosastoon eräs rouvasihminen ja sijottaen kapineensa hyllylle istui minua vastapäätä. Minä silmäsin häntä pikimmältään ja huomasin hänen olevan noin kolmenkymmenen vuotiaan, solakan ja hillitysti täyteläisen naisen. Hän oli puettu hyvin aistikkaasti ja silmillään oli hänellä harso. Pikimmältään katsahti hän minuun ja jäi sitte omiin ajatuksiinsa vaipuneena tuijottamaan ulos vaununikkunasta.

Silmäiltyäni lehden läpi laskin minä sen syrjään ja aloin velttoon asentoon nojautuneena katsella myöskin ulos, jossa kellastuneet metsiköt ja kulottuneet maisemat siirtyivät kuin kuvasarjat ohitsemme.

Hetkisen katseltuani siirsin minä kuin silmiä lepuuttaakseni katseeni vastapäätä istuvaan naiseen ja kun hän katseli yhä ulos oli minun hyvä häntä tarkastella. Hänessä oli jotakin Tizianin naisille hyvin ominaista: hänen aistikas pukunsa, asentonsa ja koko olemuksensa loi hänen ympärilleen kylmän ja selkeän ilmapiirin, hän ei elänyt enää keväässä, mutta ei myöskään vielä syksyssä, vaan oli täyteen kypsyyteensä ehtinyt nainen, jonka viileän tyyneyden alla näytti asuvan verevä intohimoisuus. Hänen suuret siniset silmänsä näyttivät mustan harson takaa ensi katsauksella tummilta ja kun hän herkeämättä katsoi ulos, oli niissä jotakin raskasilmeistä.

Kun hän katsoi vinosti ulos, näyttämättä siellä erikoisesti mihinkään huomiotaan kiinnittävän, annoin minä katseeni kiintyä pitemmäksi aikaa hänen silmiinsä. Vihdoin hän tunsi katseltavan itseään, teki kuin unesta vapautuvan liikkeen ja siirti katseensa minuun. Nyt aloin minä vuorostani katsoa vinosti ulos, huomaten samalla kuinkahan käsilaukustaan nenäliinaa etsiessään tarkasteli minua. Mutta siinä ulos katsellessani kohosi vuosien takaa mieleeni eräs pikku tapaus ensimäisen ylioppilaskesäni ajoilta.

Kotikaupungissani asui isäni naapurina muuan köyhissä oloissa elävä suuriperheinen virkamies. Yksi hänen pojistaan oli minun luokkatoverini läpi lyseon ja sen vuoksi kävin minä usein hänen kotonaan. Kun hän ei ollut mitään läheisempiä tovereitani, kävinkin hänen luonaan pääasiallisesti hänen nuoremman sisarensa, Esterin, takia, joka silloin kävi tyttökoulua ja jota minä tiheistä käynneistäni huolimatta sain aniharvoin nähdä, sillä hän oli kovin kaino ja vältteliäs. Koulussa oli hän hyvin etevä ja kun häntä ei juuri koskaan nähnyt kelkkamäessä tai muualla pikkukaupungin koululaisten huvitilaisuuksissa, erosi hän jo varhain mielikuvituksessani erikoiseksi olennoksi muiden naiskoulunoppilasten joukossa. Ja mitä vähemmän minulla oli tilaisuutta tavata häntä, sitä lujemmaksi kävi kiintymykseni. Sitä lisäsi myöhemmin sekin seikka, että tiesin hänen kotiolojensa takia kärsivän ja olevan onnettoman. Hänen vanhin veljensä oli nimittäin joutunut hunningolle ja perheen rauhaa muutoinkin järkyttivät eräänlaiset uskonnolliset häiriöt.

Koulun päätettyään eli Esteri kotonaan entistä eristyneempänä ja minä en onnistunut pääsemään hänen kanssaan lähempiin tekemisiin kuin ennenkään ja vain kerran sain sattumalta hitusen kurkistaa hänen sieluelämäänsä, josta tiesin hänen olevan onnettoman. Kerran ollessani hänen veljensä luona, sain käteeni muutaman hänen nimellään varustetun romanin jonka reunoihin hän oli lyijykynällä kirjotellut kaikenlaisia huomautuksia. Viime sivulle oli hän kirjan päähenkilöön viitaten kirjottanut: "Sama epätoivon sävel soi minunkin rinnassani ja onnettomuuteen se on tieni johtava, siitä tunnen jo aavistusta".

Ensimäisenä ylioppilaskesänäni tapasin hänet jonkun kerran, mutta mitenkään lähemmäs en silloinkaan päässyt. Kuvitteluni hänen erikoisuudestaan oli tehnyt itsenikin ujoksi, joten välillämme ei tahtonut syntyä juuri minkäänlaista keskustelua, hän punastui, minä olin hämilläni ja niin me neuvottomina vaikenimme. Samana kesänä vähää ennen Helsinkiin lähtöäni näin hänet viime kerran. Istuin eräänä päivänä puolista odotellessani pihallamme olevassa pienessä puutarhassa. Naapurin pihassa, jonka erotti meidän puolelta korkea lauta-aita, asettelivat palvelustytöt pesuja nuorille kuivamaan ja yhtäkkiä kuulin minä sieltä Esterin äänen. Minä lähenin aitaa ja tirkistin pienestä oksanreiästä sille puolen. Esteri seisoi siinä aivan lähellä, puolittain minuun päin kääntyneenä ja katsoi palveliattarien työtä. Tarkastelin häntä hyvän aikaa kaikessa rauhassa, kunnes hän käänsi katseensa aitaa kohti, jolloin minä hiljaa poistuin. --

Tuon vastapäätäni istuvan naisen silmäin asento hänen katsoessaan vinosti minun ohitseni ulos, nosti vuosien takaa eteeni Esterin katseen, sellaisena kuin sen silloin aidanreiästä tirkistellen viimeksi näin. Käänsin uudelleen katseeni häneen ja kun hänen silmänsä tällä kertaa olivat pysähtyneet johonkin vaunun keskustassa, saatoin minä taas häntä hetkisen tarkastella. Ja omituisesti tuon täysikypsyneen ja raskasilmeisen rouvan olemuksesta selkeni minulle piirre piirteeltä Esteri sellaisena kuin hänet viimeksi näin kaksitoista vuotta sitte. Tuo mikä häneen oli lisäksi tullut ja mikä minulta ensin Esterin peitti, oli siis kymmenen vuoden työtä!

Tunnettuani hänessä entisen koulupoikaihanteeni minä hiukan säpsähdin ja siirsin nopeasti katseeni ulos, aivankuin olisin liikkunut luvattomilla aloilla. Hän nähtävästi huomasi säpsäykseni, sillä hän käänsi nopeasti silmänsä minuun ja alkoi taas vuorostaan minua tarkastella. Minä katsoin koko ajan herkeämättä ulos, mutta en huomannut silti muuta kuin että hän tarkasteli minua. Yhtäkkiä teki hänkin säpsähtävän liikkeen, muutti asentoa ja alkoi katsella taas vaunun keskukseen. Kun pikimmältään silmäsin häntä, huomasin hänen silmistään ja koko olennostaan hävinneen äskeisen raskasilmeisyyden ja hänen käyneen sen sijaan rauhattomaksi. Hänkin oli siis tuntenut minut.

Päästyäni täyteen varmuuteen siitä että hän oli todellakin Esteri ja että hänkin oli minut tuntenut, tuli ensimäisenä mieleeni nousta häntä tervehtimään. Mutta minä en saanut sitä tehdyksi. Omituisesti valtasi minut samanlainen ujous kuin ennenkin hänen läheisyydessään ollessani, jopa tunsin sydämenikin alkavan levottomasti lyödä, aivankuin entisyys olisi tahtonut kaikkine piirteineen vielä kerran eloon havahtua. Mielessäni olivat jo valmiina sanat, joilla häntä puhuttelisin, mutta kun minä silmäsin häneen ja katseemme osuivat vastakkain, säpsähdimme me kumpikin uudelleen ja aloimme katsella toisaalle. Ja mitä enemmän aikaa kului, sitä vaikeampi oli minun panna päätöstäni toimeen. Asemani tuntui samanlaiselta kuin ensimäisenä ylioppilaskesänäni kerran Esterin kotona ollessani. Esteri istui yksinään ottamatta keskusteluun osaa ja minä aioin nousta ja siirtyä hänen luokseen, alottaakseni puhelun hänen kanssaan, mutta päätöstäni en saanut toimeen, istuin vain rauhatonna ja haudoin mielessäni niitä sanoja, joita aioin hänelle puhua.

Eräälle kaupunkiasemalle pysähtyessämme nousi sitte Esteri paikaltaan, kokosi kapineensa ja ikäänkuin välttäen minuun katsomasta valmistausi junasta lähtemään. Kun vaunusta oli paljon ulosmenijöitä, pysähtyi hän hetkeksi vartomaan ja siinä lähelläni selin minuun seisoessaan tuntui minusta koko hänen olennossaan olevan epäröimistä ja odotusta ja minun valtasi vielä kerran voimakas halu ryhtyä häntä puhuttelemaan. Mutta silloin tyhjeni oviaukko ja Esteri meni ulos.

* * * * *

Monesti kaduin ja soimasin sen jälkeen itseäni, etten tuolla junamatkalla ollut häntä lähentynyt. Sillä lakkaamatta palasivat ajatukseni häneen, ne muodostelivat ja täydensivät hänen kuvaansa ja yksinäisinä hetkinä saatoin minä pitää pitkiä keskusteluja hänen kanssaan ja tunkeusin yhä syvemmälle hänen sieluunsa. Ja niin valtasi minut vähitellen varma usko, että hän on juuri se ihminen, jonka kanssa minä täydellisesti voisin sukulaistua. Uskottelinpa itselleni hyvin tärkeäksi seikaksi sitäkin, että hän oli ollut ensimäisen ja puhtaimman ja siis myöskin kirkasnäköisimmän lemmentunteeni esineenä. Ja toisaalta tulin minä yhä enemmän vakuutetuksi, että hänkin ajatteli ja tunsi samoin ja että minä olin muodostunut hänen mielikuvamaailmansa keskustaksi aivan samoin kuin hän minun.

Vaikka minua kouluaikanani olikin aina vaivannut epäilys, ettei hänellä ole minuun nähden samoja tunteita kuin minulla häneen, pidin minä nyt päinvastoin hyvin varmana, että hän oli jo silloin rakastanut minua sekä sen jälkeen uskollisesti ja vaieten säilyttänyt minut mielessään. Minä muistelin tarkoin hänen käytöstään ja kasvonilmeitään niinä kertoina, jolloin minä olin pikimmältään joutunut hänen kanssaan tekemisiin, ja kaikki minusta näytti puhuvan tuon vasta syntyneen vakaumukseni puolesta. Ja vaikka täysikypsynyt mies minussa säälivästi hymyilikin tällaisille lapsellisuuksille ja koetti minua vapauttaa niiden vallasta, pidin minä kuvitteluistani kuitenkin lujasti kiinni.

Täten olin minä yks-kaks joutunut saman "kristallimuodostuman" alaiseksi kuin vuosia aikaisemmin tuo ystäväni, jonka lemmenvaiheita minä tyyntyneen miehen ylemmyydellä olin syrjästä seurannut. Kuten lehdetön ja kuivunut oksa vanhan suolakaivoksen pohjalla täyttyy tuhansilla kimmeltävillä pikku kristalleilla, niin minunkin mielikuvitukseni lisäili lakkaamatta Esteriin kaikkia ajateltavissa olevia hyviä ominaisuuksia ja koristeli kuviteltua sukulaisuuttamme lukemattomilla mielikuvituksen timanteilla. Ja noin häntä muodostellessani valtasi minut usein polttava ikävä ja ahnaasti minä häntä silloin mielikuvituksessani syleilin.

Tuollaisissa romanttisissa lemmenvaiheissa kului koko seuraava talvi, minun saamatta uudelleen Esteriä tavata tai muutoin hänestä mitään kuulla. En tiennyt edes hänen olinpaikkaansakaan, hämärästi vain muistelin joskus kuulleeni, että hän oli aikoinaan mennyt naimisiin jonkun rautatievirkamiehen kanssa.

Seuraavana kesänä matkustin minä kesälomaani viettämään muutamalle idyllisessä sisämaan seudussa olevalle terveyslähteelle, jossa kerran olin veljeni seurassa ollut ja johon silloin erikoisesti miellyin. Siellä tapasin aivan odottamatta Esterin.

Oltuani viikon päivät paikkakunnalla tuli hän eräänä iltapäivänä lähteelle rakennetun hotellin käytävässä vastaani; Kumpikin me pysähdyimme yhtaikaa ja tervehdimme toisiamme iloisesti vaikka tosin hyväsesti hämillämme, aivankuin olisimme tarvinneet koko ajan tuosta rautatiematkasta lähtien tullaksemme varmuuteen vanhasta tuttavuudestamme.

Hän oli seurannut tänne äitiään, jonka lääkäri oli määrännyt kivennäisvettä juomaan. He olivat vasta tulleet, ja kun hotellissa ei ollut vapaita huoneita, asettuivat he asumaan erääseen torppaan noin kilometrin päähän lähteeltä ja hotellista, jossa minulla oli asunto.

Tapasimme sen jälkeen joka päivä toisemme ja melkein joka kerta saatoin minä häntä torpalle, johon johti hauska jalkapolku pienen järvenlahden ympäri. Hänen äidiltään sain minä ennen pitkää kuulla, että Esteri oli ollut hyvin onneton avioliitossaan, josta hän toista vuotta sitten oli kuitenkin vapautunut. Hänen miehensä oli nimittäin tehnyt jonkun kavalluksen ja joutunut vankeuteen, jonka jälkeen Esteri oli hakenut avioeron, eläen sen jälkeen enimmiten vahempainsa luona. Sen kuullessani läikähti minun sisälläni riemukas tunne ja minusta näyttivät kaikki seikat järjestyvän ihmeelliseksi ketjuksi, joka johti siihen että minä vihdoinkin olisin löytävä ihmisen joka kuului yksin minulle.

Esteri itse oli kuten ennenkin vaitelias ja itseensä sulkeutunut. Mutta se lisäsi vain minun uskoani siihen että hänessä kätkeytyi rikas maailma samalla kuin minusta tuntui niin varmalta, että minä voin tuohon maailmaan tunkeutua ja tulla osalliseksi sen rikkauksista.

Tuollaisiin unelmiin vaipuneena vietin minä erään yön valvoen ikkunani ääressä, katsellen lahdesta kohonneeseen sumuun kätkeytynyttä torppaa kohti, jossa Esteri äitineen asui. Ja minulle tuli polttava halu päästä mitä pikimmin hänen olemukseensa tunkeutumaan.

Kun hänen äitinsä oli yöllä tullut hiukan kipeäksi, en tavannut Esteriä ennenkuin iltapäivällä, jolloin hän tuli lähteellä käymään. Saatoin häntä asuntoonsa ja vietin siellä muutaman hetken. Kun sitte lähdin takaisin, tuli Esteri vielä hiukan kävelemään. Keskustelumme johtui, tai oikeammin sanoen minä johdin sen siihen kuinka erillään me usein lähimpäin omaistemmekin parissa elämme ja kuinka paljon orpouden tuskaa sen takia vallankin herkkätuntoiset ihmiset saavat kärsiä. Puhelumme kestäessä kävi Esteri yhä avomielisemmäksi. Hän oli tullut samanlaisiin huomioihin kuin minäkin ja kertoi sen takia paljon kärsineensä. Ensi kerran puhui hän minulle avioliitostaankin ja vaikka hän kajosikin siihen vain muutamalla sanalla, paljastivat ne minulle pitkän rivin kärsimyksiä.

Kun hän matalalla äänellä puhuen ja kertaakaan minuun katsahtamatta kulki siinä rinnallani, tuntui hän joka sanalta käyvän minulle yhä läheisemmäksi. Puolitiessä torpasta lähteelle oli aita, jonka yli kulettiin paria porraspuuta myöten. Kun minä olin kiivennyt aidan yli, jäi Esteri toiselle puolen aikoen nähtävästikin palata siitä takaisin. Mutta kun keskusteluamme jatkui vielä, jäimme me seisomaan vastapäätä molemmin puolin aitaa. Oltuamme hetkisen vaiti jatkoin minä kysymällä:

-- Uskotteko sitte että on olemassa ihmisiä jotka ovat henkisesti sukulaisia keskenään ja jotka voivat päästä yhä lähemmäs ja lähemmäs toisiaan, niin että lopulta tuntevat olevansa turvassa tuota orpouden tunnetta vastaan?

Kysymykseni kuullessaan hän hiukan värähti, aivankuin se olisi sattunut häntä arkaan kohtaan. Luomatta minusta kuitenkaan katsettaan vastasi hän hiljaa:

-- Uskon kyllä, -- ja hetken kuluttua lisäsi hän kuin epäröiden: -- vaikka elämässäni onkin ollut monesti hetkiä, jolloin en ole sitä enää uskonut.

Hän näytti tahtovan vielä jatkaa, mutta joutui hämilleen aivankuin hän olisi uskaltanut liian paljon, loi silmänsä alas ja vaikeni.

Minun lävitseni värähti lämmin aalto ja kun Esteri nosti jälleen silmänsä minuun, aloin minä jonkunlaisella hillityllä kiihkolla puhua, kuinka minäkin olin aikoinani tuntenut tuskaa ja ahdistusta huomatessani olevani niin kovin vieras muille ihmisille, mutta kuinka minussa sen jälkeen oli vähitellen alkanut eheytyä ja varmistua usko nuoruuden aikaisiin ihanteihin henkisestä läheisyydestä ihmisen ja ihmisen välillä ja kuinka monet seikat olivat järjestyneet loogilliseksi ketjuksi tätä käsitystäni tukemaan.

Puhuessani tunsin minä jonkunlaista ristiriitaa mielessäni, aivankuin kypsyneempi ja kriitillisempi aines minussa olisi ironisesti hymyillen kuunnellut puhettani. Tukahduttaakseni tuon tunteen puhuin minä yhä suuremmalla kiihkolla ja katsoin Esteriä koko ajan silmiin. Hän kastoi myöskin minuun ja puhuessani näyttivät hänen silmäteränsä laajenevan ja hän tuntui ikäänkuin tietämättään kumartuvan aidan yli lähemmäs minua. Silloin valtasi minut palava halu kietoa käteni hänen ympärilleen ja vetää hänet luokseni sekä tuntea hänen täydellistä läheisyyttään. Mutta samalla heräsi minussa myöskin omituinen saituruuden tunne, halu säästää sitä hetkeä ja saada henkisesti hekumoida tietoisuudesta, että se on vielä edessäpäin. Ja kenties siihen yhtyi myöskin jonkunlainen itsetiedoton pelko siitä, että lähempi kosketus särkisi illusionini.

Ja niin minä yhtäkkiä vaikenin ja siirryin hiukan taaksepäin, jolloin arkielämän sävelet, niittokoneen rätinä ja heinäväen hoilaukset läheiseltä niityltä tunkeusivat ilmapiiriimme ja rikkoivat välillemme syntyneen jännityksen. Esterikin vetäytyi taaksepäin ja näytti kuin kutistuvan pienemmäksi. Hän katsoi minua samalla pitkään ja siinä katseessa näytti olevan avuttomuutta ja soimausta, mikä taas minussa synnytti pikaisen vihlasevan nautinnontunteen.

Hämillään ollen ja kokonaan toiseen äänilajiin vaihdoimme sen jälkeen muutamia sanoja seuraavasta tapaamisestamme ja erosimme sitte kumpikin tahollemme. Enkä sinä kesänä enää Esteriä nähnyt.

Seuraavana aamuna lähdin minä nimittäin lähimpään kaupunkiin, jossa minulla oli muutamia asioita suoritettavana, ja kun sieltä parin päivän mentyä palasin takaisin, oli Esteri äitineen matkustanut pois. Minulle oli hän edellisenä päivänä jättänyt pienen kirjelapun, johon oli kirjotettu: "Kun äitini sairaus uhkaa käydä vakavammaksi, päätimme me lähteä viivyttelemättä kotiin. Lähdemme jo tänä iltana, joten en ole tilaisuudessa Teille tämän läheisempiä hyvästejä heittämään. Olen Teille kiitollinen monesta hyvästä hetkestä. Olisin iloinen tavatessani Teidät taas joskus jälleen. Monin terveisin meiltä molemmilta piirrän kiitollisesti kättänne puristaen Esteri S."

Tunsin tästä hänen odottamattomasta poistumisestaan itseni hyvin masentuneeksi niinkuin se joka huomaa laskuissaan pahasti erehtyneensä. Ja pettymyksen tunteitani lisäsi vielä tuo kirje, joka oli minusta kovin tavallisin sanoin kirjotettu. Vaikka kuinka vakuutinkin itselleni, ettei se mitenkään voinut toisellainen olla, kiusasi se minua sittekin "Olisin iloinen tavatessani" j.n.e., sehän oli kovin tavallisesti ja tyynesti sanottu. Kirje oli tosin suuressa kiireessä kirjotettu ja parissa kohti oli pyyhitty yli joku puolinainen sana, minkä johdosta saatoin vakuuttaa itselleni, että hän oli ensi välittömyydessään yrittänyt käyttämään avomielisempiä sanoja, mutta tarkemmin harkittuaan puhunutkin tavallisempaa kieltä. "Olisin iloinen" sanojen välissä oli o ja sen perässä suunnilleen n:n tapainen kirjain, jotka oli hyvin huolellisesti pyyhitty yli, niin että ainoastaan vaivalla saattoi niistä saada selkoa. Hän oli siis todennäköisesti ollut kirjottamaisillaan: "Olisin onnellinen" j.n.e. ja sehän olisi jo ollut paljon enempi kuin mitä hän todella katsoi soveliaaksi sanoa.

Tällaisilla pikku uskotteluilla viihdyttelin itseäni kuin kärsimättömäksi käynyttä lasta. Mutta kaikissa tapauksissa vaikutti Esterin äkkinäinen poismeno minuun hyvin masentavasti. Kirjeen muutamaan kertaan luettuani ja jokaisen siinä olevan jos olemattomankin sanan erikseen punnittuani lähdin kävelemään torpalle johtavaa polkua, jonka yllä tuntui olevan oma erikoisesti tuoksuva ilmansa. Muistelin erikseen kaikkia niitä hetkiä, jotka olimme yhdessä viettäneet. Kun seisoin aidan nojalla, jossa viimeksi olimme yhdessä olleet, ja annoin katseeni siirtyä pitkin pensasten välitse luikertelevaa polkua, jota pitkin olin niin usein nähnyt Esterin kulkevan ja seurannut häntä silmilläni niin kauan kuin pensasten keskeltä vähänkin vilkkui hänen hattuaan ja vaaleaa puseroaan, puristi taas sydäntäni yksinäisyyden tuska kovemmin kuin pitkiin aikoihin.

En tuntenut enää viihtyväni paikkakunnalla ja seuraavana päivänä lähdinkin takaisin Helsinkiin.

* * * * *

Seuraava aika oli rikas epäilyksistä, itsesoimauksista ja riemukkaasta lemmenhurmasta, mitkä vuorotellen mielialaani hallitsivat. Kypsyneempi minuuteni syyteli itsesoimauksia siitä, että olin heittäytynyt lapsellisten haaveilujen maailmaan, että tämähän oli mitä tavallisinta lemmenhurmausta ja oikein ehta kristallimuodostumaa ja että minulla tosiasiallisesti ei ollut mitään varmuutta siitä, että Esteri olisi minulle sen sukulaisempi kuin kuka muu nainen hyvänsä. Tuollaiset ajatukset olivat hyvin tuskallisia ja tavallisesti minä karkotin ne vihaisesti luotani, toistellen kärsimättömästi mielessäni sanoja: "ei se ole niin, ei, ei, ei!" kuten naiset tekevät epämieluisia tosiasioita kuullessaan. Ja kun minä sain nuo ajatukset mielestäni karkotetuksi ja Esterin kuva oli eheänä ja säteilevänä asettunut haavemaailmani keskustaan, oli minun taas hyvä olla kuin lapsen, joka on saanut mielihalunsa tyydytetyksi.

Usein minä silmät ummessa unelmoiden muistelin viimeistä kohtaustamme siellä aidan luona, elin sen yhä uudelleen läpi ja nautin niistä hermoväreilyistä joita se herätti. Ja sellaisina hetkinä saatoin lujasti uskoa, että Esterikin samalla tavoin eli mielikuvituksessaan yhä uudelleen tuon hetken ja salassa ikävöi sen uudistumista perinpohjaisemmassa muodossa. Mutta noita kuvitteluja seurasi taas vuorostaan epäilys siitä, että minä Esteriin nähden siinä suhteessa kokonaan erehdyn ja että Esteri ei lainkaan himoitse minun läheisyyttäni. Silloin valtasi minut polttava halu kirjottaa hänelle ja päästä kerta kaikkiaan noista epäilyksistä, jotka olivat vielä tuskallisempia kestää kuin itsesoimaukset lapsellisesta haaveilusta.

Mutta kuitenkaan en minä hänelle kirjottanut, sillä, ajattelin minä, jos hän todellakin ikävöi minun läheisyyteeni yhtä väkevästi kuin minä hänen, on parempi että minä pysyn passiivisena ja annan tapausten sekä hänen oman ikävöimisensä kuletella hänet uudelleen tielleni. Silloin on tuo uneksittu yhtymisemme hetki oleva kahta tenhoisampi. Sitäpaitsi tuo saituruuden tunne, jota olin ensi kerran siellä aidan luona tuntenut, esti minua myöskin kirjottamasta. Sillä niin kauan kuin asia oli lopullisesti ratkasematta, saatoin minä pelkästä viivyttelystäkin nauttia, joskin sen hintana olivat nuo epäilykset ja itsesoimaukset, jota vastoin siinä tapauksessa että olisin Esterin suhteen erehtynyt ja hän kirjeessään sen minulle paljastanut, olisin auttamattomasti tullut viskatuksi karuun todellisuuteen. Ja sitä minä nykyään pelkäsin enemmän kuin koskaan.

Sillä tavoin kului aika kevättalveen. Silloin huomasin eräänä päivänä sananomalehdestä, että Esterin äiti oli kuollut. Sen johdosta kirjotin minä Esterille lyhyen kirjeen, jossa pääasiallisesti vain ilmasin osanoton tunteeni hänen suruunsa. Toukokuun lopulla kirjotti hän minulle sitte vastauksen.

Tuntiessani kirjekuoressa Esterin käsialan valtasi minut iloinen hämmästys ikäänkuin tuo odotettu hetki olisi lähentynyt aivan eteeni. Pelonsekaisella jännityksellä avasin sen ja aloin lukea. Se oli pitkän puoleinen kirje, jossa Esteri kertoi tarkemmin äitinsä sairaudesta ja kuolemasta sekä yhtä ja toista omasta elämästään ja entisen kotikaupunkini kuulumisista.

Vaikka koetinkin vakuuttaa itselleni, etteihän minun sopinut mitenkään tältä kirjeeltä odottaa sitä jota salaisuudessa olin toivonut, tunsin minä kuitenkin pettymystä ja pientä katkeruutta, seuratessani rivi riviltä noita asiallisia tiedonantoja, joita Esterin kirje sisälsi, mutta jotka eivät tuntuneet minua lainkaan liikuttavan.

Aivan kirjeen lopussa ilmotti Esteri tulevansa kesää viettämään Helsingin saaristoon, missä eräs hänelle sukua oleva perhe omisti huvilan. Yhtäkkiä läikähti minussa tämän luettuani tavaton ilo ja minusta tuntui ihan varmalta, että Esteri oli juuri tämän seikan takia koko kirjeenkin kirjottanut.

* * * * *