Part 5

Sitä se siis on! Oh, elä ota sitä niin kovin raskaasti! Koeta näitä sanoja lukiessasi tempautua irti hetken vaikutelmasta ja katsoa asiaa laajalti, yhtenä tapauksena lukemattomien muiden tapausten yhteydessä, seikkana joka kerta tapahduttuaan vaikutuksiltaan ja seurauksiltaan yhä laimenee ja laimenee, kunnes kokonaan häipyy unhotuksiin. Mielihyväkseni muistan tällä hetkellä, kuinka sinä itsemurhasta keskustellesamme parikin kertaa olet lausunut siitä puolustavia mielipiteitä, pitäen sitä kunkin yksilön täytenä oikeutena. Johdonmukainen ollaksesi täytyy sinun voida sovittaa se minuunkin. Vai olenko minä perheen jos monilla muillakin siteillä elämään kytkettynä mielestäsi poikkeusasemassa? Ehkä niin, mutta siltipä tunnenkin pakottavaa tarvetta koettaa tässä lyhyesti motivoida päätöstäni.

Tapaus, että nuori perheellinen mies, jolla näköjään olisi paljonkin elämältä odotettavana, poistuu vapaehtoisesti elämästä, näyttää tietysti sellaisenaan katsottuna kovin kevytmieliseltä teolta ja pakottanee monen turvautumaan m.m. tuohon yksinkertaiseen ja mielivaltaiseen selitykseen: "Teko lienee tapahtunut mielenhäiriössä." Itse asiassa minulle onkin vallan yhdentekevää miten sitä tullaan selittämään ja miten minua tuomitsemaan. Sinulle vain tunnen tarvetta selittäytyä ja siten helpottaa sinulle tekoni käsittämistä. Vaikka moni seikka näyttäneekin sinusta kovin fantastiselta, luulen sinun sentään voivan minua ymmärtää, sillä tunnethan sinä minut siksi tarkoin. Ja se jo suuresti huojentaa minua, kun tiedän sinua edes _ymmärtävän_ tekoni, vaikket sitä sitte hyväksyisikään.

Ja hyväksynkö minä edes itsekään sitä? Tavallaan en, sillä minä kuolen tietoisena siitä, että teen väärin. Olen näinä uupumuksen ja äärimmäisen kyllästyksen päivinä koettanut rehellisesti tuota asiaa harkita. Olen esimerkiksi päätellyt itsekseni näin: Jos olisin aivan ypöyksin maailmassa, ilman vaimoa, lasta, sukulaisia, ystäviä -- joita viimemainittuja minulla totta tosiaan ei monta olekaan -- ja yleensä vailla kaikkia toisiin ihmisiin sitovia suhteita ja niin ollen vaeltaisin johonkin autioon erämaahan ja siellä päättäisin elämäni tuottamatta siis muille edes hautaamisvaivoja, niin olisinko niin ollen oikeutettu elämästä eroamaan? Ja minun on täytynyt vastata itselleni, etten olisi. En olisi oikeutettu jättämään paikkaani elämässä, niin raskas ja tukala kuin tuo paikka olisikin. Sitä vähemmän voin minä nyt, monilla siteillä elämään kiinnitettynä, itselleni myöntää olevan oikein nuo siteet väkivalloin katkoa. Olen siis selvillä siitä että teen väärin. Ja kuitenkin olen elämässäni saapunut sellaiseen kohtaan, jolloin ikäänkuin tunto tuosta väärinteosta sekin osaltaan vain kiihottaisi ja varmentaisi minua päätöksessäni.

Mitään moraalista syytä tässä ei ole -- ja et kai sellaista pelännytkään? "Syynä tuohon epätoivoiseen tekoon lienee ollut taloudellinen ahdinko," tullee luultavasti myöskin olemaan yhtenä selityksenä tapauksen johdosta kiertävien sanomalehtiuutisten lopussa. Ja siinä he ovatkin oikeassa, mutta vain näennäisesti, sillä pohjimmaiset syyt ovat aivan psykologista laatua. Mutta kukapa niistä selon ottaisi -- eikä tarvitsekaan. Minulle riittää, kunhan sinä vain olet niistä selvillä.

* * * * *

Kun silmään taaksepäin viimeisten kolmen tai neljän kuukauden aikaa, niin näyttää se yhdeltä ainoalta värähtämättömän helteiseltä päivältä, johon pieninkään tuulen leyhkä ei ole vaihtelua luonut ja jonka jokainen hetki on ollut edeltäjäänsä tukalampi. Kuten muistat oli minulla viimeksi erotessamme tekeillä erään kauppias I:n muotokuva. Olen muistaakseni jossakin kirjeessä maininnut, ettei sen valmistumisesta tullut mitään. Tuo mies oli, kuten pian opin tuntemaan, sivistymätön ja töykeä nousukas, joka ei tuntunut pitävän minua juuri sen kummempana kuin käsityöläistä, jonka hän tilaa esimerkiksi korkkimattoja lattioihinsa kiinnittämään. Kun hän kerran työskennellessäni hänen luonaan lausui joitakin aasinpäisiä mielipiteitä työstäni, kehittyi välillämme kiivas sananvaihto, joka päättyi niin että minä keskeytin työni -- oikeastaan siten että kiiruusti sivelin pari aasinkorvaa hänen muotokuvaansa -- ja heitin hänelle ikuiset hyvästit. Siten minä menetin sievosen summan, sillä muotokuva oli aivan valmistumassa ja etukäteen en ollut penniäkään ottanut. Olin juuri niihin aikoihin kipeässä rahantarpeessa ja hetkisen jo kaduinkin tuota tuittupäisyyttäni.

Sen jälkeen koetin eräältä varakkaalta sukulaiseltani saada pienosta lainaa, mutta vastoin odotustani -- hän oli kerran lupaillut minulle rahallista apuaan -- ei hän sitä antanutkaan. Mutta eihän tämä kaikki vielä mitään, ovathan nämä vain pieniä vastoinkäymisiä, jommoisia vastaan usean täytyy taistella! Niin kyllä, eivätkä ne yksistään olekaan minua saaneet nykyiseen mielentilaani, josta päätökseni on esiin kasonnut.

Nykyään olen ollut lähes kolme kuukautta melkein mitään tekemättä. Sinä et ole sellaista kokenut ja siis tuskin voit käsittääkään, mitä sieluelämälle merkitsee olla niin kauan työhön kajoamatta ja kärsiä alinomaisia itsesoimauksia. Koko olemukseni on ollut ikäänkuin kahtena, joista toinen on syyttänyt ja ruoskinut toista, toinen uhitellen vaiennut ja pysynyt alallaan. Se on mitä vaarallisin tila ihmiselle ja minulla se ei suinkaan ole ensi kertaa, vaikka paikalleen turtumista ei ennen olekaan näin pitkään kestänyt. Turtumista -- sellaista se juuri on, henkistä turtumista. Ei saa mitenkään itseään liikkeelle, vaikka tietääkin että paikallaan pysyminen vain pahentaa asiaa. Unissa tapahtuvaan painajaisen ahdistukseen sitä ehkä voisi verrata.

Kun tuota lainaa pyysin, oli minulla tekeillä se samainen maisema, jonka luonnoksen sinäkin keväällä näit. Minulla oli jo ostajakin tiedossa ja sillä päätin ansaita sen mitä menetin tuon muotokuvan keskeytymisen takia. Mutta saatuani tuolta sukulaiseltani kieltävän vastauksen, tunsin minä alussa sellaista katkeruutta, etten voinut mitenkään työskennellä. Vietin useita päiviä harhailemalla jouten ulkona metsissä ja niityillä. Kun sitte vähitellen koetin itseäni palauttaa työhön, en siinä onnistunut. Siirsin jos jollakin tekosyyllä työhön ryhtymisen aina seuraavaan päivään, vaikka tunsinkin siten tekeväni työn ääreen palautumisen yhä vaikeammaksi. Ja niin se on siirtynyt jo kolmen kuukauden ajan! Sen kuluessa on taloudellinen tilani käynyt päivä päivältä yhä tukalammaksi. Pienillä lainauksilla olen aina pahimman pulan päältäni torjunut -- saadakseni sitte taas jonkun aikaa rauhassa murjottaa. Olen koettanut päästä edes siitä selville, mistä tämä tällainen vastenmielisyys työhön ja toimintaan johtuu. Ehkä se onkin vain tavallista banalia laiskuutta? Laiskaksi minua ainakin kuka hyvänsä sanoisi, joka elämääni näinä kuluneina kuukausina olisi syrjästä seurannut. Mutta ei, ei se ole sitä. Sillä tästähän minä kärsin, se kiduttaa ja kalvaa minua, jota vastoin työ minua aina huvittaa. Sitäpaitsi jos pysähdyn muistelemaan kutakin kulunutta päivää erikseen, tunnen niin selvästi jokaisella hetkellä olleen oman varman motivinsa, joka on estänyt minua työhön ryhtymästä. Sisälläni on tapahtunut jonkunlainen patoutuminen, joka vastustamattomasti estää kaiken liikunnon. Ehkä sinä suunnilleen minua käsität, vaikka minun onkin vaikea sitä tarkemmin määritellä.

Saada tuo patoutuma purkautumaan, siinä olisi pelastukseni, ja olen sitä koettanutkin, olen etsinyt sensatsioneja ja tehnyt hurjia ponnistuksia saadakseni taas kaikki liikkeelle, mutta turhaan. Mistä tähän aikaan sensatsioneja herää, nyt jolloin kaikki kuorsaavat kesälevollaan. Kuinka olenkaan ruvennut kesääkin vihaamaan, jolloin meillä täällä pohjolassa on otettu tavaksi heittäytyä puolitajuttomaan lepotilaan ja parhaasta vuodenajasta tehty aika, jolloin ei tapahdu mitään ja jolloin päivät seuraavat toisiaan samanvärisinä.

Toisinaan olen päättävästi tarttunut siveltimeen ja koettanut työtäni jatkaa, mutta yhtäkkiä on se aina käynyt niin toivottoman vastenmieliseksi, että olen heittänyt taas siveltimen kädestäni ja katsellut tuota keskeneräistä taulua vihamielisesti. Ja noin katsellessani on se alkanut näyttää kovin avuttomalta ja kömpelöltä ja niin minä olen alkanut epäillä omaa kykyänikin. Nykyään en usko siihen enää ollenkaan. Ja kaiken lisäksi on tuo taipumukseni kaikkia asioita suurentaa tässä nykyisessä ärtyneessä mielentilassani käynyt kaksinkertaiseksi. Kun esimerkiksi otin viimeksi pensselin käteeni ja yritin maalaamaan, sattui teline hiukan tärisemään sen johdosta että viereisessä huoneessa joku käveli -- lattiat miten lienee laitettu niin että liikunta tuntuu toisesta huoneesta toiseen -- ja tuo itsessään vähäpätöinen seikka sai minut aivan epätoivoon. Minua on asuntoni muutoinkin vaivannut ja nyt tuli niin katkerana mieleeni, että tuon ainaisen ja kirotun köyhyyden takia olen sidottu tähän asuntoon -- olen näet hyyryvelkaa --, jossa en kunnollisesti voi työskennellä. Mutta kohta noin ajateltuani tuli mieleeni itsesyytös, että tuonhan otit vain tekosyyksi, saadaksesi työn keskeyttää ja heittäytyä joutilaaseen jurotukseen. Ja niin kävi katkeruuden ja itsesoimausten ristituli sielussani yhä pahemmaksi.

Toisinaan taas kun en ole voinut pikku velkojani säntillisesti maksaa, olen kuvitellut mitä tavattomimpia seurauksia. Ja koko tämä nykyinen tilani on ruvennut näyttämään sellaiselta, josta minun on mahdoton mitenkään pelastua, vaan joka välttämättömyyden pakosta yhä vain pahenee, kunnes yhtäkkiä tapahtuu joku hirveä katastrofi. Olen kyllä koettanut vakuuttaa itselleni, että tämä kaikki mikä minusta nyt näyttää niin suurelta, muuttuukin pieneksi ja vähäpätöiseksi, jahka minä jonkun onnellisen käänteen kautta pääsen tästä kurimuksesta ylös. Mutta vaikka kuinka koettaisin itselleni terottaa, että siten on aina ennenkin käynyt, että minun tarvitsee vain tehdä voimakas yritys ylös päästäkseni, niin kaikki turhaan.

Entä kuinka kiusallisia ovatkaan olleet ne hetket, joina olen itseni tavannut haaveilemasta suuria rikkauksia -- samalla kuin puute on irvistellyt joka nurkasta vastaan! Olen voinut viettää pitkiä hetkiä kuvittelemalla kuinka käyttäisin niin ja niin suuren rahasumman, jos sen yhtäkkiä saisin, kuinka laittaisin itselleni muhkean huvilan suurine atelierineen, kuinka sen sisustaisin j.n.e. Jopa olen useammin kuin kerran ryhtynyt oikein kuumeenomaisella kiihkolla piirustelemaan huvilarakennusta, puutarhan pohjakarttaa ja uusia omatyylisiä huonekaluja aivankuin niiden tilaamisella olisi ollut hyvin kiiru, kunnes olen havahtunut todellisuuteen ja raivostuneena repinyt nuo piirustukset ja paennut ulos, tavatakseni hetken perästä itseni jossakin metsässä seisomassa ja mitään ajattelematta eteeni tuijottamassa.

Ja kuinka taikauskoiseksi minä olenkaan käynyt! Itsepintaisesti saatan minä toisinaan uskoa tapahtuvaksi jotakin odottamatonta, joka minusta yhtäkkiä tekee riippumattoman ja rikkaan miehen. Kaikenlaiset itsessään hyvin vähäpätöiset seikat suurenevat silmissäni ja näyttävät tärkeiltä ennemerkeiltä ja kohtalon viittauksilta. Esimerkiksi muutama viikko sitte näin unta isävainajastani. Hän oli kuolinvuoteella ja antoi minulle isomman rahasumman, sanoen sen minua varten erikoisesti säästäneensä. Kun uni oli hyvin selvä ja kun isääni, johon aina olin hyvin vieraassa suhteessa, en ennen ollut unissani nähnyt, sai tuo unennäkö mielikuvituksessani vallan erikoisen merkityksen. Uskoin kohta tapahtuvaksi jonkun aavistamattoman ja minulle onnellisen seikan, saavani periä jonkun sukulaisen jonka olemassaolosta en tähän saakka ole mitään tiennyt tai muuta sellaista yhtä odottamatonta, kunnes olen taas havahtunut ja alkanut soimata itseäni lapsellisuudesta ja mielettömästä taikauskosta.

Mutta mikä minua on kaikista enimmän katkeroittanut, on köyhyyden tuottama alennus ja nöyryytys. Eihän köyhyys itsessään vielä mitään, päinvastoin se voisi jossakin tapauksessa olla intresantimpaakin kuin suuri rikkaus, mutta se on juuri tuo sitä seuraava nöyryytyksen tunne, joka sen tekee jokaiselle katkeraksi. Kouriin tuntuvimmin sain sitä kokea tässä joku aika takaperin. Olin taas vaikeassa rahapulassa ja kuleskelin neuvotonna ja päämäärätönnä, mistä saada hiukan lainata. Silloin tapasin erään vanhan koulutoverin, joka on hyvissä varoissa mutta jota en ole koskaan voinut oikein kärsiä ja jota en kaikiste tavatessani ole viitsinyt tervehtiäkään. Ja nyt alennuin häneltä lainaamaan! Häpesin ja soimasin itseäni, mutta tein sen kuitenkin. Kun olin esittänyt pyyntöni, toivoin kohta perään että hän kieltäisi. Mutta hän antoi kohteliaasti ja ilkeän disharmonisin tuntein palasin kotiin. Häpesin silloin niin etten kehdannut vastaantuleviin katsahtaa ja yksinäisyyteen päästyäni kiristin raivosta hampaitani.

Tuollaisina hetkinä minä olen rajattomasti vihannut kaikkia! Itseäni ja muita! On kummallista kuinka viime aikoina on sieluuni syöpynyt tuollainen anarkistinen tunto kaikkea kohtaan. Välistä se voi mennä niin pitkälle, että minä mielikuvituksessani voin asettaa loppumattoman joukon antipatisia ihmisiä mitä erilaisimpain kidutusten alaiseksi. Ollessani tässä eräänä päivänä yksinäisillä kävelyretkilläni, kulki edelläni muuan nuori herrasmies. Kaikki hänessä, käynnin tapa, puku ja kepin heiluttaminen kiihotti minun vastenmielisyyttäni ja vihaani siinä määrin, että yhtäkkiä tunsin halua -- purra häntä! Ja sen jälkeen on minulla melkein joka päivä uusiintunut tuo halu purra ketä hyvänsä ihmisiä. Luulenpa että olen sinuakin joskus purrut, sillä _kaikkia_ kohtaan olen tuntenut vihaa. Ja tunnen edelleenkin. Ja kaikista enin vihaan epäkäytännöllistä, umpimielistä ja kömpelöä itseäni. Olen tullut syvästi vakuutetuksi mahdottomuudestani.

* * * * *

Muistelen kerran puhelleeni kanssasi siitä, kuinka minun mielessäni on lapsuudesta saakka vuorotellut kaksi jumala-käsitettä. Hyvinä ja onnellisina hetkinä on mieleeni aina kuvastunut jonkunlainen universalinen, kaikkia asioita hellästi huolehtien johtava elämän isä, mutta päinvastaisissa tapauksissa eräänlainen äärellinen ja ahdasmielinen olento, jota kohtaan tunnen vihaa ja vastustamisen halua. Nykyään minulla on aivan häviämättömästi mielessäni tuollainen vanha, itara ja tihrusilmäinen ukko, josta on nautintoa kiduttaa ihmisiä ja vallankin minua.

Tämä kai kuuluu sinusta hyvin lapselliselta ja fantastiselta, mutta niin se sittekin on. Ja tuota ukkoa -- lähes joka hetki näen hänet nykyään edessäni -- minä katkerasti vihaan, ja jos luulen jollakin teolla, olkoon se itselleni kuinka vahingollinen hyvänsä ja vahingollinen se tavallisesti onkin, voivani hänen suunnitelmiaan pilata, niin teen sen mielihyvällä. Minä voin syytää solvauksia hänelle ja pudistaa hänelle yksinäisyydessä nyrkkejäni. Silloin taas kun vihani kääntyy itseäni kohtaan, silloin tunnen vihlovaa nautintoa nähdessäni hänen itseäni kiduttavan ja ruoskivan. Niin, elä yritäkään sanoa -- kyllä minä sen itsekin tiedän, että tämä kaikki on mielikuvitusta, että tuo ukko samoinkuin monet muutkin seikat on vain nykyisen mielentilani heiastusta ja että kaikki häviäisi kuin pois puhallettuna niin pian kuin minä pääsisin uusille vesille. Niin kyllä, mutta nyt se on niin ja minä en voi sille mitään.

Olenhan tehnyt epätoivoisia yrityksiä päästäkseni tästä. Mutta ympärilläni on yhä kuollut autius kuin hieta-aavikon yli matkustavalla ja turhaan etsivät tulehtuneet silmäni kosteikkoa. Aamuisin nousee helteinen aurinko valasemaan yhtä toivottoman liikkumatonta päivää kuin eilinenkin, ja niin aamusta aamuun jo viikkojen ja kuukausien pituudelta. Mitään ei tapahdu. Tartun ahnaasti ja taikauskoisella jännityksellä päivän sanomalehteen, toivoen sieltä jo takin mielen virikettä, mutta eivät nekään ole koskaan niin tyhjinä ja mitättöminä saapuneet kuin nykyään. Kirjeitä ei tule mistään, sillä en itsekään ole kenellekään kirjottanut. Mutta eipäs, tulihan sentään. Tuo tihrusilmäinen ukko näet heittää joskus almun kidutettavilleen. Viime viikolla oli minulla eräänä aamuna varma tunto, että sinä päivänä tapahtuu jotakin. Mielikuvani suuntausivat sen päivän postiin ja hermostuneella jännityksellä postinkantajaa odottaessani kerkesi mielikuvitus tahdostani piittaamatta rakentaa jos mitä ilmalinnoja. Levotonna kätkeysin muutamaan sopukkaan pitämään silmällä poikkeaako postinkantaja meille. Hän poikkesi ja minä näin hänen antavan jotakin vaimolleni. En uskaltanut mennä katsomaan, vaan istuin huoneessani ja odotin, vaikka kärsimättömyydestä värisinkin. Kun vaimoni tuli, en ollut mistään tietävinäni, vaan tirkistelin muka jotakin kirjaa, istuen selin häneen. Olkapääni yli ojensi hän minulle jotakin ja meni pois. Tartuin siihen vapisevin käsin. Se oli maisemakortti muutamalta tuttavaltani ja siinä oli sanat: "Tervehdys täältä Punkaharjulta. Saavuin tänne tänään ja jatkan illalla matkaani Savonlinnaan. Oi kuinka ihanaa täällä on! Hauskaa kesän jatkoa!"

Tuona hetkenä minä painuin askelta syvemmälle tässä mielentilani kurimuksessa. Minusta alkoi tuntua ihan peruuttamattomalta totuudelta, että elämä on ilkeä voima, joka meitä uhrinaan kiduttaa ja kidutusten lomassa vielä mitä pirullisimmin ilkkuu. Ja elämän symboli, tuo itara, pahansuopa ukko nauraa hytisee kyynillisesti ja on varma kahleidensa kestävyydestä. Mutta kestääkö ne, eikö moni Kullervo ole niitä jo rikkonut? Kullervo, niin, minä tunnen nykyään niin hyvin käsittäväni kaikki Kullervo-ilmiöt.

Lapsellisuutta, sattumaa! Elä huudakaan, kyllä minä olen sitäkin puolta ajatellut, jota paitsi minä tätä nykyä kaikista vähimmän kärsin tuollaisia malli-ihmisten aina valmiita tuomiolauseita! Siinä kylliksi, että minä tahdon rikkoa nämä kirotut kahleet, ja minä teen sen hekumaa tuntien, koston ja kiusanteon hekumaa aivankuin näkisin tuon ukon hölmistyvän ja kauhusta jähmettyvän, nähdessään suunnitelmansa menevän myttyyn. Mitä, elä sinä luule, että minä tässä hourailen ja että -- ei, käsitäthän kai, että tuo ukko on minulla vain kuvannollinen ilmiö, että elämä sen muodossa minulle ilmenee?

Vaihtelua, vaihtelua, pois tästä tukaluuden pätsistä! En ajattele enää mitään enkä tee mitään laskuja. Pois minä vain tahdon. Ja kuolema tuo joka tapauksessa suuren käänteen. Seuratkoon sitä sitte vaikka vieläkin tukalampaa, niin vaihtelua se on sittekin. Muistan tässä kuinka minä kerran, siitä on jo useita vuosia, vietin erään ihanan kesäisen sunnuntain mitä kurjimmassa mielentilassa eräällä kaupungin ulkopuolella olevalla metsäisellä kalliolla. En voinut sielunpoltteissani hetkeäkään istua alallani, vaan kiertelin koko helteisen päivän ympäri kalliota, toistellen tolkuttomasti mielessäni muuatta runonsäettä. Kun silloin ajattelin kuolemaa, tuntui se aivan sietämättömältä. Tuntui niin ehdottoman varmalta, että jos olisin päättänyt elämäni siinä kalliolla, olisi sieluni iänkaiken täytynyt samalla kalliolla välttämättömyyden pakosta harhailla ja kärsiä samoja tuskia. Ja se teki silloin pelkän ajatuksenkin itsemurhasta sietämättömäksi. Mutta nyt minua ei sekään kammota. Kaikki muu näyttää vähäpätöisiltä syrjäseikoilta, pääasia vain päästä pois, saada vaihtelua.

Tiedänhän minä kyllä, että tämä tulisi muuttumaan, ettei tätä ikäänsä jatkuisi ja että minä ajan oloon ja monien nöyryytyksien jälkeen joitakin minulle nykyään näkymättömiä syrjäkäytäviä myöten ehkä pääsisin uusille kulkuväylille. Mutta mitä siitä! Nyt en näe mitään ja tiedänhän sitä paitsi senkin, että pian taas vaipuisin uudelleen samaan tilaan. Ei tämä ole ensi kertaa elämässäni, vaikka kidutusta onkin nyt kestänyt pitempään kuin koskaan ennen. Tahdon niistä kerta kaikkiaan päästä. Ei, paremminkin minä tahdon kostaa, tuottaa ikävän yllätyksen kiduttajalleni. Ja olen minä ennenkin ollut ulospääsyä etsiessäni lähellä epätoivoista tekoa ja olen tehnytkin sellaista mikä on ollut käsittämätöntä itselleni ja vielä enemmän muille. Tehnyt vain ulos päästäkseni ja saadakseni hitusen raitista ilmaa. Nyt teen sen, joka minut päästää tästä ja kaikista vastaisista kidutuksista ja tuskallisista ulos hapuilemisista. Lyön aukon nuotanperään ja ulos! Taikka enhän minä sitä lyö enkä tee, en ainakaan vapa tahtoisesti, vaikka olenkin tässä ehkä käyttänyt sanoja "tahdon" ja "päätän". Välttämättömyys minua vetää siihen, minun on _pakko_ niin tehdä, aivankuin savuun tukehtuvan ajaa raittiin ilman himo ulos. Ja eikö se ole paras ratkasu kaikille Kullervo-tyypeille? Sitenhän ne estyvät jollakin toisella ja vaarallisemmalla keinolla ulospääsyä etsimästä. Ja sellainen minä nyt kerta kaikkiaan olen, sellainen jonka on kuoleman kautta päästävä ulos itsestään.

Mitä, vaimoniko ja lapseni! En ajattele, karkotan kaikki sellaiset ajatukset pois! Jos pikimmältään vilahtaa mielessäni tekoni seuraukset häneen nähden, niin silitän sen yhdellä pikaisella mielikuvalla, johon sisältyy ensin katkera epätoivo ja sitte ajan tuottama lievennys. Ja niinhän se on käypäkin. Ja eikö hänkin ole kärsinyt, onhan umpimielisyyteni ja katkeruuteni tarttunut häneenkin, olemmehan tämän ajan olleet kuin vieraita toisillemme. Ulospääsyä kai hänkin kaipaa ja ehkä tämä on hänellekin onnellisin ratkasu. Ja ehdottomasti se niin onkin! Kun nimittäin katsoo asiaa laajemmin eikä hetken pikku vaikutelmain kannalta. Ei, ei, poikki kaikki siteet, jotka tähän tukaluuteen kiinnittävät!

Tämä kirje on viimeinen voimanponnistukseni. Tukala ja vaikea sitä on ollut kirjottaa ja sekavakin se kai on tullut. Mutta toivoakseni sinä suunnilleen olet minua käsittänyt, ettet tekoni johdosta langeta noita tusinaihmisten tuomioita: "mieletön teko", "kevytmielinen mies" j.n.e. Ja kunhan sinä minua hiukan ymmärrät, on siinä minulle kylliksi. Sanokoot muut sitte mitä ikinä sylky heidän suuhunsa tuo, se ei minua yhtään liikuta.

Niin, pian se tapahtuu, pysy sinä vain luettuasi alallasi ja ota asia laajasti. Kaikki minä, olen jo valmiiksi suunnitellut ja harkinnut, tunnen vain kuinka se lähenee ja lähenee. Mutta minun sydämessäni on kaikki puristunut kylmäksi jähmetykseksi ja tuntuu kuin tuo ukko tirkistelisi minua tällä hetkellä pelokkaalla epäluulolla. Tirkistele vain!

Ehkä sinä kovin vihastut minulle ja tuomitset minua yksistään senkin takia, että minä pitkäksi aikaa teen elämäsi ikäväksi ja synkäksi. Mutta kuule, minä en välitä nyt vähääkään siitä, en yhtään! Ja nyt lopetan tämän ilman mitään tunteilemisia lyhyesti tähän, piirtäen veljellisesti -- -- --

* * * * *

Kaksi päivää myöhemmin kirjottaa hän:

Hyvä veli!

Nyt se on siis ratkastu ja minä olen taas kerran päässyt "ulos", vaikkei se tapahtunutkaan tavalla, josta edellistä kirjettä kirjottaessani olin niin vakuutettu. Hyvä veli, ethän ole vihastuksissasi että minä sillä tavoin mielenrauhaasi järkytin? Pyydän sitä vilpittömästi anteeksi. Mitään pilaa tämä ei ole ollut, et kai sellaista ajattelekaan ja näkyy kai se edellisestä kirjeestäkin, että siitä oli pila kaukana. Enhän ainakaan sinulle rupeaisi niin pitkälle menevää, ja kelvotonta pilaa laskettelemaan.