Part 2

Eräänä syyspäivänä palasin yliopiston kirjastosta asuntooni, jossa huomasin kirjotuspöydälläni paperilapun, mihin oli kirjotettu: "Saavuin tänään kaupunkiin Hanneksen kanssa, joka tuli tänne lääkäriin. Asumme ------ hotellissa, numero 8:ssa. Pentti N."

Ilostuin tavattomasti tästä odottamattomasta löydöstä, sillä veljekset N. olivat samasta pitäjästä kuin minäkin ja parhaita tovereitani. He olivat erään etevän, mutta häviöön joutuneen ja nyt äskettäin kuolleen liikemiehen poikia ja oli heistä vanhempi, tuo kirjelipussa mainittu Hannes, toiminut jo useita vuosia maanmittarina. Nuorempi, Pentti, joka oli minun ikuiseni, palveli silloin apteekkialalla täällä Etelä-Suomessa. Hän oli peräti herkkäsydäminen, vilkas ja avomielinen mies, jonka kanssa minä olin monta hurjaa unelmaa haaveillut ja muun muassa tehnyt erään lukemamme romanin perusteella muu tämänlaisen veriveljesliiton ja muuta semmoista. Hannes taas oli vaitelias ja tyyni mies, kulmikas käytöksessään ja perki vaatimaton, joka vältti meluisia seuroja, tyytyi pariin hyvään toveriin ja teki tavattoman ahkerasti työtä. Velvollisuudentunto ja sen kanssa läheisessä yhteydessä oleva hienotunteisuus olivat hänessä äärimmilleen kehittyneet. Kun hän oli minua koko joukon vanhempi, opin häntä ja näitä hänen ominaisuuksiaan vasta myöhään tuntemaan.

Kerran kun minä vielä olin lyseossa ja hän työskenteli jo varamaanmittarina, kirjotin minä hänelle jostakin vähäpätöisestä asiasta. Hän vastasi viipymättä pitkällä ja huolellisesti kirjotetulla kirjeellä, mikä sai minut häpeämään omaa huolimatonta kirjelippuani. Kun hän myöhemmin eräänä kevätkesänä oli lähdössä maanmittaustöihin Lappiin, halutti minunkin lähteä sinne seikkailemaan, jonka vuoksi tiedustelin eikö hänellä olisi ollut antaa minulle siellä jonkunlaista työtä, vaikkapa vitjanvetäjän tai linjanhakkaajan. Mutta hän ei sanonut voivansa antaa minulle minkäänlaista työtä, jonka vuoksi suunnitelmani raukesi. Mutta Lappiin päästyään lähetti hän minulle pitkän kirjeen, jossa selitti että hänellä olisi kyllä ollut melkoisen hyväpalkkaista ja minulle sopivaa työtä, jota paitsi hän olisi minut kovin mielellään ottanut toverikseen sinne Lapin yksinäisyyteen, mutta niiden tukalien olojen ja monien vaikeuksien vuoksi, joissa siellä täytyy elää, ei hän katsonut hennoneensa minua sinne houkutella.

No niin, mainitsin vain nuo pari pikku seikkaa osotukseksi hänen luonteestaan. Nyt oli hän siis tullut Helsinkiin, arvatenkin suoraa Lapista, jossa hän viimeksi erottuamme oli lähes vuoden päivät työskennellyt. Lähdin juoksujalassa kirjeessä mainittuun hotelliin, etsin heidän hallussaan olevan numeron ja syöksyin sisään. Molemmat veljekset olivat kotona. Minut nähtyään riensi Pentti riemuhuudoin vastaani. Hänen rajuista tervehdysmenoistaan vapauduttuani käännyin vanhemman veljen puoleen, joka istui huoneen perällä olevalla sohvalla. Sydämeni vavahti, sillä niin muuttunut hän oli. Silmät olivat painuneet sisään, iho muuttunut keltaisen kalpeaksi ja rinta painunut entistä enemmän olkapäiden väliin. Ääni oli käynyt niin käheäksi että hänen vaivaloista puhettaan tuskin saattoi kuulla. Sitäpaitsi oli hän sakean ja punertavan partansa antanut kasvaa täydessä vapaudessaan, mikä myöskin osaltaan lisäsi hänen koko olemuksessaan ilmenevää jäytävän sairauden leimaa. Hän oli Lapissa saanut kurkkutuberkulosin ja raskas työ, huonot asunnot ja peräti puutteellinen ravinto olivat tavattoman nopeasti edistäneet tuon vaarallisen taudin työtä.

On aina lämmittävää ja liikuttavaa nähdä kuinka tuollaisten hienotunteisten ja itseensäsulkeutuneiden miesten kasvoille oikein puustavillisesti leviää ilonhohde, kun he tapaavat toverin, josta paljon pitävät. Olin monesti nähnyt hänen ilosta jopa punastuvankin, kun kotikylässämme joululupien alussa odottamatta ilmestyin hänen yksinäiseen huoneeseensa, missä hän karttojensa ja laskujensa ääressä ahersi. Monia muistoja herätti sen vuoksi mielessäni ilme mikä hänen sairauden runtelemilla kasvoillaan kuvastui, kun hän vaivaloisesti kohosi sohvalta ja kävi minua tervehtimään.

Olen usein jälestäpäin hävennyt riehakkaa käytöstäni tuossa tapaamisessamme. Aivankuin olisin ollut maailman keskipiste, aloin minä tuolla kihloissa olevain sokealla ja vastenmielisellä itsekkyydellä kuvailla morsiantani, kertoa päättyvistä luvuistani ja pikaisesta naimisiinmenostani, mitä kaikkea veljekset hienotunteisuudessaan pitivät velvollisuutenaan, osanotolla kuunnella, niin paljon vakavammat asiat kuin heillä itsellään olikin.

Kun hiukan myöhemmin tulin uudelleen heidän luokseen, olivat he jo käyneet lääkärin luona. Kummankin kasvoista näin heti sisään astuessani, minkä tuomion lääkäri oli julistanut. Mitään paranemisen toivoa ei enää ollut, sairaan oli palattava kotiin kuolemaa odottamaan. Oli enemmän kuin liikuttavaa nähdä noiden miehekkäiden veljesten siinä hartiat kyyryssä istuvan lääkärin kyynillisesti julistaman tuomion painamina.

Pentti veljen tuli samana iltana matkustaa toimipaikkaansa, hänellä kun oli ollut vain muutaman päivän loma, mutta Hannes jäi huomiseen saakka kaupunkiin, käydäkseen nuoremman veljensä kehotuksesta vielä toisenkin spesialilääkärin luona. Olihan siten edes yhdeksi päivää vielä heikko toivonkipinä jälellä.

Odotellessamme aikaa, jolloin Pentin tuli lähteä, ei vaihdettu juuri montakaan sanaa. Vihdoin tuli veljesten sanoa hyvästit toisilleen. Puristaessaan toisiaan kädestä koetti nuorempi veli lausua rohkasevia sanoja, mutta yhtäkkiä valtasi kummankin varma tunto siitä, että he viime kerran näkevät toisiaan, ja kumpikin purskahti itkuun. On aina syvästi mieltä järkyttävää nähdä karastuneiden ja miehekästen miesten itkevän. Silloin on ikäänkuin kosketuksissa elämää johtavien voimien kanssa ja tajuaa niin selvästi ihmiselämän kohtalokkuuden. Jotain tuollaista eepoksissa esiintyväin sankarien tapaista oli siinä, kun nuo viime kerran eroavat veljekset itkien puristivat toistensa käsiä, peittäen vapaalla vasemmalla kädellä silmiään. Ja itsestään ymmärrettävää on, etten minä, joka syrjempänä seisoin tuon kohtauksen äänetönnä todistajana, voinut lopulta paljonkaan eteeni nähdä.

Pentin mentyä vietin minä koko seuraavan yönseudun Hanneksen luona. Koetin kaikin tavoin pitää yllä hänen rohkeuttaan ja toivoaan, vaikka tunsinkin sanani ontoiksi ja tehottomiksi. Hän koetti hymyillä ja keskustella minkä mistäkin, vaikka kaiken alla näkyikin selvästi se toivoton murtuneisuus, minkä lääkärin tuomio oli hänessä saanut aikaan.

Seuraavana päivänä sammutti sitte toinen lääkäri senkin ainoan toivonkipinän, mikä meissä vielä saattoi olla jälellä. Saman päivän iltana oli Hanneksen lähdettävä kotiinsa Pohjanmaalle. Mikäli omilta asioiltani suinkin joudin, olin hänen luonaan ja tulin sinne nytkin ennen junalle lähtöä. Asemalta minun oli sitte kiiruhdettava morsiameni luo, jonka kanssa minun oli määrä mennä teatteriin. Silloin oli premieri-ilta ja morsiameni oli innokas teatterissa kävijä. Sitäpaitsi oli hänelle vasta valmistunut silkkinen teatteripuku, jota hän oli eilen minulle näyttänyt ja jonka takia hän kahta kiihkeämmin odotti sen illan näytäntöä. Ei minustakaan suinkaan ollut vastenmielistä esiintyä hänen kanssaan sinä iltana teatterissa, sillä tuo puku oli todellakin aistikas ja soveltui hänelle mainiosti.

Mutta Hanneksen oli lähdettävä asemalle. Hänellä oli kolmannen luokan piletti ja kun vielä istuimme hänen huoneessaan, kehotin minä häntä kaikin mokomin ostamaan lisäpiletin, joka oikeuttaisi hänet matkustamaan toisessa luokassa, ja hän piti sitä itsekin viisaimpana. Sitä seuranneen äänettömyyden aikana alkoi hän levottomasti nykiä viiksiään, josta minä tiesin hänellä olevan mielessä jotakin mitä hänen on hyvin vaikea sanoa. Hetken kamppailtuaan saikin hän sen vihdoin ujosti esitetyksi. No niin -- hän pyysi vain minua puolestaan ostamaan tuon lisäpiletin, sillä hänen itsensä oli äänen käheyden takia vaikea sitä toimittaa!

Asemalle tultuamme ja lisäpiletin saatuamme saatoin minä hänet sitte muutamaan toisen luokan vaunuun. Kun hänen piti melkein yhtä menoa yskiä ja sylkeä, näytti hän kovin arkailevan ympäristöään. Hetken istuttuamme tuli viereiseen osastoon äänekkäästi puhua parpattaen laukkuineen ja paketteineen pari tukholmalaisen hattumodistin näköistä, lihavan puoleista, leveähattuista ja vahvasti parfymoitua rouvasihmistä. Kuullessaan Hanneksen yskivän, kurkistivat he vuorotellen ovelta, miineilivät paheksivasti ja raivasivat sitte välioven kiinni. Heti jälkeen asettui viereiselle penkille muuan kiveräviiksinen herrasmies, näköjään kauppamatkustaja, joka lakkaamatta venytteli kaulaansa ikäänkuin saadakseen sen paremmin soveltumaan tavattoman korkean kauluksensa sisään. Antaen katseensa hitaasti liukua Hanneksen päästä jalkoihin ja sen jälkeen vielä heittäen jonkunlaisen tuomarillisen yleissilmäyksen hänen kasvoihinsa, otti hän matkalaukkunsa hyllyltä ja siirtyi toiseen osastoon. Tämä kaikki vaikutti Hannekseen kuin piiskaniskut. Hän kyyristyi mahdollisimman ahtaalle penkin kulmaan ja silmäili minua avuttomasti. Ollen säälistä ja harmista pakahtumaisillani olisin jossakin toisessa tilaisuudessa ollut valmis hyökkäämään tuon herrasmiehen kimppuun. Mutta sen sijaan sain nyt paljon onnellisemman päähänpiston, jonka heti panin toimeen.

Kello oli jo kahdesti soinut, kun minä hyökkäsin junasta pilettiluukulle ja ostin itselleni piletin kotiasemalle. Juna lähti juuri liikkeelle, kun minä palasin vaunuun ja kerroin Hannekselle päätöksestäni seurata häntä kotiin. On mahdoton kuvata hänen neuvotonta hämmästystään ja iloaan sen johdosta. Huolestuneena valitti hän, kuinka minun asiani joutuvat tämän äkkinäisen matkan takia kärsimään ja miten minä voin morsiamelleni selittäytyä. Vaikka minä hänet hellällä väkivallalla pakotinkin siitä asiasta vaikenemaan, näin kuitenkin tämän seikan huolettavan häntä koko sen ajan mikä meidän oli suotu vielä yhdessä olla. Mutta toiselta puolen oli hän tuosta odottamattomasta matkatoveruudestani niin iloinen, että hän ensi aluksi huomattavasti virkistyi ja minä saatoin jo jonkun aikaa uskoa hänen voivan vielä parantua.

Ensimäisellä asemalla pistin kirjelaatikkoon pari postikorttia, joissa kortteerini rouvalle ja morsiamelleni lyhyesti ilmotin matkastani. Ja niin minä sitte sairasta toveriani holhoen seurasin häntä kotikyläämme saakka.

Asemalta oli vielä melkoinen taival ajettavana hänen kotiinsa. Alakuloinen lokakuun päivä alkoi hämärtää ja haikea tuuli lennätteli kulottuneen lakeuden yli kellastuneita lehtiä, kun minä tuon kuolemaa lähestyvän mutta äänettömästi kohtaloonsa alistuvan toverini rinnalla ajoin lokaista maantietä. Ja silloin tunsin minä katsovani elämää toiselta kannalta kuin pääkaupungin humussa ja omien pikku opintojeni ääressä. Kylmänä ja lyijynkarvaisena vieri talvilevolle riisuutuneen maiseman halki joki, jonka rannalla olevassa pienessä ja köyhässä kodissa Hanneksen vanhaan sivistyssukuun kuuluva ja monien elämän kolhujen rypistämä äiti eli. Sellaisissa ahtaissa kodeissa, joissa kärsimysten syventämä perheenäiti liikkuu kuin menneiden aikojen unelma parempain päiväin häviöstä pelastuneiden ja haaksirikon merkkejä kantavien huonekalujensa keskellä, on aina oma erikoinen viehätyksensä, mikä sellaiset kodit tekee monin verroin arvokkaammiksi kuin loistavat nousukaskodit. Saattaessani Hanneksen tuohon hänen pieneen kotiinsa, jossa minullekin oli vanhastaan kaikki niin tuttua ja rakasta, lähtien suuresta vanhanaikaisesta piirongista, rouvan sedän, erään kuuluisan tiedemiehen muotokuvasta ja tutusta heliotroopin tuoksusta aina Pentin piirustamaan Wilhelm von Schwerinin muotokuvaan, joka vuosikausia oli salin oviseinällä uunin vieressä riippunut, tunsin etten voi Hannesta vieläkään jättää.

Eikä hän elänytkään enää kuin kaksi viikkoa, jona aikana minä harvoin poistuin hänen vuoteensa luota. Silloin minä sain nähdä yhä syvemmälle hänen sydämeensä, jota tahtoisin sanoa totisen miehen sydämeksi, missä eheinä asuivat Platonin neljä päähyvettä. Kuinka minä tuona lyhyenä aikana ikäänkuin kasvoin kiinni häneen, sen huomasin vasta oikein seisoessani hänen avonaisen hautansa äärellä.

* * * * *

Tähän päästyään vaikeni asessori pitemmäksi aikaa, jolloin alkoi erikoisen selvästi kuulua joen rannalla olevasta lehdosta rastaan helkkyvä liverrys. Vedettyään muutaman savun sikaristaan jatkoi hän:

* * * * *

-- Kun sitte palasin Helsinkiin, tunsin tuona lyhyenä aikana eläneeni pitkän ja sisällökkään taipaleen elämää. Olipa aluksi ikäänkuin vastenmielistä ryhtyä jatkamaan omaa yksityistä elämääni siitä mihin sen parisen viikkoa sitte olin keskeyttänyt.

Ensimäiseksi palattuani menin tietysti morsiameni luo. Hänet nähdessäni tunsin omituista vieraantumista itsessäni. Tuntui kuin siitä olisi kulunut hyvin pitkä aika, kun häntä viimeksi näin. Vasten tahtoanikin tunsin jonkunlaista ujoutta häntä tervehtiessäni ja minun täytyi oikein vakuuttamalla vakuuttaa itselleni, että viime näkemästämme ei ollut kahta viikkoa enempää kulunut. Sitäpaitsi huomasin heti sisään astuessani, että hän oli minulle ankarasti vihoissaan.

Hän istui sohvan nurkassa vastapäätä minua ja kun minä aloin odottamatonta poistumistani perustella lähemmin kuin mitä tuossa kortissa sekä sen jälkeen lähettämässäni kirjeessä saattoi tapahtua, katsoi hän muualle ja hengitti kuohuisasti, joten hyvin näin hänen tahtovan minua perusteellisesti kurittaa. Jatkoin alakuloisen tyynesti kertomustani, kunnes hän keskeytti minut sanomalla:

-- Niinkö vähän sinä todellakin minusta piittaat, että voit sanaa puhumatta moneksi viikkoa hävitä näkyvistäni?

-- Mutta hyvä Martta, -- vastasin minä, -- etkö sinä nyt kirjeestäni tai ainakin tästä yksityiskohtaisesta selityksestäni ymmärrä, että minä _en voinut_ muuten tehdä ja että kenen hyvänsä olisi ollut velvollisuus niin tehdä. Ja ymmärrätkinhän sinä, jos vain tahdot, tiedänhän minä sen.

-- Josko tahdon? Sinä siis väität että minä vasten tahtoani ja ymmärrystäni sinua syytän!

-- Enhän minä mitään väitä, sanon vain että sinun pitäisi hyvin käsittää ja suoda minulle anteeksi tämä poistumiseni.

Koetin jatkaa kuvaustani Hanneksesta ja hänen sairaudestaan, mutta hän ei kuunnellut minua, vaan purskahti itkuun ja jatkoi tyrskivällä äänellä:

-- Sinä vain _vaadit_ minua suomaan anteeksi etkä edes pyydäkään!

Täti oli osanotolla kuunnellut kertomustani ja sanoi nyt morsiamelleni nuhtelevalla äänensävyllä:

-- Kuulehan nyt, lapsi kulta, toki loppuun saakka ja tuomitse sitte.

Mutta hän itki edelleen ja puhui katkonaisesti jotakin teatterista ja odotuksesta, josta minä huomasin kuinka hän oli katkeroitunut siitä, ettei tuona edellämainittuna iltana päässytkään minun kanssani teatteriin pukuaan uudistamaan.

Siinä hämilläni ja neuvotonna istuessani näin mielikuvituksessani elävästi Hanneksen sellaisena kuin hän kädet suoriksi ojennettuina ja syvä levontunto piirteissään makasi kirstussaan. Ja nähdessäni samalla morsiameni yhä vain itkevän ja, kuten minusta näytti, sormiensa lomitse tarkastelevan sen vaikutusta minuun, tuntui minusta kuin tuo oikullinen tyrskinä häiritsisi ystäväni lepoa, ja minussa alkoi viha saada vallan. Tunsin kasvoni pahaenteisesti punastuvan, ja täti joka sen huomasi, katsoi huolestuneena meihin kumpaankin ja koetti uudelleen tyynnyttää Marttaa. Mutta hän ei nyt kerran tahtonut kuulla muuta kuin minun anteeksipyyntöjäni.

Minussa viha yhä kohosi ja samalla minä ikäänkuin siirryin hänestä yhä kauemmas, jotta hän lopulta näytti minusta kovin pieneltä, vieraalta ja vastenmieliseltä. Ja yhtäkkiä tunsin niinä vastustamatonta halua huutaa hänelle jotakin hirveän loukkaavaa. Onneksi minä kuitenkin hillitsin itseni, nousin ääneti ylös ja laskien sormukseni pöydälle lähdin mitään puhumatta ja kiiruusti pois.

-- Joitakin kuukausia sen jälkeen huomasin sanomalehdistä, että hän oli mennyt uudestaan kihloihin. Mutta minä sen sijaan jäin vanhaksipojaksi, -- lopetti asessori keveämmällä äänellä ja hymähti kuten kertomaan alkaessaankin.

HIIRI

Traurig wird in dieser Stunde Selbst der Liebe süsstes Pfand, Kalt der Kuss von deinem Munde, Matt der Druck von deiner Hand.

Göthe.

Oli ankara syystalven pakkanen, jonka lisäksi Helsingin katuja lakasi mereltä tuleva kostea ja kylmästi pureva tuuli. Ihmiset, joiden oli pakko ulkona liikkua, kulkivat turkkeihinsa ja kauluksiinsa vetäytyneinä kiirein askelin katuja eikä kukaan näyttänyt vähääkään välittävän lähimmäisestään. Pohjois-Esplanadin keikaritkin, jos niitä tällaisella ilmalla yleensä oli päiväkävelyllä, eivät oman ruumiinsa suojelemiselta joutaneet heittämään silmäyksiä vastaan tuleviin naisiin.

Kenenkään huomiota kiinnittämättä kulkikin neiti Aurén mainitun kadun päästä päähän, pysähtyen vain kuin vanhasta tottumuksesta kurkistamaan jonkun myymälän ikkunaan. Näädänpäällä varustettu boa tiukasti kaulan ympärillä ja muftiin pistetyt kädet rinnan alle painettuina kulki hän hoikkana ja hentosena kiiruusti eteenpäin aivankuin eteläsatamasta puhaltava tuuli olisi häntä edellään kiidättänyt Hänen suuret silmänsä, joissa oli tuntuva kärsineisyyden leima, olivat kylmästä käyneet tavallistakin kosteammiksi ja hänen hienoihoisilla ja kalvakoilla kasvoillaan oli ikävystynyt ilme.

Tänään kahdesta kolmeen hänen olisi pitänyt antaa sairasvoimistelua eräälle Kruununhaassa asuvalle rouvalle, mutta hänet oli anteeksi pyytäen palautettu ovelta, sillä rouvalla ei tänään ollut tilaisuutta hänen hoitoonsa antautua. Eräs toinen hänen hoidokkaistaan oli aamupäivällä ollut määräaikana kokonaan poissa kotoa, joten hänellä tällaisen muutenkin ikävän päivän osalle oli kaksi turhaa käyntiä. Hän tunsi mielessään katkeruutta, jota lisäsi vielä kodittomuuden tunne.

Esplanadin päähän tultuaan pysähtyi hän ja mietti hetkisen, lähtisikö takaisin ja menisi erään Kluuvikadulla asuvan perheen luo, joka oli hänelle hiukan sukua ja johon hänellä oli tilaisuus mennä päivälliselle. Toiselta puolen halutti hänen pelkästä katkeruudesta mennä ja sulkeutua koko iltapäiväksi omaan yksinäiseen ja kylmään asuntoonsa. Kun hän näki Esplanadia pitkin tulevan muutaman vanhan herran, joka aina vastaan tullessaan katsoi häneen hyvin julkeasti ja jota kohtaan hän tunsi suurta vastenmielisyyttä, antoi hän tuon pikku asian ratkasta, kuten on tavallista tuollaisissa ykskaikkisissa taitekohdissa. Hän kääntyi ympäri ja lähti kulkemaan Antinkadulle, jonka länsipäässä hän asui.

* * * * *

Tultuaan huoneeseensa, joka yhdeltä seinältään porraskäytävään rajottuen oli tällaisella ilmalla tavattoman kylmä ja epäkodikas, istui hän nojatuoliin akkunan luo ja jäi tuijottamaan autiolle kadulle. Vastapäätä toisella puolen katua oli suuri rakennuksen alainen tiilimuuri, jota ympäröivässä aidassa tuuli yksitoikkoisesti remputti irtaantunutta laudankappaletta. Aidan takaa näkyi rakennuksen vartian piippua poltteleva pyöreä pää, joka katsoi kohtisuoraa hänen akkunaansa. Muulloin tuo humoristinen ukonpää olisi häntä huvittanut, mutta nyt sen yksitotinen tuijotus kyllästytti ja vaivasi niin että hän veti uutimen alas ja sytytti lampun, vaikkei ulkona ollutkaan vielä kovin pimeä.

Hänen halutti itkeä, sillä tuollaisina iltoina kävi yksinäisyyden ja kodittomuuden tunne aina kovin painostavaksi. Mutta ainoastaan pari kirpeää kyyneltä kihosi silmiin eivätkä ne lievennystä tuottaneet. Kädet silmille painettuina koetti hän elää yhä uudelleen ne muistot, joita hänellä oli kodistaan. Mutta noiden muistojen keskeltä esiintyi hänen mieleensä aina voimakkaimpina kaksi tapausta, jotka yhä vielä saivat hänet värisemään, kuten silloin niiden tapahtuessakin. Ne molemmat keskittyivät hänen isäänsä, jota hän muistikin vain noiden tapausten nojalla.

Hän oli silloin vielä pieni tyttönen vanhempainsa kodissa eräässä maaseutukaupungissa. Muutamana syyskesän aamuna heräsi hän aikaisin ja kun hänen kotiopettajattarensa toisessa vuoteessa vielä nukkui, avasi hän akkunan pihalle, jossa paistoi päivä ja josta leyhähti vahva saunakukkien tuoksu, mikä on niin ominaista elokuulle ja pikkukaupungeille. Kun hän juuri kurottausi uutimien välitse ulos, kuuli hän toisesta huoneesta isänsä äänen. Isä oli kuten hänelle vasta paljon myöhemmin selveni, ollut yön ulkona ja tuli nyt vasta kotiin, puhuen iloisella ja rennolla äänellä. "Katsos, Amalia, mitä minä sinulle tuon," kuuli hän isänsä sanovan ja sitte kuului äidin vihaista mutta häädettyä puhetta. Siinä ikkunan luona seisoessaan ja kuunnellessaan piirtyi hänen mieleensä varma kuva isästä ja hänen halutti pian päästä näkemään isää, aivankuin tarkistaakseen tuota kuvaa.

Myöhemmin päivällä hän sen sitte saikin tehdä. Hän meni äidin jälessä pihan perällä olevaan makasiiniin ja sieltä löysivät he hiiren, joka oli mennyt satimeen. Häntä huvitti ja pelotti tuo pieni, mustasilmäinen ja vapiseva elukka, joka säikkyen hyppi rautalankaverkon sulkemassa vankilassaan. Kun hän henkeään pidätellen ja vuoroin huudahtellen kantoi sen pihalle, tuli isä hihasillaan ja haukotellen ulos. Nähdessään satimen otti isä sen häneltä, tarkasteli sitä hetkisen ja etsi sitte ison rautanaulan, jolla alkoi rautalankojen välitse tavotella hiirtä. Hän seisoi syrjässä ja äidin hameesta pidellen seurasi henkeä pidättäen isän käden liikkeitä. Kuullessaan kuinka rautanaula kalahteli satimen pohjaan ja hiiri hätääntyneenä heittelehti ympäri ahdasta vankilaansa, alkoi hän yhtäkkiä huutaa ja hyppiä paikallaan. Silloin käänsi isä käherän täysiparran peittämät kasvonsa ja sanoi kylmällä äänellä: "Mitä se tyttö siinä parkuu?" Hän hillitsi itkunsa ja näki kuinka isän jäntevälihaksinen käsi teki äkkiliikkeen. Samalla kuului satimesta rusahdus ja isän paksulle kalvoselle ruiskahti verta.

Kun isä puoli vuotta sen jälkeen loukkausi tehtaassaan ja kannettiin verissään ja kuolevana kotiin, valtasi hänet samanlainen kauhu ja äitiinsä tarttuen huusi hän: "Hiiri, hiiri!"

* * * * *

Karkottaakseen noista muisteluista syntyneen piinaavan mielialan, otti hän pöydältä sulhasensa valokuvan ja vaipui sitä katselemaan. Hän oli viime kevännä lyhyen tutustumisen jälkeen mennyt kihloihin muutaman nuoren maisterin kanssa, joka nykyään oli lehtorin sijaisena eräässä maaseutukaupungissa. Vuoden kuluttua olivat he päättäneet perustaa kodin ja olivat nyt keskenään vilkkaassa kirjevaihdossa.

Mutta kuinka tänään näyttäysikin kaikki niin vieraassa valossa. Noissa hänen Kaarlonsa piirteissäkin ilmeni jotakin mitä hän ei ennen ollut huomannut, ei ainakaan niin itsetietoisesti kuin nyt. Kasvoissa, vaikka ne olivatkin säännölliset ja hyvin muodostuneet, oli jotakin paksua ja viljelemätöntä. Silmät olivat tuollaiset rehelliset siniset silmät, mutta ei mitään muuta. Vaalea pystyyn kammattu tukka antoi kasvoille yksinkertaisen ja hiukan avuttoman ilmeen.

Mutta minähän olen tänään ihan häijy, ajatteli hän, siirsi valokuvan syrjään, ummisti silmänsä ja koetti loihtia eteensä Kaarlon kuvaa kokonaisuudessaan. Mutta silloin ei hän voinut olla entistä selvemmin tuntematta sitä vastenmielistä painostusta, jota hänessä oli aina, vaikka ennen tosin epäselvemmin, synnyttänyt Kaarlon tukeva vartalo ja koko hänen olemuksestaan uhkuva vahva hyvinvointi. Ja niin sukeltausi hänen mieleensä elävänä se hetki, jolloin he viime kevännä kerran ravintolassa söivät illallista ja Kaarlo syömästä lakattuaan nojausi mukavaan asentoon, levitti heidän välilleen sanomalehden ja alkoi hampaitaan kaivellen uutisia katsella. Silloin oli hänen mieleensä varastautunut kysymys, tuleeko hän Kaarlon kanssa onnelliseksi ja tahtomattaan oli hän hänen tilalleen kuvitellut hentoa, kalvakkaa ja syväkatseista miestä ja oli tuntenut etäistä onnentunnetta ajatuksesta saada sellaista hoitaa ja vaalia.