Part 4
Odotushuoneen seinällä oleva kello oli juuri päässyt lyömästä puoli yhtä, kun oikeussalin ovet avautuivat ja käsillä olleen jutun asianomaiset astuivat ulos. Keltaiseksi maalatulla halkoarkulla istuva mies, joka ajatuksiinsa vaipuneena oli nojannut uunin kylkeen, teki levottoman liikkeen ja jäi tuijottamaan oveen. Hän oli lyhyen vanttera mies, jonka pyöreistä, lyhyeksi leikatun parran reunustamista kasvoista saattoi heti päättää, että niissä ilmenevä huolestuneisuus oli vain väliaikaisesti anastanut tilan niillä tavallisesti majailevalta hyväntuulisuudelta.
Oikeussalin ovi avautui uudelleen ja virallisuutta tavottelevalla äänellä kutsui vahtimestari kuorma-ajuri Antti Kaakista vastaamaan jutussaan. Uunin luona istuva mies ponnahti ylös ja astui ponnistetulla päättäväisyydellä sisään. Hän koetti pakottaa kasvoilleen leikillistä ilmettä, mutta se onnistui perin huonosti. Kotoa lähtiessään oli hän kumonnut muutamia ryyppyjä, kyetäkseen suuremmalla ponnella lyömään kaikki leikiksi, näyttämään että asia, josta häntä syytettiin, oli hänen puoleltaan ollut sulaa leikintekoa. Mutta saadessaan tuntikauden odottaa esiinhuutoa, oli noiden ryyppyjen vaikutus ehtinyt haihtua, ja miettiessään ehtisikö hän ennen jutun alkua pistäytyä Suurosen matamin luona lisää itseään vahvistelemassa, oli hänen jännityksensä käynyt vain sen kiusallisemmaksi.
Sisään tultuaan pysähtyi hän epävarmana oven lähelle ja teki tuomaripöytää kohti tervehtivän liikkeen. Vahtimestarin viittauksesta astui hän sitte keskelle avaraa salia ja pysähtyi vastapäätä oikeudenpuheenjohtajaa, joka istui pitkän viheriäverkaisen pöydän takana erikoisella korokkeella. Toisessa päässä pöytää istui pöytäkirjuri, tummaverinen ja laiha lakitieteen ylioppilas, joka papereitaan järjestellen hiljaa ryiskeli. Toisessa päässä nojaili tuoleihinsa muutamia äänettömiä raatimiehiä. Salin vasemmalla sivustalla istui pienen pöydän takana yleinen syyttäjä ja oikealla häntä vastapäätä jonkun sanomalehden kertoja, joka lyijykynä sormiensa välissä katsoi tarkkaan Kaakiseen, aivankuin aikeissa ruveta hänen muotokuvaansa piirustamaan edessään oleville paperiliuskoille.
Kaakinen tunsi hyvin viskaalin, mutta koskaan ei tuo lihavakasvoinen ja kaljupäinen ukko ollut hänestä näyttänyt niin pelottavalta ja vieraalta kuin täällä, tässä avarassa ja äänettömässä salissa, jossa yksin tuolla viheriäverkaisella pöydällä ja korkeaselkäisillä tammipuisilla tuoleillakin tuntui olevan syyttäjän ilme. Puheenjohtajan nuorekkaat kasvot tummine ja likinäköisine silmineen näyttivät nojatuolin korkeata selustaa vasten kylmiltä ja ilmeettömiltä ja kuin apua anoen käänsi Kaakinen katseensa yleisölle varattuja tuoleja kohti, jossa oli vain yksi kuulija. Se oli asioitsija Telin, joka ajettavanaan olevan jutun esiinhuutoa odotellessaan oli tullut muiden asiain käsittelyä seuraamaan. Hän käytti aina ruskettunutta hännystakkia ja oli kaikkien kaupunkilaisten tuttava, joka kaduilla ja torilla pysähtyi nuuskaa tarjoten jokaisen luo, vaihtaakseen ystävällisen sanan ilmoista ja yleisistä asioista. Hänet nähdessään koetti Kaakinen hymyillä kuin löydöstään ilostuneena. Mutta Telinin suu oli tiivisti yhteen nipistettynä ja nuuskarasiansa kantta etusormen kynnellä naputtaen katsoi hän Kaakisen ohi jonnekin sinne salin perälle.
Silloin tunsi Kaakinen olevansa ypöyksinään vihamielisten voimain saartamana. Mielessään kutistui hän siinä keskilattialla seisoessaan yhä pienemmäksi ja vilahduksena kävi hänen mielessään katumus, ettei hän sittekin ollut pistäytynyt Suurosen matamin luona.
Viskaali alkoi isosta paperiarkista lukea syytöstään yksitoikkoisella ja rämähtelevällä äänellä, jonka jokaisessa väreessä tuntui Kaakisen mielestä olevan salattua ilkeyttä. Syytöksessä kerrottiin kuorma-ajuri Antti Kaakisen juovuspäissään häirinneen katurauhaa käymällä käsiksi hänen ohitsensa kulkeneeseen patruuna Isak Rönnbergiin, jota hän ensin oli lyönyt olkapäälle sekä sitte tästä kiellettynä tarttunut mainittua patruuna Rönnbergiä rinnuksiin, pudistaen siitä niin että palttoosta oli nappi irtautunut. Tämän johdosta vaati syyttäjä vastaaja Kaakiselle erinäisten rikoslain pykäläin nojalla edesvastausta juopumuksesta, rauhan häiritsemisestä yleisellä paikalla ja pahoinpitelystä sekä ilmottaen asiaan kaksi todistajaa.
Kun syyttäjä oli lopettanut, kääntyi oikeudenpuheenjohtaja syytetyn puoleen ja kysyi mitä hänellä oli puolustuksekseen esiintuotavana.
Kaakinen oli viskaalin puhuessa koettanut sonnustaa vaipuvaa ryhtiään ja saatuaan suurella ponnistuksella vaisun naurunilmeen kasvoilleen, ryhtyi hän puolustautumaan. Nieleskeltyään ensin hetkisen tyhjää alkoi hän:
-- ... olin ollut vähän niinkuin ilottelemassa sinä päivänä ja kun sitte pitkin kirkkokatua palailin kotiin, niin näin Römperin patruunan tulevan vastaan... ja kun me olemme vanhoja tuttuja -- minähän olin renkinä patruunan pappa vainajalla ja yhdessä Iikan kanssa tehtiin silloin monta kujetta -- niin minä, kun näin Iikan tulevan vastaan, löin olalle ja sanoin että: terve, Iikka! Ja kun se ei tuntunut tuntevan muuta kun karjasi vain että: huuti, mies! niin minä tartuin häntä rintapielistä ja pudistin, että etkö sinä Iikka minua tunne, Kaakisen Anttihan minä...
Kaakinen nauroi ja teki nyrkeillään pudistavan liikkeen. Sitte pisti hän kädet housuntaskuihin ja yritti kiikkua jalkaterillään, kuten hänen tapansa oli tehdä tuttavajoukossa rentoillessaan. Mutta kun hän näki ympärillään yhä vain totisia kasvoja ja uhkaavia silmäpareja, kävi hän uudelleen levottomaksi ja jatkoi epävarmemmin:
-- Enkähän minä sillä mitään pahaa tarkottanut, noin vain leikinvarjolla pudistin, että etkö muista Iikka miten sitä ennen...
-- Vastaaja myöntää siis ensinnäkin olleensa juovuksissa tuossa tilaisuudessa? -- keskeytti puheenjohtaja.
Kaakinen siristi toisen silmänsä pienemmäksi ja katsoi viekkaasti puheenjohtajaan ikäänkuin tutkaillen piilikö tuossa kysymyksessä joku salainen koukku.
-- Niin no, enhän minä nyt oikeastaan juovuksissa muuta kuin noin iloisimmillaan... eikähän sitä niin paljon ryypättykään, mitä häntä nyt oli pari kolme lämmintä ja jokunen kylmä ryyppy siihen nokkaan... Niin etten minä sen päähän sitä tehnyt, vaan kuten jo sanoinkin, tuttavuuden nimessä ja noin vain leikinvarjolla...
Nyt pyysi syyttäjä puheenvuoroa ja tahtoi painostaa erikoisesti sitä seikkaa, että patruuna Rönnbergin palttoosta oli tuossa tilaisuudessa lähtenyt nappi, mikä seikka hänen mielestään päivän selvästi puhui sitä vastaan, että kohtaus syytetyn puolelta olisi mitenkään leikinvarjolla tapahtunut.
-- Nappiko? -- puuttui Kaakinen viskaalin vaiettua puolustustaan jatkamaan. -- Jos lie nappi lähtenyt, en minä häntä niin huomannut... ja eikähän ne napit aina niin lujassa...
Hän olisi vielä jatkanut ja koettanut saada oikeudenjäsenet vakuutetuiksi, että se totisesti oli vain leikkiä, mutta hän ei löytänyt mielestään kyllin tehovia sanoja. Hän vaikeni ja kulmat rypistettyinä katsoi eteensä lattiaan kuin ajatuksiaan kooten.
Vahtimestari kutsui nyt puheenjohtajan viittauksesta todistajat sisään. Toinen niistä, poliisikonstaapeli, kertoi tavanneensa vastaajan kirkkokadulla pitelemässä patruuna Rönnbergiä rinnuksista sekä ottaneensa miehen, joka oli juovuksissa, haltuunsa. Toinen todistaja, muuan muotikaupan myyjätär, kertoi ohikulkiessaan nähneensä vastaajan näköisen miehen -- hän silmäili tarkkaan Kaakista -- pitävän rinnuksista muuatta herrasmiestä.
Todistajain poistuttua otti syyttäjä taas puhevuoron ja sanoi asian tulleen tarpeeksi toteennäytetyksi sekä vaati vastaajalle rangastusta syytöksessä mainitsemainsa lainkohtain nojalla.
Syyttäjän jälkeen sai vastaaja vielä puhevuoron. Viskaalin rämähtelevä ääni oli saanut hänet taas epävarmaksi ja sen vuoksi käytti hän vielä viimeistä tilaisuutta hyväkseen, saadakseen oikeudenjäsenet ymmärtämään asian oikealta kannalta.
-- ... tuota, kyllä minä pysyn sanassani, ettei siinä minun puoleltani ollut mitään pahaa tarkotusta... ja ymmärtäähän sen nyt toki oikeuskin, ettei sitä selvällä päivällä ja keskellä katua tartuta toisen rintaan muuten kuin leikinvarjolla, nimittäin tuttavuuden nimessä minä tarkotan... ja kun ei siinä sen pahemmin päissäänkään oltu, niin... ymmärtäähän oikeus ettei...
Hän hymyili epävarmasti ja vaikeni. Kun hän ei enää jatkanut, sai hän poistua ja oikeus rupesi päätöstä harkitsemaan.
Sitä ei kestänyt kauan. Kymmenisen minutin kuluttua sai Kaakinen uudelleen astua saliin ja hänen pysähdyttyä entiselle paikalleen luki oikeudenpuheenjohtaja päätöksen: Oikeus oli harkinnut asiaa ja katsonut tulleen toteennäytetyksi, että vastaaja kuorma-ajuri Antti Kaakinen tästä kaupungista oli tehnyt itsensä syypääksi juopumukseen, rauhan häiritsemiseen yleisellä paikalla sekä toisen lievempään pahoinpitelyyn ja katsoi oikeus sen johdosta mitä oli tullut toteennäytetyksi oikeaksi tuomita vastaajan rikoslain 21 luvun 12 §:n sekä saman lain 43 luvun 6 §:n nojalla ja lieventäväin asianhaarain vallitessa -- vastaaja kun ei ollut ennen ollut syytteessä -- sadan markan sakkoihin, jotka varain puutteessa oli kuitattava 20 vuorokauden vankeudella.
Vastaaja tuijotti suu puoliavoinna puheenjohtajaan ja kun tämä oli lukenut päätöksen loppuun, kohotti hän oikean kätensä korvalliselle ja virkkoi:
-- Mutta kyllä se nyt tuli aivan syyttömästi se sakko... Eihän sitä nyt leikistä... sillä kyllä se vain minun puoleltani oli koko ajan leikkiä...
Puheenjohtaja luki nyt päätöksen loppuun kuuluvan valitusosotuksen, laski paperin kädestään ja nojausi tuolinselustaan. Kaakinen, joka käsitti että juttu oli nyt ainakin siinä paikassa päättynyt, kääntyi ovea kohti, mutta epäröi hetken ja kysyi uudelleen puheenjohtajaan kääntyen:
-- Tuota, miten pian se on sitte maksettava?
Puheenjohtaja oli hetkisen vaiti kuin harkiten, sopiko hänen vastata tuohon kysymykseen, joka ei kuulunut enää asiaan, mutta virkkoi sitte kuitenkin:
-- Kuuden kuukauden kuluessa ovat sakot viimeistään maksettavat.
Kaakinen seisoi vielä hetkisen alallaan ja näytti mielessään laskevan, voisiko hän sen kuuden kuukauden kuluessa suorittaa. Saatuaan laskunsa suoritetuksi, pudisti hän päätään ja lausui ulos mennessään alakuloisesti:
-- Kyllä kai sitä sitte täytyy käydä istumassa.
ERÄÄN HUVILA-ASUKKAAN HUOMIOITA.
Naturam expelles furca, tamen usque recurret.
Latin. sananl.
[Hätyytä vaikka kuinka luontoa, kuitenkin se kaikkialla ottaa oikeutensa takaisin.]
Kun syyskuun kuluessa kesäasukkaat muuttavat kaupunkiin, kun puistot ja lehdot ensin kellastuvat ja sitte kokonaan riisuutuvat kesäverhoistaan ja kasvitarhoissa ylösalaisin mulistetut penkit ja käytävillä ajelehtivat mädät kasvienvarret enää muistuttavat kesästä, silloin me vakinaiset huvila-asukkaat sulkeudumme ikäänkuin koteroihin. Teillä ja kujanteilla, joiden yli säleaidasta piittaamatta pihlajat nojautuvat kuin paisuvan punaisina hohtavain marjaterttujensa painamina, ei näy enää iltahämyssä porttien luona tai aitojen yli keskustelevia palvelustyttöjä, ei viheriän kuulakan lehtiverkon alla keinuvissa riippumatoissa kirja silmillä uneksivia kesäluvan viettäjiä, ja puiden keskeltä vilkkuvat keinut ovat pitkäksi aikaa pysähtyneet tai autioksi jätetyn huvilan avaralle verannalle nostetut. Kiiruusti ja itseensä sulkeutuneina kulkevat ne uskolliset, jotka ovat huvilakaupunkiin talveksi jääneet, asemalle ja sieltä ostoksineen tai kirjoineen takaisin, kätkeytyäkseen taas päiväkausiksi puiden keskellä ja pensasaitojen takana lymyäviin huviloihin.
Mutta kesäkuun alussa taas kaikki muuttuu, puistot ja kentät pukeutuvat kiiruusti kesäväreihinsä ja päivänsäteet pujotteleivat vereksen lehtiverkon läpi tunnustelemaan huvilain valkoisia, vihreitä ja keltaisia seiniä ja laskemaan vallatonta leikkiä puutarhapeilien kanssa. Huonekaluvaunuja mennä notkuilee pitkin mutkittelevia puistokujia ja kaikkialta kuuluu lasten ja lintujen keväistä ilonpitoa.
* * * * *
Minulla, piinttyneellä vanhallapojalla, on omat merkkini, joista päättelen vuodenaikojen vaihtumiset. Tarvitsematta täältä toisessa kerroksessa olevasta huoneestani minnekään poistua ja yleensä ajankulusta mitään tietää, näen minä sesonkimme alkaneeksi seuratessani liikettä pihalla olevan kaivon ympärillä, mikä on kohtisuoraan ikkunani edessä. Heti muuttopäivistä alkaen vallitsee sen ympärillä vilkas liike. Kun useista naapurihuviloista puuttuu kokonaan kaivo tai sattuu se toisissa olemaan kelpaamattomassa kunnossa, saa meidän huvilamme kaivo runsaasta ja kristallikirkkaasta sisällöstään täyttää ne ämpärit, pesukannut ja karahvit, joita päivän pitkään ympäristön naisväen saattamana sen luo vaeltaa.
Jo monena kesänä on minulle tuottanut huvia täältä työpöytäni takaa kätköstä tarkastella noita monia naisia ja heidän erilaisia liikkeitään ja asentojaan, kun he tulevat kaivolle, laskevat astian maahan, ottavat pitkän varren päässä olevan kiulun ja upottavat sen kaivoon. Parhaasta päästä ne ovat palvelustyttöjä, mutta usein, vallankin muuttoselkkausten aikana, käy siellä rouvia ja neitejä. Avopäin ja kotoisessa puvussa ne tulevat eivätkä näytä aavistavankaan, että erään akkunan takana yksinäinen vanhapoika seuraa heidän pienimpiäkin liikkeitään. Mutta välistä minä sentään karkaan lymypaikastani esiinkin. Kun joku hento tyttönen turhaan ponnistelee ja jännittää ruumistaan, saadakseen raskaan kiulun paikalleen kaivonkannen harjalle, silloin minä tohvelit jalassa juoksen ulos auttamaan häntä ja olen tyytyväinen palkaksi saamastani kainosta punastuksesta ja sirosta niiauksesta.
Jos niillä jokaisella onkin omat eri liikkeensä ja asentonsa, niin kaikille niille on sentään ominaista välttää joka tilassa epämiellyttäviä asentoja, olipa sitten etteivät he luule kenenkään heitä tarkastelevankaan. Aivankuin se pieni tyttö pahanen, joka eräässä Gallenin porilaisista freskoista seuraa uteliaana linnunampumista, näyttää päinvastoin kuin kulmikas ja yksistään tuohon linnuntähystämiseen kaikki sielunvoimansa keskittänyt pikku veljensä joka hetki kuin vaistomaisesti huolehtivan asentonsa ja kasvonilmeidensä miellyttävyydestä, muistavat nuo kaivollamme käyvät rouvat ja neitoset alas kumartuessaan tai vettä astiaan kaataessaan alati olla varuillaan, että vartalon ääriviivojen pyöreys ilmenisi mahdollisimman edullisena. On välistä sula nautinto nähdä, kuinka sirosti ja miellyttävästi jotkut hoikat ja notkeavartaloiset neitoset suoriutuvat kaikista noista veden ottamisessa esiin tulevista liikkeistä.
* * * * *
Viime kevännä huomasin veden noutajien joukossa erään nuoren naisen, jota en ollut ennen nähnyt. Hento mutta hyvin muodostunut vartalo ja käytöksessä neitseellinen arkuus ja huolellisuus pienimpiä seikkoja myöten kiinnittivät hänessä heti huomiotani. Hän tuli avopäin ja ruskea tukka kiersi kahtena palmikkona ohimoita, josta se kiertyi niskassa olevalle solmulle. Palvelustytöltä ei hän puvustaan ja käytöksestään päättäen näyttänyt.
Utelen usein ruokarouvaltani noita kaivollamme kulkevia naisia ja sallin hänen sen johdosta kernaasti laskea kustannuksellani leikkiä. Hän kyllä pitää huolen siitä, etteivät huvilayhteiskuntaamme ilmestyneet henkilöt jää hänelle tuntemattomiksi. Ja mielellään hän aina minullekin jakaa runsaista tietovaroistaan.
-- Kuulkaas, rouva, näittekö tuota naista, joka juuri nouti vettä kaivostamme? Kuka hän on? En ole häntä täällä ennen nähnyt.
-- Ja sekö, jolla oli tukka otsalle palmikoitu? Hän on erään konttoristin rouva. Ovat kuulemma vasta menneet naimisiin ja tulleet kesän ajaksi tänne.
-- Hän on siis naimisissa! Ja näytti niin tyttömäiseltä.
Pidin sen jälkeen aina varalla, milloin hän tuli kaivollemme, mutta kertaakaan en saanut tilaisuutta juosta häntä auttamaan, niin mielelläni kuin olisin sen tehnytkin. Sen sijaan tutustuin häneen vallan toisissa oloissa.
* * * * *
Viereiseen huvilaan oli kaupungista tullut, kaksi nuorta avioparia kesäänsä viettämään. Kesäkuun keskivaiheilla sai toinen rouvista eräänä päivänä ankaran vetotaudin yhteydessä ennenaikaisen synnytyskohtauksen. Kätilö ja lääkäri, jotka telefonoitiin paikalle, eivät voineet mitään, kehottivat vain kiiruusti toimittamaan sairaan kaupunkiin synnytyslaitokseen, ja sielläkään arvelivat he häntä tuskin voitavan pelastaa.
Hänet oli vietävä paareilla ensimäiseen junaan, joka puolen tunnin päästä meni kaupunkiin. Mutta miehiä ei ollut saapuvilla, sillä ympäristön miesväki oli päivän toimissaan kaupungissa tai muualla. Silloin hyökkäsi sairaan sisar itkeneenä ja hätääntyneenä minun luokseni, pyytäen minua avuksi kantamaan sairasta. Käsitin että siellä oli tosi hätä ja vetäen kiiruusti kengät jalkaani riensin paikalle. Jostakin kivilouhokselta olivat he toiseksi kantajaksi saaneet muutaman vanhan kivimiehen. Kätilön ja muiden saapuvilla olevain naisten piti auttaa lisäksi.
Sairas oli iso ja lihavanpuoleinen nainen ja nyt hän oli lisäksi ajettunut yli ruumiin. Vaikka hän olikin tajutonna, huusi ja valitti hän lakkaamatta, kun hänet asetettiin paareille jotka asemalta oli nopeasti hankittu. Viltteihin käärittynä ja hihnoilla paareihin kiinnitettynä lähdimme häntä sitte kiiruusti kulettamaan asemaa kohti. Kivimies kantoi edestä ja minä takaa, joten sairaan kasvot olivat aivan minun edessäni. Ne olivat muodottomiksi ajettuneet ja suu puoli avoinna ahmi hän valitushuutojen lomassa raikasta ilmaa. Tämä kaikki teki minuun hyvin tuskallisen vaikutuksen, jopa niin että minä tunsin epämääräistä vihaa.
Eteenpäin kulkiessamme sattui omituinen tapaus, joka minuun vaikutti kerrassaan symbolisesti. Kuten jo sanoin auttoivat meitä kantamisessa kätilö ja pari kolme muuta sairaan luona ollutta naista. Mutta tien varrella olevista huviloista ja metsiköistä liittyi kulkueeseemme nainen toisensa jälkeen. Osa niistä oli näköjään neulojattaria ja kesälomaa viettäviä myyjättäriä, jotka tänne huvila-alueen metsiin olivat valkoisiin kesäpukuihin puettuina tulleet kaunista kesäpäivää viettämään. Heittäen kokoamansa kukat ja lehvät käsistään riensivät he äänettöminä luo ja tarjoutuivat vuorottamaan käsiä meidän entisten kantajain kanssa. Lopulta heitä karttui niin paljon, että he ympäröivät joka puolelta paarit ja työnsivät kokonaan erilleen minut ja kivimiehen, kuten valkeat verisolut poistavat ruumiista sinne ilmestyneen liian ainehitusen. He näyttivät äänettömästä sopimuksesta tunnustavan sairaan asian sukupuolensa omaksi ja meitä he tuntuivat kohtelevan mykällä vihamielisyydellä.
Niin tuo matkue kulki nopeasti, puolijuoksua eteenpäin mutkaista huvilakaupungin raittia. Vauhtia pysäyttämättä vaihtoivat naiset käsiä, joten aina osa kulki ympärillä joutilaana. Äänettömyyttä keskeyttivät vain sairaan valitukset ja hiekan kirskuminen askelten alla. Niin tuo omituinen kulkue, minun ja kivimiehen harppaillessa perässä, saapui asemasillalle juurikuin sen laiteeseen porhalsi kitkerää kivihiilen savua tupruttava juna.
Kun sitte junan lähdettyä yksin ja mietteissäni palailin asemalta kotiin, kiintyi huomioni edelläni kulkevaan naiseen. Hän oli hentorakenteinen ja käveli hiukan väsyneesti. Välistä pisti näkyviin mustan sukan verhoama erinomaisen siro pohkio ja vasemman kenkänsä oli hän polkenut hiukan kallelleen, mikä seikka yhdessä sen kanssa että hänen hiuksensa olivat auenneet solmusta -- hän oli nimittäin avopäin -- ja riippuivat pitkänä palmikkona alas, antoi hänelle niin tyttömäisen ja samalla hiukan avuttoman leiman.
Siinä hänen jälessään astellessani huomasin sitte yhtäkkiä, että hän oli juuri se nuori konttoristin rouva, jonka kaivolla käyntiä minä aina olin odottanut. Ja nyt muistin että hän oli ollut siellä sairaan luona sekä sitte kantamassa häntä, vaikken silloin ehtinytkään sitä erikoisesti merkille panemaan.
Katsellessani hänen hentoa vartaloaan ja tyttömäisiä piirteitään tuli minulle äkkiä tuon äskeisen vihaisen mielialani johdosta omituinen halu jollakin tavoin kiduttaa häntä. Kun me olimme yhdessä olleet sairasta kantamassa, sopi minun ilman muuta antautua keskusteluun hänen kanssaan, minkä askeleitani jouduttaen ja hänen rinnalleen päästyäni teinkin. Hän näytti hyvin itkeneeltä ja alakuloiselta, mikä minussa yhä vain kiihotti tuota omituista haluani. Vaihdettuamme muutamia sanoja, joista sain tietää hänen olevan sairaan hyvän ystävättären, lausuin minä lyhyen äänettömyyden jälkeen äkkiä ja kyynillisesti:
-- Eikö tunnu tuollaista kokiessaan sentään masentavalta olla nainen?
Hän katsahti minuun kuin säikähtyneenä ja yrittäessään sanomaan minulle jotakin, huokasi hän ainoastaan ja vaikeni. Minua jo kaduttivat sanani, mutta ikäänkuin haluten samalla itseänikin kiduttaa jatkoin tylysti:
-- Minä ainakin tunnen tämän jälkeen itseni tyytyväiseksi, että olen mies ja lisäksi yksinäinen mies.
Tällä kertaa hän ei katsahtanut minuun, mutta minusta näytti hän olevan aivankuin itkuun purskahtamassa.
Erottuani hänestä asuntoni portilla tunsin jo suurta katumusta ja omantunnonsoimauksia. Kenties turmelin häneltä noilla töykeillä sanoillani iäksi avio-onnen, syyttelin minä itseäni. Koetin seuraavina päivinä vartoa sopivaa tilaisuutta, voidakseni jollakin tavoin peruuttaa nuo sanani ja vahvistaa hänen lapsellista luottamustaan elämään. Mutta en nähnyt häntä ennenkuin seuraavana sunnuntaina.
* * * * *
Silloin oli tavattoman kaunis päivä ja kuten tavallista lähdin minä aamukahvin juotuani joelle uimaan. Tapani mukaan poikkesin minä rantaan johtavalta polulta syrjään ja kulin omia teitäni, voidakseni siellä tiheän viidakon keskellä, päivän kuumasti paahtaessa ja hyönteisten suristessa kuvitella olevani tropikkimaiden ihminen.
Eteenpäin kulkiessani ja oksia syrjään taivuttaessani aukeni sieltä villin pensaston keskeltä eteeni tosi idyllinen taulu. Ruohikossa olevan öljykeittiön päällä porisi kirkkaaksi kiillotettu kahvipannu, maahan levitetyllä liinalla oli leipäkori ja kupit ja niiden vieressä istui hihasillaan oleva mies, polvellaan nuori nainen. Yritin kiiruusti palata takaisin, mutta tuntiessani samalla tuon tyttömäisen pikku rouvan, viivähdin kuin tahtomattani pienen hetken paikallani.
He eivät huomanneet minua. Mies piti kohotetussa kädessään sokeripalaa, jota pieni ja tuuheakarvainen koira kahdella jalalla tanssien koetti tavotella. Rouva nauroi iloisesti ja kun mies pudotti sokeripalan koiran suuhun, kietoi hän kätensä miehen kaulaan ja katsoi häntä hellästi silmiin, jonka jälkeen kumpikin varustausi kaikesta päättäen pitkään suudelmaan. Minä annoin syrjään työntämäni pensaanoksan vaipua hiljaa paikalleen ja pujottelin toisen kautta rantaan.
ERÄÄN VAINAJAN KIRJEISTÄ
Kuka onnellinen on? Onko se hän, joka saa kuolla, vai hän, joka elämään jää? Jos minä antaisin ensimmäisen liikutuksen kauniin kielen puhua, vastaisin, hän joka kuolla saa, on onnellisempi. Mutta minä tahdon olla rehellisempi, enkä vastaa niin, sillä elämäkin on ihana elää.
Volter Kilpi.
Hyvä veli!
Olen pitkään vaiennut ja kun nyt vihdoinkin ryhdyn sinulle kirjottamaan, niin vaivaa mieltäni epävarmuus ja tuntuu kovin vaikealta saada sanotuksi se, mikä minut on velvottanut tätä kirjettä kyhäämään. Tuntuu myöskin kuin kavalasti käyttäisin hyväkseni sinun etäällä oloasi, sillä tiedänhän että sinä kaikin mokomin estäisit minua panemasta päätöstäni toimeen, ja onpa aivankuin tätä kirjottaessani näkisin sinut edessäni, kasvot jännittyneinä ja silmäterät laajentuneina sekä kuulisin sinun sanovan: "Mutta oletko sinä ihan hullu!... Eihän nyt missään nimessä!" j.n.e.
Mutta mitäkö tämä kaikki on? Kuinka vaikea minun onkaan kirjottaa näitä sanoja, joita tiedän sinun parin päivän kuluttua tuskallisesti jännittyneenä lukevan ja kuinka harras halu minulla olisikaan säästää sinua kaikesta tästä, mutta sitä en voi! Mihinkäkö tämä kaikki sitte tähtää? kuulen sinun kärsimättömästi huudahtavan. Kaiketi sinä jo arvaatkin, sillä tiedäthän minun monesti jo olleen sangen lähellä elämän viimeistä rajaa.