Part 1
YKSIN ELÄMÄSSÄ
Novelleja
Kirj.
KYÖSTI WILKUNA
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1908.
SISÄLLYS:
Väsyneitä. Vanhapoika. Hiiri. Naapurien kesken. Oikeudessa. Erään huvila-asukkaan huomioita. Erään vainajan kirjeistä. Yksin elämässä.
VÄSYNEITÄ
Der Tod, das ist die kühle Nacht, Das Leben ist der schwüle Tag. Es dunkelt schon, mich schläfert, Der Tag hat mich müd gemacht.
Heine.
Herra Launola istui yksin arkkitehtitoimistossaan ja kumartui sitä lähemmäs piirustuksiaan kuta sankempana syksymyöhäisen iltapäivän hämärä tunkeusi isoruutuisista ikkunoista sisään. Vaikka hänen edessään laajan työpöydän nurkalla oli viheriäkupuinen sähkölamppu, ei hän näyttänyt joutavan hellittämään kynää kädestään niin kauaksi että olisi sen palamaan vääntänyt, vaan työskenteli hermostuneella kiiruulla edelleen.
Mutta kun hän yhä alemmas kumartuneena tähysti papereihinsa, kihosi hänen ylenmäärin ärtyneisiin silmiinsä vettä, jolloin viivat hänen edessään taittuivat ja kaikki meni sekaisin. Silloin heitti hän kynän kädestään ja ojentui suoraksi. Mutta vain pari sekuntia oli hän tuossa asennossa. Kohoten puoleksi tuolilta veti hän ikkunaverhon alas, napsautti sähkölampun palamaan ja tarttui uudelleen piirustimeen.
Huoneeseen syntyneessä vihertävässä valossa näyttivät hänen hienopiirteiset ja parrattomat kasvonsa luonnottoman kalpeilta. Suuret ja kosteat silmät olivat kuin ulospullistuneet ja suun sekä silmäkulmien seutuvilla liikkui lakkaamatta hermoväreitä. Tavaton hermostuneisuus näkyi myöskin siitä kärsimättömästä tavasta millä hän liikutti kynää tai vaihtoi pöydällä hujanhajan olevia piirustusvehkeitä. Kaikki hänen kasvoissaan ja käytöksessään todisti intensiivistä nautintoelämää. Aina tavantakaa pysähtyi hän, laski päänsä vasemman käden varaan ja lepäsi siten liikkumatta ja hervotonna. Mutta yhtäkkiä hän havahtui äkkinäisen liikkeen tehden ja ryhtyi työtään jatkamaan, muistuttaen siten noilla pysähdyksillä ja niitä seuraavilla havahtumisilla lopen väsynyttä hevosta, joka vastamäkeen kuormaa vetäessään uupuneena seisahtuu kohta taas ajajan huudosta liikkeelle säikähtyäkseen.
* * * * *
Kun hän oli lampun sytytettyään työskennellyt noin pari tuntia, tärähti pöydällä oleva telefoni yhtäkkiä soimaan, tylyllä kilinällään ilkeästi keskeyttäen huoneessa vallinneen hiljaisuuden. Herra Launola säpsähti epämieluisasti, viskasi kynän kärsimättömästi pöydälle ja katsoi tuskastuneena ja vihaisesti puhelimeen. Mutta sen sijaan että olisi tarttunut kuulotorveen, väänsi hän lampun sammuksiin aivankuin tahtoen kätkeytyä soittajalta ja poistui nopeasti pöydän luota. Toimistosta johti ovi hänen yksityishuoneeseensa, jonne tultuaan hän valkeaa sytyttämättä painui pehmeään nojatuoliin, tuki pään käsiinsä ja jäi siten pimeän ja hiljaisuuden keskelle istumaan.
Mutta nyt ei hän voinut estää tulvimasta esiin niitä ajatuksia ja mielikuvia, joita hän kuumeenomaisella työllä oli koko päivän luotaan pidättänyt. Näitä yksinäisiä ja hiljaisia iltahetkiä oli hän aina pelännyt ja karttanut. Joka ainoan illan olikin hän toistakymmenen vuoden mennessä viettänyt joko jossakin tanssiaisissa tai toverien seurassa kapakassa. Mutta häntä oli alkanut jo kaikki kyllästyttää. Ei ainoastaan nautintoja vaan koko elämäänsä katsoi hän työläällä vastenmielisyydellä kuin sairas sille tarjottuja herkkuja.
Toimistossa herahti taas telefoni soimaan ja lakkasi sitte yhtä äkkiä kuin oli alkanutkin. Se vaikutti niin ilkeästi aivankuin hän koko ajan sen soidessa olisi ollut tuskallisen hermokidutuksen alaisena. Hän tiesi että ne olivat tovereita, jotka kapakasta hänelle soittelivat, sillä tähän aikaan heidän oma pöytäseurueensa alkoi olla täysilukuisena tavalliseen illanviettoonsa kokoontuneena. Niin kauan kuin telefoni oli auki soitettuna, vaivasi häntä siellä jossakin langan toisessa päässä kuunteleva korva ja hänestä tuntui kuin telefonin kautta olisi tänne hänen huoneisiinsa levinnyt tympäsevä ravintolatuulahdus: pihvin käryä, sikarinsavua, punssin tuoksua ja äänten sorinaa. Hän yritti lähteä sulkemaan kokonaan telefonin, mutta teki sen sijaan vain kädellään ykskaikkisen liikkeen pimeässä ja painui entiseen asentoonsa, kädet ohimoille painettuina. Hänen ympärillään oli täydellinen hiljaisuus, jostain ylhäältä kuului vain kiviseinäin takaa kuin aavistuksena kehtolaulun hiukeneva sävel.
* * * * *
Mitä varten elää? kohosi hänen eteensä vanha kysymys, mutta tällä kertaa paljon selvempänä ja vaativampana kuin ennen. Elämä ei voi tarjota enää mitään uutta. Se on tyhjäksi kaluttu eikä siitä voi enää mitään nautinnonlähdettä puhjeta. Ei työnteollakaan ole entistä viehätystä, se on vain keino jolla päivän pitkään voi torjua luotaan kalvavat ajatukset. Eikä tämä ollut enää kuten ennen ohimenevää reaktsionia, jota saattoi seurata uuden elämän ja uusien nautintojen kausi. Tämä oli jo, sen hän tunsi, sitä lopullista ja kestävää reaktsionia, jota täytyi seurata kuoleman. Kaikki oli kuin kuloksipalanutta hänen ympärillään, ei missään koskematonta, vihantaa hohtaa. Se oli tullut minkä hän jo kauan oli kammoksuen tuntenut lähestyvän: hän tunsi olevansa impotentti -- impotentti koko elämään nähden.
Eikö silloin ollut parasta muodollisestikin erota elämästä, kun kuolema itse asiassa oli jo tapahtunut, kun elämällä ei enää ollut mitään antaa. Olihan hänen elämänsä enää vain varjoelämää ja liikkuihan hän kuin konkurssintehnyt toimeliasten liikemiesten keskellä. Eikä häntä sitonut tänne niin mikään, hänellä ei ollut enää elossa läheisempiä omaisia eikä saamamiehiä, jotka jäisivät häntä kiroilemaan.
* * * * *
Hän istui kauan alallaan, silloin tällöin vain nytkähdellen ja kädet silmillä, sillä häntä pelotti katsoa pimeään huoneesensa, jossa monina unettomina öinä olivat hänen hermojaan kaikenlaiset hallusinatsionit kiduttaneet. Mutta lopulta tuskastutti häntä kuunnella oman sydämensä säännötöntä lyöntiä ja ohimoiden jyskytystä. Hän oihkasi, kohotti päänsä ja hapuili kuin vaistomaisesti pöytälaatikkoa, veti sen auki ja otti sieltä revolverin käteensä. Hän säpsähti hiukan sen kylmästä kosketuksesta ja muisti samalla, kuinka hän pari vuotta sitte sitä ostaessaan oli tullut ajatelleeksi, että sillä hän kerran vielä päivänsä päättää. Nyt viime aikoina oli hän yhä useammin tullut revolveriaan muistaneeksi ja tänään oli hänet kerran työn lomassa vallannut tunne, että illalla se tapahtuu, kun hän istuu yksin pimeässä huoneessaan ja kuulee sen vienon värinän etäisestä kehtolaulusta.
Kuin koetteeksi asetti hän revolverin suun oikeata ohimoaan vasten. Kylmä rauta synnytti hänessä puistutuksia ja sydämessä tuntui tavallista voimakkaampi sykähdys. Hän uudisti muutamia kertoja saman tempun ja tunsi kuin jonkinlaista nautintoa noista puistutuksista ja sydämen lyönneistä. Sitte sulki hän silmänsä ja koetti kuvitella kuinka se tapahtuisi. Hän asettaisi revolverin ohimolleen ja painaisi peukalolla liipasinta, huumaava pamaus ja samalla kuin murskaava salaman isku aivoihin, jonka jälkeen hän sammuvana vaipuisi kokoon ja kaikki olisi lopussa.
Mutta eikö hänen pitäisi jättää jälkeensä jonkunlainen selitys kuolemastaan, ettei sanomalehtireportterien tarvitsisi kuolinuutisen perään liittää omia tyhmiä arveluitaan? Hän teki liikkeen noustakseen ja sytyttääkseen lampun, mutta se kaikki tuntui niin vastenmieliseltä, että hän painui uudelleen istumaan. Eikä hän oikeastaan tuntenut mitään tarvetta jättää edes lähimmille tovereilleenkaan mitään selitystä tai viime tervehdystä. Hän tunsi olevansa kaikista niin etäällä ja yksinään. Kaikkea kohtaan tunsi hän vain rajatonta kyllästystä, ja inhoa.
Mutta miksi hän viivyttelee? Vai onko häneltä jo kaikki tarmo niin lopussa, ettei hän kykene muuta kuin tylsänä tässä paikallaan istumaan?
Hänessä heräsi jonkunlainen katkera vihantunne itseään kohtaan ja äkkinäisellä liikkeellä tarttui hän revolveriin. Kun hän nosti sen ohimolleen, rupesi hänen sydämensä äkkiä tavattoman rajusti lyömään ja silloin tunsi hän varmasti, että nyt hän laukasee revolverin. Mutta ennenkuin hän ehti asettaa peukaloaan liipasimelle, alkoi telefoni toisessa huoneessa taas soida. Se soi pitkään ja kiivaasti ja revolveri ohimolle kohotettuna kuunteli hän rävähtämättömin silmin, ja kun se lakkasi soimasta, kuuli hän sydämensä kumeat lyönnit. Silloin tuli äkkiä hänen mieleensä, että se on hänen äitinsä, joka juuri on tullut kaupunkiin ja nyt soittaa hänen luokseen. Mielikuva oli niin elävä että hän oli ilmetyisenä näkevinään äitinsä jossakin telefonikaapissa, kuulotorvi korvalle nostettuna ja jännittynyt ilme kasvoillaan. Hänet valtasi kauhu ja heittäen revolverin kädestään sieppasi hän päällystakkinsa ja syöksyi ulos.
* * * * *
Kadulle tultuaan selkeni hänelle vasta täydellisesti mielikuvansa epätodellisuus ja että äiti oli jo kaksi vuotta ollut kuollunna. Mutta takaisin asuntoonsa ei hän tuntenut voivansa palata, häntä värisytti vieläkin ja hän lähti kävelemään pitkin katua. Mereltä oli noussut sankka sumu, joka pehmeänä ja liikkumatonna lepäsi korkeiden kivirakennusten välissä. Pimeyden ja usvan keskeltä pilkottivat katulyhdyt kuin kuumesairaan silmät ja kadulla kulkevain miesten sikarit ja paperossit olivat kuin tulisilmiä, jotka yksinään pimeässä liikkuivat, suurenivat ja taas pienenivät. Hänestä tuntui kuin kaikkien niiden elämä olisi riippunut noista tulipisteistä, joita risteili kaikkialla sumun seassa ja joita ne intohimoisella epätoivolla imeskellen koettivat vireillä pitää. Häntä inhotti ja kyllästytti yhä enemmän ja vetäen päänsä kauluksen sisään kulki hän sivuilleen katsomatta katua edelleen.
Hetken käveltyään päätti hän mennä parhaan toverinsa, säveltäjä Kivimäen luo, ja jäädä sinne odottamaan, jollei Kivimäki olisi kotona, sillä omaan asuntoonsa ei hän tuntenut voivansa yöksi mennä.
Hän tapasi ihmeekseen Kivimäen kotona, jossa tämä loikoili leposohvalla palavan pesän edessä.
-- Sinäkään et siis ole ulkona? -- sanoi hän.
-- En. Minua miellytti kotoinen takkavalkea enemmän. Sitäpaitsi odottelen tietoja äidistäni, joka on hyvin sairaana. Mutta kuinka sinä tulit tänne tulleeksi?
-- Minä pakenin kotoa, en voi siellä yötäkään olla. Minä... ooh, minua tämä elämä niin kyllästyttää, kaikki kyllästyttää... Tiedätkö, minä pidin äsken kotona istuessani jo revolveria kädessäni...
Ystävä kääntyi nopeasti ja katsoi häntä tarkasti silmiin.
-- Ethän... niinkö pitkällä sinä jo olet?
-- ... mutta silloin soitti joku telefonia ja minä olin ensi hetkenä varma, että se on äitini, kaksi vuotta sitte kuollut äitini, joka siellä soittaa. Minut valtasi kauhu ja minä pakenin ulos.
-- Totta puhuakseni ei kaikki tuo ole minullekaan outoa. Mutta nyt sinä jäät yöksi tänne minun luokseni, sillä yksinäisyys tuossa sinun mielentilassasi on sietämätöntä. -- Sinä kai olet hyvin väsyksissäkin?
-- Aivan äärimmäisyyteen. Olen koko päivän yhtä menoa työskennellyt, karkottaakseni kaikenlaisia kalvavia ajatuksia. Onko sinulla täällä kenties mitään... sydämeni lyö niin säännöttömästi ja muutoinkin on yhä niin tukala olla.
Herra Kivimäki haki säiliöistään alotetun konjakkipullon ja laittoi sitte sohvalle makuutilan. Launola maistoi vähän konjakkia ja laittausi lepäämään. Kun Kivimäki oli hänet huolellisesti viltillä peittänyt ja sitte istunut entiselle paikalleen pesän ääreen, valtasi Launolan jonkunlainen rauhottava turvallisuuden ja kodikkuuden tunto. Hän katseli ystäväänsä, joka istui pesän edessä selin häneen, nojaten leukaansa käteen. Hän näki vinosti hänen oikean ohimonsa, jolla värjyivät levottoman pesävalkean luomat varjot. Kulma oli rypyssä ja alaspäin vetäytynyt, kuten ainakin synkissä mietteissä istuvalla. Ja kun Launola siirsi katseensa hänen epäjärjestyksessä olevaan tukkaansa ja sitte alas tuon kumaran asennon takia köyristyneeseen selkään, unhotti hän melkein oman tilansa ja rupesi säälivällä myötätunnolla ajattelemaan ystävänsä asemaa. Hänen halutti puhutella Kivimäkeä ja hetken mietittyään lausui hän:
-- Sinä sanoit muistaakseni, että odotat tietoja sairaasta äidistäsi?
-- Niin.
-- Mutta mikset ole matkustanut kotiin? Kivimäki oli vaiti ja Launolasta näytti hän kyyristyvän vielä kumarampaan. Hän alkoi jo pelätä loukanneensa toveriaan ja mietti sanoilleen jotakin perustusta, kun Kivimäki samalla lausui alakuloisesti:
-- En töiltäni oikein jouda... ja... on siihen tärkeämpikin syy.
Hän kääntyi Launolaan ja katsoi tätä suoraan silmiin, jatkaen:
-- Tiedätkö, minä pelkään että läsnäolollani tärvelisin äidin viime hetket. Minusta tuntuu että kaikilla, ja varsinkin äiteillä, kirkastuu katse kuoleman edellä niin että he näkevät paljon syvemmälle kuin muut. Eikä ainoastaan tunnu, vaan minä olen ihan varmakin, että äitini näkisi minua katsellessaan koko menneen elämäni ja... käsitäthän kyllä, että minä en sitä voi äidin silmille paljastaa... Olen tässä juuri muistellut, kuinka äiti minun nuorempana ollessani aina unelmoi miniästä ja koetti varovasti tiedustella, enkö ollut jo johonkin neitoseen vakavammin kiintynyt ja... nyt näkisi hän tuon äidillisen toiveensa auttamattomasti sammuneen. Olen syyksi ilmottanut työni, vaikka tosiasiassa minulla on syynä tämä pelkoni äidille näyttäytyä.
Hän kääntyi taas entiseen asentoonsa ja tuijotti pesään. Launola tunsi niin hyvin käsittävänsä ystäväänsä ja pelkästä myötätuntoisuudesta pysyi hän vaiti.
Hetkisen kuluttua muistui hänen mieleensä toinen toverinsa, toimittaja Lindroth, joka vuosikausia oli kolmantena miehenä kuulunut heidän suletuimpaan piiriinsä ja ollut mukana kaikissa heidän nuorenmiehen nautinnoissaan. Hän kohotti päätään tyynyltä ja sanoi:
-- Kuule, missähän Erkki polonen mahtanee harhailla? Eiköhän meidän olisi hänetkin saatava tänne?
-- Niin olisimme kaikin kolmin yhdessä. Minä ajattelin juuri samaa. Hän istuu tietysti kapakassa ja odottaa meitä. Kutsunko hänet tänne?
-- Kutsu.
Kun Kivimäki läheni telefonia, nosti Launola uudelleen päänsä ja sanoi:
-- Kuulehan, kun soitat, niin paina sormellasi sitä... sitä kilistintä, tiedäthän...
Sen sanottuaan painui hän kiiruusti tyynylle ja veti viltin hartioilleen. Sen läpi kuuli hän sen mykän tutinan, joka syntyi Kivimäen telefonia vääntäessä, ja sitte hänen huutonsa puhelimeen. Kuten äsken kotonaankin, oli hän tuntevinaan huoneeseen telefonin kautta leviävän vastenmielisen ravintolatuoksun.
* * * * *
Hetkisen kuluttua saapui herra Lindroth. Sohvalta nousematta tarkasteli Launola häntä, kun hän keskilattialla seisoen kuivasi silmälasejaan. Kun hän siiristellen tirkisteli tovereitaan, näyttivät hänen silmänsä niin oudoilta ja kiillottomilta. Ja Launolasta näytti hän entisestäänkin kutistuneen ja kalvenneen ja hänenkin kulmiensa ja suunsa ympärillä liikkui lakkaamatta hermoväreitä. Kun hän oli saanut silmälasit paikalleen, katsahti hän kumpaankin toveriinsa ja ikäänkuin olisi nyt vasta heidät tuntenut, lausui hän:
-- Odotin teitä kapakkaan tuleviksi ja kun teitä ei näkynyt, valtasi minut omituisen kolkko tunne. Liityin kyllä erääseen tuttuun pöytäseuraan, mutta teidän poissaolonne vaivasi sittekin. Olin näkevinäni siinä jonkinlaisen ennemerkin, viittauksen siitä että meidän paikkamme ovat kohta kaikkialla elämässä omistajiaan vailla. Ja kun minua kutsuttiin telefoniin, heräsi minussa omituinen mielikuva. Kävellessäni salin läpi telefonin luo, tuli äkkiä mieleeni, että te olette jo aikoja sitte kuolleet... Älkää naurako (kukaan ei ollut yrittänytkään nauraa)!... ja nyt sieltä haudan takaa annatte minulle tietoja...
Hän vaikeni ja katseli vuoron perään tovereitaan kuin varmistuakseen että hän todellakin istui heidän keskellään.
-- Eiköpä se kohta niin lienekin, -- sanoi Launola, -- ainakin minä tunnen olevani loppuun elänyt mies.
Hän tuntui sanoneen sen kuin kaikkien puolesta, sillä sen jälkeen olivat he pitemmän aikaa vaiti.
-- Toivotonta se on, -- alkoi Kivimäki hetken kuluttua, -- että parhaassa iässä ollessa elämä sillä tavoin edestämme sulkeutuu. Mikään ei enää vedä puoleensa... ja tässä sitte istumme ja värjötämme yhdessä kuin lapset, jotka yksin kotiin jätettyinä pelkäävät pimeätä.
-- Haaveiltiinhan sitä joskus ennen omasta kodistakin ja perhe-elämästä, -- lausui Lindroth alakuloisesti, -- mutta olisikopahan meistä enää siitäkään laidasta alkamaan?
Kun kukaan ei vastannut, jatkoi hän Launolaan kääntyen ja ikäänkuin tahtoen väkisinkin saada keskustelun käyntiin:
-- Ja etkö se sinä Yrjö juuri viimeksi sellaista suunnitellut? Odottihan jo moni sinun menevän neiti Rönnholmin kanssa naimisiin.
-- Niin, se oli silloin, -- sanoi Launola vastenmielisesti ja päätään tyynyltä nostamatta. -- Mutta sen on käynyt kuten niin monen muun naissuhteen sitä ennen... Hänen kanssaan minä todellakin kerran uskoin meneväni naimisiin. Kun häneen ensi kerran tutustuin, niin silloin se tuli mieleeni. Ja omituista, se oli hänen oikea käsivartensa, joka sai ensi kerran intohimoni leimahtamaan. Hän kirjotti pikimmältään jotakin, kuittia tai sen semmoista, ja minun katseeni kiintyi hänen pyöreään, valkoiseen ja voimakkaaseen käsivarteensa. Siinä oli jotakin niin sensualista, samaa mitä heti jälkeen huomasin hänen leuassaan, poskissaan ja koko olennossaan. Silloin tunsin jotakin väkevätä vetovoimaa häneen ja aloin ahkerasti seurustella hänen kotonaan. Mutta se meni pian ohi. Minulla, ja niin kai teilläkin, on vähitellen kehittynyt taipumus katsella kaikkia asioita kyynillisesti, niiden viheliäisimmässä alastomuudessa -- eikä se kai oikeastaan ole katselemista, vaan tahdotonta näkemistä. No niin, ja kerran minä huomasin niin vääjäämättömän selvästi, kuinka tytön äiti pitää häntä kuin syöttiä edessäni ja tekee laskuja minun vuosituloistani ja kuinka tyttö itse kiemailee ja vetoaa aistillisuuteeni. Siitä hetkestä minua alkoi perinpohjin kyllästyttää ja seurustelenkin nyt enää vain muodon vuoksi heidän perheessään.
-- Perheitä perustamaan! Siihen meistä ei totta tosiaan enää ole, -- jatkoi hän hetkisen kuluttua katkerasti. -- Ja olisiko meillä oikeuttakaan jatkaa kuolemaan tuomittua sukuamme? Ja viihdyttäisiköhän meitä perhe-elämä, kun ympärillämme saisimme nähdä sairaita ja rampoja jälkeläisiä?
Hän tunsi tätä sanoessaan jonkunlaista pirullista nautintoa ja odotettuaan jonkun aikaa vastausta, lausui hän vielä:
-- Meidän ruveta perhe-elämästä suojaa hakemaan olisi yhtä kuin heittäytyä Skyllasta Karybdikseen. Sillä me olemme ehdottomasti menneitä miehiä.
Toiset istuivat sohvan edessä kahden puolen pöytää eivätkä puhuneet mitään. Lindroth vihelteli hiljaa ja Kivimäki naputti sormellaan tuolin nojapuuta ja tuijotti eteensä.
Ulkona oli alkanut sataa ja pehmeästi valellen viruttelivat sadekuurot akkunaruutuja. Kattorännistä kuului taukoamatta ja omituisesti hermoja jäytävä veden solina. Noita erilaisia ääniä kuunnellen vaipui Launola jonkunlaiseen unenhorrokseen.
* * * * *
Puoliyön seuduissa hän heräsi hänelle tavalliseen puistutukseen. Kun huoneessa paloi vielä lamppu, kohousi hän kyynärpäänsä varaan ja näki molempien toveriensa istuvan ennallaan, päät käsien varassa. Ensin luuli hän heidän nukkuvan, mutta tarkemmin katsoessaan huomasi hän, että kumpikin itkeä nyyhkytti. Ison aikaa silmäili hän vuoroin kumpaakin kuin lapsi, joka huomatessaan vanhempainsa itkevän on täydellisen neuvottomuuden vallassa ja valmiina seuraamaan heidän esimerkkiään. Sitte huomasi hän pöydällä auki revästyn sähkösanoman. Se oli osotettu Kivimäelle ja siinä oli sanat: "Viimeinen tervehdys äidiltä. Nukahti rauhallisesti tänä aamuna. Joudu hautajaisiin. Isä."
Hän laski sähkösanoman hiljaa pöydälle, painausi kiiruusti suulleen sohvalle ja veti viltin päänsä yli. Viltin alta näkyi kuinka hänen hartiansa värähtelivät. Huoneessa ei kuulunut muuta kuin lampun tasainen sihinä ja sade veden jorotus kattorännistä.
VANHAPOIKA
Ket' ei näkö pettää voi, Oikean se valikoi.
Shakespeare.
Rouva Ström, muutaman virkamiehen leski, oli eräälle huvila-alueelle lähelle Helsinkiä perustanut pienen täysihoitolan. Kesän tullen hajaantuivat hänen hyyryläisensä ympäri maaseutua, joten meitä erään kesäkuun alussa oli jälellä vain kaksi uskollista, jotka kodittomina jäimme koko kesäksi rouva Strömin äidilliseen huomaan. Eikä meillä ollut syytä olla kohtaloomme tyytymättömiä, sillä rouva Ström ei ravinnut meitä ainoastaan maallisilla hyvyyksillään, vaan sivistyneenä naisena osasi hän laittaa olomme henkisestikin miellyttäväksi. Hän taisi soittaa hyvin pianoa ja keskustella mistä asioista hyvänsä. Varsinkin muodostuivat tuona kesänä lauantai-illat hupaisiksi, sillä silloin saapui kaupungista huvilaamme iltaa viettämään pieni seurue, johon kuului rouva Strömin kaksi miessukulaista sekä toisen sukulaisen rouva ja kaksi tytärtä.
Kun iltahämy pehmoisena laskeutui maille, kokoonnuimme me aina teetä juomaan balkongille, joka teatterinäyttämön tavoin muodosti syvennyksen ulkoseinään. Sinne saattoi metsien yli nähdä osan kaupunkia, josta kuului vain etäinen häipyvä kohina ja jonka sähkövalot illoin panivat koko eteläisen taivaanrannan hohtamaan. Kun huvilaamme ympäröivässä, omiin unelmiinsa vaipuneessa lehtimetsässä lauloi rastas ja kukkulan juurta kiertävä pieni joki hopeanvälkkyisenä uomassaan uinui, silloin olivat nuo lauantaiset teeillat siellä balkongilla todellisia nautinnonhetkiä. Kaupungista tulleet vieraamme vakuuttivatkin niiden hetkien muistoilla elävänsä aina koko seuraavan viikon kaupungin pölyssä ja melussa.
Illat kuluivat nopeasti keskustelujen vaihdellessa tai rouva Strömin ja edellä mainittujen neitien soittaessa viereisessä huoneessa olevaa pianoa. Eräänä iltana kertoi rouva Ström yhden lukemattomista ja hauskoista anekdoteistaan. Hänen sukulaisensa rouva vastasi samanlaisella ja niin virisi siitä kuten tavallista henkilöstä toiseen siirtyvä kertoilu, kunnes jälellä oli enää toinen rouva Strömin miessukulaisista, asessori S. Hän oli pieni ja vaitelias mies, jolla oli lyhyeksi leikatut, kankeat ja jo harmahtavat viikset ja jonka silmät kultasankaisten lasien takaa katselivat ystävällisesti ulos maailmaan. Noissa iltaseuroissa istui hän aina sikaria poltellen mukavassa asennossa, nojaten oikeaa kylkeään balkongin rintasuojukseen. Keskusteluihin otti hän osaa vain silloin tällöin lausutulla leikinlaskulla, jonka vaikutusta aina tuntuvasti lisäsi se, että hän tavallisesti sanoi sen hiljaa hymisevällä äänellä.
Kun nyt jokainen oli omalla kertomuksellaan iltaa lyhentänyt, lausui rouva Ström asessorin puoleen kääntyen:
-- Kuulepas, sinä vanha nuorimies, nyt on sinunkin välttämättä jotakin kerrottava.
Asessori joutui hiukan hämilleen, kun kaikkien huomio yhtäkkiä kääntyi häneen.
-- Mitäpäs minä yksinäinen vanhapoika osaan kertoa, -- sanoi hän, -- minä mieluummin kuuntelen muita.
-- No kerro esimerkiksi, minkä vuoksi sinä valitsit itsellesi vanhanpojan elämän, vaikka kerran olit jo kihloissakin, -- jatkoi rouva Ström.
Asessorin viikset alkoivat pöyhistyä aivankuin niiden alla olisi jotakin liikkunut ja molemmat neidit, jotka tämän nähdessään vainusivat sukkeluutta, purskahtivat jo edeltäpäin nauramaan. Mutta asessori virkkoi vain, silmäillen veitikkamaisesti kutakin vuoroonsa:
-- Ennenkuin tuo kihlaukseni ehti kiinteämmäksi suhteeksi muuttua, rakastuin minä toiseen, erääseen mieheen nimittäin, ja siinä syy vanhaksipojaksi jääntiini.
Rouva Ström heilutti vakavuutta teeskennellen päätään ja naputti sormellaan pöytään. Sitte sanoi hän:
-- Mutta rangaistukseksi häijyydestäsi sinun täytyy sittekin kertoa, kuinka tuo kihlauksesi purkautui.
-- Olkoon menneeksi, jos minut sillä vapautetaan koko kesäksi kertomisvelvollisuudestani. Muutoin siinä ei ole mitään erinomaista.
Hän hymähti ja alkoi sitte hiljaisella äänellä kertoa:
* * * * *
-- Opiskelin viimeisiä lukukausia yliopistossa, tehden ahkerasti työtä ja viettäen lepohetket morsiameni seurassa. Olin nimittäin ylioppilaaksi päästyäni mennyt kihloihin tytön kanssa, johon olin koulukaupungissani tutustunut ja joka nyt orvoksi jouduttuaan asui Helsingissä yksinäisen ja varakkaan tätinsä luona.