Part 3

Mutta miksi hänen mieleensä tulvivat tänään kaikki kiusalliset mielikuvat! Kuin Kaarloa hyvittääkseen otti hän piirongin päältä lippaan, jossa hän säilytti tältä tulleet kirjeet, otti sieltä päällimmäisen ja alkoi sitä lukea. Kaarlo kertoi siinä ikävästään ja tulevan kodin kaipuustaan, teki selkoa uusista tuttavuuksistaan ja ruokapaikkansa viimeisestä päivällisestä, josta hän oli tullut hiukan pahoinvoivaksi. Sitte kertoi hän edellisenä sunnuntaina käyneensä eräällä kauniilla näköpaikalla. "Näköala oli todellakin hurmaava. Siellä yksin seisoessani muistin Sinua ja sitä iltaa, jolloin me yhdessä istuimme Tähtitornin mäellä." Sen jälkeen oli kirjeessä vedetty ajatusviivoja kaksi yli sivun ylettyvää riviä ja hänellä vilahti mieleen, että nuo viivat on pantu siihen peittämään ajatusten ja mielikuvituksen köyhyyttä. Mutta hän karkotti nopeasti sellaisen ajatuksen ja luki edelleen: "Lopetin juuri kirjottamaan ryhtyessäni oppilasten ainevihkojen korjauksen ja tunnen sen vuoksi itseni väsyneeksi. Sitäpaitsi on jo lähdettävä illalliselle. Lopetan siis tällä kertaa tähän. Voi paksusti, pusuja monia! piirsi Kaarlosi."

Hän säpsähti niin että tunsi sydämensä alkavan tavallista kiivaammin lyödä. Oliko siinä todellakin sillä lailla? "Voi paksusti, pusuja monia!" Niin siinä oli selvin kirjaimin. Mutta kuinka hän sen olikaan ensi kerralla lukenut, huomaamatta ollenkaan noita sanoja. Hän oli itkuun purskahtamaisillaan, sulki kirjeen lippaaseen ja nosti sen takaisin piirongin päälle.

Koko kirje ja vallankin viime lause sopi niin kiusallisesti yhteen niiden piirteiden kanssa, joita hänelle juuri oli sulhasestaan selvinnyt. Mutta eikö tämä kaikki johtunut vain hänen satunnaisesta mielentilastaan? Mitä sitte jos tuo kirje hiukan tuoksahtikin ylioppilasten osuusruokalalle, eihän siinä vielä tarvinnut mitään pahaa olla. Rehellisessä poikamaisuudessaan käytti Kaarlo noita ylioppilaskielen sanoja, jotka häneen toverien seurassa olivat juurtuneet. Ja eikö häntä Kaarlossa alkuaan ollutkin miellyttänyt juuri tuo koristelematon poikamaisuus?

Rauhottuakseen koetti hän kuvitella heidän tulevaa kotiaan jossakin rauhallisessa pikkukaupungissa, jossa lauantai-illoin kirkonkello ilmottaa lepopäivän tuloa ja työmiehet vihta kainalossa vaeltavat saunaan. Kaarlo on lehtorina kaupungin lyseossa ja he asuvat omassa talossaan: pitkä valkoinen puurakennus tontin kulmassa vastapäätä puistoa. Mutta sitte tuli kuin syrjästä työnnettynä hänen mieleensä syyskesäinen päivä, jolloin saunakukat heidän pihallaan väkevästi tuoksuvat. Hän on pikku tyttärensä, oman kihara tukkansa kanssa löytänyt hiiren satimesta, Kaarlo tulee hihasillaan ja unisena päivällislevolta, ottaa satimen ja alkaa rautanaulalla tavotella hiirtä ja silloin kiharatukka hänen hameeseensa tarttuen alkaa hätääntyneenä huutaa...

Tällä kertaa purskahti hän todellakin hillittömään itkuun, sillä tuo mielikuva tuntui niin todelliselta ja samalla niin toivottomalta tuo menneen palautuminen uuden sukupolven mukana.

* * * * *

Tyynnyttyään ja kyynelet kuivattuaan otti hän esille käsityönsä, pienen kankaan palasen, jolle hän brodeerasi eräänlaista alankomaalaista maisemaa. Siitä piti tulla taulu Kaarlon huoneen seinälle. Mutta kun hän hetken oli työskennellyt jäi kangas polvelle lepäämään, hänen tuijottaessaan miettivänä eteensä. Sitte siirsi hän sen kokonaan syrjään, istui pöydän ääreen ja otti paperia ja kynän esille.

"Hyvä Kaarlo," kirjotti hän, mutta jäi taas pitkäksi aikaa miettimään. Sitte kastoi hän uudelleen kynän ja kirjotti nopeasti ja tylyin kynänliikkein: "Tahdon kiertelemättä sanoa sen, mihin vakaumukseen olen nykyään meidän suhteestamme tullut, ja se on: Olemme olleet lapsellisia ja harhanäyillä pettäneet itseämme. Me olemme liiaksi erilaista ainesta emmekä siis sovi toisillemme. Avioliitostamme ei voisi lähimainkaan muodostua sellainen ihanneyhdistys, josta olemme haaveilleet. Tällainen vakaumus on minussa horjumattomaksi varmistunut ja toivoakseni selvenee se joskus Sinullekin. Suo anteeksi että näin jyrkässä muodossa esitän tämän, mutta minun oli ikäänkuin pakko tehdä se, päästäkseni sisälliseen tasapainoon. Jos tämä tulee Sinulle kovin odottamatta ja masentavana, niin toivon Sinun miehen tavalla sivuuttavan sen. Toivottaen Sinulle kaikkea menestystä piirrän ystävällisesti Anna Aurén."

* * * * *

Päätettyään kirjeen istui hän hetkisen mietteissään ja ikäänkuin kuunteli, eikö hänen sisältään nousisi joku ääni vastustamaan tätä tekoa. Mutta hänen sydämessään oli kaikki äänetöntä ja niin sulki hän kirjeen ja vei heti lähimpään postilaatikkoon.

Palattuaan pyysi hän palvelustytön virittämään pesään tulen, siirsi nojatuolin valkean eteen ja ottaen kirjelippaan syliinsä alkoi hän heitellä siinä olevia kirjeitä yksitellen pesään. Hänen huulillaan oli itkevää hymyä ja silmistä kuvastui pelonsekaista ihmettelyä kuin lapsella, joka heittelee särkyviä korukaluja lattialle.

Kun viimeinen kirje oli hiiltynyt, laski hän tyhjän lippaan polvelleen ja istui hiilokseen tuijottaen. Ja hänestä tuntui ettei hänen ollut hyvä eikä paha olla -- enemmän kenties hyvä.

NAAPURIEN KESKEN.

Pikku palanen arkielämää.

Tunnolle kapalo kaavan, tuskalle kapulavyö, näyttämätöntä haavan ei susi sutta syö.

O. Manninen.

Kello oli puoli kahdeksan aamulla. Auringon synnyttämä ikkunan kuva oli kerinnyt jo hiljaa väristen hiipiä yli kyökin lattian ja pistäysi juuri avoimesta ovesta kamariin, jonka punaiseksi lakatulle lattialle se muodottomaksi venähtäen jäi virumaan.

Ikkunan alta asfalttipihalta kuului käsikärryjen hyrinää ja sitte vahva miehen ääni, joka sieltä alhaalta umpinaisesta pihasta kaikui venytettynä ja laulavana:

-- Mu-unia, mu-unia, ostaka'mu-unia! -- sekä pienen väliajan jälkeen hiukan toiseen äänilajiin: -- färskiä munia.

Silloin koputettiin hiljaa kyökin ovelle. Herra Saarela, joka oli juuri vuoteesta noussut mutta ei vielä täysin pukeutunut, raotti ovea, ja rouva joka makasi vielä vuoteessa veti peitteen silmilleen.

He olivat keväällä sen jälkeen kuin herra Saarela oli pienten riitaisuuksien vuoksi eronnut sanomalehdestä, jossa hän oli aputoimittajana palvellut, muuttaneet menoja vähentääkseen tänne suureen työväen kasarmiin, mistä olivat vuokranneet itselleen kyökin ja kamarin. Edellisestä oli särmillä erotettu yksi osa makuuhuoneeksi, jälkimäisen ollessa miehen työ- ja samalla vierashuoneena. Rouva hoiti itse heidän pienen taloutensa ja kaksi lastaan, sillä ne pienet tulot joita herra Saarela hankki käännöstöillä ja sanomalehtiin kirjottamalla eivät sallineet heidän pitää palvelustyttöä.

Kun herra Saarela oli vetäytynyt syrjään, ilmestyi ovenrakoon vanhanpuoleisen naisen kasvot, jotka likaisen ruskeina ja ryppyisinä muistuttivat päiväpaisteessa näivettynyttä omenaa. Vähitellen tulivat naisen muutkin ruumiinosat ovenraosta esiin. Hän oli pieni ja laiha ihminen, yllään rinnankohdalta yhdellä napilla kiinnitetty karttuuninen aamunuttu ja jalassa paksupohjaiset kirjavat tohvelit.

-- Ai, rouva nukkuu vielä, -- sanoi hän ja yritti palaamaan takaisin.

-- Ei se mitään, enkä minä enää nuku, -- sanoi rouva Saarela, joka oli tuntenut äänen ja noussut vuoteessa istualleen.

-- Ovatko lapset nukkuneet, koska ei ole ääntä kuulunut? -- kysyi nainen, jonka epämääräisen mustat, pienet ja vilkkaat silmät eivät kertaakaan pysähtyneet puhuteltuun vaan luiskahtivat aina ohi jonnekin muualle.

Hän kumartui pienen rautasängyn puoleen, jonka toisessa päässä nukkui kaksivuotias tyttö, toisessa istui vielä nuorempi poika ja koputteli rutistuneella teerasialla sängyn päärautaa.

-- Mu-unia, mu-unia... -- kuului taas pihalta.

-- Pitää lähteä munia valitsemaan... eikö rouvallekin osteta? -- kysyi nainen ja siirtyi ovelle.

-- Ei... on vielä entisiäkin, -- vastasi rouva viivytellen ja silmäsi miestään pikaisesti kuin säikähtyneenä.

Enempää kyselemättä meni nainen ulos.

Hän oli vastapäätä samassa porraskäytävässä asuvan kirvesmies Kankkusen vaimo ja oli hän Saarelain tänne muutettua asettunut heihin nähden alunpitäin ystävälliselle ja suojelevalle kannalle. He olivat hyvinvoipaa väkeä, jolla oli oma osake huoneisiinsa ja rahoja vähän säästössä. Vaimo pistäysi tuhkatiheään uusien naapuriensa kyökkiin ja näytti hän vallankin näiden lapsiin mieltyneen.

* * * * *

-- Kuule, mitä varten se nytkin tänne tuli, eihän sillä ollut oikeastaan mitään asiaa? -- sanoi herra Saarela naapurittaren mentyä vaimolleen.

Kun tämä ei vastannut mitään, jatkoi hän: -- Minä en voi häntä oikein kärsiä... En tiedä miksi, mutta minä tunnen joka kerta hermostumista kun hän tänne tulee.

-- Mutta ajattelepas, hyvä ystävä, miten minä olisin tänä kesänä tullut noiden lasten kanssa toimeen ilman häntä.

-- Niin, mutta sittekin... -- yritti mies väittää vastaan, mutta vaikeni kesken kun ei löytänyt sopivaa vastaväitteen aihetta.

-- Ja hän pitää niin kovin tuosta pojasta, -- jatkoi rouva puolustustaan, -- että aina heti hyökkää tänne kun kuulee sen itkevän.

-- No, en minä hänestä muuten, mutta nyt kun meiltä on raha kaikki... ja kohta ruokakin kaikki, niin... tuntuu niin ilkeältä että hän käy täällä kurkistelemassa.

-- Onhan se kyllä minuakin näinä päivinä vähän vaivannut, -- myönnytteli rouva. -- Eilenkin sattui kaksi kertaa tulemaan juuri silloin kun minä syötin lapsille marjasoppaa. Kyllä kai hän siitä huomasi, ettei meillä ole maitoa. Ja eilen minun täytyi myöskin lainata häneltä kolme markkaa, kun silittäjältä tuotiin ne sinun kauluksesi... Saisi sen nyt vain pian maksetuksi.

-- Tänään minä viimeistäänkin toivon saavani vähän rahaa. Ja ei kai se nyt satunnainen puute hänellekään niin kumma asia liene, -- sanoi herra Saarela kuin vaimoaan tyynnytellen.

-- Mutta kuulehan nyt, -- sanoi vaimo taas hetkisen kuluttua ja keskeyttäen pukemisensa istui kuin lamautuneena vuoteen reunalle. -- Tänään tulee taas maitokuski maalta -- eikö nyt kello alakin olla jo yhdeksän, niin, ja Kankkusen rouva menee taas hakemaan siltä maitoa ja tulee ottamaan meidänkin kannun niinkuin ennenkin. Mitä sille kehtaa sanoa, kun ei ole penniäkään rahaa?

Hän istui jännittyneenä kuin joka hetki peläten oven aukeavan ja äskeisten, näivettynyttä omenaa muistuttavien kasvojen ilmestyvän siihen uudelleen.

-- Sanoo, ettemme tarvitse maitoa, ja sillä hyvä! -- vastasi mies kärsimättömästi ja heilautti päätään kuin merkiksi että asia oli hänestä hyvin vähäpätöinen.

Hän huomasi kuitenkin, ettei hän sillä saanut vaimonsa huolestuneisuutta karkotetuksi. Hetkisen kuluttua sanoi hän sen vuoksi reippautta teeskennellen:

-- Minä käyn maitopuodista noutamassa... pyydän iltaan tai huomiseen asti velaksi, ja kun hän tulee kannua ottamaan, niin sinä saatat sanoa että me olemme ehtineet jo maitopuodista ottaa.

Vaimo tuntui kuin vapautuvan jännityksestään ja rupesi pukeutumistaan jatkamaan. Mies otti porsliinisen maitokannun ja lähti ulos.

Palattuaan asetti hän täysinäisen kannun pöydälle.

-- Siinä on maitoa, ja sitte minä lähden rahaa tekemään, -- sanoi hän iloisena, kun oli onnistunut hämilleen joutumatta ja aivan luonnollisena asiana ottamaan velaksi maitoa.

Juuri herännyttä tyttöä käsillään heijaten jatkoi hän reippaasti:

-- Sitte saat maksaa ne pikku velkasi, Kankkusen rouvalle ja muille... ja sitte, tiedätkös, otamme palvelustytön että sinäkin saat vähän hengähtää ja minä rauhassa työskennellä... ja sitte se käy taas kuin voideltu, hei vaan!

Kyökin ovelle koputettiin taas. Se oli Kankkusen vaimo, joka pisti kuten äskenkin päänsä sisään ja sanoi:

-- Siellä on maitokuski portilla. Antakaahan astia, niin minä otan samalla teillekin.

Herra Saarela oli mennyt kamariin ja kuuli vaimonsa sanovan:

-- Emme nyt tarvitsekaan... kerkesimme jo puodista ostaa.

-- Vaikka, kyllä te lapsille enemmänkin tarvitsette... ja maalta tuotu maito on aina parempaa. Antakaahan vain kannu, niin mä tuon samalla kertaa.

-- Kyllä me tulemme nyt tämän päivän tälläkin toimeen... eikä tässä ole astiaakaan käsillä, -- koetti rouva Saarela vältellä, mutta Kankkusen vaimo näki pöydällä tyhjän läkkiastian, otti sen ja vakuutti ulos mennessään:

-- Kyllä se tulee lapsille tarvituksi.

-- Hyväinen aika, nyt se kuitenkin tuo sitä, ja milläs me maksamme, eikö sinulla ole yhtään penniä? -- hätäili rouva, kun mies tuli takaisin kamarista.

-- Ei. Ja mikset jyrkemmin kieltänyt, -- sanoi mies ja palasi ärtyneenä kamariin.

Hän tunsi kuitenkin itsensä levottomaksi ja pysähtyi kuin vasten tahtoaan kuuntelemaan, kun Kankkusen vaimo toi maitoastiaa.

-- Kun teillä on entistäkin, niin minä otin vain yhden litran, -- sanoi hän ja laski astian pöydälle.

Rouva Saarela puetti juuri tyttöä ja kumartui vuoteen alta hakemaan tämän kenkiä, vaikka hän tiesikin niiden olevan selkänsä takana tuolilla. Ja kun Kankkusen vaimo viipyi vielä ovella, huusi hän miehelleen toiseen huoneeseen:

-- Näkyykö siellä kamarissa pikku Liinan kenkiä?

Sillä aikaa kerkesi Kankkusen vaimo lähteä ja rouva Saarela sanoi miehelleen, joka taas ilmestyi kyökkiin:

-- Nyt hän varmastikin huomasi, ettei meillä ole rahaa, mutta oli siksi hienotunteinen ettei puhunut mitään siitä mitä maito maksoi.

-- Noh, tänään hän saa kuitenkin rahat. Lähden heti syötyäni liikkeelle.

* * * * *

Päivällisen aikaan palasi herra Saarela kaupungilta. Hän ei ollut saanut käsiinsä sen sanomalehden taloudenhoitajaa, jolta hänen olisi pitänyt rahaa saada. Kärsimättömän eleen tehden heittäysi hän väsyneesti sohvalle eikä puhunut mitään.

-- Et saanut rahaa? -- kysyi rouva varovasti. Mies murisi jotain epäselvästi ja sitten olivat he pitemmän aikaa ääneti, kunnes vaimo taas virkkoi:

-- Mitäs me syömme päivälliseksi?

Mies liikahti, mutta ei vieläkään puhunut mitään, katseli vain itsepintaisesti tapetinkuvioita.

-- ... kun leipäkin on kaikki, -- jatkoi vaimo.

-- Keitä puuroa... vai onko ryynitkin kaikki? -- sanoi vihdoin mies ja alkoi vihellellä.

-- Niin, siihen saatkin nyt tyytyä, -- ja rouva lähti kyökkiin.

Hetkisen perästä palasi hän kamariin ja sanoi hätääntyneenä:

-- Voi hyvä jumala, kun nyt kaljakuskikin tulee! Mitä me sille osaamme sanoa?

-- Äsh, sekin tähän nyt vielä... sano, ettemme ota kaljaa tällä kertaa, että on vielä entistäkin... ja huonoahan tuo onkin sen tehtaan kalja...

-- Mene sinä nyt kerrankin, ettei minun aina tarvitse... kuuletko, nyt se on jo käytävässä!

-- Olkoon... hitto! -- ja mies heilautti ärtyneesti kättään.

Rouva riensi kyökin kautta porraskäytävään, mutta mies istui pöydän ääreen, laski kyynärpäät pöydälle ja asetti nyrkit korvilleen, kohta taas ne poistaakseen ja jännittyneenä kurottautuakseen kyökkiä kohti.

Rouva palasi taas kamariin ja istui sohvalle, ottaen nuoremman lapsen syliinsä. Kun hän ei puhunut mitään, kysyi mies arasti ja uskaltamatta katsoa häneen:

-- Sinä et tietysti ottanut kaljaa?

-- Otinpahan.

-- Kankkusen rouva maksoi.

-- Äsh, taasko sen piti siihen ehättää!

-- Hän oli käytävässä kun ajuri tuli, ja kun minä sanoin etten voi tällä kertaa ottaa kaljaa, käski hän vain ottaa ja haki rahat... Ei kai se ainakaan pahasti ollut, kun hän kerta tietää että meillä tällä kertaa sattuu olemaan rahanpuute.

-- Tiesi hänen -- murahti mies, mutta mielessään täytyi hänen myöntää vaimonsa olevan oikeassa.

Sitte he olivat vaiti, söivät päivälliseksi puuroa ja aamulla lähti mies uudelleen rahaa tavottelemaan. Puolenpäivän seudussa hän palasi ja heti hänen sisään astuessaan näki vaimo että asia oli tällä kertaa onnistunut.

Mies asetti pöydälle muutamia pieniä paketteja, seisahtui juhlallisesti vaimonsa eteen ja pudisti vasenta liivintaskuaan.

-- Kuulehan tätä.

-- Mitähän tuo nyt on... pari kymmenpennistä helisee ja... -- mutta vaimokaan ei voinut olla hymyilemättä.

-- Pari kymmenpennistä! Sanotko sinä niin? Mikä kuulumaton loukkaus! Mutta odotahan sinä!

Hän tempasi tuolin, istui vaimoaan vastapäätä ja alkoi juhlallisin elein vedellä taskustaan rahoja, jotka hän yksitellen laski vaimonsa helmaan, ensin kuparikolikoita, sitte hopearahoja pienemmästä isompaan ja lopuksi seteleitä samalla tavoin ylenevässä järjestyksessä.

-- Mitäs sanot? -- ja hän katsoi voitonriemulla vaimoaan silmiin.

-- Ja entäs täällä, -- jatkoi hän ja alkoi paketteja aukoa, -- juustoa, makkaraa, munia, hei, ja savustettua siikaa... Pistäysin saman tien hallissa, että pikemmin saadaan syödä. Ja nyt joutuin munat kiehumaan, sillä aikaa käyt maksamassa lähimmät pikku velat ja sitten elämme taas ilossa ja riemussa herkullisesti kuin rikas mies ennen!... Eikö sillä sentään ole hyvätkin puolensa tuolla köyhyydellä? Syntyy sellainen katkelma kuin meillä juuri oli, on hermostunut ja ahdistuksissaan ja sitte kun siitä pääsee... ja ainahan sitä pääsee, tietysti, niin hei vaan, elämä tuntuu paljon keveämmältä kuin koskaan ja ruokakin maistuu paremmalta, kun on pikku paastolla valmistunut sitä vastaan ottamaan.

-- Noita sinun puheitasi! -- sanoi vaimo, johon yhä enemmän alkoi tarttua miehensä keveä mieliala.

-- Ja sitten, kuulehan, -- jatkoi mies näppiä lyöden, -- kävin myös pistämässä sanomalehteen ilmotuksen: nuori siisti tyttö saa palveluspaikan pienessä perheessä, katu ja numero, toinen kerros, ovi oikealle, ja siitä niitä huomenaamuna tulee, ettei muuta kuin ota ja valitse vain... Niin, tässä täytyy vähitellen ruveta elämään suuremmin, sanalla sanoen rikastumaan.

* * * * *

Illalla kun he olivat jo makuulla, sanoi rouva:

-- Miksikähän siitä tuosta Kankkusen rouvasta on niin vastenmielistä, että me otamme palvelustytön?

-- Kuinka niin, mistä sinä sellaista päätät?

-- Kun puhuin hänelle äsken, että meille pitäisi huomenna tulla palvelijan, sanoi hän että me sen suotta otamme elättääksemme ja samoin hän tätäkin ennen hankasi vastaan kun meillä oli aikomus ottaa palvelustyttö.

-- Mitä se sitte hänelle kuuluu?

-- Minä luulen että hän pitää noista lapsista niin että hän on tavallaan mustasukkainen ja pelkää palvelijan tultua niiden vieraantuvan hänestä.

-- Niinkö lie, -- sanoi mies unisena, käänsi kylkeä ja nukkui.

Aamulla he sitte saivat palvelustytön ja lähtivät illalla yhdessä käymään eräiden tuttavainsa luona, jättäen lapset tytön huostaan.

Seuraavana aamuna istui herra Saarela pöytänsä ääressä ja kuuli porraskäytävästä kiivasta puhetta. Kohta sen jälkeen tuli hänen vaimonsa hyvin kuohuissaan sisälle.

-- Kuulitko sinä... En olisi uskonut kun alkoi sättiä että jätetään lapset kotiin huutamaan ja ihmisiä häiritsemään ja itse lähdetään koko yöksi kylää laukkaamaan... Sanoi että hän olisi poliisin lähettänyt hakemaan, jos olisi tiennyt missä me olimme. Niin, ja kun minä sanoin että kello oli vasta yhdeksän kun me palasimme ja että lapset jo nukkuivat silloin, sanoi hän että minä valehtelen, että me emme tulleet vielä silloin... Ajatteles, kun sanoi että minä valehtelen.

Syvästi hengittäen ja suurin säikähtynein silmin katsoi rouva Saarela miestään ikäänkuin hän olisi vasta ollut putoamaisillaan johonkin pimeään kuiluun ja viime hetkessä siitä pelastunut.

-- No sepäs... mikä siihen nyt on mennyt? -- sanoi mies, hänkin yhtä hämmästyneenä.

-- No, kai hän ennen pitkää huomaa itsekin sopimattoman käytöksensä ja pyytää anteeksi, -- jatkoi hän neuvottoman äänettömyyden kuluttua kuin sillä tuon odottamattoman kohtauksen synnyttämää kiusallista mielialaa hälventääkseen.

* * * * *

Kun herra Saarela illalla palasi kaupungilta asioiltaan, istui hänen vaimonsa kamarissa ja näytti itkeneen.

-- No, mikäs nyt pikku äitiä on kohdannut? Joko taas Kankkusen naapuritar vai?

-- Niin, nyt se kävi anteeksi pyytämässä? Tuli tänne ja haukkui mitä hävittömimmin.

-- Mitä varten? -- kysyt mies kiristyvällä äänellä.

-- Kun poika nukutettaessa itki, niin tuli ja alkoi huutaa, että me nälällä ja kaikella lapsia rääkkäämme ja itketämme, etteivät ihmiset muka saa nukkua... Pauhasi niin että tuolla seinän takana lakkasivat soittamasta ja herkesivät kuuntelemaan....

-- Ja sinä annoit sen täällä suutaan soittaa! Mikset osottanut kohta ovelle?

-- En minä voinut muuta kuin itkeä, -- sanoi vaimo masentuneesti, -- teki mielelleni niin pahaa, kun saa yöt päivät noiden lapsi polosten hyväksi puuhata, ja sitte tullaan syrjästä sillä tavoin... ettei niitä muka hoideta.

-- Eikä se siinä vielä kaikki ole, -- jatkoi hän ja hänen poskilleen ilmausi punaisia täpliä. -- Äsken alhaalla maitopuodissa käydessäni kuulin myyjättäreltä, kuinka hän on pitkin kesää puhunut yhdelle ja toiselle tämän talon asukkaista, ja muun muassa myöskin maitopuodissa, kuinka me piinaamme nälällä lapsiamme ja kuinka ne ilman häntä olisivat nälkään kuolleet...

Mies tuijotti sanatonna vaimoonsa ja tämä jatkoi melkein itkuun purskahtamaisillaan:

-- Ja nyt minä aivankuin uudessa valossa näen monta muutakin seikkaa, joita en luottavaisuudessani heti käsittänyt. Heti maitopuodista palattuani välähti sekin mieleeni, kun hän keväällä poikansa nimipäivänä tuli lapsiamme noutamaan heidän puolelleen. Ne olivat vielä pukematta ja pesemättä... poika vasta kastellutkin itsensä, niin minä en luvannut viedä, kun siellä oli juuri joitakin vieraita heillä. Mutta hän sanoi vievänsä vain kyökkiin ja niin otti ne kiellostani huolimatta mukaansa. Varotin vielä jälkeen, ettei saa kamariin viedä... ja yhtäkkiä kuulenkin seinän läpi niiden äänen kamarista. Muistan kuinka säpsähdin ja aavistin jo silloin jotakin ilkeää, mutta nyt vasta selvästi käsitän, että hän tahallaan vei ne siinä asussa sinne, ikäänkuin näyttääkseen että hän on puhunut totta... Oh, tunnen ihan puistutuksia kuvitellessani siellä olleiden akkojen vihjauksia toisilleen, kun he lapsiamme osottelivat... Ja nyt olen varma siitäkin että hän näinä päivinä on vain urkkiakseen tänne alinomaa pistäytynyt ja tungeksinut auttamaan saadakseen siitä sitte puhua...

-- Kylläpäs se... Semmoinenko se pohjaltaan olikin! -- puhkesi mies kuin yksinään sanomaan.

Sitte he vaikenivat ja ikäänkuin häpesivät katsoa toisiaan silmiin. Kummallakin oli samanlainen tunne kuin ihmisellä, joka unissaan on olevinaan alastomana suuren juhlapukuisen kansajoukon keskellä, tai joka päiväpaisteisella nurmikolla nukuttuaan herää siitä, että kylmä sammakko on livistänyt vaatteiden alle ja hyppiä loiskii pitkin ihoa.

Pitkän äänettömyyden perästä virkkoi rouva: -- Mutta kuinka tämä sittekin on mahdollista? Kun sitä pysähtyy ajattelemaan, niin tuntuu se väkisinkin pahalta unelta, jota on vaikea todeksi uskoa. En voi mitenkään itselleni selittää, että sen kaiken hyväntahtoisuuden pohjalla onkin ollut katalaa ilkeyttä...

Hän vaikeni taas ja katsoi mieheensä avuttomasti ja värähdellen vielä äskeisistä mielenliikutuksista.

-- Todellakin tämä on ollut meille alennuksen aikaa, -- sanoi mies, -- me olemme ehkä liiaksi luonnonlapsia... ja olemme muita pitäneet samanlaisina. Onnellisimmin kai sitä elää lähimmäistensä parissa se, joka elää enimmän, erilleen vetäytyneenä.

-- Niinkö se lie? -- huokasi vaimo alakuloisesti ja ikäänkuin äskeistä ajatusjuoksuaan jatkaen lisäsi hän:

-- Ja tiedätkö, minua on ruvennut niin inhottamaan se ihminen. Kun näen hänet tuolla porraskäytävässä, niin on kuin olisin käärmeen päälle astumaisillani. En tahtoisi nähdä häntä enää... enkä muistaakaan.

Mies nousi kävelemään ja muutamia kertoja lattian yli kulettuaan pysähtyi hän vaimonsa eteen ja ikäänkuin koettaen väkivoimin mielialaa kohottaa lausui teennäisellä reippaudella:

-- Mutta nyt muutammekin kurssia. Haemme uuden asunnon emmekä päästä ketään lähellemme. Ihan huomenna ryhdymme huoneita etsimään!

Mutta kun hän ei tuntenut itsekään ikävästä, mielialasta vapautuneensa, istui hän uudelleen ja jäi katsomaan vaimoaan, jonka kasvoilla, näkyi yhä jonkunlainen säikähtynyt ilme.

OIKEUDESSA.

Oikeuden majesteetti kaikessa mahtavuudessaan lepää jokaisessa tuomiossa, jonka tuomari julistaa täysivaltiaan kansan nimessä.

Anatole France.