Part 6

Elämä ei siis vielä vapauttanut minua, vaikka muutamina hetkinä luulinkin olevani jo niin lähellä sen rajaa, että ikäänkuin näin sinne taakse. Ei, kurimuksesta vapauduin minä toisella, lopultakin sangen yksinkertaisella tavalla. Ja riennän nyt oikopäätä purkamaan sen edellisen kirjeeni vaikutusta ja koska nyt on vielä useita tunteja sinne kulkevan junan lähtöön, niin käytän tuota aikaa kertoakseni yksityiskohtaisemmin kuinka kaikki tapahtui. Olisin tosin ehtinyt jo eilenkin lyhyen kirjeen lähettää ja velvollisuuteni olisi ollutkin niin tehdä, sillä varmaankin olet tuon edellisen kirjeeni saatuasi elänyt mitä kiusallisimmassa mielentilassa, mutta eilen minun oli sula mahdottomuus pysähtyä edes yhtä kunnollista sanaa kirjottamaan, sillä lopullisen "ratkasun" tapahduttua elin sellaisessa kuumeessa ja sekaannuksessa kuin ainakin vasta elämään herännyt ihminen. Ja vallattomasti kirmaten liikkuvat vielä nytkin päässäni ajatukset ja mielikuvat, mutta väkistenkin koetan sen verran keskittyä, että saan edes jotakuinkin tolkullisesti asiain kulun sinulle kerrotuksi. Koska luulen sinun mieltäsi kiinnittävän kuvauksen eri mielentiloistani noina hetkinä, niin koetan sen tehdä mikäli tässä kiiruussa ja tunnekuohunnassa siihen kykenen. Toivon sillä edes hitusen korvaavani sitä ikävyyttä mitä sinulle edellisellä kirjeelläni tuotin.

* * * * *

Kun olin tuon kirjeen lopettanut, tunsin jonkinlaista virkistyneisyyttä ja ikäänkuin taipumusta sovintoon elämän kanssa, mikä tietysti johtui mieleni purkamisesta sekä siitä työstä, joka minulla oli tuon kirjeen kirjottamisesta. Panin jonkunlaisella suuttumuksella merkille tuon sarastavan tyytyväisyyden tunteen, ollen näkevinäni siinä kaikessa vain elämän juonittelua. Kaduin että olin tuon kirjeen kirjottanutkaan ja hetkisen olin jo halukas sen hävittämään, päätellen poistua elämästä kenellekään tekoani motivoimatta. Siten minä ikäänkuin kiihotin katkeruuttani ja koetin hävittää tuon toisen tunteen. Istuen pöydän ääressä ummistetuin silmin kävin minä läpi koko kuluneiden kuukausien elämäni ja koetin joka puolelta tarkastaa nykyistä asemaani. Silloin kohosi sielustani taas tuo epätoivon vimmainen huuto: ulos tästä ahdingosta, kahleet poikki ja ulos!

Sulin kirjeen nopeasti ja lähdin sitä heti postiin viemään, ikäänkuin peläten omasta sielustani kohoavan viimeistä päätöstäni heikontavia tunteita. Kun sitte laskin kirjettä laatikkoon, tuntui minusta kuin heittäisin arpanappulan, joka ratkasee kohtaloni. Viivytin hetkisen kirjettä kädessäni ennenkuin pudotin sen alas ja menin vielä pikaisesti läpi kuluneen elämäni, ja nyt varsinkin tuntuu minusta että tuossa salamannopeassa entisyyden tarkastelussa ikäänkuin tahallani vedin etualalle kaikki varjokohdat, siten itseäni kiihottaakseni.

Kun kirje kumahtaen putosi laatikon pohjalle, säpsähdin minä, mutta samalla vilahti, pikimmältään mielessäni, että kenties tässä ei sittekään vielä ole loppu käsissä. Tuo mieleenvälähdys katkeroitti minua kuitenkin suunnattomasti. Piilosillako sinä tässä vain oletkin, tuon ukon kanssa, aloin minä itseäni soimata, etkö sinä sitte totta tarkotakaan, vaan ikäänkuin koetat häntä pelottelemalla ajaa myönnytyksiin!

Tuollaisten itsesoimausten ahdistamana kulin takaisin kotiinpäin. Silloin huomasin sattumalta etäämpänä tiellä tulevan hitaasti kävellen vastaani tilanomistaja P:n. Lienenkö edellisessä kirjeessäni maininnut, että se on hän joka minulta tilasi tuon maisemataulun? Aika jonka kuluessa sen lupasin valmistaa oli jo kauan sitte kulunut umpeen ja minä olin kaikin tavoin välttänyt häntä, uskaltamatta esimerkiksi koskaan tehdä kävelyretkiäni sille suunnalle, missä tiesin olevan mahdollisuuden häntä tavata.

Tuntunee sinusta vähintäänkin omituiselta ja niin se melkein minusta itsestänikin nyt jälestäpäin tuntuu, että minä hänet nähdessäni hirveästi säikähdin ja kun näin hänen katsovan alas tielle eikä siis vielä minua huomanneen, hyökkäsin minä äkkiä syrjään tieltä ja piilottausin tiheäin pensasten taakse. Se tapahtui niin nopeasti, etten ehtinyt mitään päättää enkä ajatella kuinka häpeällistä ja alentavaa se todellakin oli. Minä siirryin vain kuin vieraan voiman tempasemana tieltä pois. Vasta pysähdyttyäni aloin hävetä itseäni, mutta siitä huolimatta minulla ei ollut voimaa palata tielle, vaan seisoin alallani ja kahden lehtevän oksan välitse katsoin hänen lähestymistään. Kohdalle tultuaan pysähtyi hän ja etsi nähtävästi tulitikkulaatikkoaan sytyttääkseen sikarinsa. Minulla jylähti mieleen, että hän sittekin huomasi minun poikkeavan tänne ja nyt rupesi minua kiusatakseen tuossa viivyttelemään ja sikaria sytyttelemään ja ehkä hän vielä sanookin minulle tänne jotakin.

Kun hän raapasi tulta, putosi hänen keppinsä tielle ja minä ajattelin: tahallaan pudotti! Saatuaan sikarin palamaan kumartui hän sitä ottamaan ja suoraksi ojentuessaan katsahti hän minua kohti. Vaikka aukko josta minä häntä tarkastelin olikin hyvin pieni, tuntui minusta tuona hetkenä että hän näki minut, jopa katsoi suoraa silmiini, ja minä tuijotin jäykistyneenä vastaan. Sitte tuntui hän itsekseen hymähtävän, heitti sikarinpään tiepuoleen ja jatkoi matkaansa. Mutta tuo hymähdys ja sikarin heittäminen olivat minusta kuin puhuttuja sanoja ja tuona jännityksen hetkenä minä ikäänkuin _kuulinkin_ ne sanoina: On siinäkin miestä!

Seisoin hänen mentyään hyvän aikaa raukeana alallani ja minut valtasi uusi tunne. Yhtäkkiä ja vakuuttavalla voimalla kävi minulle selväksi, että se mitä kirjelaatikon luona seisoessani välähti mieleeni, olikin totta, että minä siis tähän saakka olin vain uhitellut kuin pahankurinen lapsi, mutta että pohjimmaltaan en ollutkaan pitänyt kuolemaa vielä välttämättömänä. Nyt sitä vastoin laskeutui päälleni raskaana tunto siitä, että minun on välttämättä kuoltava. Katselin siinä ikäänkuin syrjästä itseäni ja näin että sillä pensaan takana häpeissään värjöttävällä mies polosella ei ollut enää muuta tehtävänä kuin poistua elämästä. Tunsin nyt vasta oikein todenteolla solahtaneeni äärimmäiseen nuotan perukkaan, jossa ei ollut muuta kuin tukehtuminen varana. Ja tuo tunto yhä vahvistui tai oikeammin sai uuden luonteen eräästä pikku tapauksesta, joka minulle sattui kotiin mennessäni.

Kun minä tuolta lymypaikastani vihdoin lähdin, kulin minä suoraa metsän läpi kotiinpäin. Mielessäni oli jähmettyneenä vain yksi asia: panna kiiruusti kaikki täytäntöön. Ja minä riensin melkein juoksemalla eteenpäin, ikäänkuin tahtoen välttää jotakin epämääräistä tarttumasta itseäni takinliepeeseen ja sanomasta: kuulehan, mitä sinä nyt --? Vaikka kulin nopeasti ja koko sieluntoiminta piukkaan kiertyneenä tuon yhden asian ympärille, huomaan minä nyt jälestäpäin kuinka tuolla lyhyellä matkalla kaikenlaiset pikku seikat hyvin elävästi painuivat mieleeni. Muistan tarkoin niiden sammaltuneiden kivien muodon joiden yli harppailin ja puunjuuret, joihin olin kompastua.

Lähellä asuntoani on metsän keskellä pieni mökki -- olemme kerran yhdessä kulkeneet sen ohi. Näen vieläkin niin elävästi mielessäni, kuinka siitä ohi rientäessäni istui portaalla pari vanhaa vaimoihmistä, joiden jaloissa kaakerteli kana ja syrjempänä vinkui porsas, jonka toinen takajalka oli ruuhessa, mistä hän koetti sitä saada pois. Vaimot istuivat selin minuun ja keskustelivat jostakin hyvin vilkkaasti. Juuri ohi mennessäni kuulin toisen sanovan: "Jöss' sentään toisenkin kerran! Mutta eihän tuo nyt tahallaan liene itseään hukuttanut?"

Eteenpäin rientäessäni pysähdyin äkkiä hämmästyneenä, sillä eräs uusi asia pisti mieleeni noiden koneellisesti kuulemaini sanojen johdosta. Tässä täytyy minun poiketa hiukan syrjään ja mainita, että itsemurhan olin jo hyvän aikaa sitte suunnitellut revolverilla suorittavani. Kolmisen viikkoa sitte muistui näet eräänä hetkenä mieleeni, kuinka muuan tuttavani näytti minulle kerran pientä revolveriaan ja lupasi myydä sen halvasta. Menin silloin hänen luokseen ja pyysin ostaa sen. Se oli hänellä vielä tallella ja kaupat tehtiin, jonka jälkeen hän laski leikkiä, että on hiukan uskallettua luovuttaa revolverinsa tällaiselle taiteilijasielulle, eihän sitä muka tiedä mitä siitä vielä seuraa, mihin minä vastasin samoin jollakin leikinlaskulla, vaikka mielessäni olikin että tällä minä vielä ammun itseni. Näinpä siinä samalla paikankin missä sen teen. Se oli metsässä täällä asuntoni lähistössä eräs sammaleinen kallio, jonka kupeella on mukava lepopaikka. Kerran siinä loikoessani tuli mieleeni, että siinä sekin voisi tapahtua ja nyt leikkiä laskiessamme tuli se jälleen mieleeni. Kävin sitte revolverin saatuani siellä uudelleen ja tunnustelin sen kykyä ampumalla petäjänkylkeen. Siitä pitäin oli revolveri ollut kätkössä pöytälaatikossani ja tarkoin olin jo kuvitellut, kuinka se kaikki tulee tapahtumaan. Nyt siinä metsän läpi kulkiessani oli minulla koko ajan liikkumatonna mielessäni häämöttänyt revolveri ja tuo samainen paikka siellä kallion kupeella, kunnes nuo kuulemani sanat toivat mieleeni uuden ajatuksen.

Kuten jo sanoin, pysähdyin minä hämmästyneenä, kun nuo sanat olivat ehtineet syvemmälle tietoisuuteeni kaivautua: minunhan tarvitsi vain hukkua ja siten häviäisi teostani se painostava ja kaamea sivutunto, mikä itsemurhalla omaisiin nähden aina täytyy olla. Minä menen vain järven rantaan uimaan kuten joka päivä pitkin kesää olen tehnyt, uin niin kauas selälle etten jaksa takaisin palata, ja siinä se sitte on. Sehän oli niin yksinkertaista ja kuitenkaan se ei ollut ennen mieleeni juolahtanut, tai jos olikin, niin olivat ajatukseni kuin jostakin ennakkopäätöksestä olleet revolveriin kiintyneinä. Tapaushan tulisi kulkemaan onnettomuuden nimellä, sillä pitkin kesäähän sanomalehdet ovat sisältäneet uutisia hukkumisista uimaretkellä.

Mutta noiden muiden edellä käyneiden tapausten yhteydessä ei näyttänyt enää mitenkään tavalliselta sattumalta, että minä olin ohi rientäessäni nuo sanat kuullut ja siten saanut siis ikäänkuin viittauksen, kuinka minun oli meneteltävä. Ja niin minulle selveni yhtäkkiä, että minä en ollut ainoastaan itse pitänyt välttämättömänä kuolla, vaan että sen oli kohtalokin tehnyt -- "ukon" kuva oli mielestäni hävinnyt siellä pensaan takana seisoessani ja sijalle tullut jonkunlainen ankara, hellittämätön ja jääkylmä kohtalonvaltias --. Tunsin tuolloin että se on minut kykenemättömänä tuominnut kuolemaan ja julistanut minulle päätöksensä mahdollisimman selvästi. Raskaana laskeutui päälleni tunto siitä ja hitaasti kulin minä lopun matkasta kotiin. En ajatellut juuri mitään ja omituista on että tuolta loppumatkalta minä en muista mitään seikkaa. En ollenkaan tiedä mistä kautta minä tulin ja ketä mahdollisesti pihalla kohtasin. Nyt enää tunnen vain hämärästi että minun oli hyvin vaikea kulkea, jopa vaikea hengittääkin ja että minä liikuin kuin sumun keskellä tai kuin unissakävijä. Kaikki sieluntoimintani olivat keskittyneet tai paremminkin jähmettyneet yhden asian ympärille: panna tuo tuomio mitä kiiruimmin täytäntöön.

Heti sisälle tultuani etsin pyyheliinan ja saippuan ja lähdin kuten tavallista rantaan. Nyt jälestäpäin tuntuu minusta, että vaimoni istui, poika sylissään jossakin ulkona ja sanoi: "isä menee tuolla uimaan", johon poika perässä kerraten sanoi: "ishä -- mennee -- uimaan". Mutta nuo sanat kuuluivat minulle kuin jostakin kaukaa sumun takaa ja synnyttivät kurkussani vain muutamia katkeria kuristuksia.

Sen sijaan minä ennen rantaan tuloani sain erään hyvin elävän mielikuvan. Mieleeni kohosi kaikkia pikku seikkojaan myöten eräs hetki kouluajoiltani. Olin vasta tullut kesäluvalle kotiin, loikoilin aamulla vuoteellani ja minun oli kovin hyvä olla. Keittiöstä kuului kahvikuppien kalinaa, aukioleva akkuna narahteli hiljaa saranoillaan kuin hyvänmielensä osotteeksi ja pihalta kuului pääskysten luritus. Viereisen huoneen ovi oli auki ja siellä keskusteli äiti matalalla äänellä jonkun vanhemman naisihmisen kanssa. Äidin joka sanasta värähteli hyvä mieli ja tyytyväisyys, kun hän kertoi minun kotiintulostani ja miten hänestä aina lasten maailmalla ollessa tuntuu kuin olisi joku osa omasta ruumistaan poissa. Ja nyt siinä kävellessäni tuli minulle kiduttava mielikuva siitä, kuinka äiti on menettämäisillään yhden osan itsestään. Tunsin siitä jonkunlaista tukehuttavaa kuristusta, koetin torjua sitä pois mielestäni ja raskaasti raahaten astelin rantaan.

Istuin kappaleen aikaa rannalla enkä ajatellut mitään. Päivä oli harvinaisen kaunis. Kohtisuoraa edessäni järvenselällä oleva lehtosaari kuvastui kokonaisuudessaan tyynen veden pinnan alapuolella, jostakin niityltä kuului laulua ja kaikkialla ympärilläni loistivat kesäiset värit ja ilakoivat pääskyset, jotka kylästä tänne lennellen livahtivat vedenpinnalla itseään virkistämässä. Mutta tuo kaikki tuntui minusta niin etäiseltä ja vieraalta. Kerran vain tuli mieleeni, että kaunis tämä maailma sentään on, mutta heti sen jälkeen aloin minä riisuutua, tuntien taas kurkussani noita äskeisiä kuristuksia.

Kun olin täysin riisuutunut, menin kiiruusti ja suoraa veteen. Ja minusta tuntui kuin koko luonto ympärilläni olisi äänettömäksi herkistyneenä seurannut tuota veteen menoani. Juhlallisesti ja kankeasti minä laskeusin jalat edellä järveen ja kun raikas vesi kohosi polviin, vyötäisiin, rintaan, ajattelin minä vilaukselta, että näinköhän se sitte minun elämäni päättyy. Kun vetelin ensimäisiä vetoja eteenpäin, en ajatellut mitään, koetin vain hengittää tasaisesti ja pysyä tyynenä, aivankuin minulla olisi ollut hyvinkin pitkä matka uitavana.

Kun olin siten etääntynyt jonkun matkaa rannasta, varastausi äkkiä mieleeni ajatus, että onkohan minun sitte todellakin pakko uida kauas selälle ja hukkua, vai eikö ole aivan omassa vallassani kääntyä takaisin ja uida rantaan. Mutta silloin tuntui minusta, että takanani jossain hyvin kaukana ja korkealla tarkastelee menoani rävähtämättä kaksi totista ja ankaraa silmää ja että minä en niiden takia kehtaisi kääntyä takaisin. Niin, todellakin se oli sinä hetkenä jonkunlainen häpeän tunne joka minua esti palaamasta jos olisin halunnutkin. Ja niin minä uin edelleen, katsoen jäykästi suoraa eteeni. Vaikka en kiinnittänyt mihinkään huomiotani enkä mitään ajatellut, näin kuitenkin kaikki niin erikoisen selvästi: saaren kaukana edessäni, koivun lahden vasemmalla rannalla ja hyönteisten survonnan lähellä vedenpintaa. Ja nuo näkemäni väreilivät ja heiastelivat omituisesti tajuntani pinnalla, vaikka itse varsinainen ajatustoiminta olikin pysähdyksissä. Niinpä muistan nyt jälestäpäin kuinka esimerkiksi mielessäni liikkui jotakin sellaista kuin että olisi hyvin mieltäkiinnittävää tavotella sattuvaa värisävyä maalatessaan tuollaisen pienen lehtosaaren vedenpinnan alta näkyvää kuvajaista, sillä kun on pääasiallisesti samat värit kuin itse saarellakin, mutta lisäksi vielä tuon vedestä heiastumisen luoma hienon hieno erikoissävy. Miksenkähän ole siihen koskaan huomiotani kiinnittänyt ja samoin tuuheaan lehtipuuhun, kun sen läpi paistaa päivä särkyen lukemattomiksi välkepinnoiksi ja lehtien väri käy samalla niin kuulakan viheriäksi, kuten tuon koivun tuolla lahden rannalla? Tuon tapaisia ajatusväreilyjä liikkui tajuntani laiteilla. Ne liikkuivat tavattoman kerkeästi, vaikka olenkin tarvinnut näin monta sanaa kuvatakseni niistä pientä osaa. Niiden toimintaa voisi ehkä suunnilleen verrata siihen, kun syyskesällä välkehtii salamoita ympäri taivaan rantaan, vaikka ei olekaan varsinaisesti ukonilma. Ja ne kiusasivat minua omituisesti. Tieto siitä etten kyennyt niitä hillitsemään ikäänkuin herpautti voimiani ja hetken oli minulla jo tunto siitä, että minä tuossa tuokiossa vaivun pohjaan, mikä pakotti minut hengittämään mahdollisimman säästeliäästi etten hätääntyisi, sillä tuo alkuperäinen mielikuvani järvenselälle uimisesta ja sinne vaipumisesta ikäänkuin veti minua eteenpäin.

* * * * *

Minä lähdin uimaan asuntoamme kohti pistävän lahden -- muistat kai sen? -- pohjukasta ja suuntasin matkani selälle, ulos lahdesta. Kun olin tullut lähelle lahden suuta, pistäysi vasemmalta näkyviini vene, jota souti vanha ukko, ja perässä istui pikku poikanen vetäen uistinta. Minä käännyin oikeaan välttääkseni heitä. Vaikka he eivät olleetkaan lähellä, kuului heidän keskustelunsa hankasten kitinän lomasta pitkin vedenpintaa selvästi. Puhuessaan jostakin suuresta hauesta, jonka kanssa hän oli saanut "puolen päivää vehtailla", vaikeni ukko kesken lauseen ja kuului sitte sanovan: "Näkyy maar tuolla olevan muuan uimamieskin", mihin poika hetken kuluttua kuului vastaavan: "Minäpä näin sen jo ennemmin ja tunnenkin sen. Se on herra M., taidemaalari, joka maalaa papalle suurta taulua. Hän näkyykin olevan täällä, vaikka pappa on sanonut hänen olevan jossakin matkoilla".

Sanoin jo kuinka varsinainen ajatustoimintani oli pysähdyksissä. Nyt jäivät nuo pojan sanat mieleeni ja ajatukseni kiertyivät liikkumattomiksi niiden ympärille. Liikkumattomiksi siten, että minä en tehnyt noista sanoista mitään johtopäätöksiä mielessäni, vaan koetin estää ajatuksiani niihin lähemmin kajoamasta tai niitä tunkeutumasta syvemmälle tajuntaani. Koetin niitä ikäänkuin pidättää korvissani, jossa ne yhä edelleen kuulin. Mutta siitä huolimatta ne tunkeutuivat syvemmälle ja saivat minussa aikaan omituisen muutoksen. Tahtomattani huomasin itsessäni alkaneen saman kaksinaisuuden, joka minussa oli vallinnut siihen saakka kuin seisoin lymyssä siellä tien varrella, nimittäin sellaisen, että toinen osa koetti tekosyillä pettää minuuttani, toisen vaatiessa rehellistä peliä. Kun nyt jälestäpäin luon katsauksen tuon "kuolemanuintini" loppuosaan, käsitän selvästi kuinka tuo itseni nenästä vetäminen ilmeni.

Ensinnäkin minulta oli hävinnyt usko siihen että minun nyt _välttämättä_ täytyi kuolla. Toiselta puolen koetin siitä kyllä pitää kiinni, mutta se oli nyt enää teennäistä, tuollaista uhmailua kuin ennenkin. Kuten jo saroin, käännyin minä veneen huomatessani oikealle. Siten tuli suoraan edessäni olemaan lahden suussa oleva, oikeasta rannasta ulkoneva pieni niemeke. Vilahdukselta minä sen näin, mutta en ollut siitä tietävinäni, katsoin vain edessäni olevaa lähintä veden pinnan osaa ja uskottelin uivani yhä vain selälle päin. Vasta kun minä lähelle nientä ehdittyäni aloin väsyä, täytyi minun rehellisesti tunnustaa itselleni pyrkiväni maalle, sillä nyt aloin minä epätoivoisesti ponnistellen pyrkiä rantaa kohti.

Kun viimeisiä voimiani ponnistaen vihdoinkin sain pohjan jalkaini alle, valtasi minut sinä hetkenä ääretön helpotuksen tunne, niin että minä pitkän aikaa seisoin alallani ja syvästi hengittäen nautin tuosta tunteesta. Jollei se sinusta tuntuisi kovin suurelliselta, vertaisin sitä siihen mitä kuolemaantuomittu tuntenee, kun hänet viime hetkenä armahdetaan ja hänelle sanotaan: Olet vapaa ja saat mennä mihin tahdot!

Maalle noustuani istuin kauan alastomana rantanurmikolla ja luonto ympärilläni näytti taas niin tutulta, ikäänkuin lähemmäs siirtyneeltä. Kaikki värit, valot ja varjot kävivät jälleen tuttavallisiksi ja vilkuttivat minulle tervehdykseksi silmää. Istuttuani hetken erikoisesti mitään ajattelematta, rupesin lähemmin selvittelemään mitä oli tapahtunut. Nyt täytyi minun myöntää itselleni, että ne olivat juuri nuo pojan sanat, jotka minun olivat maalle saattaneet, että minä niissä luin ikäänkuin peruutuksen sille kuolemantuomiolle, jonka olin uskonut tulleen julistetuksi siellä tien varrella pensasten takana.

Mutta eikö tämä pohjaltaan ollut vallan merkityksetön tapaus, koetin siinä itseäni vastaan väittää, oliko mitään järjellistä syytä noiden sanojen johdosta perääntyä päätöksestäni? Koetin vetää taas "ukkoa" esille -- ennenhän hän oli kuvastunut mieleeni ilman vetämättä -- ja nähdä siinä hänen juoniaan sekä soimata itseäni, että olin kyllin raukka tarttuakseni tuollaiseen kurjaan syöttiin, jolla hän minut takaisin elämään kiskoi. Muistuipa siinä mieleeni vielä eräs pikku tapaus, joka minulle sattui ollessani piirustuskoulussa. Minulta olivat rahat kaikki -- olin ne kevytmielisesti hävittänyt -- ja mikäli vuokranmaksuaika läheni, sikäli suureni asia silmissäni niin että sen edellisinä päivinä koetin kaikin mokomin välttää kortteerini rouvaa. En ollut silloin vielä tottunut tovereilta lainailemaan ja äärimmäisellä epätoivolla odotin kuukauden viimeistä päivää. Kun se tuli ja minä joka hetki pelkäsin rouvan tulevan vuokrasta muistuttamaan, nousi hätäni huippuunsa ja lopulta en tiennyt muuta keinoa kuin -- karkaamalla pelastua häpeästä! Vein parhaan pukuni panttiin matkarahoja saadakseni ja menin sen jälkeen erääseen kahvilaan, jossa meidän piirustuskoululaisten oli tapana käydä, ja ryhdyin siellä kirjottamaan paria kirjettä, joista toisessa selitin asuin toverilleni poistumiseni sekä toisessa rouvalle, ilmottaen hänelle maksavani heti kun siihen kykenen. Kun olin kirjeet kirjottanut ja pistänyt taskuuni sekä istuin asemaani miettien, tuli kahvilaan muuan koulutoverini ja istui rinnalleni juttelemaan. Kun hän oli tuollainen aina laverteleva mies, en häntä kuunnellut, jota paitsi en ollut siinä mielentilassakaan. Mutta vaistomaisesti jäivät sentään hänen laverteluistaan mieleeni sanat: "Oleks' Iikkaa nähnyt, hän sai eilen rahakirjeen. Pitäisi lähteä vippaamaan". Tuo, Iikka oli lähimpiä tovereitani ja yhtäkkiä tuli mieleeni, että miksen voi mennä häneltä lainaamaan vuokranmaksuun. Ja samalla tuntui minusta perin luonnolliselta asialta pikku lainaaminen, vaikka se ennen olikin ollut niin tavattoman vaikeata. Jopa alkoi tuo tapaus suureta mielessäni kuten äsken rahapula, ja lopuksi olin varma että itse kohtalo oli tuollaisella hienotunteisella tavalla neuvonut minulle keinon. Menin ja sain Iikalta rahat ja niin pelastuin.

Tuon pikku tapauksen muistettuani ja asetettuani tämän rinnalle, koetin "ukkoa" ajatellen kiihottaa viimeaikojen katkeruuttani uuteen paloon, soimaten itseäni että olin aina kyllin raukka tarttumaan tuollaisiin kurjiin syötteihin. Mutta itsekiihotuksessani en onnistunut. Tunne sen tuomion peruutuksesta, jonka alaiseksi siellä tienvieressä luulin joutuneeni, oli siksi liian vahva ja samoin sitä seurannut elämänhalu, jonka tunsin kaiken alta alkavan voimakkaana esiin kuohua. Ja vielä eräs toinen asia, joka oikeastaan kuuluikin tuohon edelliseen. Niemenkärkeä kohti uidessani ja nuo pojan lausumat sanat korvissani oli minulla hämärästi ja pikimmältään vilahtanut mielessä, että voisin mennä tilanomistaja P:n luo ja pyytää häneltä etukäteen sen suuruista rahasummaa, jommoista välttämättä tarvitsin ja joksi viime aikoina "ukon" kanssa kamppaillessani olin vaatimukseni supistanut. Nyt tunnustin itselleni rehellisesti, että se oli todellakin mielessäni käynyt ja että se seikka se tässä lopulta kaikki ratkaseekin. Ja omituista, tuo avomielisyyteni synnytti minussa jonkinlaista hellää myötätuntoisuutta itseäni kohtaan. Samalla minussa heräsi halu mitä kiiruimmiten päästä herra P:n luo. Tunsin voivani hyvin luonnollisesti esittää hänelle asiani enkä pelännyt enää ollenkaan häntä tavata.

* * * * *

No niin, kotona käytyäni riensin oikopäätä hänen luokseen. Tapasin hänet kotona ja hän otti minut erinomaisen ystävällisesti vastaan. Hän kyseli mielenkiinnolla suunnitelmistani ja kertoi erään tuttavansa, muutaman virkamiehen kaupungista, jolle kerran maalasin pari akvarellia, puhuneen kiittäen minusta. "Vallan mielellään" suostui hän pyyntööni ja antoi minulle heti mainitsemani rahasumman.