Part 7

Kuinka ja mitä tietä sieltä palasin, en voi ollenkaan sanoa, sillä koko matkan ja koko eilisen päivän ja viime yön on minussa raivonnut sellainen idea-kuohunta, etten ole voinut muuta kuin heittäytyä sen valtoihin ja hengessäni hekumoida yhdellä kertaa koko kuluneen ja helteisen kesän edestä. Ja tuntuu kuin koko luontokin olisi käynyt samojen sielullisten vaiheiden läpi, sillä tähän asti on viikkokausia kestänyt tukahuttavaa poutasäätä ja vasta tänään on ensi kerran satanut. Kirjotan tätä avonaisen ikkunan ääressä ja tunnen kuinka kaikkialla edessäni tapahtuu virkeä eloon havahtuminen. Sade heikkenee juuri ja tuolla kohtisuoraa edessäni olevan kukkulan takaa työntää ilta-aurinko repaleiksi vuotaneiden pilvien lomitse säteensä esiin, näkyen tänne kastepisaroista välkkyvän puiston keskellä olevaan asuntooni kuin hymyilevä silmä kyynelisten silmäripsien välistä. Heittäessäni ahnaita silmäyksiä tuonne ulos, tulee yhtäkkiä mieleeni ne Göthen säkeet, joita sinä kerran eräänä keväisenä päivänä lausuit, katsellessamme huoneesi akkunasta ulos:

Was zieht mir das Herz so? Was zieht mich hinaus? Und windet und schraubt mich Aus Zimmer und Haus? Wie dort sich die Wolken Um Felsen verziehen! Da möcht' ich hinüber, Da möcht' ich wohl hin!

Ja minä saan väkevän halun heittäytyä kylpemään ja hekumoimaan noissa raikkaissa tuoksuissa ja väreissä! Ja työni odottaa tuossa, sekin ikäänkuin hymyilee minulle, tuo keskeneräinen maalaus, jota pitkät ajat olen vihamielisesti katsellut ja välistä halunnut kokonaan tärvellä, mutta jota minä nyt himoitsen päästä valmistamaan, tuntien halua oikein Michel Angelo'maisella raivolla käydä siveltimineni sen kimppuun.

Entä "ukko?" Hänen kuvansa on mielestäni haihtunut kuin savu ilmaan, samoinkuin koko kuluneiden kuukausien tuskallinen ja itsekiduttava jurotuselämänikin, joka nyt enää tuntuu vain pahalta unennäöltä ja joka saa minut vain ihmettelemään, etten siitä osannut ennen ulos astua, koska se lopultakin niin yksinkertaisesti tapahtui. "Ukon" tilalla kuvastuu mielessäni taasen tuo universalinen ja hellästi lapsistaan huolehtiva elämän isä. Ja hänen suhteensa minuun tuntuu tällä hetkellä samanlaiselta kuin vanhimman lapseensa, jota hänen on oikuttelujen takia täytynyt hieman piiskata ja jolle hän sen jälkeen leppeästi hymyillen sanoo: No niin, osaathan sinä sentään olla kilttikin! Ja hetken juoniteltuaan ja tyrskittyään alkaa lapsi kyyneltensä lomasta hymyillä ja rientää leikkiään jatkamaan.

Mutta täytyy lopettaa. En tiedä mitä kaikkea tähän lienee tullutkaan ja minua melkein alkaa hävettää tämän lähettäminen. Mutta sen edellisen takia minun täytyy se tehdä ja sulenkin tämän kiiruusti kuoreen, huolimatta sitä kritikini alle alistaa. Ajattelen vain huolettomasti, että menköönpähän nyt siinä asussa kuin se hetken vaikutelmasta on esiin vuotanut.

Pian kai sinä taas ilmestyt näille main? Odotan sinua hartaasti, sillä silloin saamme taas yhdessä "siunata elämää", kuten sinulla toissa kevännä oli tapana sanoa. Piirränkin siis tähän vain: pikaisiin näkemiin -- -- --

* * * * *

Vähän yli kolme vuotta edellisen jälkeen kirjottaa herra M. kuolinvuoteellaan samalle toverille kirjeen, josta seuraavassa on muuan kohta.

* * * * *

Vaivaloisesti kirjotan tätä lyijykynällä vuoteessani maaten. Aina väliin täytyy levähtää, sillä voimani ovat perin lopussa. Tuskin minulla on enää montakaan päivää jälellä, sen tunnen selvästi. Keuhkoni alkavat olla lopussa ja hiljainen sammuminen tapahtuu yli ruumiini. Toisinaan kun makaan suorana peitteen alla enkä tunne mitään kipua ja kun ympärilläni on niin hiljaista ja minä katson liikahtamatta ylös kattoon, tuntuu kuin ruumiistani ei olisi enää jälellä muuta kuin silmät, joiden läpi luon viimeisiä katsauksia tähän maailmaan. Välistä tuo tunne käy niin eläväksi, että minun täytyy liikuttaa peitteen alla käsiäni tai jalkojani, tullakseni vakuutetuksi että nekin ovat vielä mukana. Ja tämä kirjottaminen tuntuu hyvin omituiselta. Lyijykynän kahina paperilla kuuluu kuin jostakin vieraasta maailmasta, ja kirjaimet, joita hitaasti syntyy, kynä ja sitä hallitseva laiha käteni näyttävät niin etäisiltä ja oudoilta, että se toisinaan saa minut melkein hymyilemään.

Olen näinä viime aikoina menneisyyttä silmäillessäni usein muistanut sitä hetkeä, jolloin, minä todenteolla valmistausin omin valtoini elämästä eroamaan. Tietysti kai muistat ne silloiset kirjeeni? Nyt tuntuu minusta että jos silloin todellakin olisin tunkeutunut ulos elämästä, minä sieltä rajan takaa yhtä suurella epätoivolla olisin alkanut pyrkiä takaisin tälle puolen. Sillä ainoastaan nyt tunnen minä arvokkaalla tavalla voivani tuon rajan yli kulkea.

Eikä se kuten tiedät ollut viimeinen umpisokkelo, johon elämä minut saattoi tai johon paremminkin itse kietouduin. Monen ahtaan raon kautta minun on täytynyt senkin jälkeen kulkea. Ja nyt yleissilmäystä kulettuun taipaleeseen heittäessäni näyttää siitä verrattomasti suurin osa kulkeneen elämän varjopuolia. Siellä ja täällä vain pimeän keskellä valokohta kuin lepopaikkana.

Mutta kummallisesti tässä kuoleman kynnyksellä asiat luonnettaan vaihtavat. Minä tajuan nyt niin selvästi, että ne ovat juuri nuo kärsimysten pimentämät taipaleet elämälleni sisällyksen antaneet, että ne ne oikeastaan ovatkin oleellinen osa elämästäni ja että ilman niitä minä eroaisin nyt kovin köyhänä elämästä.

Nyt sitä vastoin tunnen viimeisen rajan yli astuvani kuin työmies, joka väsymyksestä raskain askelin ja tehdyn työn tunnosta vakavoitunein kasvoin käy ehtoolla pellolta kotiin. Ja minusta on kuin näkisin tuon elämän isän itsensä seisovan edessäni ja avaavan minulle porttia ja sanovan vakavalla lempeydellä: No niin, poikaseni, sinä olet välistä omin lupisi ja ennen aikojasi yritellyt tästä läpi, mutta etkö nyt huomaa paremmaksi, että minä sen sinulle aukasen? Ja minä nyökäytän hänelle myöntävästi päätäni ja käyn tyytyväisenä portin läpi. -- -- --

YKSIN ELÄMÄSSÄ

Katso, sun rintasi rauhassa menneet kevähät nukkuu, Katso, sun rakkahat riemus ja tuskas on poissa, on poissa. Viileä onni sun ohimoillasi asuu, syysöiden onni.

V.A. Koskenniemi.

Palattuani taas kesän loputtua tänne yksinäiseen asuntooni suuren kivitalon viidennessä kerroksessa olen jo viikon päivät viettänyt melkein täydellisessä yksinäisyydessä. Ja mitäpä minulla olisikaan enää muiden ihmisten kanssa tekemistä. Kun katselen ympärilläni noita tuttuja esineitä: valkoisella raidilla peitettyä vuodettani, leveätä nahkasohvaani, jonka päällys on sieltä ja täältä ohueksi kulunut, hyllyllä olevia kirjarivejä tai tuota hiukan pölyttynyttä vesikarahvia yöpöydällä -- kun katselen niitä, tuntuvat ne minusta vähintäänkin yhtä läheisiltä kuin kuka hyvänsä noista ulkopuolellani häärivistä ihmisistä. Niihinhän minua eivät kiinnitä minkäänlaiset siteet, ei edes kaikkein ulkonaisimmatkaan, sillä elänhän minä täällä komerossani pienen pääomani jätteillä kenestäkään riippumatta ja vaimoni sekä kaikki muut läheisimmät omaiseni lepäävät jo nurmen alla, jonne tästä minäkin kai pian siirryn. Kun ympärilläni on hiljaista ja minä pysähdyn kuuntelemaan uuninolalla olevan kellon säntillistä ja lakkaamatonta tikutusta, tuntuu kuin elämästäni joka naksaukselta lohkeaisi tuntuva pala pois ja että sitä enää on hyvin vähän jälellä.

Eikä se minussa synnytä pelkoa eikä kauhua, päinvastoin minä ihmettelen ettei tuntilasini ole jo ennen tyhjiin juossut. Sillä jos kukaan niin kyllä kai minä olen valmis täältä pois siirtymään. Olenhan minä kuin hyvin järjestetystä kellokoneistosta syrjään ja joutilaaksi työntynyt ratas, jota kosketus toisiin rattaisiin ei enää liikkeeseen pane. Varsinkin valtaa minut sellainen tunne asettuessani iltapäivin akkunani ääreen ja katsellessani ihmisvilinää alhaalla Esplanadilla. Siellä kävelee, kiertää, soluu tai paikalleen pysähtyneenä juttelee nuoria ja vanhoja, miehiä ja naisia kaikista yhteiskuntaluokista, ja kaikki ne tuntuvat toisiaan tarvitsevan ja olevan toisiinsa jollakin tavoin sidottuja, ja kun ne hajaantuvat koteihinsa, niin on siellä vastassa uusia individejä, joihin ne liittyvät ja jatkavat tuota samaa hyörinää. Mutta minä tunnen luisuneeni elämän ulkopuolelle ja katselen ihmishyörinään tuolla alhaalla kuin jostakin toisesta maailmasta. Ja ympärilläni on niin viileä ja rauhallinen tuntu ja on kuin nuo ohimoillani vaalenneet hiukset olisivat alkua siitä lumesta, joka minut kai pian kokonaan peittää.

* * * * *

Tällaisina hiljaisina iltoina kuin nytkin, jolloin lamppu hiljaa sihisten palaa pöydälläni, kello uuninolalla jatkaa herkeämätöntä tikutustaan ja ylhäältä uutimien lomasta pilkistää tänne joku viluinen tähti, lasken minä kirjan kädestäni ja istun pitkät hetket alallani enkä ajattele mitään, katselen vain. Katselen kun mennyt elämäni siirtyy kuin kuvasarja sisäisen näkemykseni editse. Ja noin katsellessani on minulle selvinnyt monta seikkaa, jotka silloin niihin kiinni eläytyneenä ollessani tuntuivat milloin selittämättömiltä, milloin tuskallisilta.

Tajuan nyt niin selvästi, kuinka ja mitä teitä tuo erilleen luisumiseni on tapahtunut. Monta sidettä siinä on ratkennut ja kipeästi se aikanaan on koskenut. Tuntuu kuin ympärilläni olisi alkujaan ollut jonkunlainen romantisuuden harso, jonka elämä on vähitellen risoiksi repinyt ja tuuleen hajottanut, pakottaen minun katsomaan todellisuutta sellaisenaan. Enkä minä voi sanoa, oriko tuon elämää kaunistelevan harson häviäminen ollut minulle onneksi vai onnettomuudeksi, yhtä vähän kuin kykenen määrittelemään, olenko tässä nykyisessä tilassani onnellinen vai onneton. Totuttuani lopulta katsomaan elämää sen realisessa todellisuudessa ovat sammuneet ne intohimot ja lakanneet ne monet tuskat, jotka ennen tekivät sydämeni levottomaksi kamppaillessani tuolla elämän hyörinässä. Mutta samalla on minussa ikäänkuin katkennut elämän valtasuoni, jonka sykähtelyä en enää itsessäni tunne, älyllisesti vain käsitän sen tuolla ulkopuolellani sykkäilevän. Ja siten minä olen kulkeutunut elämän ulkopuolelle, jossa ei voi sanoa, onko olo onnellista vai onnetonta, sillä kauan olen minä jo Faustin kanssa voinut sanoa:

Entschlafen sind nun wilde Triebe Mit jedem ungestümen Thun.

Monta seikkaa siihen on ollut vaikuttamassa, tuohon elämästä pois luisumiseen, mutta nyt antaessani kuluneen taipaleen uudelleen ja uudelleen katseeni ohi liukua, esiintyy sieltä monien tapausten joukosta vallankin kolme momentia, jotka voimakkaimmin ja toinen toistaan perusteellisemmin ovat tuohon irtautumiseen vaikuttaneet. Nyt kun niiden tuottamat tuskat ovat aikoja laanneet, saatan minä niitä tyynesti tarkastella ja selvitellä. Vaikka ne ensi katsaukselta näyttävätkin niin vähäpätöisiltä, ovat ne sentään elämälleni merkinneet paljon.

* * * * *

Olin silloin kahdeksankolmatta vuoden ijässä sekä ollut jo muutamia vuosia naimisissa ja minulla oli eräs hyvä ystävä, itseäni paljon nuorempi mies, joka lueskeli ensi vuosiaan yliopistossa. Kerran tutustutin minä hänet muutamaan nuoreen ja harvinaisen lahjakkaaseen naiseen, jonka itse olin aikasemmin tullut tuntemaan. Aivankuin kokeilija seurasin minä huvitettuna syrjästä, minkä vaikutuksen he toisiinsa tekevät.

Varsin pian huomasin minä heidän suhteensa kehittyneen sille asteelle, jota ranskalainen kirjailija Stendhal nimittää kristallimuodostumaksi, jolloin molemmat näkevät toisissaan pelkkiä hyviä ja kauniita ominaisuuksia. Vanhemman ja tyyntyneemmän henkilön on aina hauska syrjästä seurata sellaisten ensi hurmiossaan olevain nuorten silmänluonteja ja kainoja lähentelemisyrityksiä. Kumpikin piti minua uskottunaan ja kertoi minulle toisistaan saamiaan vaikutelmia.

Eräänä iltana heidän tutustumisensa ensi aikoina olimme taas kolmisin yhdessä -- kahden he sitä ennen tuskin lienevät olleet -- ja menimme syömään illallista erääseen rauhalliseen ravintolaan. Saimme siellä haltuumme yksinäisen sopen, joka oli raskailla oviverhoilla erotettu muusta huoneustosta. Puhelimme iloisesti ja puolivallattomasti sitä ja tätä ja kun toverini piti vähän ajan kuluttua rientää asemalle muuatta sukulaistaan vastaan, uhkasin minä häntä kiusotellakseni jäädä vielä ravintolaan ja pyysin neitiä seurakseni. Hän tarttuikin heti juoneeni ja lupasi jäädä, sanoen erinomaisesti viihtyvänsä minun seurassani. Ja kun hän toverini huolestuneista silmäyksistä huomasi maaperän tunnustelussa tulleensa hyviin tuloksiin, innostui hän edelleenkin vakuuttamaan, kuinka hauska, hänellä on minun seurassani. Minä vakuutin samaa itseeni nähden ja mitä enemmän toverini synkkeni, sitä iloisemmalta näytti neitonen. Toverini pyysi meitä lähtemään pois yhdessä hänen kanssaan, mutta me vakuutimme lujasti jäävämme, vaikka tosiasiassa kai meillä kummallakin oli aikomus lähteä hänen mukanaan.

Kesken kiistelyämme pistäysin minä toisessa huoneessa ja kun sieltä hetkistä myöhemmin palasin takaisin, huomasin heti sisään astuessani, että molemmat olivat siirtyneet lähemmäs toisiaan ja vaikka kumpikin sisään astuessani oli vaiti, huomasin heidän vielä toisiaan kohti kumartuneista asennoistaan, että he olivat hiljaa puhelleet, jopa toverini kasvonilmeistään päättäen erikoisen kiihkeästi.

-- No, kai sinun on jo aika lähteä, että me saamme häiritsemättä jatkaa illanviettoa? -- sanoin minä äskeistä nuottia jatkaen toverilleni.

-- Kyllä niinkin, -- vastasi hän ja katsahti kysyvästi naistoveriimme, joka oli nojautunut sohvan selustaan. Siitä asennostaan virkkoi hän ykskaikkisesti!

-- Kai me nyt lähdemme kaikin pois. Minä olen niin väsyksissä.

* * * * *

Tässä kaikessahan ei ollut mitään erinomaista, sillä olihan oma tarkotuksenikin ollut että me lähtisimme yhdessä pois. Mutta siltikin minä nuo heidän sanansa kuullessani säpsähdin ja minun tuli tavattoman tukala olla.

-- Ei -- ei, kuten sanottu, minä jään vielä tänne, -- vastasin minä luonnottoman iloisesti ja tunsin samalla kuinka minun toinen suupieleni väkivaltaisesti värähti aivankuin lapsella, joka koettaa estää loukkautuneisuuttaan itkuksi muuttumasta.

Minä en uskaltanut katsoa heihin, vaan tähystin eteeni pöydänkanteen ja pelkäsin sanojani seuranneen lyhyen äänettömyyden aikana, että he ovat huomanneet mitä minun sisälläni liikkui. Mutta he eivät olleet sitä huomanneet ja kuinkapa se olisi mahdollista ollutkaan, sillä täytyihän minun itsenikin myöntää että tämä kaikki mitä tapahtui oli varsin luonnollista. Mutta minä joka olin esiintynyt heidän seurassaan jonkunlaisena isällisenä opastelijana ja havainnontekijänä, olin äkkiä muuttunut kuin lapseksi, joka odottaa isommilta palveluksia ja hemmottelua. Odotin että he olisivat pyytäneet minuakin lähtemään, mutta sitä he eivät tehneet, vaan heittivät minulle hyvin luonnollisesti hyvästi ja lähtivät, jolloin minä taasen tunsin suupielessäni tuota lapsenomaista värähtelyä, mikä huomio minua yhä enemmän katkeroitti.

Naistoverimme meni viimeisenä ja kun hänen vaaleansinisen pukunsa helmusta oli luikahtanut oviverhojen välitse ja viimemainitut valahtaneet entiseen asentoonsa, vaikutti se minuun aivankuin ne olisivat sulkeneet minut kokonaan muista ihmisistä erilleen. Istuin alas ja koetin vakuuttaa itselleni, että tämä kaikkihan oli itsessään niin vähäpätöistä ja luonnollista, mutta katkeruutta en saanut mielestäni karkotetuksi. Päinvastoin alkoi tuo tapaus silmissäni suureta ja saada yhä laajakantoisemman merkityksen.

Toverini oli minun läheisin ystäväni, meillä ei ollut juuri mitään salaisuuksia ja avomielisesti oli hän kertonut minulle nopeasti tapahtuneesta kiintymyksestään tuohon naiseen. Ja nyt hän yhtäkkiä alkoi pelätä minua (minusta tuntui niin varmalta että asia oli juuri sillätavoin) ja oli valmis selkäni takana kiihkeästi vaatimaan tuota naista pois minun seurastani ja nainen puolestaan oli valmis tekemään sen. En voinut mitenkään heitä kumpaakaan tuomita, sillä täytyihän minun myöntää että itse samoissa oloissa olisin tehnyt aivan samoin. Mutta se seikka, että ulkoapäin oli tullut vieras voima, lemmenvietti, joka hajottavana tunkeusi minun ja toverini väliin, se saattoi sinä hetkenä koko elämän silmissäni näyttämään sattuman leikiltä ja puhalsi rintaani katkeran turvattomuuden tunnon.

Minä istuin pitkän hetken liikkumatta alallani ja tuijotin mitään ajattelematta eteeni. Kaasulamppu pääni yllä sihisi ja ritisi hiljaa ja jostain etäämpää kuului hiljaista puhelua sekä pöytäastiain kalinaa. Minun oli yhä tukalampi olla ja hetkisen tunsin ikäänkuin vastenmielisyyttä kulkea noiden samojen oviverhojen välitse, joiden taakse toverini oli hävinnyt.

Mutta lopuksi tunsin minä itsessäni voimakasta ihmisnälkää, lähdin nopeasti pois ja etsin ympärilleni muutamia tuttavia, joiden kanssa menin toiseen ravintolaan illan loppua viettämään.

Olin koko ajan heidän seurassaan remuavan iloinen, mikä herätti heidänkin huomiotaan ja sai heidät vainuamaan jotakin outoa tuon iloni alla. Mutta jos he vaanivat minua, vaanin minäkin heitä, sillä heti alunpitäin näytti minusta luonnottomalta ja huonosti motivoidulta, että me istuimme yhdessä, pidimme ääntä ja puristelimme toistemme käsiä, vaikka meillä pohjaltaan ei olisi pitänyt olla mitään yhteistä. Katsellessani siinä ikäänkuin syrjästä pöytäseuraamme, itsekin siihen luettuna, heräsi minussa mielikuva kellokoneistosta, jossa kaikki rattaat koskettavat toisiinsa ainoastaan äärimmäisellä periferiallaan, mutta keskukset eivät koskaan voi tulla tekemisiin toistensa kanssa. Samoin kuin me tässä pöydän ympärillä juttelemme, nauramme ja pidämme toisiamme ystävinä, samoin kieppuu kaikkialla ihmisiä toistensa ympärillä ja kaikki tai ainakin useimmat ne luulevat olevansa niin lähellä toisiaan ja kuitenkin he pohjaltaan ovat luoksepääsemättömiä toisilleen.

Eikä tuo mielikuva jättänyt minua koko aikana minkä heidän seurassaan istuin. Minä näin tuttavuussuhteemme kuin uudessa valossa, tunsin siitä jonkunlaista ilkkuvaa mielihyvää ja naurun räjähdystemme keskeltä kajahti korviini oma ääneni viiltävän räikeältä.

* * * * *

Seuraavina päivinä elin omituisessa mielentilassa. Väliin tunsin minä kohonneeni jonkunlaiselle ylemmälle tasolle, josta saattoi silmätä syvemmälle ihmisten välisiin suhteisiin, ja siitä tunsin minä ylemmyyden varmuutta itsessäni. Väliin taas valtasi minut sama orpouden ja turvattomuuden tunto, joka siellä ulkoravintolassa minuun ensi kerran iski, ja tämän jälkimmäisen vallassa olin minä paljon useammin. Mielikuva kellonrattaista säilyi yhä mielessäni ja tahtomattani paljastui minulle yhä useammin, kuinka yksin me lopultakin elämme ja kuinka me toistemme kanssa olemme tekemisissä vain ulkonaisten itsekästä laatua, olevien seikkojen kautta. Mutta kuinka tuskallisia nuo huomiot alussa olivatkaan.

Erikoisen uteliaasti tarkastelin tuon illan jälkeen sitä ihmistä, jonka ainakin ulkonaisesti olisi pitänyt olla minua lähinnä, vaimoani. Hän oli luonteeltaan vaitelias, sulkeutunut ja velvollisuuksistaan äärimmäiseen saakka kiinni pitävä -- yksi noita naisia, jotka kamppailujaan muille paljastamatta ja vaieten mukautuvat karun todellisuuden lakeihin. Niin ollen hän jo pelkällä olemuksellaankin vahvisti mielessäni heränneitä epäilyksiä ihmisten auttamattomasta yksinäisyydestä.

Kun minä eräänä iltana istuin työpöytäni ääressä jotakin kirjettä kirjottaen, tuli vaimoni ompeluksineen huoneeseeni ja istui keinutuoliin taakseni. Tunsin että hänellä oli jotakin sanottavaa sydämellään, sillä sellaisissa tapauksissa oli hänellä tapana käsitöineen tulla läheisyyteeni ja hetkisen vaiettuaan alottaa keskustelu suoraan asiasta, ilman mitään valmisteluja, ikäänkuin hän olisi jo itsekseen jutellut alkuosan ja sitte vain ääneensä jatkanut samaa asiaa. Laskin kynän pois ja nojausin tuolinselustaan.

-- Kuules, eihän sitä rakkautta ole olemassakaan, -- sanoi hän hetkisen kuluttua ja mikäli minusta tuntui hyvin tyynesti.

Mutta minä säpsähdin enkä tuntenut uskaltavani kääntyä häneen päin.

-- Mitä... kuinka sinä... mistä sinä nyt sellaista? -- änkytin minä vihdoin vastaukseksi.

-- Niin vain, olen tullut tässä itsekseni sellaisiin tuloksiin.

-- Tai oikeastaan me olemme Sofian kanssa, (se oli hänen paras ystävättärensä, myöskin naimisissa oleva) siitä useinkin keskustelleet ja viimeksi tänään, -- lisäsi hän hetken kuluttua.

-- Mutta kuinka sinä sillä lailla? Mikä se sitte esimerkiksi meidätkin on yhteen saattanut? -- sanoin minä ja käännyin katsomaan häntä suoraa silmiin.

-- Mikäkö? Onpahan vain...

Hän sanoi tuon kaiken hyvin rauhallisesti, ripsautti siinä välissä langan poikki ja jatkoi neulomista toisesta kohti. Minä käännyin taas pöytää kohti ja otin kynän käteeni, mutta en voinut kirjottaa. Tunsin vielä itseni niin säikähtyneeksi ja samalla taas niin turvattomaksi. Vaimoni oli siis omia teitään ja kaikessa hiljaisuudessa tullut samanlaatuisiin tuloksiin kuin minäkin ja hän tuntui sen ottavan vain noin tyynesti, tai jos hän siitä kärsikin, niin en minä ainakaan siitä tiennyt, mikä oli juuri omiaan minussa vahvistamaan uskoani siitä, että mekin pohjaltaan elimme hyvin erillämme.

Ja tämän jälkeen minä ikäänkuin syrjästä tarkastelin ja vaanin itseni ja vaimoni välistä suhdetta ja tunsin havaintojeni johdosta vuoroin kokeilijan itsekästä tyydytystä, vuoroin taas katkeraa tuskaa. Usein näin kaikenlaiset pikku seikatkin, joihin en ennen ollut osannut mitään huomiota kiinnittää, uudessa valossa ja erikoisen tärkeinä. Kun esimerkiksi kuukauden lopulla alkoi talouskassamme olla lopussa ja meidän piti supistaa välttämättömiäkin menoja pisti nykyään vallan uudella tavalla silmääni, että vaimoni oli silloin nyreä ja saattoi helposti minua loukata. Kun taas kuukauden viime päivänä toin palkkani ja laskin setelipinkan hänen helmaansa, oli hän kovin ystävällinen ja jakeli minulle ylimääräisiä hyväilyjä.

Monta kidutusta tuottivat minulle tuontapaiset havainnot. Minä en olisi tahtonut niitä mielelläni huomata, mutta sittekin veti minua kuin jonkunlainen askeesin himo katsomaan asioita luonnollisessa valossaan. Ja tuota askettista tunnetta lisäsi vielä enemmän se seikka, että vaimoni näytti tuosta kaikesta olleen jo aikoja selvillä ja silmäsi minua väliin kuin tahtoen sanoa: niinhän se nyt kerta on, asiat tulee ottaa sellaisina kuin ne ovat.

Väkevimmin valtasi minut orpouden tuska silloin, kun minä pari vuotta noiden edellä kerrottujen pikku tapausten jälkeen seisoin sairashuoneessa vaimoni kuolinvuoteen äärellä. Kun hän oli viime kerran ummistanut silmänsä, rinta lakannut elämää huokumasta ja hän lepäsi suorana ja liikkumatonna valkoisten lakanain keskellä, valtasi minut äänetön tuska ja häntä katsellessani en minä voinut olla -- ajattelematta, että me olemme niin monta vuotta eläneet yhdessä ja kuitenkin olleet toisillemme vieraita kuin kaksi matkustajaa, jotka yhdessä hevosessa matkustavat muutamia kievarin välejä ja joilla ei ole sen enempää yhteistä kuin sopia kyytimaksuista ja muista matkaa koskevista seikoista.

Vaimoni kuoleman jälkeen elin minä kummallisen sekasortoisessa mielentilassa. Vaikka minulle olikin viimeksi hänen kuolinvuoteensa ääressä niin vakuuttavasti selvinnyt että me olimme eläneet yhdessäolon aikamme toisillemme vieraina, painoi minua nyt hänen pois mentyään yksinäisyydentunto entistä raskaammin. Toisinaan tuntui minusta, että ainakin meidän olisi pitänyt päästä lähelle toisiamme, jos vain olisimme oikein tahtoneet, ja silloin minä ikäänkuin soimasin häntä siitä että hän oli niin vain poistunut ennenkuin olimme ehtineet toisiimme tutustua.

Suhteissani toisiin ihmisiin jatkoin minä samoja huomioita kuin ennenkin ja vetäydyin ylimalkaan yhä enemmän itseeni, vaipuen toisinaan pitkiksi ajoiksi liikkumattomaan raskasmielisyyteen. Harso ympärilläni oli pahoin repeytynyt, mutta minä kärsin siitä vielä ja koetin pitää kiinni viimeisistä repaleista. Vieläpä minä kudoin hetkeksi aivan uudenkin sellaisen ympärilleni ja katselin onnellisena sen läpi maailmaa.